Oppi vallankumouksellisesta tilanteesta ja nykyiset olot

Julkaisemme alla saamamme kirjoituksen, jonka toivomme herättävän keskustelua.

Oppi vallankumouksellisesta tilanteesta ja nykyiset olot

I. JOHDANTO

Kuluvana vuonna talouskriisi on noussut kaikkien huulille ympäri maailman. Jenkki-imperialismin maailmanhegemonian tärkeimpiin apparaatteihin lukeutuva IMF sanoo, että tämä on “kriisi vailla vertaansa” ja kuvailee, että “toipuminen on epävarmaa”. Sen arvio on, että pelkästään koronan ensimmäinen aalto aiheuttaa maailmantalouteen yli 6 prosentin loven, ja jos tulee toinen globaali aalto alkuvuonna 2021, se ennustaa, että vielä vuoden 2024 alussa ollaan kaksi prosenttia miinuksella vuoden 2019 alun tasosta. Sellaiset arvostetut porvarilliset taloustieteilijät kuin herrat nobelistit Krugman ja Stiglitz ovat omilla tahoillaan verranneet nykyistä 30-luvun lamaan. Samaan joukkoon kuuluvat myös mm. Mohamed El-Erian, joka kauhistuneena poroporvarina pitää erityisen huolestuttavana, että “osakemarkkinat pitävät Fediä panttivankinaan”, sekä analyytikko Gary Shilling, joka muistuttaa, että 30-luvullakin nähtiin ensin pienempi pudotus, sen jälkeen “toipumista”, kunnes nähtiin valtava syöksy ja ennustaa, että vuoden sisällä osakekurssit sukeltavat jopa 30–40 prosenttia toukokuun tasolta vuoden sisällä.

Maailman tunnetuimpiin kuuluva taloustieteen professori Nouriel Roubini, joka mm. toimi Clintonin hallinnon talousneuvonantajana, on eritellyt maailmantalouden suuria kehityskulkuja, mm. yksityisen ja julkisen velan kasvua, työvoiman ennennäkemätöntä korvaantumista kiinteällä pääomalla ja kiristyvää kilpailua jenkki-imperialismin ja kiinalaisen sosiali-imperialismin välillä; näihin perustuen hän sanoo, että kyse ei ole vuodesta 2020, vaan koko vuosikymmenestä. Upporikas keinottelija Ray Dalio on puhunut siitä, että välittömän talouskriisin ohella toisen maailmansodan jälkeen pystytetty jenkkiläinen uusi maailmanjärjestys olisi lähiaikoina korvautumassa kiinalaisella nostaen tässä kontekstissa esille myös sotien näköalan.

Käsillä olevaan talouskriisiä on verrattu myös ns. “globaaliin finanssikriisiin”. Vielä maaliskuussa pörssikurssien syöksyessä sai lehdistöstä tavan takaa lukea rauhoittelevia kommentteja, joiden mukaan tuo oli pahempi kuin nykyinen. Huhtikuussa IMF katsoi, että koronapandemian talousvaikutukset ovat “paljon pahempia kuin globaali finanssikriisi”. Arviossaan se painotti erikoisesti myös ns. “kehittyviä talouksia” selittäen, että nykyoloissa oli paennut jo lähes 90 mrd dollaria noista talouksista, mikä oli täysin toista kuin kymmenisen vuotta sitten. Juuri silmiinpistävä globaalisuus, jonka porvarillisetkin ovat pakotettuja panemaan merkille, näyttäisi erottavan nykyistä edellisestä.

Niinpä on nähty jokseenkin poikkeuksellista politiikkaa. “EU:ssa” on päätetty erikoisesta elvytysvälineestä, joka on sen historiassa ainutkertainen. Jenkki-imperialismi on päättänyt historiansa suurimmista elvytysohjelmista. Eikä vain finanssipolitiikassa, vaan muutenkin. Maailmanmitassa on asetettu kokoontumiskieltoja, matkustusrajoituksia, karanteeneja ja muita yksilöiden elämää rajoittavia päätöksiä, jopa kokonaisia lockdowneja. Kuolleiden määrät ympäri maailman, erityisesti sorretuissa maissa ovat valtavat, mutta paljon ihmisuhreja on myös USA:ssa sekä väkilukuun suhteutettuna myös esim. humaanisuudellaan mahtailevassa Ruotsissa.

Pandemiasta on alusta asti puhuttu sotaisaan sävyyn. Tämän ovat tehneet mm. sellaiset suurmaiden johtajat kuin Trump ja Macron. Suomessa keväällä verrattiin koronarajoituksia niihin, jotka olivat sotien aikana, ja EK:n ja SAK:n sopimusta kutsuttiin jossain “maaliskuun kihlaukseksi”. Juuri maailmansota näyttäisikin olevan sopiva vertauskohta tilanteelle. Jotkin tehdyistä toimista ovat tavallisia sodanaikana, mutta nyt niiden laajuus on kattanut koko maailman. Mutta onhan maailmansota pidempikestoinen kuin puolisen vuotta, voisi joku skeptikko huomauttaa. Niinpä niin, mutta mitä nyt nähdään, on, että maailmanlaajuisesti katsoen koronatilanne ei ole hiukkaakaan helpottanut, pikemminkin pahentunut, ja Aasiassa ja Euroopassakin on kiistattomia merkkejä toisesta aallosta.

Kuten sota on politiikan jatkoa, myös pandemia on sitä. Pelkästään yhden ihmisen, maailman rikkaimman miehen Jeff Bezosin omaisuuden on kerrottu kasvaneen tänä vuonna jo yli 60 miljardilla dollarilla! Vertailun vuoksi se vastaa noin neljäsosaa Suomen vuotuisesta BKT:stä ja vain 7 kuukaudessa. Samalla on raportoitu jättimäisestä keinottelusta, missä mm. lääkeyhtiöt ovat tehneet miljoonia miljoonien perään, eivätkä niiden kasvaneet rikkaudet ole palkintoa ainakaan siitä, että ne olisivat paranteet koronan. Pöyristyttävää keinottelua keskellä talouskriisiä, jättimäisten omaisuuksien kasaamista entistä harvempiin käsiin, kilpailun kiristymistä äärimmilleen jne., sanalla sanoen imperialismin perustunnuspiirteitä.

Edelleen, imperialistinen kilpailu vaikutusalueista osoittaa kärjistymistä ainakin Libyassa. Israel etenee suunnitelmissaan koskien Gazaa. Kahden supervallan, USA:n ja Venäjän, välit ovat erityisen kireät ja kummallakin puolella nähdään lisääntyviä sotilaallisia liikkeitä myös Euroopassa, mm. joukkojen siirtoja ja lisääntyneitä sotaharjoituksia (jenkki-NATO), taisteluita (Ukrainassa, jossa sota on jatkunut jo kuusi vuotta). Kiinan toimet Hongkongissa, yhdessä maailman tärkeimmistä finanssikeskuksista, lienee suunnattu sen finanssimahdin vahvistamiseksi ja kilpailijoiden heikentämiseksi.

Joukkojen puolelta tarkasteltuna näemme dramaattisia muutoksia niiden elinoloissa, erityisesti sorretuissa maissa, missä puute on jo valmiiksi ollut huutavin. Puhutaanko vaikkapa Brasilian 50 prosentin työttömyydestä? Maassa on jo yli 100 tuhatta ihmistä kuollut koronaan jääden kakkoseksi ainoastaan USA:lle, jossa puhutaan yli 160 tuhannesta; kolmantena on Meksiko yli 50 tuhannella kuolonuhrilla. Koko maailmassa koronaan on kuollut jo lähes 750 tuhatta, tämä on toki vielä kaukana maailmansotien luvuista. Tai katsotaanko Intiaa? Siellä pelkästään huhtikuussa yli 120 miljoonaa ihmistä menetti työnsä nostaen työttömyysasteen kaikkien aikojen ennätykseensä 27,1 prosenttiin. Perussa, joka on väkilukuun suhteutettuna kolmannella sijalla kuolonuhreissa (absoluuttisesti yli 20 tuhatta kuollutta), kesäkuussa arvioitiin, että noin 200 tuhatta ihmistä tuli sisäisesti siirretyksi lockdownin seurauksena, ja myös siellä työttömyyden kasvusta puhutaan kymmenissä prosenteissa (miljoonissa ihmisissä). Eräs kansalaisjärjestö (Action Against Hunger) arvioi toukokuussa, että Latinalaisessa Amerikassa tulee koronan myötä 29 miljoonaa uutta köyhää. ILO on arvioinut, että pelkästään huhti-kesäkuussa on maailmanlaajuisesti menetetty 14 prosenttia työtunneista, mikä vastaa 400 miljoonaa kokoaikaista työpaikkaa. Joukkojen saama taloudellinen isku on todella puhutteleva. Perun, Brasilian ja Intian kaltaisissa maissa monimiljoonaiset työttömien armeijat eivät saa mitään työttömyyskorvauksia, nälkä ja puute lisääntyvät kiertämättömästi.

Samalla on nähty vastarinnan kasvua. Brasiliassa taistelu maiden valtaamiseksi vaikuttaa kiihtyneen, ja myös ruoan jakelusta nälkäänäkeville joukoille on uutisoitu. Tämän me näemme osana Latinalaisen Amerikan kasvavaa kansanprotestia, jota Kansainvälinen kommunistinen liike (KKL) on analysoinut jo viime syksyn lopulla yhteisessä julkilausumassaan. Intiassa taantumuksellinen media on uutisoinut jopa yli 10 tuhatta ihmistä käsittäneestä “naxaliittien” kokouksesta Chhattisgarhissa. Ns. Lähi-idässä on mm. Libanonissa nähty rajuja mellakoita kriisiä vastaan, jotka ovat entisestään kiihtyneet Beirutin satamassa tapahtuneen räjähdyksen jälkeen, ja Palestiinassa kymmenet tuhannet joukot ovat voimakkaasti protestoineet Israelin nykyisiä annektointisuunnitelmia vastaan. Ns. Itä-Euroopassa on nähty kymmenien tuhansien joukkojen protesteja eri maissa. Mainittakoon vielä George Floydin tapauksesta alkunsa saaneet protestit ympäri maailman.

Niinpä taantumus koventaa myös otteitaan. Jenkki-imperialismin, maailman ainoan hegemonisen supervallan, liittovaltion joukot on määrätty tukahduttamaan protesteja useissa kaupungeissa. Ns. “TKP/ML-oikeudenkäynti” Saksassa on päättynyt, ja sen tulos viittaa taantumuksen suunnittelevan kommunistivainojen koventamista “sivistyneessä” Euroopassa, jossa kovin 30-lukulaiset tuulet puhaltavat. Meksikossa taantumuksen militarisoituminen vallankumouksellisia joukkoja vastaan on johtanut poliisin huomattavaan korvaamiseen armeijalla.

Näitä kehityskulkuja on paljon tarkemmin ja syvällisemmin analysoitu sellaisissa vaikutusvaltaisten tahojen asiakirjoissa kuin KKL:n tämänvuotinen vappujulistus (“Hylätkää illuusiot ja ryhtykää taisteluun!”) sekä Intian kommunistisen puolueen (maolaisen) hiljattainen julkilausuma marttyyrien viikon johdosta.

Kaikki tämä tuo mieleen Leninin sanat, jotka hän esitti Kommunistisen internationaalin (KI) II kongressissa vuonna 1920:

Kun toisaalta joukkojen taloudellinen asema on osoittautunut sietämättömäksi ja toisaalta pienen vähemmistön muodostavien kaikkivoipien voittajamaiden keskuudessa on alkanut ja voimistuu Keynesin kuvailema sekasorto, niin se tietää nimenomaan maailmanvallankumouksen kummankin edellytyksen kasvua.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä marxismi-leninismi-maoismin oppia vallankumouksellisesta tilanteesta ja heijastella sitä nykyisiin olosuhteisiin erityisesti Suomessa.

II. TEORIAA

1. Perustan laskeminen Manifestissa

Marx ja Engels ovat Manifestissa esittäneet unohtumattoman käsityksensä vallankumouksellisen tilanteen edellytyksistä:

Työläisestä tulee pauperi, ja pauperismi eli köyhäläisyys kasvaa vielä nopeammin kuin väestö ja rikkaus. Tämä osoittaa selvästi, että porvaristo on kykenemätön pysymään kauemmin yhteiskunnan hallitsevana luokkana ja pakottamaan yhteiskuntaa pitämään luokkansa elinehtoja sääntelevänä lakina. Se on kykenemätön hallitsemaan, koska se ei kykene turvaamaan orjalleen edes orjan toimeentuloa, koska sen on pakko antaa orjansa vajota sellaiseen tilaan, jossa sen itsensä täytyy elättää orjaa sen sijaan että orja elättäisi sitä itseään. Yhteiskunta ei enää voi elää porvariston alaisena, ts. porvariston elämä ei enää ole sopiva yhteiskunnalle.

