Ohjelma

Ohjelma (väliaikainen)

Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Kommunistisen puolueen manifesti, kansainvälisen proletariaatin ohjelma, opettaa, että kommunistit ovat vastakkaisia kaikille vanhoille puolueille. Tämä yksinkertainen perusperiaate pätee myös ohjelmaan: kommunistien ohjelma ei voi olla ihanne- tai vaaliohjelma, joka lupaa kaikkea hyvää kaikille; ohjelmamme on oltava kattava ja raudanluja opas työhömme proletariaatin luokkataistelun johtamiseksi, sen ideologiaan ja politiikkaan, strategiaan ja taktiikkaan – tämä erottaa meidät myös ja erityisesti kommunisteina esiintyvistä revisionisteista. Manifesti opettaa myös, että kommunistit pitävät halveksittavana salata mielipiteitään: revisionistien tapaan emme voi salata tai peitellä, so. tosiasiassa kieltää, marxilaista oppia vallan väkivaltaisesta valtaamisesta proletariaatille; me kannatamme, puheenjohtaja Maon sanoin, vallankumouksellisen väkivallan kaikkivoipaisuutta.

Näistä lähtökohdista esitämme ohjelmamme, joka koostuu kahdesta osasta: ensiksi ideologinen osa, toiseksi tilanne ja tehtävät. Ideologisessa osassa esitetään ensin ideologian perusteet, toiseksi sen historia ja kolmanneksi ne periaatteet, joita sovellamme. Tilanne ja tehtävät saadaan soveltamalla universaalin ideologian periaatteita konkreettiseen tilanteeseen, ja siinä käsittely alkaa kansainvälisestä tilanteesta edeten tilanteeseen Suomessa huomioiden molemmat historiallisesti kehittyneinä, ja tältä pohjalta määritellään järjestömme tehtävät.

Ohjelmamme jatkaa kunniakkaan SKP:n perustamislausunnon perintöä ja on tällä hetkellä suomalaisten kommunistien ainoa oma ohjelma; tässä suhteessa olemme erittäin ylpeitä ja nöyristelemättömiä. Olemme nuori ja kokematon järjestö, joka tarvitsee ohjelman voidakseen varttua kypsäksi ja kokeneeksi esikunnaksi, jota luokkamme tarvitsee voidakseen saavuttaa lopullisen päämääränsä, kommunismin. Kuitenkin juuri kokemattomuutemme vuoksi joudumme olemaan nöyriä, ja meidän on tunnustettava, että ymmärryksessämme ideologiasta ja sen soveltamisessa Suomeen on paljon parannettavaa. Tämän johdosta painotamme, että ohjelmamme on väistämättä kehittyvä valtavasti ja käytännössä lunastava paikkansa luokkamme oppaana Suomessa. Olemme varmoja, että tämä tullaan saavuttamaan, kun sinnikkäästi ja omistautuneesti pitäydymme kovassa ja ahkeraassa työssä ohjelmamme alaisuudessa.

Proletariaatin ideologia

I. Perusteet. Puheenjohtaja Mao on opettanut, että jokaisella luokalla on oma ideologiansa eikä ole sellaista ideologiaa, jolla ei olisi luokkaleimaa. Kunkin luokan ideologia käsittää ennen kaikkea ne periaatteet, joihin kaikessa nojautuen ja niihin kaikessa luottaen, niin hyvän kuin huononkin sään aikaan, kyseisen luokan on käytävä luokkataisteluaan. Sanottu koskee erityisesti myös proletariaattia, nykyaikaisten palkkatyöläisten luokkaa. Proletariaatti on yksi kansainvälinen luokka, ja siksi sillä voi olla vain yksi oikea ideologia ja tämän ideologian on pädettävä kaikissa maissa. Tämä ideologia tunnetaan marxilaisuutena, eikä proletariaatilla ole koskaan ollut muuta omaa ideologiaa eikä tule olemaankaan. Vaikka ideologia on aina yksi ja sama, se jakaantuu kehitysasteisiin, jotka edellyttävät toisiaan, ja tänä päivänä se on saavuttanut kolmannen kehitysasteensa, marxismi-leninismi-maoismin, johon sisältyvät kaksi aiempaa astetta ja toisaalta se, joka hylkää tämän uusimman asteen, hylkää myös aiemmat asteet. Edelleen, vaikka ideologia on kaikkialla yksi ja sama, se vaatii aina luovaa soveltamista konkreettisen tilanteen konkreettisen erittelyn pohjalla huomioiden aina ensin vallankumouksen tien peruseron imperialistisissa ja sorretuissa maissa ja huomioiden lopulta kaikki pienimmätkin yksityiskohdat.

Jotta voidaan todella ymmärtää, miksi proletariaatin ideologia on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa yksi ja sama, on määriteltävä sen ydin, joka tekee siitä proletariaatin ainoan oman ideologian ja erottaa sen kaikkien muiden luokkien ideologioista ja joka pätee kaikkialla ja aina. Ideologiamme perustaja Marx on itse ilmaissut sen näin: 1) luokkien olemassaolo on yhteydessä vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin, 2) luokkataistelu johtaa ehdottomasti proletariaatin diktatuuriin ja 3) tämä diktatuuri itse on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan, johon siirtyminen on proletariaatin historiallinen tehtävä ihmiskunnan historian viimeisenä luokkana. Historia on todistanut kerta toisensa jälkeen, että nuo kolme lausetta pätevät aina ja kaikkialla eikä ole yhtään tapausta, jossa ne eivät olisi totta. On erikseen korostettava, että ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, ja yhden osan hylkääminen johtaa välttämättä kaikkien osien hylkäämiseen. Marxilaisuus kannattaa, puolustaa ja ennen kaikkea soveltaa tuota kolmiosaista perusteesiä kaikissa asioissa, kaikilla tasoilla ja kaikilla yhteiskunnallisen elämän aloilla: filosofiassa, taloudessa, politiikassa, sodassa, kulttuurissa jne.

Revisionismi hylkää aina ideologiamme perusteesin ja haluaa pitää luokkamme riistettynä ja sorrettuna, siksi se on proletariaatille vieras ideologia. Määritelmällisesti revisionismi on porvariston tunkeutumista proletariaatin riveihin, ja näin ollen revisionismi on porvariston ideologiaa. Vaikka joskus revisionistit vastustavat avoimesti luokkamme vapautumisen perusehtoja, varsinkin proletariaatin diktatuuria ja vallankumouksellista väkivaltaa, on hyvin yleistä, että se vastustaa niitä todella peitellyssä ja salakavalassa muodossa. Nykypäivänä suomalainen revisionismi kannattaa integroitumista porvarilliseen demokratiaan. Se perustelee tätä sillä verukkeella, että porvarillinen demokratia muka tarjoaisi nykyisin käyttökelpoiset toimintaedellytykset kommunisteille, ja tunnustaa korkeintaan sen, että näin ei ole ollut aina ja kaikissa maissa. Tällöin se unohtaa sen, että porvarillinen demokratia on aina porvariston diktatuuria työväenluokkaa kohtaan ja että yksikään hallitseva luokka ei ole koskaan luopunut vallasta vapaaehtoisesti. Näin ollen se kannattaa porvariston diktatuuria proletariaatin diktatuurin sijaan, vastustaa siirtymistä luokattomaan yhteiskuntaan ja pitää lopulta luokkien olemassaoloakin ikuisena.

Loppujen lopuksi revisionismi hylkää marxilaisuuden kaikki vallankumoukselliset periaatteet, koska se hylkää ideologiamme ytimen. Vastakkaisena virheenä on dogmatismi, joka tosin hyväksyy marxilaiset periaatteet mutta ei sovella niitä luovasti konkreettisen tilanteen konkreettisen erittelyn pohjalla, ja siten myös dogmatismi on vierasta proletariaatille. Revisionistit väittävät vilpillisesti dogmatismia päävaaraksi ja yrittävät esittää meidät dogmaattisina, koska me pidämme kiinni marxilaisista periaatteista hylkäämättä niitä millään verukkeella ja soveltaen niitä luovasti tilanteen edellyttämällä tavalla. Vaikka sekä revisionismi että dogmatismi ovat molemmat vieraita proletariaatille, revisionismi on pahempi virhe ja kiistaton päävaara, koska ilman periaatteita ei ole mitään. Lyhyesti sanoen revisionistit ovat antimarxilaisia ja antikommunisteja, porvariston ja taantumuksellisten sylikoiria – meidän päävihollisemme työväenliikkeessä.

II. Marxilaisuuden historia. Marxilaisuus on maailman uusin, viimeinen ja korkein ideologia, sillä proletariaatti on maailmanhistorian viimeinen luokka, ts. luokka, jonka historialliseksi tehtäväksi on koitunut muuttaa koko maailma omaksi kuvakseen ja lakkauttaa tätä tietä kaikki luokat ja myös itsensä luokkana. Mahtava ideologiamme on voittanut kiivaassa teoreettisessa taistelussa lukuisat ei-proletaarisen sosialismin koulukunnat ja lujittanut näin itsensä proletariaatin ideologiana, ihmiskunnan viimeisimpänä tieteellisenä saavutuksena. Ideologia, kuten mikään ajatus, ei putoa taivaalta tai synny tyhjästä, vaan se perustuu luokan historialliseen kokemukseen. Marxilaisuus on, toveri Stalinin sanoin, kaikkien maiden työväenliikkeen kokemus sen yleisessä muodossa. Meidän päiviimme asti proletariaatin historiasta esiin nousee seitsemän järisyttävän suurta virstanpylvästä:

1) Kommunistisen puolueen manifesti 1848, jonka myötä Marx ja Engels antoivat kansainväliselle proletariaatille suuren vallankumouksellisen ohjelman, joka näyttää luokalle tien kohti lopullista vapautumistaan. Ainoan oikean ohjelman, joka on tähän päivään asti säilyttänyt haalistumattoman, ikipunaisen värinsä. Ylivertaisen ohjelman, jonka revisionistit ovat toistuvasti yrittäneet korvata itse kynäilemillään “uusilla” ja “päivitetyillä” “manifesteilla”;

2) Pariisin Kommuuni 1871, ensimmäinen proletariaatin diktatuurin hallitus. Vallankumous, jonka tappion opetukset suuri Marx tutki tarkoin osoittaen proletariaatin oman puolueen johdon ja proletariaatin diktatuurin valtion välttämättömiksi proletariaatin vapautumisen ehdoiksi;

3) Venäjän vallankumous 1905, Lokakuun vallankumouksen kenraaliharjoitus, joka valmisteli bolševikkipuoluetta Lokakuun vallankumousta varten;

4) Lokakuun vallankumous 1917, ensimmäinen voittoisa vallankumous ja proletariaatin diktatuurin valtio, vahvisti marxilaisuuden opetukset puolueesta, valtiosta ja vallankumouksesta, jotka jatkuvassa taistelussa revisionismia vastaan suuri Lenin kehitti Lokakuun tieksi. Hän osoitti kapitalismin kehittymisen imperialismiksi ja julisti imperialismin kuolevaksi kapitalismiksi ja näin kohotti marxilaisuuden toiselle, marxismi-leninismin asteelle, jonka toveri Stalin systematisoi, puolusti revisionistien ja muiden opportunistien hyökkäyksiltä ja sovelsi Neuvostoliiton sosialistiseen rakennustyöhön ja proletariaatin siihen asti ainoan kotimaan puolustamiseen sodassa imperialistisia ja varsinkin fasistisia rosvoja vastaan;

5) Kiinan vallankumous 1949, ensimmäinen voittoisa uudentyyppinen demokraattinen vallankumous, ts. imperialismin aikakaudella proletariaatin johtama vallankumous puolifeodaalisessa puolisiirtomaassa, jonka puheenjohtaja Mao teoretisoi perustaen Lokakuun tien pohjalta sorrettujen maiden vallankumouksen tien “maaseudulta kaupunkeihin”. Pitkällinen vallankumouksellinen sota, jonka kulussa Mao kehitti monikymmenvuotisen Kiinan ja maailman työläisten rikkaan sotilaallisen kokemuksen pohjalta kansansodan, proletariaatin sotilaallisen teorian. Suuri vallankumous, joka muutti ratkaisevasti imperialistisen ja sosialistisen leirin välistä voimasuhdetta sosialismin hyväksi, minkä puheenjohtaja Mao tutki huolellisesti kehittäen maailmanvallankumouksen teoriaa ja vastusti tällä ja kaikella toiminnallaan kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä ja uuden Kiinan rakentamisessa luopio Hruštšovin johtamia moderneja revisionisteja;

6) Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous 1966–1976, puheenjohtaja Maon johtama kansanjoukkojen valtava liike sosialismin puolustamiseksi puolueeseen pesiytyneitä Liu Shaoqin, Lin Biaon ja Deng Xiaopingin kaltaisia revisionisteja vastaan ja vallankumouksen edistämiseksi kohti suurta lopullista päämäärää, ikuisesti kultaista kommunismia. Suuri vallankumouksellinen liike, joka osoitti keinon vallankumouksen jatkamiseksi proletariaatin diktatuurin oloissa ratkaisten pitkään auki olleen kysymyksen. Vallankumous, jonka myötä maailman kommunisteille tuli kiistattomaksi, että puheenjohtaja Mao on kehittänyt marxilaisuuden uudelle kehitysasteelle, jota tuolloin kutsuttiin vielä epätäydellisesti marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluksi;

7) Perun kansansota, jonka Perun kommunistinen puolue aloitti vuonna 1980, syntyi maoismin soveltamisesta Peruun puheenjohtaja Gonzalon johdolla. Vallankumouksellinen sota, jonka voitto jo tuolloin olisi ollut mitä rajuin isku kaikkia imperialisteja ja revisionisteja vastaan 90-luvulla vallinneessa “historian lopun” ja “demokratian” maailmassa. Suuri ja tärkeä vallankumous, jonka kulussa puheenjohtaja Gonzalo systematisoi marxismi-leninismi-maoismin marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana asteena vaatien maoismin kohottamista proletaarisen maailmanvallankumouksen kehkeytyvän uuden aallon komentajaksi ja ohjaajaksi ja hän myös kehitti maoismia vieläkin pidemmälle ratkoen avoimia kysymyksiä erityisesti teesillään puolueen militarisoimisesta ja vallankumouksen kolmen välineen konsentrisesta rakentamisesta.

Näiden virstanpylväiden mukana kansainvälinen proletariaatti on saanut itselleen kuusi mitä korkea-arvoisinta ja suurinta opettajaa ja johtajaa: Marx, Engels, Lenin, Stalin, Mao ja Gonzalo; korostaen erityisesti marxilaisuuden kolmea miekkaa – Marxia, Leniniä ja Maoa – sekä puheenjohtaja Gonzaloa kuitenkaan unohtamatta milloinkaan Engelsin ja Stalinin mittavaa panosta.

Jo Manifestissa näkyy, että marxilaisuus on syntynyt kolmesta lähteestä: saksalaisesta klassisesta filosofiasta, englantilaisesta poliittisesta taloustieteestä ja ranskalaisesta sosialismista. Ideologiamme perustaja Marx ja hänen läheisin työtoverinsa Engels kehittivät näitä kaikkia kolmea ja yhdistivät ne proletariaatin ideologiaksi. Filosofian alalla Marx palautti Hegelin dialektiikan takaisin jaloilleen pelastaen siihen sisältyneen järjellisen ytimen idealismilta, ja näin hän antoi proletariaatille kaikkein vallankumouksellisimman filosofian, dialektisen materialismin, joka on oppi aineen ikuisesta kehityksestä, ja yhteiskuntien kehitykseen sovellettuna tämä oppi tunnetaan historiallisena materialismina. Taloustieteessä Marx otti oppia Smithiltä ja Ricardolta ja paljasti, että kapitalistien voittojen lähde on lisäarvossa, riistossa, että työläisen työ kasvattaa kapitalistin hänelle vihamielistä voimaa, pääomaa, ja että mitä suuremmaksi käy työläisten orjuus pääoman ikeessä, sitä suuremmaksi käy työläisten yhteinen voima. Marx muutti utooppisen sosialismin tieteelliseksi osoittamalla luokkataistelun avaimeksi yhteiskunnalliseen muutokseen, siirtymiseen kapitalismista proletariaatin vallankumouksellisen diktatuurin kautta kommunismiin. Hän vakiinnutti marxilaisuuden aseman taistelussa Bakuninia ja anarkisteja vastaan Ensimmäisessä internationaalissa, ja myöhemmin puolusti marxilaisuutta vielä Lassallea ja oikeisto-opportunisteja vastaan.