He lähtevät siitä, että koko yhteiskunta on mullistuksen kourissa. Proletariaatin pauperismi syöksee sitä taisteluun, ja toisaalta porvaristostakin on tullut kyvytön hallitsemaan. Lenin on kiteyttänyt tämän sanonnallaan: “pohjakerros ei tahdo ja huippukerros ei enää pysty elämään vanhaan tapaan”. Manifestin loppusanoissa kuvaataan asiaa erityisesti pohjakerrosten puolelta: “Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallankumouksen edessä. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Mutta voitettavana heillä on koko maailma.” Täsmälleen sama ymmärrys ilmenee Leninillä, kun hän sanoo:

Kymmenet miljoonat ihmiset eivät lähde vallankumoukseen tilauksesta, vaan he lähtevät silloin, kun välttämätön tarve pakottaa heidät siihen, kun kansa on joutunut ulospääsemättömään tilanteeseen, kun päättäväisyys murtaa kaikki vanhat esteet ja todella pystyy luomaan uuden elämän. (Talonpoikain edustajain I yleisvenäläinen kokous, 1917).

2. Vallankumouksellisen tilanteen kriteerit

Kun puhutaan vallankumouksellisen tilanteen ehtojen erittelystä, Lenin lienee tunnetuin ja on taatusti täysin kiertämätön. Teoksessaan II Internationalen vararikko (1915) hän on eritellyt vallankumouksellisen tilanteen kriteerit seuraavasti erottaen myös objektiiviset edellytykset subjektiivisesta tekijästä, joka on ratkaiseva vallankumouksen voiton kannalta:

Minkälaiset yleensä puhuen ovat vallankumouksellisen tilanteen tunnusmerkit? Emme erehtyne osoittaessamme seuraavat kolme perustunnusmerkkiä: 1) Hallitsevien luokkien on mahdotonta säilyttää herruutensa muuttumattomana; vallitsee jonkinlainen “huippukerrosten” kriisi, hallitsevan luokan politiikan kriisi, se synnyttää halkeaman, johon tunkeutuu sorrettujen luokkien tyytymättömyys ja suuttumus. Vallankumouksen alkamista varten ei tavallisesti riitä se, että “pohjakerrokset eivät tahdo”, vaan sitä varten on välttämätöntä vielä se, että “huippukerrokset eivät voi” elää vanhaan tapaan. 2) Sorrettujen luokkien puutteen ja kurjuuden kärjistyminen tavallista tuntuvammaksi. 3) Joukkojen aktiivisuuden huomattava voimistuminen yllämainituista syistä, joukkojen, jotka “rauhan” aikana sallivat rauhassa riistää itseään, mutta jotka myrskyisinä aikoina vetää itsenäiseen historialliseen toimintaan niin kriisin synnyttämä tilanne yleensä kuin myös itse “huippukerroskin”.

Vallankumous – yleisen säännön mukaan – ei ole mahdollinen ilman näitä objektiivisia muutoksia, jotka eivät ole riippumattomia ainoastaan eri ryhmien ja puolueiden, vaan myös eri luokkien tahdosta. Näiden objektiivisten muutosten kokonaisuutta sanotaankin vallankumoukselliseksi tilanteeksi. Tällainen tilanne oli olemassa vuonna 1905 Venäjällä ja kaikkina vallankumouskausina Lännessä; mutta oli olemassa myös viime vuosisadan 60-luvulla Saksassa, vuosina 1859–1861, 1879–1880 Venäjällä, vaikkei vallankumouksia tällöin ollutkaan.Miksi? Siksi, ettei jokainen vallankumouksellinen tilanne synnytä vallankumousta, vaan ainoastaan sellainen tilanne, kun ylempänä lueteltuihin objektiivisiin muutoksiin yhdistyy subjektiivinen, nimittäin se, että vallankumouksellinen luokka pystyy vallankumoukselliseen joukkotoimintaan, joka on kyllin voimakas murskaamaan (tai murtamaan) vanhan hallituksen, joka ei koskaan, ei edes kriisikausina, “kaadu”, ellei sitä “kaadeta”.

Jotta tämä voitaisiin paremmin ymmärtää, on muistettava, miten hän kuvaa sitä muualla. Vuoden 1913 kirjoituksessaan Vallankumouksellisen proletariaatin vapunvietto hän kuvailee, että vallankumouksellinen tilanne koittaa, kun porvaristo on tehnyt kaiken käsissään olevan tukeakseen vastavallankumousta ja ylläpitääkseen “rauhallista kehitystä” tuolla pohjalla, mutta silti “rauhallinen kehitys” on tullut mahdottomaksi eikä taantumus kykene enää turvamaan edes alkeellisia “järjestyksen” ja “laillisuuden” ehtoja. Samassa hän selittää, että kriisi kohdistuu valtiojärjestelmän perustuksiin, so. luokkadiktatuuriin, eikä kriisistä ole yksinkertaisesti ulospääsyä reformien tietä. Kirjoituksessaan Hajotettu Duuma ja hämmentyneet liberaalit samalta vuodelta hän korostaa, että vaikka Venäjän valtiorakenteen ja hallinnan perustat oli täydellisesti säädetty hallitsevien luokkien toimesta ja järjestetty niiden etujen mukaan, niiden oli silti pakko hajottaa IV Duuma osoittaen, ettei huippukerros voinut enää elää ja hallita vanhaan tapaan. Ja edelleen, jo edellä mainitussa teoksessaan II Internationalen vararikko hän selittää, että “kaikki hallitukset elävät tulivuorella”, että “yksikään hallitus ei ole varma huomisesta päivästä eikä turvassa finanssiromahduksen, aluemenetysten, maastakarkotuksen vaaralta”.

Toisaalta, vaikka porvaristo on jo tehnyt kaiken voitavansa, KI:n II kongressissa Lenin on painottanut, että sillä saattaa aina olla jokin ässä hihassaan, jokin, millä se onnistuu tilapäisesti ja osittain vielä hetkeksi pelastamaan nahkansa:

Ei ole olemassa ehdottoman toivottomia tilanteita. Porvaristo menettelee kuin julkeaksi käynyt ja riehaantunut peto, tekee tyhmyyden toisensa jälkeen kärjistäen tilannetta ja jouduttaen omaa tuhoaan. Kaikki se on totta. Muttei voida “todistaa”, ettei sillä ole kerrassaan mitään mahdollisuuksia rauhoittaa tiettyä riistettyjen vähemmistöä tietyillä pikkumyönnytyksillä ja tukahduttaa sorrettujen ja riistettyjen tietyn osan tiettyä liikettä tai kapinaa. Jos yritettäisiin etukäteen “todistaa” tilanne “ehdottoman” toivottomaksi, niin se olisi tyhjänpäiväistä saivartelua tai käsitteillä ja sanoilla leikkimistä. Todellisena “todistuksena” tässä ja tämäntapaisissa kysymyksissä voi olla vain käytäntö. Koko maailman porvarillinen järjestelmä on mitä voimakkaimman vallankumouksellisen kriisin vallassa. Nyt pitää “todistaa” vallankumouksellisten puolueiden käytännöllä, että niillä on riittävästi tietoisuutta, järjestyneisyyttä, yhteyksiä riistettyjen joukkoihin, päättäväisyyttä ja taitoa kyetäkseen käyttämään tätä kriisiä menestyksellisen, voitokkaan vallankumouksen hyväksi.

Mitä opitaan? Ensimmäisestä kriteeristä vahvistuu, että se on yleiskansallinen kriisi, hallitsevien luokkien politiikan kriisi, jossa niiden on “mahdotonta säilyttää herruutensa muuttumattomana”. Taantumus on tehnyt kaikkensa sen eteen, että “rauhanomainen” ja “perustuslaillinen” (demo-liberaalinen) kehitys säilyisi, että se pystyisi turvaamaan edes alkeelliset “laillisuuden” ja “järjestyksen” ehdot, mutta silti tilanne karkaa sen käsistä. Se on tehnyt kaikkensa, että sen ei tarvitsisi muuttaa herruuttaan, se on “uhrannut rahakukkaronsa, kunniansa ja omantuntonsa” (Vallankumouksellisen proletariaatin vapunvietto), mutta mitkään reformit eivät voi enää päästää sitä tilanteesta ulos. Leninin kuuluisien sanojen mukaan “tsaari tarjoaa kaiken paitsi valtaa”, mutta vallankumouksellinen kansa vastaa, että “kaikki ilman valtaa on illuusio”. Taantumus on säätänyt koko valtiojärjestelmän omien etujensa mukaiseksi, mutta sekään ei enää riitä, ja siksi kriisi “koskee valtiojärjestelmän perustuksia”. Ensimmäisen kriteerin kannalta tämä on nimenomaan välttämätöntä, se ei ole mikä tahansa kriisi, vaan sen politiikan kriisi, joka koskee sen valtiojärjestelmän perustuksia, so. valtaa, luokkadiktatuuria. Näissä oloissa taantumus “elää tulivuorella” vailla varmuutta huomisesta. Sillä on hallituspulaa, koska yksikään hallitus ei voi sitä tyydyttää, ja ristiriidat taantumuksen leirissä kärjistyvät, mikä näkyy mm. vallankaappauksina ja kaikenlaisina vehkeilynä, jotka sen sijaan, että vahvistaisivat vihollista, heikentävät sitä luoden tilanteesta entistä otollisemman vallankumouksellisille joukoille. Lopuksi, ymmärrys ensimmäisestä kriteeristä auttaa meitä myös ymmärtämään, miksi historiallisesti on usein nähty, että fasismin nousu on yhteydessä vallankumoukselliseen tilanteeseen. Kuten puheenjohtaja Gonzalo on alleviivannut: “Historiallisesti fasismi on kehittynyt eniten vanhan valtion kriittisinä hetkinä, pääasiassa kun vallankumous on uhannut syrjäyttää raihnaisen hallitsevan järjestyksen” (II täysistunnon keskusasiakirja, 1991. Oma suomennos englannista).

Toinen kriteeri on sorrettujen luokkien puutteen ja kurjuuden kasvaminen. Tämä on helppo ymmärtää. Maailmansotien yhteydessä nälänhätä levisi laajalti, ja se on jotain todella käsinkosketeltavaa ja sysää joukkoja vallankumoukselliseen taisteluun. Maailmansotien välillä koettiin tähänastisen historian vakavin lama, joka haastoi todella imperialismin herruuden, nostatti vallankumouksellista tilannetta yleismaailmallisesti, ja tunnetusti porvaristo nosti fasismin valtaan useissa Euroopan maissa.

Kolmas kriteeri on joukkojen aktiivisuuden valtava kasvu kahden ensimmäisen pohjalla. Yhtäältä hallitsevat luokat itse vetävät joukkoja poliittiseen taisteluun joko suoraan omien taantumuksellisten tarkoitusperiensä vuoksi (vihollisleirissä tapahtuvat keskinäiset selkkaukset kuten taantumukselliset sodat sekä erinäiset valtiokaappaukset) tai tahattomasti siksi, että kriisissä on syntynyt “halkeama, johon joukkojen suuttumus tunkeutuu”. Toisaalta puutteen ja kurjuuden kasvu luonnollisesti mobilisoi joukkoja. Lenin on selittänyt kirjoituksessaan Kahden kirjeen johdosta (1908):

Joukkojen vilkas mielenkiinto politiikkaa kohtaan merkitsisi sitä, että ovat olemassa kasvavan kriisin objektiiviset edellytykset, ts. se merkitsisi sitä, että on jo havaittavissa vissiä nousua ja että tämän nousun ollessa tietyn voimakasta joukkojen mieliala tulisi kiertämättä esiin joukkojen toimintana.

Näin ymmärrämme, että yleiskansallinen, valtion perustuksia ravisteleva poliittinen kriisi (ensimmäinen kriteeri) on perusta, jonka pohjalla nähdään usein taloudellinen kriisi; joukkojen toiminta on tärkein ja varmin kriteeri ja sitä paitsi asian pääasiallinen puoli, sillä “mikään hallitus ei kaadu, ellei sitä kaadeta” (Lenin) ja juuri joukkojen aktiivisuus merkitsee, että nousevat ne ihmiset, jotka sen voivat kaataa. Siten subjektiivisen tekijän kannalta on välttämätöntä, että opportunismi menettää otteensa joukoista, joiden toiminta näyttäytyy kolmannessa kriteerissä, ja se johtuu kiertämättömästi ensimmäisestä kriteeristä, kun porvaristo on jo tehnyt kaikkensa, so. edes “porvarillinen työväenpuolue” ei voi enää toimia varaventtiilinä, reformit, lahjukset ja tyhjät lupaukset eivät enää voi pidätellä joukkojen itsenäistä vallankumouksellista toimintaa, jota johtaa kommunistinen puolue.