Marxilaisuuden kehitys aina uudelle ja korkeammalle asteelle tapahtuu marxilaisuuden luovan soveltamisen pohjalla varsinkin uusien ongelmien ratkaisemisessa ja tämän myötä kaikkien kolmen perusosan huomattavan kehityksen kautta. Suuri Lenin, jonka työstä syntyi leninismi, sovelsi marxilaista filosofiaa tieteen uusimpiin saavutuksiin ja kritisoi aikansa opportunisteja, jotka halusivat korvata marxilaisen filosofian uuskantilaisuudella; Lenin tutki vapaan kilpailun kapitalismin kehittymistä monopolistiseksi kapitalismiksi imperialismin perustana ja samalla teki kaikenkattavan teorian imperialismista kapitalismin korkeimpana, viimeisenä vaiheena, proletaarisen vallankumouksen aattona, ja päivitti proletariaatin strategian ja taktiikan vastaamaan uutta aikaa; ja voitokkaalla vallankumouksella Lenin näytti tien vallan valtaamiseen kehittyneissä kapitalistisissa maissa ja kehitti ensimmäisenä monivivahteisen teorian uudentyyppisestä puolueesta, jota jo Marx oli peräänkuuluttanut. Leninin jälkeen ei ole ollut enää mahdollista olla pelkkä marxilainen, sillä leninismin hylkääminen merkitsi marxilaisuuden kehityksen hylkäämistä ja marxilaisuuden korvaamista revisionismilla; oli oltava marxisti-leninisti. Leninismi kehittyi taistelussa Toisen internationaalin luopioita kuten Kautskya ja Bernsteinia vastaan, ja Kommunistisessa internationaalissa leninismi kävi taistelua sosialidemokratian jäänteitä ja uutta revisionismia vastaan.

Puheenjohtaja Maon myötä proletariaatin ideologia on saavuttanut uuden, kolmannen ja korkeamman vaiheensa: marxismi-leninismi-maoismin. Mao osoitti, että ristiriita on maailmankaikkeuden ainoa peruslaki ja sovelsi tätä lakia kaikkeen kehittäen tältä pohjalta tietoteoriaa, hän erotteli yhteiskunnallisten ristiriitojen kaksi tyyppiä, yhtäältä meidän ja vihollisen väliset ja toisaalta kansan keskuudessa olevat ristiriidat, ja painotti, ettei näitä saa koskaan sekoittaa toisiinsa; Mao kehitti teesin byrokraattisesta kapitalismista, joka on kapitalismin erikoinen muoto, jota imperialismi kehittää puolifeodaalisissa puolisiirtomaissa, ja osoitti, että demokraattinen vallankumous suuntautuu imperialismia, puolifeodalismia ja byrokraattista kapitalismia vastaan, sekä näytti tien demokraattisille vallankumouksille asettaen polun kaupunkien ympäröimiseksi maaseudulta; Mao kehitti sosialismin taloustiedettä korostaen, että sosialistisella tietoisuudella ja poliittisella vallalla voidaan kehittää tuotantovoimia vastustaen kapitalismin restauroimista himoinneiden revisionistien vaatimuksia aineellisten palkkioiden ensisijaisuudesta, ja hän kehitti teesiä luokkataistelun jatkumisesta sosialismissa ja ratkaisi kysymyksen vallankumouksen viemisestä eteenpäin ja sen turvaamisesta revisionistisilta kaappauksilta esittelemällä demokraattisen ja sosialistisen rinnalle vallankumouksen kolmannen perustyypin – kulttuurivallankumouksen; ja Mao kehitti proletariaatin oman sotilaallisen teorian, kansansodan, vastaten siten kutsuun, jonka jo Marx oli esittänyt, ja hän puolusti revisionismia vastaan teesiä, että vallankumouksellinen väkivalta on universaali laki, ja kehitti edelleen, että vallankumouksellinen sota on kaikkivoipa, ja osana kansansodan teoriaansa Mao kehitti teesin vallankumouksen kolmesta välineestä, ts. puolueesta, armeijasta ja rintama–valtiosta, jota teesiä puheenjohtaja Gonzalo on kehittänyt edelleen teesillään puolueen militarisoimisesta ja kolmen välineen konsentrisesta rakentamisesta. Puheenjohtaja Mao johti taistelua Hruštšovin johtamaa kansainvälistä modernia revisionismia vastaan sekä taistelua kiinalaisia revisionisteja vastaan, ja maoismi käy yhä taistelua uusimpia revisionisteja vastaan, sellaisia kuin Avakian ja Prachanda ja kehittyneimpänä oikeisto-opportunistinen linja Perun kommunistisessa puolueessa. Tänä päivänä ei voi olla marxisti-leninisti eikä siis yleensä marxilainen olematta marxisti-leninisti-maoisti, sillä puheenjohtaja Maon suorittaman marxilaisuuden edelleenkehityksen kieltäminen on marxilaisuuden kieltämistä ja sen korvaamista revisionismilla; tänä päivänä marxilaisuus voi olla vain marxismi-leninismi-maoismia.

Marxilaisuus on yhtenäinen kokonaisuus, mutta sen kolmen asteen välillä vallitsee joitakin ristiriitoja. Ymmärrys inhimillisen tiedon suhteellisuudesta ja jatkuvasta kehittymisestä korkeammalle asteelle auttaa meitä ratkaisemaan nämä ristiriidat niin, että marxilainen oppi säilyttää yhtenäisyytensä: maoismi on toistaiseksi korkein vaihe ja korkein totuus, joten silloin, kun maoismi eroaa marxismin tai leninismin asteesta, maoismi on oikeassa; maoismi on avain marxismi-leninismi-maoismin ymmärtämiseen ykseytenä. Tämä ymmärrys on kuvattu tieteellisesti ilmauksessa marxismi-leninismi-maoismi, pääasiassa maoismi.

Proletariaatin ideologia on ottanut harppauksia korkeammalle asteelle mitä erilaisimmissa maissa eri puolilla maapalloa. Marxilaisuus on syntynyt Saksassa, joka oli jo tuolloin kapitalistinen maa mutta jossa vanha demokraattinen vallankumous oli vielä kesken; se on kehittynyt marxismi-leninismiksi Venäjällä, joka oli tuolloin takapajuinen imperialistinen maa; ja se on kehittynyt marxismi-leninismi-maoismiksi Kiinassa, joka oli tuolloin puolifeodaalinen ja puolisiirtomaa. Tämä vastaa täysin sitä, että proletariaatti on kansainvälinen luokka. Erilaiset revisionistit ovat niin imperialistisen šovinismin pauloissa, etteivät he voi hyväksyä luokkamme universaalin ideologian kehittymistä sorretuissa maissa marxismi-leninismi-maoismiksi. Heidän mukaansa universaaliin kehittämiseen pystyvät vain kehittyneiden kapitalististen maiden työläiset sorrettujen maiden työläisten joutuessa tyytymään pelkkään soveltamiseen. Toisinaan kyllä jotkut revisionistit puhuvat “sosialismista kiinalaisin erityispiirtein” tai “2000-luvun sosialismista” viitaten sen yhteydessä “uuteen” tapaan käsittää sosialismi Kuubassa tai “uuteen” tapaan tehdä vallankumous kuten Venezuelassa, mutta todellisuudessa näissä on yhtä paljon uutta kuin opportunismissa aina – ei yhtään. Kummassakin maassa on porvariston diktatuurin tyyppinen valtio, ei proletariaatin diktatuuri, ja siksi niissä ei voi olla puhettakaan sosialismista; niiden väittäminen sosialistisiksi on revisionismia. Revisionistit väittävät sata vuotta sitten Euroopassa kehitetyn revisionismin soveltamista sorretuissa maissa proletariaatin ideologian kehitykseksi, ja tällä he vastustavat marxilaisuuden todellista kehittymistä sorretuissa maissa.

III. Periaatteet.

Ristiriidan laki. Dialektisen materialismin mukaan jokaisen asian ja ilmiön ytimessä vaikuttaa ristiriita, joka aiheuttaa sen syntymän ja kuoleman, liikkeen ja kehityksen. Ristiriita koostuu kahdesta vastakkaisesta puolesta, joista toinen on aina hallitseva, pääasiallinen, ja näiden puolten välillä taistelu on ehdotonta ja pysyvää, ykseys suhteellista ja ohimenevää. Ulkoisilla olosuhteilla on aina vain toissijainen merkitys, ja ne vaikuttavat sisäisen ristiriidan kautta. Jokainen tietty ristiriita on erityinen, se koostuu kahdesta yksilöllisestä puolesta, ja ristiriidan kehitystä määrää sille ominaiset lainalaisuudet. Kaikissa monimutkaisissa asioissa ja ilmöissä vaikuttaa useita ristiriitoja, joiden joukosta yksi on aina pääristiriita.

Historiallisen materialismin mukaan yhteiskunnallisen kehityksen perusristiriita on tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välillä, ja tuotantosuhteet jäävät aina jälkeen tuotantovoimien kehityksestä, jolloin tuotantosuhteet täytyy mullistaa vastaamaan kehittyneitä tuotantovoimia. Esimerkiksi kapitalismi on ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa luonut valtavat yhteiskunnalliset tuotantovoimat, joiden nokassa seisoo proletariaatti, mutta kapitalistiset tuotantosuhteet kahlitsevat tuotantovoimien, varsinkin proletariaatin, vapaata kehitystä. Luokkayhteiskunnissa vain luokkataistelu voi ratkaista ristiriidan tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välillä, ja siksi luokkaristiriita on pääasiallinen ristiriita, kehittyneessä kapitalismissa pääristiriita on proletariaatin ja porvariston välillä. Luokkayhteiskunnissa ristiriidat jakaantuvat kahteen tyyppiin: meidän ja vihollisten välisiin, kuten ristiriita proletariaatin ja porvariston tai vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä, sekä kansan keskuudessa vallitseviin ristiriitoihin, jollaisia ovat proletaarien keskinäiset ristiriidat ja ristiriidat proletariaatin ja sen liittolaisten välillä.

Tietoteoria. Dialektisen materialismin mukaan tiedostamisen laki koostuu kahdesta harppauksesta: käytännöstä teoriaan ja teoriasta takaisin käytäntöön, joista jälkimmäinen on pääasiallinen. Harppaus käytännöstä teoriaan muuttaa havaintomme ajatuksiksi, mutta vasta harppauksessa teoriasta käytäntöön näiden ajatusten totuudenmukaisuus tulee koetelluksi maailmaamuuttavassa käytännössä, jolloin virheelliset ajatukset voidaan hylätä ja oikeitakin syventää. Kaikki inhimillinen tieto on peräisin käytännöstä, joka tapahtuu tieteellisissä kokeissa, tuotannossa tai luokkataistelussa, eikä ole sellaista tietoa, jota ei olisi saavutettu käytännöstä kerättyjen havaintojen tietoisen työstämisen tuloksena.

Marx on laskenut peruskiven näille filosofisille käsityksille. Kaikki suuret marxilaiset ovat osallistuneet niiden kehittämiseen, mutta erityisesti on korostettava puheenjohtaja Maon panosta, sillä häneltä on peräisin kaikkein systemaattisin esitys filosofian perusperiaatteista, hän on kehittänyt Marxin jälkeen eniten filosofista teoriaa ja vienyt filosofian monimiljoonaisten kansanjoukkojen keskuuteen sekä kehottanut soveltamaan filosofiaa, erityisesti ristiriidan lakia, kaikkien asioiden tutkimiseen ja näin takomaan itsensä uusiksi filosofian tulessa, kuten puheenjohtaja Gonzalo on painottanut.

Joukkojen laki. Marxilaisuus kiistää, että historiaa tekisivät suurmiehet tai erityisyksilöt, ja painottaa, Maon sanoin, että kansa ja vain kansa on liikkeellepaneva voima maailmanhistorian luomisessa. Joukkojen laki on, että vähemmistö voi hetken aikaa sortaa enemmistöä, mutta ennen pitkää tämä vähemmistö tulee syrjäytetyksi. Tähänastisissa luokkayhteiskunnissa pieni vähemmistö on aina harjoittanut diktatuuria suurta enemmistöä kohtaan, mutta sosialismissa ja uudessa demokratiassa ensimmäistä kertaa enemmistö harjoittaa diktatuuriaan vähemmistöä kohtaan. Missä tahansa joukot jakaantuvat aina luokkiin, ja luokilla on puolueensa ja puolueilla johtajansa. Kuitenkin johtajat ovat aina vähemmistö, ja oikeutetut johtajat palvelevat omistautuneesti ja vilpittömästi enemmistön tahtoa, epäoikeutetut johtajat taas väistämättä syöksyvät perikatoon, ja näin ollen johtajilla ei ole itsenäistä roolia historiassa, sillä joukkojen edut määräävät heitä. Joukkojen lain toteutumista ohjaa puheenjohtaja Maon muotoilema tunnus “on oikein kapinoida taantumuksellisia vastaan”.

Luokkataistelu. Luokkaistelu on historian moottori. Kehittyneen kapitalismin pääristiriita proletariaatin ja porvariston välillä saa syntynsä siitä, että porvaristo omistaa kaikki tuotantovälineet, kun taas proletariaatti ei omista muuta kuin itsensä ja joutuu siksi myymään työvoimaansa porvariston käyttöön tuottaakseen siten lisää rikkauksia porvareille. Mitä enemmän työläiset tekevät töitä, sitä enemmän he tulevat kasvattaneeksi pääomaa, jonka mahti on heidän orjuutensa syy; tätä kuvaavat sanonnat kuten “ei työ tekemällä lopu” ja “rehellisellä työllä ei voi rikastua”. Työläisten työn tuotteiden anastaminen porvareille on kapitalismin perustava riistosuhde, ja marxilaisuus kiinnittää keskeisesti huomiota tämän ja muiden riistosuhteiden vallankumoukselliseen hävittämiseen. Niinpä ainoa keino työväenluokalle vapautua on tuotantovälineiden pakkolunastaminen proletariaatin diktatuurin valtioksi järjestäytyneen työväenluokan haltuun nojautuen vallankumoukselliseen väkivaltaan. Kun työväenluokka omistaa tuotantovälineet, yhteiskunnallisen vaurauden lisääntyminen ja työn tuottavuuden kasvu vähentävät työläisten työtaakkaa, suurten kansanjoukkojen elintaso tulee kohoamaan ja vapaa-aika lisääntymään.