Joukkojen toiminta on tärkein ja silminpistävin ero erilaisten kausien välillä, ja teoksessaan Venäjän vallankumouksen arviointia (1908) hän ohjeistaa erittelemään sitä tarkkaan:

[J]otta voitaisiin konkreettisesti määritellä vallankumouksellisen puolueen taktiikka koko maan koettavana olevan yleiskansallisen kriisin myrskyisimpinä aikoina, ei ilmeisesti riitä se, että vain osoitetaan ne luokat, jotka kykenevät toimimaan vallankumouksen voittoisaan päätökseen viemisen hengessä. Juuri siinä vallankumouskaudet eroavatkin niin sanotun rauhallisen kehityksen kausista, kausista, jolloin taloudelliset olot eivät synnytä syviä pulia eivätkä aiheuta mahtavia joukkoliikkeitä, että taistelun muodot edellisen tapaisina kausina ovat kiertämättä paljon moninaisempia ja joukkojen välitön vallankumouksellinen taistelu on etualalla verrattuna johtomiesten propaganda- ja agitaatiotoimintaan parlamentissa, lehdistössä ym. Sen tähden, jos me vallankumouksellisia kausia arvioidessa rajoitumme eri luokkien toimintalinjan määrittelyyn erittelemättä niiden käyttämiä taistelumuotoja, meidän järkeilymme jää tieteelliseltä kannalta vajanaiseksi, epädialektiseksi ja käytännölliseltä ja poliittiselta kannalta se näivettyy kuolleeksi viisasteluksi

Jotta vallankumousta voitaisiin arvioida todella marxilaisesti, dialektisen materialismin kannalta, on sitä tarkasteltava sellaisten elävien yhteiskuntavoimien taisteluna, jotka ovat joutuneet niihin ja niihin objektiivisiin oloihin, jotka toimivat niin ja niin ja jotka suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä käyttävät sellaisia ja sellaisia taistelumuotoja. Tällaisen erittelyn pohjalla ja tietenkin ainoastaan tällä pohjalla on täysin paikallaan, vieläpä välttämätöntäkin, että marxilainen antaa arvion myös taistelun teknillisestä puolesta, sen teknillisistä kysymyksistä.

Lopulta, ymmärtääksemme asian ytimen vieläkin paremmin lainaamme vielä Leninin sanoja Penikkataudista (1920), jonka hän kirjoitti KI:ksi järjestäytyneen KKL:n tunnustettuna suurena johtajana vallankumouksen jo voitettua Venäjällä:

Vallankumouksen peruslaki, jonka kaikki vallankumoukset ja muun muassa kaikki kolme XX vuosisadalla tapahtunutta Venäjän vallankumousta ovat vahvistaneet oikeaksi, on seuraava: vallankumousta varten ei riitä se, että riistetyt ja sorretut joukot ovat tajunneet mahdottomaksi elää vanhaan tapaan ja vaativat muutoksia; vallankumousta varten on välttämätöntä, että riistäjät eivät voi elää ja hallita vanhaan tapaan. Vallankumous voi voittaa vasta silloin, kun “pohjakerrokset” eivät halua vanhaa ja kun “huippukerrokset” eivät voi elää vanhaan tapaan. Toisin tämä totuus ilmaistaan sanoilla: vallankumous on mahdoton ilman yleisvaltakunnallista (sekä riistettyjä että riistäjiä käsittävää) kriisiä. Vallankumousta varten on siis ensiksikin saatava aikaan se, että työläisten enemmistö (tai ainakin tietoisten, ajattelevien, poliittisesti aktiivisten työläisten enemmistö) käsittää täydellisesti kumouksen välttämättömäksi ja on valmis uhraamaan henkensä sen hyväksi; toiseksi, että hallitsevat luokat kokisivat hallituspulaa, joka vetää takapajuisimmatkin joukot politiikkaan (jokaisen todellisen vallankumouksen tunnusmerkkinä on se, että siihen saakka välinpitämättömiksi jääneiden työtätekevien ja sorrettujen joukkojen poliittiseen taisteluun kykenevien edustajain lukumäärä kymmenkertaistuu, jopa satakertaistuukin nopeasti), tekee hallituksen voimattomaksi ja suo vallankumouksellisille mahdollisuuden kukistaa sen nopeasti.

Nämä sanat vahvistavat meille, että kyse on vallankumouksen peruslaista, joka on yleispätevä ilman ainoatakaan poikkeusta. Myöhempi historia on antanut lisää todisteita, että todellakaan, poikkeuksia ei ole eikä voikaan olla. Toiseksi, että nimenomaan peruslaki on, että “pohjakerrokset eivät halua, huippukerrokset eivät voi”. Laki on jokin, mikä ohjaa ristiriidan kehitystä vastakohtien ykseydessä ja taistelussa, ja peruslaki on sellainen, jonka päällä muut lait vaikuttavat. Vallankumouksellisen tilanteen tapauksessa ristiriita on luokkien välillä ja luokkataistelu on johtamassa vanhan ykseyden korvautumiseen uudella, esimerkiksi sosialistisen vallankumouksen tapauksessa porvariston diktatuurin korvautumiseen proletariaatin diktatuurilla, ja siinä peruslaki on, että huippukerrokset eivät voi, so. valta karkaa taantumuksellisten luokkien käsistä, ja pohjakerrokset, joukot, astuvat historialliseen rooliinsa ottaen vallan omiin käsiinsä.

Seuraavaksi syvennetään ymmärrystä vallankumouksellisesta tilanteesta jonain, mikä ei ole pysyvä, stabiili, muuttumaton, on/off-binääri, vaan kasvava ja kehittyvä tila, jossa raja sen olemassaolon ja poissaolon välillä on tietyssä mielessä teennäinen ja sovinnainen, kuten yleensä kaikki rajat luonnossa ja yhteiskunnassa.

3. Vallankumous ja epätasainen kehitys

Dialektisen materialismin kannalta meidän on ymmärrettävä vallankumouksellinen tilanne erikoisena vaiheena luokkataistelun kehitysprosessissa. Puheenjohtaja Mao on opettanut tämän asian erittelyä teoksessaan Ristiriidasta (1937). Ymmärtäen perusristiriidan pysyvän samana puheenjohtaja Mao käskee kiinnittämään huomiota kolmeen asiaan vaiheiden erottelemisessa: 1) mitkä ristiriidat kärjistyvät, 2) mitkä ratkeavat tai heikkenevät väliaikaisesti tai osittain, 3) mitkä ilmaantuvat ensi kerran? Leniniläisen kriteeristön mukaan nähdään, että ristiriidat huippukerrosten keskuudessa (so. vastavallankumouksellisessa leirissä) kärjistyvät, samoin ristiriita huippu- ja pohjakerrosten välillä, ristiriita revisionismin ja marxilaisuuden välillä kärjistyy myös jne. – nämä kuuluvat ensimmäiseen kategoriaan. Toisessa kategoriassa nähdään mm. joukoissa ennakkoluulojen, illuusioiden, “respektabiliteetin” jne. heikentymistä. Kolmanteen kuuluvista nähdään uusia taistelumuotoja (esim. “kapina”-tunnus tulee ajankohtaiseksi tietyssä vaiheessa) ja kysymys vallan ottamisesta ilmaantuu (jos on puoluetta). Siten näemme, että vallankumouksellinen tilanne on todellakin erikoinen vaihe luokkataistelun prosessissa.

Samalla ymmärrämme, että yksittäisen vaiheenkin kestäessä nähdään muutoksia, se ei itsessäänkään ole jähmettynyt ja muuttumaton. Näemme mm. muutoksia ristiriidan kummankin puolen asemassa, mikä synnyttää edellytyksiä harppaukselle seuraavaan vaiheeseen ja lopulta hyppäykseen prosessista seuraavaan, esimerkiksi kapitalistisen yhteiskunnan prosessista sosialistisen yhteiskunnan prosessiin. Konkreettisesti, esimerkiksi Perussa vasta noin 10 kansansodan vuoden jälkeen vallan ottaminen koko maassa alkoi nousta kysymyksenä, ja silloinkin se pysytteli vielä vasta näköalana, joka tulisi todellisuudeksi vasta strategisessa offensiivissa. Tämä oli tulosta siitä, että kansansodan myötä Perun vanhan yhteiskunnan kriisi syveni, joukkojen olojen sietämättömyys ja heidän tukahduttamisensa vanhassa Perussa kasvoi ja kansansota eteni joukkojen inkorporoinnissa valloittaen tukialueita maaseudulla rakentaen siellä uutta valtaa ja nostaen jopa kaupungeissakin uuden vallan ensimmäisen muodon (kansan taistelukomiteat 1991).

On tärkeää ymmärtää, että uusi, vallankumouksellisen nousun vaihe luokkataistelussa on alkanut, vaikka se olisikin vasta alkamassa eikä kehittynyt täyteen mittaansa. Tarkkaa hetkeä ei tietenkään voida vetää, se olisi keinotekoista ja tarpeetonta, eikä sitä voida nähdä ennakolta. Puheenjohtaja Mao selittää:

Marxilaiset eivät ole ennustajia. Heidän tulisi, ja todellakin he voivat, vain osoittaa tulevien kehitysten ja muutosten yleisen suunnan; heidän ei tulisi eivätkä he voi määrätä tarkkaa päivää ja tuntia mekanistisella tavalla. Mutta kun sanon, että pian on koittava vallankumouksen huippukohta Kiinassa, en painokkaasti puhu jostain, mikä joidenkin ihmisten puheissa “on mahdollisesti koittava”, jotain illusorista, tavoittamatonta ja vailla merkitystä toiminnalle. Se on kuin kaukana merellä oleva laiva, jonka mastonhuippu voidaan jo nähdä rannasta; se on kuin aamuaurinko idässä, jonka kajastavat säteet ovat näkyvissä korkealta vuorenhuipulta; se on kuin syntymässä oleva lapsi, joka liikkuu rauhattomasti äitinsä kohdussa. (Yksittäinen kipinä voi sytyttää preeriapalon, 1930. Tähän teokseen kaikkialla oma suomennos englannista).

Mitä ovat nuo mastonhuippu, valonsäteet ja rauhaton liike? Ne ovat niitä ratkaisevia muutoksia, jotka ovat jo tapahtuneet. Niitä, joiden vuoksi on kiertämättömästi ja peruuttamattomasti jo siintämässä tilanteen täydellinen muuttuminen. Esimerkiksi raskas talouskriisi tai sota on tavallisesti tällainen. Tämä näkyy selvästi Leninillä, kun hän teoksessaan II Internationalen vararikko polemisoi Kautskya vastaan:

Kun Kautsky kahden kuukauden kuluttua sodan julistamisesta kirjoitti …, että “hallitus ei koskaan ole niin voimakas eivätkä puolueet koskaan niin heikkoja kuin sodan alussa”, niin se on eräs mallinäyte siitä, miten Kautsky väärentää historiatiedettä Südekumien ja muiden opportunistien mieliksi. Hallitus ei koskaan kaipaa niin kovin vallassaolevien luokkien kaikkien puolueiden yksimielisyyttä ja riistettyjen luokkien “rauhallista” alistumista tuohon herravaltaan kuin sodan aikana. Tämä ensiksi, ja toiseksi, jos “sodan alussa”, eritoten maassa, joka toivoo pikaista voittoa, hallitus näyttää kaikkivoivalta, niin kukaan ei ole milloinkaan eikä missään maailmassa asettanut vallankumouksellisen tilanteen odotuksia riippuvaisiksi yksinomaan sodan “alku”-hetkestä, eikä semmitenkään samaistanut “näennäistä” todellisuuden kanssa.

Että Euroopan sota muodostuu paljon vaikeammaksi kuin muut sodat, sen ovat kaikki tietäneet, nähneet ja tunnustaneet. Sodan antama kokemus todistaa sitä yhä enemmän. …

Sanalla sanoen, useimmissa Euroopan edistyneissä maissa ja suurvalloissa on olemassa vallankumouksellinen tilanne.

Paitsi sitä, että vallankumouksellinen tilanne on yleensä kehittyvä, on nähtävä myös, että se on epätasaisesti kehittyvä, sillä “taloudellisen ja poliittisen kehityksen epätasaisuus on kapitalismin ehdoton laki”, kuten Lenin sanoo teokesssaan Euroopan Yhdysvallat -tunnuksesta (1915). Se on eräs Leninin tärkeimmistä teoksista maailmanvallankumouksen strategian perusteiden ymmärtämiseen, teos, jota kaikki opportunistit ja heidän joukossaan erityisesti “Juudas” Trotski ovat avoimesti vastustaneet. Tämän lain todettuaan hän selittää:

Siitä seuraa, että sosialismin voitto on mahdollinen ensi aluksi muutamissa tahi jopa yhdessäkin erillisessä kapitalistisessa maassa. Tämän maan voittanut proletariaatti, pakkoluovutettuaan kapitalistit ja järjestettyään omassa maassaa sosialistisen tuotannon, nousisi muuta, kapitalistista maailmaa vastaan ja innoittaisi puolelleen muiden maiden sorretut luokat, nostattaisi ne kapinaan kapitalisteja vastaan ja astuisi tarpeen vaatiessa jopa sotavoimin riistäjäluokkia ja niiden valtioita vastaan.