Kuitenkin tuotantovälineiden pakkolunastaminen on vasta vallankumouksen alku, ei sen päätös, sillä sosialismi on viimeinen luokkayhteiskunta, jossa luokkataistelu saavuttaa kaikkein korkeimman asteensa, kunnes se lopulta lakkaa luokkien hävittämisen myötä. Sosialismissa luokkataistelu kohdistuu paitsi saaliinhimoisia ulkomaisia imperialisteja ja asemansa menettäneitä kotimaisia porvareita vastaan, myös ja varsinkin puolueen ja hallinnon johtopaikoille nousseita mätiä omenoita vastaan, jotka haluavat restauroida kapitalismin ja olla itse sen nokassa. Heidän taloudellinen linjansa korostaa aineellisia palkintoja, kun taas marxilainen linja pitää vallankumouksellista tietoisuutta avaimena tuotannon kehittämiseen sosialismissa. Sosialismissa vallitsee ns. kolme eroa: työläisten ja talonpoikien välillä, maaseudun ja kaupungin välillä sekä ruumiillisen ja henkisen työn välillä; marxilaiset taistelevat näiden erojen hävittämiseksi ja revisionistit niiden säilyttämiseksi. Edelleen, marxilaiset myös painottavat sosialismin rakentamisessa nojautumista pääasiassa omiin voimiin, kun taas revisionistit pyrkivät sosialismin muuttamiseen imperialistien puolisiirtomaaksi tai sen muuttamiseen sosiali-imperialismiksi, joka sortaa vieraita kansakuntia. Vallankumouksen viemiseksi eteenpäin ja restauraation torjumiseksi on suoritettava kulttuurivallankumouksia ja oltava viime kädessä valmis puolustamaan valtaa asein. Näin ollen luokkataistelu on historian moottori aina kommunismin saavuttamiseen asti.

Luokkataistelua käydään kaikissa muodoissa, taloudellisessa, poliittisessa, sotilaallisessa, ideologisessa, kulttuurillisessa jne., joista sotilaallinen on kaikkein korkein muoto, ja työväenluokan on ehdottomasti voitettava luokkataistelu ja hävitettävä täysin taantumuksellisten aikojen monituhatvuotiset jätteet jokaisen muodon osalta ennen kuin se on lopullisesti lyönyt porvariston. Vasta silloin on hävinnyt ristiriita proletariaatin ja porvariston sekä sosialismin ja kapitalismin välillä.

Proletaarinen internationalismi. Koska proletariaatti on kansainvälinen luokka, internationalismi on kirjoitettu sen perusluonteeseen. Strategiselta kannalta kysymys on: “Joko me kaikki astumme kommunismiin tai kukaan ei astu” (Mao). Kommunistien perimmäinen tavoite on kommunismi kaikkialla maailmassa, mutta imperialismin huippuunsa viemän epätasaisen taloudellisen ja poliittisen kehityksen johdosta vallankumous ei tule voittamaan kaikissa maissa yhtä aikaa, minkä vuoksi on taktisesti sovellettava leniniläistä teesiä “sosialismista yhdessä maassa”. Näin ollen maailmanvallankumous on pääasia, ja yksittäinen vallankumous on sen osa ja palvelus sille. Kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen kuuluu kansainvälinen proletaarinen liike ja kansallinen vapausliike, joista ensimmäinen on johtava ja jälkimmäinen perusta, ja näitä vastaavasti proletaarisen maailmanvallankumouksen osana ja palveluksena sille tehdään proletariaatin johdolla kolmentyyppisiä vallankumouksia: demokraattisia vallankumouksia sorretuissa maissa, sosialistisia vallankumouksia vanhoissa ja uusissa demokratioissa ja kulttuurivallankumouksia proletariaatin diktatuurin oloissa. Proletaarinen internationalismi on luokkamme elinkysymys, ja sen perusajatus on Manifestissa ilmaistu vanhentumattomassa tunnuksessa “Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”

Puolueen välttämättömyys. Kuten ensimmäisenä perustajamme Marx on opettanut, proletariaatin on muodostettava johtajakseen oma kommunistinen puolueensa, joka on uudentyyppinen puolue, vastakkainen kaikille vanhoille puolueille. Puolue on edellytys, jotta proletariaatti kykenee säilyttämään itsenäisyytensä ja taistelemaan omine ehtoineen, millä on erityisen suuri merkitys sorretuissa maissa, joissa proletariaatti muodostaa kansallisen vallankumouksellisen yhteisrintaman ei-proletaaristen luokkien kanssa ja proletariaatti on määrällisesti vähemmistössä, mutta myös imperialistisissa maissa, joissa yhteisrintamissa joudutaan taistelemaan anarkismia, revisionismia ja muuta opportunismia vastaan. Ennen kaikkea proletariaatti tarvitsee kommunistisen puolueensa valtaa varten: demokraattisessa vallankumouksessa proletariaatin hegemoniaa varten kansallisten luokkien yhteisessä diktatuurissa, sosialistisessa ja kulttuurivallankumouksissa proletariaatin diktatuuria varten. Valta on pääasiassa väkivaltaa, joten puolue tarvitaan armeijan komentajaksi, ja koska vallankumous on pääasiassa vallankumouksellista kansansotaa, puolue tarvitaan johtamaan kansansotaa vallan valtaamiseksi, ylläpitämiseksi ja puolustamiseksi. Sanalla sanoen proletariaatti tarvitsee kommunistisen puolueen johtamaan kommunismin saavuttamista. Johtamistyössä puolue soveltaa joukkolinjaa, jonka perusajatuksena on kansanjoukkojen ajatusten kerääminen, niiden keskitetty analyysi ja kohottaminen ja lopulta palauttaminen kansanjoukkojen omiksi ajatuksiksi korkeammalla tasolla, kiinnittäen aina huomiota siihen periaatteeseen, että taistelu vallasta on pääasia, mutta taistelu vaatimusten puolesta on välttämätöntä myös. Proletariaatin puoluetta on johdettava kaikkein modernein, kaikkein vallankumouksellisin teoria, joka on tänä päivänä marxismi-leninismi-maoismi, ja puolue on militarisoitava kansansotaa varten – nämä ovat puheenjohtaja Gonzalon ikipunaisia ja yleispäteviä teesejä, jotka jokaisen marxilaisen on hyväksyttävä.

Leppymätön ja erottamaton taistelu imperialismia ja revisionismia vastaan. Imperialismi on kapitalismin korkein ja viimeinen vaihe, jonka erottaa aiemmasta kapitalismista kolminaisuus: imperialismi on monopolistista kapitalismia, loismaista eli mätänevää kapitalismia ja kuolevaa kapitalismia, joista ensimmäinen, monopolistisuus, on sen perusta, joista muut kaksi ominaisuutta välttämättä johtuvat. Monopoli on kasvanut esiin tuotannon erittäin korkeasta keskittymisestä ja ns. siirtomaamonopolista. Keskeistä imperialismissa on, että koko maailma on jo jaettu johtavien imperialistimaiden kesken vaikutusalueisiin, joiden uudelleenjaosta käydään jatkuvaa taistelua, mikä on imperialististen ryöstösotien perussyy.

Monopolivoitoistaan imperialistit ovat pystyneet lahjomaan omaan käyttöönsä työläisten etuoikeutetun vähemmistön, ns. “työläisaristokratian”, tarjoten taloudellisia ja poliittisia etuoikeuksia ja lahjuksia, ja tästä johtuen revisionismi, “porvarillinen työväenpuolue”, on kiertämätön imperialismin aikana. Revisionismi ei tule katoamaan ennen vallankumousta, vaan taistelu marxilaisuuden ja revisionismin välillä, proletariaatin laajojen joukkojen ja etuoikeutetun vähemmistön välillä kärjistyy koko ajan, mitä lähempänä on vallankumous, ja revisionismin ja muun opportunismin voittaminen työväenliikkeessä, mukaan lukien omissa riveissä, on edellytys vallankumouksen voitolle. Vallankumouksen voiton jälkeen ristiriita marxilaisuuden ja revisionismin välillä on kaikkein kärjistyneimmillään, ja kommunistisen puolueen sisälle pesiytyneet revisionistit pyrkivät kaikin keinoin restauroimaan kapitalismin muuttaakseen sosialismin sosiali-imperialismiksi tai myydäkseen maansa ulkomaisille imperialisteille.