Tämä kehityksen epätasaisuus on imperialismin aikana eräs maailmanvallankumouksen tärkeimmistä erikoisuuksista. Puheenjohtaja Mao on eritellyt tarkkaan teoksessaan Yksittäinen kipinä voi sytyttää preeriapalon, miten imperialismin aikana puolisiirtomaissa vallankumouksellinen tilanne on epätasaisessa kehityksessä johtaen lopulta vallankumouksen huippukohtaan, joka pyyhkii pois vanhan yhteiskunnan:

Jotkut toverit puolueessamme eivät vielä tiedä, miten nykyistä tilannetta tulisi oikein arvioida ja kuinka ratkaista siihen liittyvä kysymys, mitä toimia tulisi tehdä. Vaikka he uskovat, että vallankumouksen huippukohta on välttämätön, he eivät usko sen olevan lähestyvä. Siksi he eivät hyväksy suunnitelmaa Kiangsin ottamisesta ja kannattavat vain vaeltelevia sissitoimia kolmella alueella Fukienin, Kangtungin ja Kiangsin rajoilla; samalla, kun heillä ei ole syvää ymmärrystä, mitä tarkoittaa punaisen poliittisen vallan pystyttäminen sissialueille, heillä ei ole syvää ymmärrystä ajatuksesta jouduttaa kansakunnanlaajuista vallankumouksen huippukohtaa punaisen poliittisen vallan lujittamisen ja laajentamisen kautta. He näyttävät ajattelevan, että koskapa vallankumouksen huippukohta on yhä etäinen, olisi hukkaan heitettyä työtä yrittää pystyttää poliittista valtaa kovalla työllä. Sen sijaan he haluavat laajentaa poliittista vaikutustamme käyttäen helpompaa menetelmään vaeltelevista sissitoimista, ja kun joukot kautta maan on voitettu puolelle, tai enemmän tai vähemmän voitettu puolelle, he haluavat käynnistää kansakunnanlaajuisen aseellisen kapinan, joka Punaisen armeijan osallistumisella tulisi suureksi kansakunnanlaajuiseksi vallankumoukseksi. Heidän teoriansa, että meidän täytyy ensin voittaa puolelle joukot maanlaajuisessa mittakaavassa ja kaikilla alueilla ja sitten pystyttää poliittinen valta, ei vastaa Kiinan vallankumouksen nykyistä tilaa.

Tässä näemme, miten puheenjohtaja Mao vastustaa revisionistista teesiä voimien rauhanomaisesta kerryttämisestä, sillä tilanne antaa mahdollisuuden vallankumouksellisen tilanteen jouduttamiseen kansansodan tietä valloittamalla tukialueita, joiden sydämenä on uusi valta.

Tämä teoria juontuu pääasiassa epäonnistumisesta ymmärtää selvästi, että Kiina on puolisiirtomaa, josta monet imperialistivallat kilpailevat. Jos tämän ymmärtää selvästi, ymmärtää ensin, miksi epätavallinen ilmiö pitkällisestä ja mutkittelevasta sodankäynnistä hallitsevien luokkien kesken löytyy ainoastaan Kiinasta, miksi sodankäynti on tasaisesti kasvamassa hurjemmaksi ja levittäytymässä ja miksi ei ole koskaan ollut yhtenäistä regiimiä.

Tämä merkitsee vihollisen keskuudessa olevien ristiriitojen ottamista huomioon. Kysymykseen, missä määrin tämä ja muu tässä sanottu on kiinalainen erikoisuus, palataan myöhemmin.

Toiseksi, ymmärretään talonpoikaiskysymyksen paino ja siten, miksi maaseudun kansannousut ovat kehittyneet nykyisellä maanlaajuisella mittakaavalla.

Viittaa siihen, mikä on päävoima kansansodassa.

Kolmanneksi, ymmärretään oikeaksi tunnus työläisten ja talonpoikien demokraattisesta poliittisesta vallasta.

Sodan rakentava, pääasiallinen puoli.

Neljänneksi, ymmärretään toinen epätavallinen ilmiö, mikä myös puuttuu Kiinan ulkopuolella, ja joka seuraa ensimmäisestä (että vain Kiinassa on pitkällinen ja mutkitteleva sota hallitsevien luokkien keskuudessa), nimittäin Punaisen armeijan ja sissivoimien olemassaolo ja kehitys ja, yhdessä niiden kanssa, pienten punaisten alueiden, joita saartaa valkoinen regiimi, olemassaolo ja kehitys.

Uusi valta ilmenee kansansodassa ensin saarekkeina.

Viidenneksi, ymmärretään, että puolikoloniaalisessa Kiinassa Punaisen armeijan, sissivoimien ja punaisten alueiden pystyttäminen ja laajentaminen on talonpoikaistaistelun korkein muoto proletariaatin johdon alla, välttämätön tulos puolikoloniaalisen talonpoikaistaistelun kasvusta ja epäilemättä tärkein tekijä, joka jouduttaa vallankumouksen huippukohtaa kautta maan.

Toisin sanoen koko maan käsittävän vallanoton hetki lähenee käymällä enemmän kansansotaa.

Ja kuudenneksi, ymmärretään myös, että politiikka, joka vain kehottaa vaelteleviin sissitoimiin ei voi täyttää tehtävää kansakunnanlaajuisen vallankumouksen huippukohdanjouduttamista, kun taas Chu Tehin ja Mao Tse-tungin sekä myös Fang Chih-minin omaksuma politiikka on epäilemättä oikea – se on, tukialueiden pystyttämisen politiikka; poliittisen vallan systemaattisen pystyttämisen politiikka; agraarivallankumouksen syventämisen politiikka; kansan asevoimien laajentamisen politiikka monipuolisessa prosessissa, jossa rakennetaan ensin kylän punakaarti, sitten kaupunkipiirin punakaarti, sitten piirikunnan punakaarti, sitten Punaisen armeijan paikallinen joukko, aina Punaisen armeijan säännöllisiin joukkoihin asti; poliittisen vallan levittämisen politiikka etenemällä aaltojen sarjassa; jne. jne.

Kansansota etenee aalto aallolta.

Vain siten on mahdollista rakentaa vallankumouksellisten joukkojen luottamusta kautta maan, samoin kuin Neuvostoliitto on rakentanut sitä kautta maailman. Vain siten on mahdollista luoda järisyttäviä vaikeuksia taantumuksellisille hallitseville luokille, ravistella niiden perustuksia ja vauhdittaa niiden sisäistä hajoamista. Vain siten on todella mahdollista luoda Punainen armeija, josta tulee tulevaisuuden suuren vallankumouksen pääase. Lyhyesti, vain siten on mahdollista vauhdittaa vallankumouksen huippukohtaa.

Kansainvälisten kysymysten ymmärtämiseksi, erityisesti sen ymmärtämiseksi, miten kansansota pätee myös maailmanvallankumoukseen, puheenjohtaja Maon huomio Neuvostoliitosta on tässä tärkeä. Varsinaisen aiheen kannalta kysymys on kuitenkin, että onko puheenjohtaja Maon tässä kuvaama pelkästään kiinalainen erikoisuus vai onko sillä yleismaailmallista merkitystä kaikissa maissa?

Puheenjohtaja Mao on todistetusti muuttanut uusissa olosuhteissa käsitystään. Tästä kertoo mm. teos Miksi punainen valta on Kiinassa mahdollinen (1928). Hän selittää toisen luvun “Punaisen vallan synnyn ja olemassaolon syyt Kiinassa” alussa seuraavasti:

Sellainen ilmiö, että maassa on yksi tai useampi punaisen vallan alue, joka on kaikilta tahoilta valkoisen vallan hallitseman maa-alueen ympäröimä, on maailmanhistoriassa ennennäkemätön. Sellaisen epätavallisen ilmiön syntyyn tarvitaan erikoisia syitä, ja se voi säilyä ja kehittyä vain vastaavien olosuhteiden vallitessa.

Ensimmäisenä syynä hän nimeää: “Se ei voi syntyä ainoassakaan imperialistisessa valtiossa eikä ainoassakaan jonkun imperialistivallan suoranaisessa vallanalaisuudessa olevassa siirtomaassa” (sama). Tämän perään on lisätty loppuhuomautus n:o 7, jossa sanotaan:

Toisen maailmansodan aikana joutuivat useat Kaukoidän maat, jotka aikaisemmin olivat olleet englantilaisen, amerikkalaisen, ranskalaisen ja hollantilaisen imperialismin vallassa, japanilaisten imperialistien haltuun. Näiden maiden työläiset, talonpojat, kaupunkien pikkuporvaristo ja osa kansallista porvaristoa järjestivät, käyttäen hyväkseen mainittujen imperialistivaltojen ja japanilaisen imperialismin välisiä ristiriitoja, kommunististen puolueiden johdolla laajan yhteisen taistelurintaman, perustivat japanilaisvastaisia tukialueita ja kävivät sitkeästi sissisotaa japanilaisia vastaan. Tämä oli alkua toisen maailmansodan edellä vallinneen tilanteen muuttumiselle. Sodan päättyessä japanilaiset imperialistit karkoitettiin noista siirtomaista, mutta amerikkalaiset, englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset imperialistit pyrkivät säilyttämään niissä entisen siirtomaaherruutensa. Siirtomaiden kansat loivat kuitenkin japanilaisvastaisen sodan kestäessä melkoiset asevoimat eivätkä halua elää vanhaan tapaan. Neuvostoliiton voiman lujittuminen, imperialistivaltojen, paitsi USA:n, luhistuminen tai heikentyminen sodassa sekä Kiinan vallankumouksen voitto, joka johti imperialistisen rintaman murtumiseen Kiinassa, on pahasti järkyttänyt imperialistista maailmanjärjestelmää. Idän siirtomaakansoille, ainakin eräille niistä, on näin ollen käynyt mahdolliseksi säilyttää melkein samoin kuin Kiinassakin pitkän ajan kuluessa suurempia tai pienempiä vallankumouksellisia tukialueita ja valta, käydä sitkeästi pitkäaikaista vallankumoussotaa, ympäröidä kaupunkeja kapinaannousseella maaseudulla ja siirtyä vähitellen kaupunkien valtaamiseen ja täydellisen voiton saavuttamiseen. Tämä uusi tilanne aiheuttaa muutoksen Mao Tse-tungin vuonna 1928 tekemään arvioon vallankumouksellisen vallan mahdollisuudesta imperialistien suoranaisen herruuden alaisissa siirtomaissa.

Toinen fakta toisen maailmansodan ajalta, vieläpä Euroopan näyttämöltä, on partisaanisota, jota käytiin paitsi sellaisissa maissa kuin Albaniassa ja Jugoslaviassa, myös sellaisissa kuin Italia, Ranska, Belgia, Itävalta jne. Erityisesti Italiassa kyseessä ei ollut edes vieras hitleriläinen miehitys, vaan kotimainen mussolinilainen komento. Nämä osoittavat, että toisen maailmansodan erityisissä oloissa oli mahdollista myös imperialistisissa maissa, varsinkin sellaisissa, joissa oli kotimainen fasistihallinto tai ulkomaisen miehityksen alainen fasistinen nukkehallinto, käydä pitkällistä sissisotaa, joka yhdistyi säännöllisen armeijan (erityisesti Neuvostoarmeijan) käymään sotaan. Fakta tosin on, että sissisota päättyi noissa maissa fasismin kukistuttua eikä jatkunut kuten Kiinassa, mutta on aiheellista kysyä, mikä oli objektiivisten ja mikä subjektiivisten tekijöiden merkitys. Monet puolueistahan kääntyivät jokseenkin pian sodan päätyttyä avoimesti revisionismiin. Edelleen, partisaanisota yhdistettynä Neuvostoarmeijan säännölliseen sotaan johti demokraattisen/sosialistisen leirin syntymiseen isossa osassa Eurooppaa joko välittömästi keskellä kiivainta sotaa Euroopan näyttämöllä (mm. Neuvosto-Eesti) tai pian sen jälkeen kuten Tšekkoslovakiassa, jossa vuonna 1948 valta otettiin aseistetulla yleislakolla, jonka edessä sodassa suunnattomasti heikentynyt taantumus nosti kädet pystyyn käytännössä taisteluitta.

Hyvin toisenlaisissa olosuhteissa esimerkkejä pitkällisestä sissitaistelusta, jossa ilmeni sissien vallan saarekkeita, jotka olivat vihollisalueiden ympäröimiä, antavat Pohjois-Irlanti, Italia (jälleen) ja Peru. Niin kutsutun troublesin aikaan Pohjois-Irlannissa 70-luvulla brittivaltion sotajoukkojen suhde siviiliväestöön oli suurimmillaan noin 20:1000, mikä on tiettävästi maailmanennätys. Tuohon aikaan Pohjois-Irlannin väkiluku oli noin 1,5 miljoonaa, ja suurimmillaan brittisotilaita oli kerralla noin 21 tuhatta, ja jos lisäksi lasketaan paikallisista kootut RUC (poliisi) ja UDR (jalkaväkirykmentti) sekä lojalistien puolisotilaalliset järjestöt saadaan luvuksi jopa 44 tuhatta. Italiassa taas ns. lyijyvuosina Punaiset prikaatit pystyivät organisoitumaan verrattain vapaasti tehtaissa säilyttäen aseellisen toiminnan ja kestäen repressiota nojaamalla joukkoihin, mitä on dokumentoitu mm. 70–80-lukujen taitteessa (ks. Klassenstandpunktin artikkelia, joka on englanniksi “People’s War – The sole path to liberation”, 2018). Perussa taas nähtiin 90-luvulle tultaessa täysin kiistaton osoitus mahdollisuudesta pystyttää tukialueita urbaaneissa oloissa, kun puolueen johdolla 80-luvun lopulta lähtien muodostettuja kansan taistelukomiteoita alettiin järjestää uuden vallan ensimmäisenä, itumuotona kaupungeissa (ks. PKP:n asiakirjaa, joka on englanniksi May Directives for Metropolitan Lima, 1991).