Koska revisionismi uhraa laajojen joukkojen edut pienelle etuoikeutetulle pintakerrokselle, taktiikkana taistelussa revisionismia vastaan on mennä syvemmälle, alemmas joukkoihin paljastamaan, kuinka revisionistit uhraavat heidän etunsa, ja kasvattamaan heidät tältä pohjalta tietoiseen poliittiseen toimintaan, varsinkin vallankumoukselliseen väkivaltaan. Tätä täydentää puheenjohtaja Gonzalon nerokas periaate “eläkää, työskennelkää ja taistelkaa joukkojen kanssa”.

Vallan valtaaminen ja puolustaminen kansansodalla. Kysymys vallasta on peruskysymys marxilaisuudessa, erityisesti maoismissa, ja se konkretisoituu kysymyksessä valtiosta, joka on luokkavallan järjestö, ja kysymyksessä väkivallasta, joka on vallan ytimessä.

Marxilaisen valtioteorian mukaan valtio on aina hallitsevan luokan diktatuuria sorrettuja luokkia kohtaan, ja valtiollinen demokratia ulottuu vain hallitsevien luokkien keskuuteen eikä koskaan sorrettuihin luokkiin. Valtion tärkein ja perustava osa on väkivaltakoneisto, toissijainen sen virkakoneisto, mahdolliset parlamentaariset elimet jne. Valtion sisältö, valtiojärjestelmä, viittaa siihen, millä luokalla tai luokkien liitolla on diktatuuri, ja imperialismin aikana on olemassa valtiojärjestelmän kolme perustyyppiä: 1) porvariston diktatuurit, joissa imperialistit tai heidän lakeijansa ja liittolaisensa hallitsevat; 2) uuden demokratian diktatuurit, joissa diktatuuria käyttää kansallisten luokkien liitto proletariaatin hegemonian alaisuudessa; 3) proletariaatin diktatuurit, joissa on proletariaatin diktatuuri. Valtion muoto eli hallintojärjestelmä vaihtelee, mutta minkä tahansa hallintojärjestelmän oloissa proletariaatilla ja muilla sorretuilla luokilla on korkeintaan illusorista valtaa niin kauan kuin diktatuuri on porvaristolla ja muilla taantumuksellisilla luokilla. Proletariaatin diktatuurissa proletariaatille vallitsee vapaampi demokratia kuin koskaan ennen, se muotoutuu demokraattisen sentralismin periaatteiden mukaan, ja sen takeena on aseistettujen kansanjoukkojen meri.

Maailmanhistoriassa yksikään hallitseva luokka ei ole koskaan luopunut vapaaehtoisesti vallastaan. Marxilaisuus on sillä kannalla, että väkivalta on yhteiskunnallisten ristiriitojen ratkaisun korkein aste, ja siksi se kannattaa vallankumouksellisen väkivallan kaikkivoipaisuutta, so. kansansodan kaikkivoipaisuutta. Ei ole sellaista uhkaa, jonka edessä proletariaatti olisi voimaton, kunhan se soveltaa kansansotaa. Vallankumouksen keskeinen tehtävä on uusi valta, jolla me syrjäytämme vanhan vallan, ja se valloitetaan kansansodalla, sitä ylläpidetään ja puolustetaan kansansodalla, ja kommunismiin asti sitä kehitetään kansansodalla. Kansansodan keskiössä on nojautuminen laajojen joukkojen aseelliseen järjestämiseen proletariaatin oman kommunistisen puolueen johdolla, ja tältä kannalta me sovellamme kansansotaa myös suhteellisen rauhan aikana.

Militarisoiminen ja konsentrinen rakentaminen. Puheenjohtaja Gonzalo on esittänyt teesin kommunistisen puolueen militarisoimisesta. Se tarkoittaa puolueen rakentamista kansansotaa varten ja kansansodan keskellä, ja se viittaa niihin toimenpiteisiin, jotka vaaditaan kansansodan aloittamiseksi ja kehittämiseksi. Ilman militarisointia ei olisi puoluetta, joka voisi johtaa kansansotaa, eikä kansansotaa voi olla ilman kommunistisen puolueen johtoa. Teesi vallankumouksen kolmesta välineestä – puolue, armeija ja rintama–valtio – on peräisin puheenjohtaja Maolta, ja puheenjohtaja Gonzalo on kehittänyt teesin niiden konsentrisesta rakentamisesta, joka on puolueen militarisoimisen järjestöllinen puoli. Konsentrinen rakentaminen edellyttää, että puolue on kaiken keskipiste ja johtaa kaikkea kaikinpuolisella tavalla. Puolueen ehdottomasti komentama armeija on pääväline vallankumouksen poliittisten tehtävien toteuttamiseksi ja siten vallankumouksen pääasiallinen organisaatio, johon nojautuen rakennetaan aseet kädessä asteittain kehittyvää, lopulta koko maata suvereenisti hallitsevaa uutta valtiota perustanaan puolueen johtama vallankumouksellinen yhteisrintama. Militarisoiminen ja konsentrinen rakentaminen ovat saman teesin kaksi puolta, ja sen keskeinen merkitys on, että alusta asti, jo ennen sodan syttymistä, kaikki toiminta on kansansotaa varten.

Kahden linjan taistelu. Puolueen sydämessä on ristiriita proletaarisen ja porvarillisen tai yleensä ei-proletaarisen linjan välillä, joka on puolueen elämän ja kehityksen perusta, ja ilman kahden linjan taistelua puolue jähmettyisi ja kuolisi. Kahden linjan taistelu on heijastusta luokkataistelusta yhteiskunnassa, ja aina puolueen pyrkiessä ottamaan askelen eteenpäin luokkataistelussa se voi ottaa tämän vain keskellä kahden linjan taistelua. Päävaara on revisionismi, jonka tähän saakka kehittynein ilmaus on ollut kapitulationistinen ja likvidationistinen oikeisto-opportunistinen linja Perun kommunistisessa puolueessa, jonka muita tunnettuja maolaisina esiintyviä ilmauksia ovat olleet Prachanda ja Avakian ja jonka aiempia historiallisia ilmauksia ovat olleet erityisesti Hruštšov ja Deng sekä Bernstein ja Kautsky. Samalla kun kahden linjan taistelu suuntautuu pääasiassa revisionismia vastaan, on myös päättävästi torjuttava muut proletariaatille vieraat linjat kuten dogmatismi ja seikkailukanta. Aseenamme kahden linjan taistelussa on kannattaa, puolustaa ja pääasiassa soveltaa marxilaisuutta, kohottaa tässä prosessissa jatkuvasti omaa ideologista tasoa ja asettaa politiikka komentamaan kaikesta.

Oikea ja oikeutettu työtyyli. Kommunistien työtyylin on oltava asialle omistautunut ja puolueelle kuuliainen, uhrautuva ja täydellisen epäitsekäs, kommunistien on “työskenneltävä kovaa ja elettävä yksinkertaisesti”, oltava aina valmis menemään sinne, missä odottavat suurimmat vaikeudet, ja oltava vaatimatta mitään, mitä ei tavallinen työläinen nauti. Puheenjohtaja Mao on kiteyttänyt edellytetyn työtyylin kuuluisaan tunnukseensa “palvelkaa kansaa”, ja se toteutuu konkreettisesti tunnuksessa “eläkää, työskennelkää ja taistelkaa joukkojen kanssa”.

Tilanne ja tehtävät

I. Kansainvälinen tilanne ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen tehtävät

Luokkataistelun tutkiminen maailman mitassa osoittaa, että on kolme perusristiriitaa: ristiriita proletariaatin ja porvariston välillä; ristiriidat imperialistien keskuudessa; ja ristiriita yhtäältä sorrettujen maiden ja toisaalta imperialististen valtojen ja supervaltojen välillä. Kansainvälisellä tasolla pääristiriita on tällä hetkellä viimeksi mainittu, ts. ristiriita sorrettujen maiden ja imperialismin välillä, mikä tekee kolmannesta maailmasta vallankumouksellisten myrskyjen keskuksen ja maailmanvallankumouksen perustan. Lisäksi on historiallisesti ollut ristiriita kapitalismin ja sosialismin välillä, mutta koska tällä hetkellä maailmassa ei ole ainoatakaan maata, jota proletariaatti johtaisi, tämä ristiriita on olemassa vain historian ja ideologian tasolla, itumuodossa proletariaatin ja kansojen sankarillisissa taisteluissa. Ne, jotka haluavat nähdä, näkevät, että kaikki perusristiriidat ovat kärjistymisen tilassa niin kansainvälisellä tasolla kuin Suomessakin.

Edelleen, luokkataistelun lakia soveltamalla näemme, että päätendenssi maailmassa on vallankumous, tilapäisistä tappioista huolimatta. Puolueellisista lähtökohdistaan porvarit ja heidän asiamiehensä toki väittävät, että kahden järjestelmän välisessä kamppailussa sosialismi olisi ajautunut vararikkoon kapitalismin selvitessä voittajana maailman loppuun asti. Todellisuudessa se, mikä esimerkiksi ns. Itäblokin romahtaessa ajautui vararikkoon, oli revisionismi, erityisesti venäläinen sosiali-imperialismi. Tätä edelsi vuonna 1956 revisionistinen vallankaappaus, joka lakkautti maailman ensimmäisen proletariaatin diktatuurin valtion ja palautti “koko kansan valtion” eli porvariston diktatuurin valtion – tämä, samoin kuin revisionistinen vallankaappaus Kiinassa vuonna 1976 ovat olleet kommunisteille mitä merkittävimpiä oppitunteja siitä, kuinka valta saadaan pidettyä proletariaatilla halki sosialismin jatkuvassa luokkataistelussa kommunismiin asti. Tämä jos mikä tekee kommunisteista entistäkin vahvempia, ei suinkaan tappioon tuomittuja! Toisaalta tänä päivänä Venäjällä työläiset ja antifasistisen sodan veteraanit marssivat toveri Stalinin kuvien kera, ja Kiinassa vannoen puheenjohtaja Maon nimeen työläiset käyvät alati kärjistyvää luokkataisteluaan, varsinkin lakkojen muodossa. Kaikkialla maailmassa sorretuista maista imperialismin keskuksiin nähdään kansanjoukkojen uhrautuvia ja sankarillisia taisteluja, joiden kehitystä aina korkeammalle asteelle saattaa kahlita vain kommunistisen etujoukon puute. Synteesinä, se mikä on vararikossa, on imperialismi ja kaikki taantumus. On myös huomattava, että eipä porvaristokaan noussut valtaan yhdessä yössä ja kerralla, vaan senkin pysyvä valtaannousu kesti satoja vuosia, joiden aikana porvaristo välillä voitti vallankumouksen, välillä taas feodalismi tuli palautetuksi.

Samoin kuin vallankumous yhdessä maassa, myös maailmanvallankumous jakaantuu strategisiin vaiheisiin. Pariisin Kommuuni vuonna 1871 aloitti proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisen puolustuksen vaiheen, jossa vihollinen oli vielä strategiselta kannalta ylivoimainen eikä porvariston maailmanherruutta ollut mahdollista kukistaa, varsinkaan kapitalismin kehityttyä imperialismiksi vuosisadan vaihteessa. Toisen maailmansodan jälkeen, varsinkin Kiinan vallankumouksen voiton jälkeen voimasuhteet imperialistisen ja sosialistisen leirin välillä muuttuivat ratkaisevasti, ja siirryttiin proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisen tasapainon vaiheeseen, jolloin puheenjohtaja Mao ennusti, että imperialismi tulee poispyyhityksi maailmasta “seuraavien 50–100 vuoden” aikana viitaten tällä strategisen hyökkäyksen vaiheeseen, johon astuttiin suunnilleen 80-luvulla Suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen jälkeen ja varsinkin Perun kansansodan myötä. Proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaiheelle on leimallista imperialismin silmiinpistävä strateginen heikkous ajoittaisesta taktisesta vahvuudesta huolimatta, mikä vahvistaa puheenjohtaja Maon luonnehdinnan, että imperialismi on strategiselta kannalta paperitiikeri mutta taktiselta kannalta todellinen tiikeri.

Strategisen puolustuksen vaiheessa työväenluokka muodosti puolueita lukuisissa maissa, mutta objektiivisista ja subjektiivisista, pääasiassa objektiivisista, tekijöistä johtuen maailmanvallankumouksen voitto ei ollut vielä mahdollinen, strategisen tasapainon vaiheessa tämä mahdollisuus alkoi todella vasta siintää, ja päivänpolttavaksi mahdollisuudeksi se on tullut vasta nykyisessä, strategisen hyökkäyksen vaiheessa. Objektiivinen tilanne maailmassa on hyvin suotuisa kommunistisen puolueen johtamille kansansodille kaikkialla, varsinkin kolmannessa maailmassa. Tämä näkyy välittömästi esimerkiksi siinä, miten altis imperialismi on kärsimään vakavia tappioita ryöstösodissaan, joita se käy sorretuissa maissa varsinkin ns. Lähi-idässä joko avoimesti kuten Irakissa tai peitellysti kuten Syyriassa. Imperialismi on saavuttanut rajansa, ja se joutuu ongelmiin hyvin heikonkin vastarinnan kanssa kuten esimerkiksi Afganistanissa tai Palestiinassa. Mutta ennen kaikkea muistakaamme Perun kansansotaa – kommunistisen puolueen komentamassa kansanarmeijassa oli käytännössä vain kourallinen sotilaita, jotka yhdessä sotilaallisesti järjestettyjen laajojen kansanjoukkojen kanssa olivat jo lähellä kukistaa imperialismin paikalliset lakeijat ja jopa karkottaa sotaan lopulta avoimesti ja suoraan sotkeutuneet jenkki-imperialismin joukot maasta! Puheenjohtaja Gonzalon Suuren johdon (jefatura) ja suuren osan Keskuskomiteasta vangitsemisen myötä kansansotaa kohtasi Suuri mutka vuonna 1992, mutta tällä hetkellä Perun milloinkaan sammumaton kansansota on nostamassa päätään uudelleen. Kansansota on aikamme sota, ja tällä hetkellä sitä käydään neljässä maassa: Intiassa, Filippiineillä, Perussa ja Turkissa.

Paitsi objektiivinen, myös subjektiivinen tilanne on ennennäkemättömän suotuisa proletariaatin strategiselle hyökkäykselle ja lopulliselle valtaannousulle. Avainasemassa on kansansodan teoria kokonaisuudessaan, sillä sen myötä proletariaatti on saavuttanut oman universaalin sotilaallisen teoriansa, jota voidaan ja täytyy soveltaa kaikissa maissa konkreettisen tilanteen konkreettisen erittelyn pohjalla huomioiden varsinkin peruseron imperialististen ja sorrettujen maiden välillä. Kansansodan ansiosta proletariaatti on teoreettisesti valmis täyttämään vallan valtaamisen strategisen tehtävänsä kaikissa maissa ja muuttamaan tätä tietä lihaksi suuren tunnuksen “Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” Myös kulttuurivallankumous luokkataistelun jatkamisen muotona ja keinona restauraatioiden estämiseksi on tärkeä edellytys proletariaatin lopulliselle valtaan asettumiselle.

Synteesinä, elämme proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaihetta – emme siksi, että proletariaatti olisi sotilaallisesi jo voitolla, vaan siksi, että strategiselta kannalta katsoen meidän hyökkäyksemme on helposti nouseva ylivoimaiseksi ja imperialismi joutuu perääntymään; imperialismi tulee varmasti poispyyhityksi tällä vuosisadalla. Tämän ainoa edellytys on kansansodan aloittaminen useissa maissa, varsinkin sorretuissa, jotka ovat maailmanvallankumouksen perusta, mutta mahdollisimman pian myös imperialistisissa, ja tätä varten on rakennettava kommunistisia puolueita militarisoituina puolueina. Objektiiviseen tilanteeseen perustuvia voitokkaita näköaloja on hedelmällistä alleviivata revisionisteja vastaan, sillä se saa heidät paljastamaan, etteivät he halua valmistautua vallankumoukseen, eivät halua koko vallankumousta tapahtuvaksi.