Näiden esimerkkien tueksi on painotettava valtavaa muutosta maailmantilanteessa. Kun puheenjohtaja Mao puhui kiinalaisesta erikoisuudesta, elettiin vielä maailmanvallankumouksen strategisessa defensiivissä. Tämän käsityksen kiistatonta muutosta on dokumentoitu toisen maailmansodan jälkeisessä strategisessa tasapainossa. Mutta historia ei pysähtynyt tähänkään. Puheenjohtaja Mao tunnisti maailmassa tapahtuvan kolmen maailman erottumisen sekä taistelun supervaltoja vastaan ja näki vielä näköalan “seuraavalle 50–100 vuodelle”, jossa imperialismi ja maailman taantumus uppoavat ja sosialismi nousee. Me elämme tänään tuota näköalaa strategisessa offensiivissa, ja on perusteltua uskoa, että se, mikä 90 vuotta sitten oli kiinalainen erikoisuus, koskettaa tänä päivänä kaikkia maita sillä ehdolla, että niissä on vallankumouksellinen tilanne ja kommunistinen puolue.

Toisin sanoen puheenjohtaja Maon teesillä vallankumouksen huippukohdan jouduttamisesta kansansodalla on yleispätevää merkitystä, olkoonkin, että sen erityisyydet ovat imperialistisissa maissa itsestäänselvästi täysin toiset kuin sorretuissa maissa. Sen merkitys on, että perustuen kummankin puolen erikoisuuksien ja niiden välisen suhteen huolelliseen erittelyyn voidaan missä tahansa maassa nähdä tilanne, jossa “hallitsevan luokan politiikan kriisi” synnyttää sellaisen “halkeaman, johon tunkeutuu sorrettujen luokkien tyytymättömyys ja suuttumus” (Lenin), johon on mahdollista pystyttää punaisen vallan saarekkeita, jotka ovat vihollisen ympäröimiä ja jotka kansansodan aallottaisessa etenemisessä lujittuvat ja laajenevat synnyttäen vallankumouksen nousuveden eli tilaisuuden vallan ottamiseen koko maassa. Tämä epätasaisen kehityksen lakiin sidottu teesi merkitsee vallankumouksellisen tilanteen pitkällistä ja mutkittelevaa, epätasaista kehitystä.

4. Yhteenvetoa

Edellä kuvatut vallankumouksellisen tilanteen ominaisuudet kiteytyvät Perun kommunistisella puolueella asiakirjassa Vaalit, ei! Kansansota, kyllä! (1990):

Lenin, muistakaamme, asetti vallankumouksellisen kriisin olemassaolon kolme edellytystä:yksi,että valta karkaa taantumuksen käsistä,kaksi, että revisionismi ja opportunismi eivät harjoita vaikutusta joukkojen yli jakolme, että joukot tiivistävät rivinsä puolueen ympärillä; unohtamatta sitä erikoisuutta, että meidän tapauksessamme vallankumouksellinen kriisi on sidottu kansansodan kehitykseen, riittää sanoa ensiksi:asevoimilla on säilynyt kykyä pitää pystyssäosaa vanhasta valtiosta, toiseksi: revisionismi ja opportunismi ajavat yhä joukkojen päältä ammattiliittobyrokratian kautta jakolmanneksi: kansansodan täytyy vielä synnyttää suuri harppaus joukkojen inkorporoinnissa, mikäon tapahtuvaitse kansansodan lopulla.Siten, on olemassa vallankumouksellinen tilanne kasvavassa kehityksessä johtuen luokkataistelun kärjistymisestä ja pääasiassa kansansodasta, joka ei ole vain kestänyt kymmentä vuotta, vaan pala palalta moukaroiden vanhaa valtiota ja rakentaen uutta valtaa pyrkii täysin lakaisemaan loppuun asti ja täydellisesti pois aikansaeläneen ja mädän sorron ja riiston yhteiskunnan Perussa; näin ollen, nykyisen kasvavassa kehityksessä olevan vallankumouksellisen tilanteen näköalana on vallankumouksellinen kriisi eli vallankumouksen huippukohdan, kuten pj Mao Tse-tung sanoi. (Oma suomennos espanjasta).

II täysistunnossa (1991) PKP määritteli taantumuksen kolme tehtävää, jotka kuvaavat sen kriisiä: elvyttää taloutta, uudelleenjärjestää valtio ja tuhota kansansota. Näistä ensimmäinen viittaa taloudelliseen kriisiin, toinen siihen, ettei taantumus voi säilyttää herruutensa muotoja muuttumattomana, ja kolmas merkitsee vallankumouksellisten joukkojen tukahduttamista ja erityisesti, kun aseellinen taistelu on fakta, sen pahimman uhkan eliminoimista, uhkan, joka ainoastaan syventää sen kriisiä jouduttaen vallankumouksen huippukohtaa. Taantumuksellisten keskinäisistä ristiriidoista sekä kansansodasta johtuen taantumus ei kykene täyttämään noita tehtäviään, ja se entisestään syventää sen kriisiä jouduttaen vallankumouksen huippukohtaa. On tärkeää ymmärtää, että näillä taantumuksen kolmella tehtävällä voidaan nähdä olevan yleispätevää merkitystä, sillä ne enemmän tai vähemmän juontuvat taloudellis-poliittisen kriisin yleisistä piirteistä

Niinpä ymmärrämme, että vallankumouksellinen tilanne on epätasaisesti ja hyppäyksittäin, aalto aallolta kasvava objektiivinen fakta, jonka pohjalla on koko vanhan yhteiskunnan ja sen kaikkien luokkien taloudellinen ja poliittinen kriisi, joka ilmenee pääasiassa joukkojen itsenäisenä vallankumouksellisena toimintana, jonka erottaa rauhanomaisesta kaudesta monin verroin kohonnut joukkojen aktiivisuus ja niiden taistelun uudet muodot. Kansansotaan sidotun vallankumouksellisen tilanteen kasvava kehitys synnyttää täydellisen vallankumouksellisen kriisin eli vallankumouksen huippukohdan, jossa ristiriita vanha valtio–uusi valtio voidaan ratkaista uuden täydelliseen voittoon.

Kun joukkojen toiminta kerran on ratkaiseva, meidän on erityisen tärkeää ymmärtää se oikein. Se ei välttämättä kohdistu suoraan valtion perustuksiin tai se ei välttämättä ole leimallisen väkivaltaista. Ensimmäisestä hyvän esimerkin antaa viime vuoden protestit Chilessä, jotka lähtivät liikkeelle aikeista julkisen liikenteen hinnankorotuksiin, se oli viimeinen pisara, joka sytytti Chilen kansan massiivisiin protesteihin, jotka alkoivat laantua vasta, kun Piñera perääntyi aikeissaan. Toisesta esimerkkinä olkoon Kolumbian viime vuoden protestit, jotka olivat maan suurimpia joukkoesiintymisiä viime vuosien ajalta, mutta väkivaltaisuudet, varsinkin joukkojen puolelta, olivat jokseenkin harvinaisia. Oleellisena piirteenä voidaan pitää joukkojen periksiantamattomuutta, joka saa selityksensä kriisin olemassaolosta. Tämä ei tietenkään merkitse, etteikö revisionismin ja opportunismin salajuonet voisi pettää joukkoja “hyväksymään” jonkin kompromissin, kuten viime vuonna Ecuadorissa, jossa he rauhoittivat joukot “hyväksymään” kansanvastaisia toimia (mm. palkkojen heikentämisiä, ulkoistuksia, oikeuksien leikkaamisia) sillä verukkeella, että bensan hinnan korotus peruttiin; tämä muistuttaa, ettei ole olemassa ehdottoman toivottomia tilanteita. Nämä esimerkit auttavat alleviivaamaan sitä, miten Lenin käski tilanteen kehityksessä analysoimaan tarkoin joukkojen käyttämiä taistelumuotoja, sillä juuri nuo muodot erottavat rauhanomaisen ja vallankumouksellisen kauden toisistaan.

Lopuksi, marxilais-leniniläis-maolainen oppi vallankumouksellisesta tilanteesta pohjaa siihen, mitä Marx ja Engels opettivat jo Manifestissa vuonna 1848; se sisältää Leninin teesin, joka erottelee objektiiviset edellytykset kolmena kriteerinä ja subjektiivisen tekijän, sekä puheenjohtaja Maon teesin aalto aallolta epätasaisesti kehittyvästä vallankumouksellisesta tilanteesta; ja näiden mestarillisen synteesin, jonka on esittänyt puheenjohtaja Gonzalo.

III. NYKYINEN TILANNE

Vaikka tässä kirjoituksessa asiaa katsotaan ennen kaikkea kotimaisen tilanteen kannalta, on kansainvälinen tilanne kuitenkin nähtävä tärkeimpänä ulkoisena tekijänä. Siitä syystä ensin tarkennetaan eräillä huomioilla jo alussa annettua kuvaa kansainvälisestä tilanteesta, jonka jälkeen käsitellään taloudellisen ja poliittisen kriisin kysymyksiä Suomessa vahvistaen lopuksi tilanteen suotuisat näköalat.

1. Kansainvälinen konteksti

Teoksessaan Imperialismi (1916) Lenin osoitti, että imperialismin aikana ei voida enää katsoa vain yksittäistä kansantaloutta, sillä kaikki yksittäiset on liitetty osaksi maailmantaloutta, ja tämä pätee myös vallankumouksellisen tilanteen tarkasteluun. Seuraavassa syvennetään siitä, mihin kirjoituksen johdannossa päästiin.

Maailmantalous on astumassa kriisiin, joka on pahempi ja syvempi kuin edellinen, ns. “globaali finanssikriisi”. Pudotus on oleva suurempi ja kriisi on globaalimpi, tämä nähdään ikään kuin puoliksi historiattomasti. Mutta historiallisen materialistin on ymmärrettävä myös, että nykyinen kriisi kantaa edellisiä sisällään. Välittömästi riittää, että muistetaan reilu vuosikymmen sitten alkanut, josta eräiden maailmantalouden tärkeiden osien kesti toipua kymmenen vuotta, puhutaan “menetetystä vuosikymmenestä”; erityisesti “EU”, joka on maailman kolmanneksi suurin “yhtenäinen” talousalue.

Tällä hetkellä on nähty, että globaalisti joukot ovat menettäneet satoja miljoonia työtunteja (ellei jo tuhansia!) ja maailmantalous on supistunut tuntuvasti. Pörssit ympäri maailman laskivat helmi–maaliskuussa reilun kuukauden aikana kymmeniä prosentteja, ja vaikka ne ovat nyt kohonneet voimakkaasti, useimmissa osakeindekseissä näkyy edelleen selvästi niin sanotusti pandemian aiheuttama menetys – tämä on luonnollista, osakemarkkinat ylireagoivat ensin alas ja sitten on tullut korjausliikettä, jota on siivittänyt myös “mania” halvoista osakkeista sekä usko siihen, että koronasta selvittiin säikähdyksellä. Pörssikurssien heilunta on tapahtunut keskellä häikäilemätöntä keinottelua, jossa jotkut ovat tahkonneet miljoonia ja miljoonia ja jopa miljardeja lisää. Erityisen tärkeänä pidetty S&P 500 -indeksin pisteluku on elokuun alussa saavuttamassa helmikuisen huippunsa – samalla kun siinä olevien yritysten Q2:n tähänastiset tulosjulkistukset osoittavat niiden tulosten supistumista keskimäärin jopa kolmasosalla. Nasdaqin ja Shanghain osakeindeksit ovat selvästi saavuttaneet korkeamman tason kuin ennen epidemioita ja pandemiaa, Nasdaqin pisteluvussa on jopa elokuun alussa saavutettu uusi kaikkien aikojen ennätys. Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa!

Mitä tulee imperialistien keskinäisiin ristiriitoihin, niistä on jo pidemmän aikaa täällä puhuttu sekä brexitin että USA:n protektionistiseksi kutsutun politiikan kannalta. Jenkki-imperialismin hegemonian järkkymisestä on puhuttu viitaten milloin dollariin, milloin muihin instrumentteihin kuten WTO:hon, ja toisella puolen nähdään Kiinan nousu ei vain taloudellisessa, vaan myös poliittisessa ja sotilaallisessa mielessä. Paljon on puhuttu, että sääntöpohjainen, monenkeskinen järjestelmä on väistymässä, jolloin voimakkaimmat imperialistivallat voivat suoremmin sanella ehtonsa kulloiseenkin asiaan, mistä suomalainen imperialismi on usein kitissyt tietäen jäävänsä isompiensa jalkoihin. Samassa kontekstissa nähdään myös “EU”:n rahataloudelliset ja budjettikysymykset (mm. Saksan perustuslakituomioistuimen kielteinen kanta Kreikka-paketteihin, ns. oikeusvaltioperiaatteen sisällyttäminen budjettiin jne.). Osa neuvotteluista kuten brexitiin liittyvät ja Trumpin kauppasopimusneuvottelut ovat tiettävästi olleet jokseenkin jäissä keväästä lähtien, mikä kertoo imperialistien toimintaympäristön vaikeutumisesta.

Mitä Kiinaan tulee, se vaikuttaa tähän asti selvinneen jälleen verrattain pienellä iskulla talousongelmista, mutta tämä on toki hyvin ennenaikaista arvioida. Joka tapauksessa sillä on kokemus ns. globaalista finanssikriisistä, jossa sen onnistui voimistaa asemaansa maailmassa kehittämällä omia finanssisorron välineitään vastakkaisina jenkkiläisille. Näiden siivittämänä se on jatkanut pyrkimyksiään jenkkihegemonian heikentämiseen osana keskipitkän aikavälin tavoitettaan siihen kohdistuvan patoamispolitiikan murtamisesta ja pitkällä aikavälillä omien hegemoniapyrkimystensä vuoksi; se on mm. tarjonnut auttavaa kättään ympäri maailman samaan tapaan kuin ns. “globaalissa finanssikriisissä”, unohtamatta sen sotilaallisia toimia mm. Etelä-Kiinan merellä ja Intiassa.

“EU”:ssa nähdään, osana pitkää perinnettään Saksan perustuslakituomioistuin katsoi Kreikka-paketeissa rikotun “EU”:n peruskirjaa, mutta elvytysrahastossa sitä rikotaan vielä enemmän. Sen maksamiseen korotetuilla “EU”-jäsenmaksuilla aiotaan sitoutua vuoteen 2058 asti – perin merkillistä on, että tuohon hetkeen on aikaa enemmän kuin on ehtinyt kulua “EU”:n perustamisesta Maastrichtin sopimuksella (1992), ja vieläpä tuon mittaluokan päätös runnottiin läpi muutamassa kuukaudessa. Mistä siinä on kyse? Esimerkiksi Vihriälä on arvioinut, että Merkel näkee tarpeen vahvistaa “EU”:n “yhtenäisyyttä” kilpailussa USA:a, Kiinaa ja Venäjää vastaan, so. saksalaista herruuttaa “EU”:ssa.

Sotilaallisessa mielessä NATO-harjoitukset ovat lisääntyneet pandemiasta huolimatta, ja Pentagon siirtää joukkoja Saksasta katseenaan Venäjä, mistä kertoo uudet kohdemaat (erityisesti Baltiaa ja Balkania) sekä USA:n puolustussihteeri Mark Esperin paljonpuhuva lausunto: “Kun olemme astuneet uuteen aikaan suurvaltakilpailussa, olemme nyt jälleen uudessa … käännekohdassa NATO:n historiassa”. Tämä ottaa huomioon viime aikoina tapahtuneet muutokset erityisesti Venäjän asemassa. Se on käynyt ja käy yhä Euroopassa sotia (Georgia, Ukraina) ja muualla (mm. Syyria ja Libya). Mahtavimmat imperialistivallat käyvät kilpailua lähiavaruuden militarisoimisesta, millä on erikoista merkitystä ydinaseiden käytön, suursodan kannalta.

Vielä eräine merkkeinä imperialistien välisen kilpailun kiristymisestä on keväällä pandemian alkuvaiheessa tapahtanut kiristyminen kilpailussa OPEC:n, Venäjän ja liuskeöljytuottajien. OPEC ilmoitti leikkaavansa hintoja ja lisäävänsä tarjontaa. Tällä hetkellä jotkut asiantuntijat arvioivat, ettei öljyn hinta tule enää palaamaan entiselleen, toiset kuten Goldman Sachs ovat arvioineet, että se voisi palata vuonna 2022. Toiseksi, pitkin kevättä ja kesää on uutisoitu kasvomaskeihin ja hengityskoneisiin kohdistuneesta keinottelusta ja šovinistisesta pihtailusta, ja on jo ennakoitu, että sama tullaan näkemään rokotteen kanssa.

Ristiriidat imperialistien välillä kärjistyvät selvästi. Vaikeutensa ne purkavat joukkojen kannettavaksi sorretuissa maissa ja myös kotonaan. Siten nähdään, että imperialismin kaikki kolme perusristiriitaa kärjistyvät, mitä on tässä kirjoituksessa dokumentoitu sekä edellä että johdannossa. Erityisesti on muistettava, että tämä tapahtuu maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa, “50–100 vuoden” ajanjaksolla, jossa imperialismi ja maailman taantumus uppoavat ja sosialismi nousee, tilanteessa, jossa vallankumous on pääasiallinen historiallinen ja poliittinen tendenssi – nämä asiat on vahvistettu lukuisia kertoja, mm. KKL:n tämän vuoden vappujulistuksessa (“Hylätkää illuusiot ja ryhtykään taisteluun!”). Konkreettisesti, ristiriitojen kärjistyminen imperialististen ja sorrettujen maiden välillä merkitsee, että sorrettujen maiden joukkojen vastarinta kasvaa, mikä vaikeuttaa imperialistisia maita sälyttämästä ongelmiaan niiden harteille, tämä on pääristiriita, jonka kärjistyminen tekee erityisen polttaviksi ristiriidat imperialistien välillä sekä ristiriidan proletariaatti–porvaristo; edelleen, ristiriitojen kärjistyminen imperialismin leirissä saa kunkin yksittäisen imperialistin olemaan entistä enemmän varuillaan muiden suhteen ja pakottaa sen olemaan entistä kovempi kotonaan. Tämä on se kansainvälinen toimintaympäristö, jossa tilanne Suomessa kehittyy.

2. Taloudellinen kriisi Suomessa

Muistellaan ensin vanhoja, viime taantuman aikaa. BKT:n volyymi oli huipussaan ensin vuonna 2008, jonka jälkeen se sukelsi seuraavana vuonna yli 8 % ja alkoi todella toipua vasta 2015 ohittaen vuoden 2008 tason vasta vuonna 2017, täälläkin puhutaan siis “menetetystä vuosikymmenestä”. Loppukeväällä ja alkukesästä nähtiin otsikoita, jotka kertoivat, että huhtikuussa tavaraviennin arvo laski 20 % vuotta aiempaan nähden, toukokuussa jopa lähes 25 %. Suuryritysten liikevaihto laski toukokuussa 15 % vuodentakaisesta, ja koko kansantalouden työvoimakorjattu tuotanto laski toukokuussa yli 5 % vuoden 2019 toukokuuhun verrattuna. Samalla toiset alat näyttivät porskuttavan eteenpäin kuin mitään ei olisikaan, esimerkiksi rakennusalalla oli jopa 6,5 % kasvua vuodentakaiseen.

Sitten tulivat Q2:n tulosjulkistukset. Tietysti eri yritysten ja eri alojen välillä oli suuria eroja, mutta suuri kuva näytti, että monilla liikevaihto ja voitot pienenivät, mutta varsinkin suuret pörssiyhtiöt tekivät pääsääntöisesti yhä tuntuvia miljoonavoittoja. Pörssiuutiset tulkittiin yleisesti huojentavina. Laskivat, toki, mutta ei niin paljon kuin pelättiin. Osakemarkkinat reagoivat myönteisesti, mutta Helsingin pörssin yleisindeksi (OMXHPI) on elokuun alussa yhä 15 % jäljessä helmikuun huipusta; myös Helsingin pörssin 25 suurimman yhtiön OMXH25-indeksi on sekin 10 % jäljessä helmikuun huippulukemistaan.

Yhdessä kansallisen koronatilanteen helpottumisen kanssa on varsinkin mediassa katseltu talouden lukuja pintapuolisesti ja huojentuneina. On jopa melkein ummistettu silmät todellisuudelta ja unohdettu, mistä vielä hetki sitten kirjoitettiin. Otetaan esimerkiksi aiemmin mainittu rakentaminen. Se on tuoreimman tiedon mukaan jatkunut jokseenkin normaalisti, mutta sen tulevista näkymistä kertoo rakennuslupien tuntuva supistuminen.

Entä teollisuus? Uutistalot vilkaisivat puolivuosikatsauksia ja totesivat kaiken olevan sittenkin kunnossa, kun vielä keväällä muistuteltiin toisinaan, että teollisuuteen, jossa on pitkät toimitusajat, maailmantalouden myllerrys iskee viipeellä siten, että pahin on edessä vasta syksyllä. EK:n tuorein suhdannebarometri vahvistaa tämän, että yli puolet kyselyyn vastanneista teollisuusyrityksistä raportoi kysynnän puutteesta. Teknologiateollisuus ry:n jäsenilleen tekemässä kyselystä saadaan vielä tarkempaa – ja synkempää kuvaa: peräti 85 prosenttia raportoi heikon kysynnän haittaavan liiketoimintaa, ja 2/3 arvioi tuotannon hiljaisimman ajan olevan nyt tai vasta edessä; lomautukset koskivat kesäkuun lopussa 50 000 työntekijää, ja 1/3 yrityksistä sanoo turvautuneensa irtisanomisiin tai joutuvansa turvautumaan niihin; tilauksilla mitattuna huhti-kesäkuun tilausten arvo oli 8 prosenttia vähemmän kuin tammi-maaliskuussa ja 14 prosenttia vähemmän kuin vuosi sitten, pahimmin kone- ja metallituoteteollisuudessa, jossa vastaavat luvut olivat 26 ja 34 prosenttia – ja moni yritys sanoo, että pahin on vasta edessä!

Mutta silti – EK julistaa, että “käynnissä on talouden asteittainen palautuminen” ja että “suhdanne ja teollisuus toimivat eri rytmissä”. Mihin on unohtunut kyllästymiseen asti hoettu lause, että “Suomi elää viennistä”? Teknologiateollisuus ry:n selvityksessä on arvioitu, että suorien ja erilaisten epäsuorien vaikutustensa kautta sen toimialat tekevät neljänneksen Suomen BKT:stä ja saman verran työpaikoista. Herrat ekonomistit, puhutaan vuodenvaihteessa uudestaan, onko Suomen talous lähtenyt toipumaan!

Itse asiassa, vieläkin aika välittömältä kannalta, niin sanotusti koronan kannalta arvioiden, nähdään synkkien pilvien kerääntymistä. Globaali maailma ei taida tuntea yhtä ainutta pandemiaa, joka ei olisi kiertänyt maailmaa useammassa aallossa. Nykyisellään epidemia riehuu vielä ensimmäistä aaltoaan Yhdysvalloissa ja monissa suurissa sorretuissa maissa kuten Intiassa ja Brasiliassa, jopa siinä määrin, että heinäkuun lopulla uutisoitiin “maailman koronatilanteen olevan synkimmillään”, ja nyt on lisääntyvästi alettu uutisoida toisen aallon ensimerkeistä Euroopassa ja myös Suomessa. EK, mainitussa suhdannebarometrissaan, arvioi Suomen BKT:n putoavan 6 prosenttia olettaen, ettei syksyllä tule toista aaltoa. Hyvältä näyttää, hyvät herrat.

Edelleen, riskien kerääntymistä jopa vasta ensi vuodelle, riippumatta uusista aalloista, nähdään ihan porvarillisissakin arvioissa. EKP:n tutkijat ovat esittäneet, että lomautukset uhkaavat isolta osin muuttua irtisanomisiksi, so. että lomautetuista iso osa ei pääse takaisin töihin. Suomessa on uutisoitu, että ns. “koronakriisi” ei ole vielä näkynyt konkursseina, mutta mm. Suomen Yrittäjien ekonomisti on painottanut, että konkurssiaalto voidaan nähdä vasta ensi vuonna.

Lopuksi, on myös muistettava porvarien pidemmän ajan huolet, joista, erityisesti väestökehityksestä ja julkisen talouden epätasapainosta, EK muistuttaa. Sen pääekonomisti Penna Urrila on jopa sanonut:

Suomen suhteellinen asema myös euromaiden joukossa on heikkenemässä. Emme ole enää samalla tavalla talouden perusteilta vahva maa kuin olemme tähän asti olleet ja miten markkinat ovat meidät luokitelleet. Riski siihen, että alamme liukua heikompaan kategoriaan, kasvaa koko ajan.(Turun Sanomat, 27.7.).

Talouden supistuminen kärjistää porvariston keskuudessa olevaa kilpailua yksittäisten porvarien ja yritysten välillä sekä erillisten porvariryhmien välillä niin eri tuotannonalojen kuin myös eri maidenkin välillä. Yhtäältä se näkyy konkursseina, mikä tietää mm. työttömyyttä. Tässä mielessä on nähty mm. Kajon-taksiyhtiön konkurssi, kun taksiliikenne väheni keväällä tuntuvasti. Toisaalta se näkyy osittain voitoissa (supistetaan katteita), osittain taas siinä, että kiristyvän kilpailun kustannukset puretaan joukkojen kannettavaksi kiristämällä riistoastetta eli vaatimalla enemmän samassa ajassa sekä polkemalla reaalipalkkoja. Niinpä uutisiin on noussut mm. se, että H&M osa-aikaistaa kaikki kokoaikaiset myyjänsä ja, vielä suuremmassa laajuudessa, erilaiset uutiset, jotka kertovat siitä, miten terveydenhuollon henkilöstöä on painostettu venymään vedoten mm. valmiuslakiin ja korvaukseksi on annettu korkeintaan vähäinen rahallinen kompensaatio.

Siten edessämme väikkyy aika synkkä kuva. Kehittyvä talouskriisi merkitsee tulevien vuosien aikana kiertämättömästi konkursseja, omaisuuksien keskittymistä entistä harvempiin käsiin, työttömyyden lisääntymistä, palkkojen suhteellista heikkenemistä, leikkauksia jne. Lisää rikkauksia yksille, köyhyyttä muille. Hallitseva luokka puhdistaa ja harventaa rivejään; keskikerrokset rapautuvat niiden aseman heiketessä ja osan tippuessa alemmas; ja syvimpien ja laajimpien joukkojen elintaso tippuu entisestään, niiden tila käy yhä tukalammaksi ja pääasiassa niiden voima kasvaa, kun niiden ristiriita nykyisen yhteiskunnan kanssa kärjistyy ja myös kun ne saavat rekryyttejä keskikerroksista. Aikakautemme kaikki perusristiriidat kärjistyvät. Tällaisia ovat taloudelliset näköalat tuleville vuosille. Kriisi, kuten reaalitalouden luvuista esimerkiksi kansantalouden arvonlisäyksen, vientilukujen ja työllisyyden kannalta nähdään, on jo fakta, ja sen näköalana on syventyminen pitkällisessä kriisissä.

3. Poliittisen kriisin näköalat Suomessa

Suomessa poliittiset ristiriidat olivat alussa vähäisiä. Esitellessään valmiuslain käyttöönottoa Marin lausui juhlallisesti eduskunnalle, että hallitus–oppositio-asetelma on korvautunut sillä, että on vain kansan hyväksi työskenteleviä edustajia. Lisäksi on tehty erilaisia kansalaiskyselyitä mm. hallituksen koronatoimista ja puolueiden kannatuksesta, ne ovat osoittaneet selvää myötämielisyyttä hallitukselle. Vain pinnallinen tarkkailija hämääntyy näistä, marxilaisen on muistettava, miten Lenin painotti ensimmäisen maailmansodan alussa, että näennäistä linnarauhaa alkuhetkenä ei saa samastaa todellisuuteen, joka paljastaa täysin itsensä sodan edetessä.

Niinpä avoin poliittinen peli alkoikin taas pian. Kulmuni syrjäytettiin ministerinpaikaltaan, ja tilalle nostettiin kokenut konkarineuvottelija, pitkän linjan arvostettu valtiomies Vanhanen, jonka poliittinen linja on lähempänä Kokoomusta kuin Alkiota, so. mies paikallaan valtiovarainministeriksi syömään tyhjiin SDP:n hallitusohjelman niin sanotun vasemmistolaisuuden rippeetkin. Nyt Keskustan sisällä nousee sille harvinainen ja mahdollisesti repivä (Kurvinen) taistelu, jossa istuva puheenjohtaja haastetaan (ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin). Puolueista erityisesti Perussuomalaiset on näyttävästi protestoinut sitä, että Marin hyväksyi “EU”:n elvytysrahaston. Hieman vähemmässä julkisuudessa on myös ollut yhtäältä perustuslakivaliokunnan (PeV) ja toisaalta hallituksen sekä suuren valiokunnan (SuV) välinen ristiriita, johon useat oikeusoppineet ovat pitkin kevättä ja kesää kiinnittäneet huomiota.

Perustuslaki on yleisen hokeman mukaan “lakien laki”, se on valtiosääntö, johon kaiken valtiollisen toiminnan tulisi pohjata. Suomessa vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa perustuslain noudattamista valvomaan perustettiin erityinen valiokunta. Tämä on jokseenkin harvinaista maailmassa, yleisempi on perustuslakituomioistuin. Keskeinen ero on ensin, että valiokunta suorittaa ennakkovalvontaa, tuomioistuin jälkivalvontaa; ja toiseksi, että valiokunta koostuu kansanedustajista ja on siten välillisesti vaaleilla valittu, niinpä sen kokoonpano ja erityisesti puheenjohtajisto myös muuttuu kerran neljässä vuodessa, kun taas tuomioistuin koostuu byrokraateista, jotka esim. valtioneuvosto nimittää määräajaksi. Suomessakin on ajoittain ehdoteltu erityisen tuomioistuimen perustamista, tunnetuimmin mm. Sauli Niinistö.

Sipilän hallituksen aikaan nousi hyvin erityisellä tavalla ilmi ristiriita PeV:n ja valtioneuvoston välillä, kun PeV:n puheenjohtajana oli Vasemmistoliiton Lapintie ja varapuheenjohtajana Keskustan Anttila, joiden johdolla hallituksen sote-hankkeet torpattiin kohta kohdalta, erityisesti kummankin puolueilla oli jyrkkä erimielisyys Kokoomuksen vaatiman “valinnanvapausmallin” kanssa, sillä tuo malli olisi merkinnyt sote-sektorin yksityistämisessä ja liberalisoinnissa uutta hurjaa askelta eteenpäin tiellä kohti täydellistä “kilpailuvapautta” ja voitontavoittelua ihmisten elämällä ja terveydellä. Tämä kysymys voi näyttää satunnaiselta, mutta se ei ole, sillä osana valtiomonopolistisen kapitalismin prosessia Suomessa on erityisesti 90-luvulta alkaen talouden eri osia liberalisoitu ja yksityistetty voimakkaasti monopolistisen suurporvariston mieliksi. Toiseksi sote-uudistusta on yritetty tehdä jo yli 10 vuotta, ja PeV:n rooli noina neljänä vuotena hyvin erityisellä tavalla “hankaloitti” poliittisen järjestelmän toimintaa; myös maailmalla on pantu merkille poliittisen järjestelmän vaikeudet (mm. OECD).

Eräänlaisena vastavetona Sipilälle Rinteen/Marinin hallitus on painottanut hallitusohjelmassaan perustuslainmukaisuutta. PeV:n nykyinen puheenjohtajisto jakaantuu SDP:n (Ojala-Niemelä, pj) ja Kokoomuksen (Häkkänen, vpj) välillä. Niinpä onkin nähty, että nykyisen hallituksen ristiriita nykyisen PeV:n kanssa on ilmennyt toisilla tavoilla. Keväällä oikeusoppineet, mm. Scheinin, arvosteli sitä, että kun mm. lasten oikeuksiin tehtiin rajoituksia valmiuslain nojalla, PeV ei kuullut istunnoissaan yhtään lasten oikeuksien asiantuntijaa. Kun perustuslakiin kirjattuja oikeuksia rajoitettiin, mikä on sinänsä laillista, ei yleensä harkittu ollenkaan noiden oikeuksien rajoittamisen vaikutuksia. Paljastaa, mitä on nykyisen hallituksen “perusoikeusmyönteisyys”, tyhjiä sanoja vailla todellisia tekoja. Sitten myöhemmin, kun Marin neuvotteli “EU”:n elvytyspaketista, PeV:n kritiikkiä lakaistiin maton alle yhtäältä SuV:n toimesta ja toisaalta painotettiin, että Marin on saanut mandaatin SuV:ltä eikä PeV:ltä. Eli jos on mandaatti, ei tarvitse alistua perustuslakikontrollille? Vetäen yhteen koko “korona-ajan” kokemuksia julkisoikeuden apulaisprofessori Rautiainen on todennut olevansa huolissaan Suomen perustuslakikontrollin tilasta ja näkymistä.

Mitä tulee itse elvytyspakettiin, se vaikuttaa olevan porvariston tahto täällä, mistä ei kerro ainoastaan, että Marin suhtautui siihen lähtökohtaisesti hyväksyvästi, vaan samoin myös EK, joka Suomen neuvottelulinjan mukaisesti tahtoi sitä mutta lainapainotteisempana kuin aluksi esitettiin, samoin lukuisat suomalaiset ekonomistit, joista useimmat vaikuttavat olevan sen kannalla ja katsovan myös, että saavutettu neuvottelutulos oli Suomen kannalta edullinen. Porvaristo on puolustellut pakettia sillä, että se palvelee sitä, että vientimarkkinat vetävät. Toisaalta mm. Perussuomalaisissa on arvosteltu, että on turhaa syytää rahaa Eurooppaan sitä varten, kun se voitaisiin käyttää tukemaan kotimaista kysyntää ja näin pitäen talouden pyörät pyörimässä. Ongelma on kuitenkin, että Suomessa ei ole porvaristolle tarpeeksi tuottavia sijoituskohteita ja että kansainväliset markkinat erityisesti Euroopassa ovat sille korvaamattoman tärkeitä. Ei Suomen porvarit ole antaneet rahaa ulos hölmöläisinä hyvää hyvyyttään, vaan siksi, että se säilyttäisi asemiaan kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa.

Pidemmällä aikavälillä porvarillisen demokratian kriisin kontekstissa nähdään äänestysaktiivisuuden lasku, sosialidemokratian uppoaminen ja puolueiden heikentyminen, joita on useaan otteeseen analysoitu sellaisissa suomalaisten marxisti-leninisti-maoistien julkilausumissa kuin Taistelu jatkuu! (huhtikuu 2019). Se, että viime vaaleissa äänestysaktiivisuus nousi piirun verran tai että sosialidemokraateilla on nyt joidenkin kuukausien ajan ollut “hyvä” (historiallisesti katsoen aika huono) kannatus, ei muuta kehityksen vääjäämätöntä suuntaa. Vaaleissa vajaa kolmasosa väestöstä ei äänestä, se on kiertämätön fakta, joka osoittaa, että porvaristolla on vaikeuksia legitimoida valtaansa. Samalla kun sen vallan “demokraattisen” legitimoinnin paino vähenee, nähdään yleensä vähitellen etenevää demo-liberaalien ihanteiden vääristelyä ja hylkäämistä.

Kokonaisuutena nähdään, että porvarillisten puolueiden keskinäisistä ristiriidoista syvemmällä on tiettyä ristiriitaa yhtäältä suomalaisen monopolistisen suurporvariston ja toisaalta sen etujen ja toiveiden mukaan järjestetyn valtiomuodon välillä. Tässä kontekstissa sen on välttämätöntä heikentää perustuslain ja perustuslakikontrollin painoa vastoin demo-liberaaleja ihanteita. Rauhallisina aikoina näyttää, että se tyytyy vähittäiseen kehitykseen, mutta erityisen vaikeina aikoina se voi olla pakotettu antamaan rajuja iskuja demo-liberaalille valtiomuodolleen. Nimenomaan pakotettuja, sillä vaikuttaa, että porvarilliset puolueet ja sellaiset tärkeät ideologiset apparaatit kuin esim. Sitra ja Eva ovat pääsääntöisesti demo-liberaalien ihanteiden kannalla (joskin monopolistisessa hengessä niitä vääristäen), mutta tämä voi muuttua yleiskriisin syventyessä ja akuutin kriisin pitkittyessä. Tässä mielessä poliittinen kriisi on nykyisessä kontekstissa yhteydessä taloudelliseen kriisiin. Kuitenkin on painotettava, että kriisin tätä osaa, demo-liberalismin rajua hylkäämistä, tuskin tapahtuu vielä äkisti lähiaikoina, tällä hetkellä se vaikuttaa pikemmin vähittäin etenevänä tendenssinä.

Mutta toisessa mielessä poliittinen kriisi näyttää akuutimmalta, nimittäin kun katsotaan liberalisoinnin ristiriitaa korporatiivisten rakenteiden kanssa. Nykyisen talouspoliittisen ajattelun, erityisesti ns. “uusliberalismin”, katsotaan aloittaneen rantautumisensa Suomeen 70-luvulla ns. öljykriisin oloissa, kun vanha kasvupolitiikka ei enää soveltunut entistä globaalimmassa maailmassa ja toisaalta vanha suhdannepolitiikka oli myös tullut tiensä päähän korkean työttömyyden ja korkean inflaation oloissa. 90-luvulla tätä voimisti venäläisen sosiali-imperialismin romahdus, sillä se näytti osoittavan jenkkiläisen, liberaalisen kapitalismin ylivertaiseksi venäläiseen valtiokapitalismiin nähden, joskin kiinalainen sosiali-imperialismi saattaa olla esittämässä tämän vanhan haasteen uudestaan.

Keskeinen merkkivuosi liberaalin suuntauksen läpilyönnissä oli 1977, jolloin Sorsa kutsui koolle kuuluisan Korpilampi-seminaarin, jossa SDP ja ay-liike sitoutettiin Evan liberalismiin. Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen (liberalisoiminen), jolle lähtölaukauksen antoi ns. Korpilampi II, joka oli Suomen Pankin seminaari vuonna 1981 (niin ikään Korpilammella). Ns. uusi julkisjohtaminen (“new public management”) nosti päätään 80-luvulla tuoden Suomeen ns. kilpailuvaltion, so. valtiomonopolistista kapitalismia, jossa valtio pitää huolen suurimpien yksityisten monopoliyritysten kilpailukyvystä globaaleilla markkinoilla. Puheet kilpailun edistämisestä vähentämällä sääntelyä jne. (so. markkinoiden liberalisointi) yleistyivät 80-luvulla, hintavalvonta purettiin samalla vuosikymmenellä, kilpailulakia ensin kiristettiin 1988 ja lopulta kieltoperusteinen kilpailulaki hyväksyttiin 1992. Tässä kontekstissa nähtiin myös sellaisia uudistuksia kuin laki valtion liikelaitoksista (1987), joka kehittyi 90-luvulla Sailaksen johdolla Ahon ja Lipposen (varsinkin Lipposen) hallituksissa niiden yhtiöittämiseksi ja edelleen omistusten myynniksi.

Toisaalta liberalisoinnin yhteydessä varsinaiset kartellit on laskettu hajalle, mutta porvarileiri on keskittynyt yhdistyen EK:ksi (2005), joskin Metsäteollisuus myöhemmin irtaantui siitä (2016). Toiselta puolen EK on lopettanut keskitetyn, kolmikantaisen, korporatiivisen tupo-järjestelmän ja korvannut sen hajautetuilla liittokierroksilla. Siten yhtäältä on hajautettu, toisaalta keskitetty, ja tämä kuten yleensä “vapaa” kilpailu monopolien aikakaudella merkitsee monopolien kaikkivallan voimistumista. Näin ollen liberalismi on merkinnyt hyökkäystä ay-liikettä vastaan, ja tässä kontekstissa nähtiin mm. Sipilän yhteiskuntasopimus, pakkolait ja lopulta toteutunut kiky-sopimus vuonna 2015 sekä tänä vuonna tehty ns. maaliskuun kihlaus.

Poliittisen kriisin kehittymisen kannalta liberalisointi on merkinnyt, hieman ironisesti, demo-liberaalien ihanteiden kieltämistä uudella tavalla. Mm. vasemmistoliittolainen opportunisti ja politiikantutkija Patomäki on kiinnittänyt huomiota vallan kolmijaon heikentymiseen (erityisesti lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan välillä), Evan, VATT:n ja VM:n ym. vaikutusvallan kasvuun suomalaisessa politiikassa ja verrannut nykyistä ns. kilpailuvaltiota mussolinilaiseen fasismiin. Nämä ovat toki pikkuporvarin valitteluja, mutta niissä on vinha perä.

Edelleen, vaikka ay-liike onkin kiltisti alistunut mitä nöyryyttävimpiin ja inhotuimpiin sopimuksiin ja vehkeilyihin, sillä on ristiriita liberalisoinnin kanssa. Se ei ole kadonnut minnekään, vaikka jo yli 40 vuotta sitten se hyväksyi Evan tyrkyttämän Korpilammen liberalistisen konsensuksen. Kun ay-liikkeen valta heikkenee, se merkitsee työväenaristokratian heikkenemistä, keltaisten ay-johtajien ja byrokraattien yhteiskunnallisen aseman heikkenemistä. Se on vihollisen keskuudessa oleva ristiriita, kilpailua kahden porvarillisen leirin välillä, ja ay-liike on tuossa kilpataistelussa mobilisoinut joukkoja ja tulee vastakin niin tekemään. Se on tappiolle jäävän osapuolen epätoivoa. Tuo taistelu heikentää vihollisen yhtenäisyyttä, mikä on proletariaatille eduksi, ja toisaalta siinä taistelussa myös aseistetaan proletariaattia, joka, kuten Manifesti kuvaa, kääntääkin sille annetut aseet herrojaan vastaan. Tässä kontekstissa on nähty sellaisia tapahtumia kuin SAK:n yleislakkouhkaukset Ahon ja Lipposen hallituksia vastaan 90-luvulla; tuoreemmin esimerkiksi ay-keskusjärjestöjen koolle kutsuma kymmenien tuhansien mielenosoitus pakkolakeja vastaan Helsingissä kesällä 2015 sekä alkuvuonna 2018 Pirkanmaalla nähty kymmeniä tuhansia koskettanut poliittinen lakko ns. aktiivimallia vastaan.

Nykyisessä tilanteessa nähdään, että Marinin hallitus on nimittänyt “talousviisaitten” ryhmän, joka koostuu mm. entisistä Evan pampuista (Vihriälä ja Korkman) sekä muuten kuuluisista ja porvariston arvossapitämistä liberaaleista (kuten Holmström) nostaen pintaan hyvin korpilampelaisia muistoja. Pitkin vuotta on nähty Kulmunin keväällä esittämä provokaatio leikkauslistoista, joka oli ilmeisesti ajoitukseltaan väärä, sillä EK:kin kritisoi sitä, mutta samalla Vihriälän ja kumppanien “exit-strategiassa” puhutaan, että muutaman vuoden päästä tarvitaan isoja säästöjä talousahdingossa otetun velan maksamiseksi. Myös Vanhanen on avoimesti puhunut samaa. Keskustelua ns. työllisyystoimista on jo aloitettu julkisuudessa, ja tässä tärkeimmät hallituspuolueet SDP ja Keskusta löytänevät jonkin kädenväännön jälkeen yhteisen sävelen, mutta SDP joutuu manöveroimaan johtuen siitä, että sen ay-liikkeeltä saama rahallinen ja varsinkin poliittinen tuki on elintärkeää. Tässä kontekstissa porvarillinen julkisuus on nostanut esille mahdollisuuden jopa hallituskriisiin, joka sen tarkasta lopputuloksesta riippumatta tulee merkitsemään hallitusohjelman oikeistolaistumista. Hallitus joutunee perääntymään kunnianhimoisista tavoitteistaan. Vasemmistoliitto, joka ei yksin pysty aiheuttamaan merkittävää hallituskriisiä, saattaa vastalauseena siirtyä oppositioon kalastellakseen SDP:hen pettyviä. Oli se tämän tai seuraavan hallituksen asia ja olkoonpa nykyinen talousahdinko miten pitkäkestoista tahansa, kahden porvarillisen leirin ristiriidat kärjistyvät ja ay-liike tulee reagoimaan ilmaisten poliittista kriisiä ja mobilisoiden joukkoja kymmenissä tai jopa sadoissa tuhansissa. Politiikan näköalat ovat siten oleellisesti sellaiset, kuin on nähty suomalaisten marxisti-leninisti-maoistien analyyseissa Vastustakaa punamultaa, porvariston diktatuurin hallitusta! (heinäkuu 2019) sekä Niin sanotusta koronakriisistä” (maaliskuu 2020).

Kokonaisuutena katsoen nähdään, että on kehittymässä talouskriisi, jonka välittömät vaikutukset heikentävät joukkojen asemaa lyhyellä aikavälillä ja jonka varjolla lisääntyvä talouden liberalisointi heikentää joukkojen asemaa pitkällä aikavälillä. Poliittisesti demo-liberaaleja periaatteita vääristellään ja jopa kielletään monopolistisessa hengessä entistä enemmän, ja porvariston poliittista valtaa keskitetään entisestään ja kilpailevien ryhmien kuten keltaisen ay-liikkeen vaikutusta heikennetään. Siten kehittyy huippukerroksia koskettava poliittinen kriisi, jossa paitsi tilanne, myös itse huippukerroskin tulee vetäneeksi joukkoja itsenäiseen poliittiseen toimintaan, kuten Lenin kuvasi. Taloudellisessa ja poliittisessa mielessä nähdään vallankumouksellisen tilanteen olemassaolon kolmen kriteerin täyttymistä epätasaisessa kehityksessä. Erityisesti on korostettava sitä, että pääasiassa tullaan näkemään joukkojen astumista esiin kymmenissä ja sadoissa tuhansissa.

4. Lopuksi

Tärkeä tekijä, joka antaa kehittyvissä oloissa proletariaatille ja sen marxilais-leniniläis-maolaiselle ideologialle ja politiikalle kiertämättömän etulyöntiaseman, on opportunismin vararikko. Kysymyksessä liberalisoinnista Patomäki itse on todennut asian hevosen suusta:

Uusliberalisaatio on itseään vahvistava ja joiltakin osin myös peruuttamaton prosessi, ainakin mitä tulee Suomeen yksittäisenä valtiona.

Esimerkiksi vaikka joka ikinen suomalainen kannattaisi pääomaliikkeiden tiukkaa säätelyä tai verottamista, niin eduskunta ei voi enää tehdä paljoakaan. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen on Suomen osalta lopullista. Vain pieni hienosäätely ja rahoitustarkastus ovat enää suomalaisten omissa käsissä. Suurempia muutoksia varten tarvitaan Euroopan unionin ja keskuspankin päätöksiä, ja ne ovat vaikeita, koska pääoman liikkumisen vapaus on kirjattu EU:n perussopimuksiin.

Suomi on sitoutunut myös WTO-sopimusten kautta jatkamaan esimerkiksi palveluiden yksityistämistä ja kaupallistamista. (Uusliberalismi Suomessa, 2007).

Herra Patomäki paljastaa, että ainoa vaihtoehto vastustaa liberalisaation edistymistä on vallankumous. Tarve sille on niin proletariaatilla kuin myös merkittävillä pikkuporvarillisilla kerroksilla. Mutta puhkeaako vallankumous? Tuskinpa. Lenin on sanonut, että ei ainoastaan riitä, että objektiiviset olot ovat sopivat, vaan vallankumouksen puhkeamista varten noihin objektiivisiin oloihin täytyy yhdistyä subjektiivinen eli kommunistiseksi puolueeksi järjestäytyneen proletariaatin kyky voimakkaaseen joukkotoimintaan, joka päättäväisyydellään murtaa kaikki vanhat esteet, kaataa hallituksen, joka ei milloinkaan kaadu ellei sitä kaadeta, ja luo samalla todella uuden elämän. Ja kun vallankumouksellinen tilanne ei ole enää vain horisontissa siintävä näköala vaan välitön todellisuus, on erityisesti muistettava Leninin sanoja, jotka hän kirjoitti vuoden 1905 vallankumouksessa:

Vallankumouksien historiassa tulevat esille vuosikymmeniä ja vuosisatoja kypsyneet ristiriidat. Elämä käy tavattoman rikassisältöiseksi. Poliittiselle areenalla astuu aktiivisena taistelijana massa, joka on aina ollut varjossa ja jonka pintapuoliset havainnoitsijat jättävät sen tähden usein huomioimatta tahi jota he vieläpä halveksivatkin. Tämä massa oppii käytännössä, se ottaa kaikkien nähden koeaskeleita, tunnustelee tietä, suunnittelee tehtäviä, tarkistaa itseään ja kaikkien ideologiensa teorioita. Tämä massa tekee sankarillisia voimanponnistuksia noustakseen niiden jättiläismäisten maailmantehtävien tasalle, joita historia on sille sälyttänyt, ja olkootpa erinäiset tappiot kuinka suuria tahansa, järkyttäköötpä verivirrat ja tuhannet uhrit meitä miten hyvänsä, – ei mikään ole milloinkaan verrattavissa merkitykseltään tähän joukkojen ja luokkien välittömään kasvattamiseen itse vallankumouksellisen taistelun kulussa. (Vallankumoukselliset päivät, “I. Mitä tapahtuu Venäjällä?”).

Olkoonpa vallankumouksen kulku ja lopputulos minkälainen tahansa, tulevat sen kaikki reaaliset saavutukset olemaan kestäviä ja luotettavia vain siinä määrin kuin proletariaatti on järjestäytynyttä. (Uusia tehtäviä ja uusia voimia).

* * *

Toivottavasti tämä vaatimaton kirjoitus on lukijan silmissä selventänyt tarpeellisella tavalla marxilais-leniniläis-maolaista teoriaa vallankumouksellisesta tilanteesta ja luonut valoa nykyisen tilanteen ja sen näköalojen erittelyyn ja ymmärtämiseen toimintaa varten noudattaen tunnusta “Kohottakaa korkealle, puolustakaa ja pääasiassa soveltakaa marxismi-leninismi-maoismia”.

Eräs huomautus on silti tarpeen. Tarkkasilmäinen lukija saattaa kysyä, miksei kirjoituksessa käsitelty oleellisesti ollenkaan ristiriitoja suomalaisen imperialismin ja muiden imperialismien välillä sekä ristiriitoja suomalaisen imperialismin ja sorrettujen kansakuntien välillä. Tämä on oikea kritiikki, ja puute rajoittaa ymmärrystä konkreettisesta tilanteesta, siksi sitä on pahoiteltava lukijalle. Puute on kuitenkin suotava anteeksi, sillä noiden kysymysten erityinen tarkastelu ei ollut välttämätöntä itse aiheen kannalta; noihin erittäin tärkeisiin kysymyksiin mentäköön toisessa kirjoituksessa.

This entry was posted in Ilmiöt, Yleinen. Bookmark the permalink.