Vallitsevan kansainvälisen tilanteen edullisena puolena on maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaihe, mutta sen pahimpana puutteena on kansainvälisen kommunistisen liikkeen hajaannus ja kommunististen puolueiden puute useissa maissa. Tästä ristiriidasta johtuu kansainvälisen kommunistisen liikkeen strateginen tehtävä, jonka Latinalaisen Amerikan marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen V kokous vuonna 2016 on vahvistanut: kansansodan aloittaminen ja kehittäminen siellä, missä on kommunistinen puolue; ja siellä, missä puolue vielä puuttuu, on viivästyneenä tehtävänä kommunististen puolueiden rakentaminen tai jälleenrakentaminen. Tänä päivänä kommunistinen puolue voi merkitä vain kommunistista puoluetta kansansotaa varten, ts. marxilais-leniniläis-maolaista militarisoitua kommunistista puoluetta, joka on meille kehittyneessä kapitalistisessa maassa kommunistinen puolue vallan valtaamiseksi proletariaatille sosialistisessa vallankumouksessa kansansodan keinoin, vallankumouksen jatkamiseksi kulttuurivallankumouksena ja vallan ylläpitämiseksi, puolustamiseksi, lujittamiseksi, kehittämiseksi kansansodalla, sillä kansansota on kaikkivoipa.

II. Tilanne Suomessa ja järjestömme tehtävät

Suomen tasavalta on imperialistinen valta, ja siten sen hallitseva luokka on kansallinen imperialistinen suurporvaristo, joka on suhteellisessa liitossa Euroopan unionin kautta varsinkin saksalaisen ja ranskalaisen imperialismin kanssa, mutta on myös tällä hetkellä marginaalinen suuntaus kohti venäläistä imperialismia; vallankumouksen aste on siten sosialistinen. Suomi on maailman mittakaavassa suhteellisen pieni imperialisti. Sen pienehkö sotilaallinen läsnäolo sorretuissa maissa on lähinnä isompien imperialistien selustan varmistamista ja tukemista, minkä roolin johdosta se on pöyhkeillyt olevansa “rauhanturvaamisen suurvalta”. Sen imperialistista luonnetta hallitsee taloudellinen puoli sotilaallisen puolen hoituessa enimmäkseen imperialistien keskinäisten liittojen, varsinkin Euroopan unionin, kautta. Suomessa työväenluokan päävihollinen on “oma” porvaristomme, ja sen ystäviä ovat ne muiden luokkien osat, jotka ovat valmiita taistelemaan porvareita vastaan, sekä sorretut kansakunnat, joiden taistelu heikentää imperialismia. Ystävyyksien ja vihollisuuksien selvittäminen vaatii suomalaisilta kommunisteilta vielä paljon työtä, ja siihen menetelmiä ovat yhteiskunnallinen tutkimus, luokka-analyysi ja itse luokkataistelu, jonka kulussa vihollisuudet ja ystävyydet paljastuvat.

Suomessa ei ole tällä hetkellä kommunistista puoluetta, vaikka jotkut pienet ja lähinnä kuolleet revisionistiset koplat – eurokommunistinen “Suomen kommunistinen puolue rp.” ja brežneviläinen “Kommunistinen työväenpuolue – rauhan ja sosialismin puolesta rp.” – väittävätkin muuta. Kuitenkin sata vuotta sitten luokkasodan tappion tuhkasta kohosi Suomen työväenluokan oma kommunistinen puolue elokuussa 1918. Eräistä oikeistolaisista virheistään, pääasiassa legalistisista pyrinnöistä, huolimatta puolue taisteli sankarillisesti valkoisen terrorin oloissa lahtarivaltaa vastaan, kunnes 30-luvulla puolueorganisaatio tuli käytännössä täysin fasismin ja salaisen poliisin, “ohranan”, tuhoamaksi. Natsi-Saksan kanssa yhteistä sotaa SNTL:ää vastaan käynyt suomalainen porvaristo joutui antaututumaan vuonna 1944, ja SNTL:n rauhanehtojen mukaisesti porvarit joutuivat sallimaan kommunistisen puolueen toiminnan Suomessa. Tällöin SKP:ssä olleiden revisionistien johdolla puolue uudelleenperustettiin rikollisesti revisionistiselta pohjalta, mikä merkitsi vallan ryöstämistä työväenluokalta sen omassa puolueessa. Tästä lähin SKP keskittyi puolustamaan porvarillista demokratiaa fasismilta ja rauhaa sodalta ja näin hylkäsi proletariaatin vallankumouksellisen asian. Siitä lähtien Suomen työväenluokalta on puuttunut sen oma kommunistinen puolue. Vuosikymmenten saatossa revisionistit tuhosivat Suomen kommunistisen puolueen täysin, ja siitä on jäljellä enää avoimesti antikommunistinen “Vasemmistoliitto” sekä pieniä revisionistisia kuppikuntia. Nämä valekommunistit ovat vuosikymmenten saatossa häpäisseet työväenluokan silmissä sen oman puolueen kunniakkaan nimen. Synteesinä, meidän osaksemme lankeaa viivästynyt strateginen tehtävä: Suomen kommunistisen puolueen jälleenrakentaminen.

Uudentyyppinen, kommunistinen puolue on proletariaatin raudanluja yleisesikunta luokkataistelussa. Siten puolue yhdistää oikean ideologian, meidän aikanamme marxismi-leninismi-maoismin, pohjalta kaikki omistautuneimmat eturivin taistelijat ja kohottaa heidät proletariaatin johtajiksi. Työmme jakaantuu pääasiassa kahteen jalkaan, joilla järjestömme kävelee: ensimmäinen on yhdistäminen oikean ideologian ympärille eli punainen työ, toinen – joukkojen johtaminen eli joukkotyö. Punainen työ on johtava ala, joukkotyö on perusta, ja synteesinä punainen työ kehittyy palveluksena joukkotyölle. Punainen työ jakaantuu pienempiin tehtäviin, kuten oikean ideologian ymmärtäminen, kurin kehittäminen ja oikean ideologian levittäminen, joista oikean ideologian ymmärtäminen on kaiken lähtökohta. Joukkotyö on korkeimmalla asteellaan kansansotaa, ja työskentely yhteisrintamissa eli ns. rintamatyö on aina joukkotyötä, oli sitten rintama alhaalta tai ylhäältä.

Jotta järjestömme ja myöhemmin puolueemme tulee todella joukkoihin sidotuksi, todella proletariaatin omaksi puolueeksi, käytäntömme on oltava pääasiassa joukkotyötä, jonka edellytyksenä on eläminen, työskenteleminen ja taisteleminen joukkojen kanssa, joukkotyötä, jossa johtaminen tapahtuu “joukoilta joukoille” ja jossa pääasiallinen puoli on aina taistelu poliittisesta vallasta pitäen samalla välttämättömänä esimerkiksi taistelua reformien puolesta siitä näkökulmasta, että näiden taisteluiden on palveltava taistelua vallasta. Ainoa oikea marxilainen käsitys joukkotyöstä on, että ennen puoluetta kaiken joukkotyön on palveltava puolueen jälleenrakentamista militarisoituna kommunistisena puolueena kansansotaa ja proletariaatin diktatuuria varten, ja puolueen perustamisesta alkaen kaiken joukkotyön on palveltava kansansodan aloittamista ja kehittämistä vallan valtaamiseksi, ylläpitämiseksi ja puolustamiseksi.

Näistä näköaloista keskeiseksi teoreettiseksi tehtäväksemme kommunistisen puolueen jälleenrakentamisen prosessin nykyisessä vaiheessa määräytyy vallankumouksen tien konkretisoiminen Suomessa. Lähtöpisteemme tämän kysymyksen ratkaisemiseen on Lokakuun tie, jota rikastaa marxilaisuuden kehittyminen marxismi-leninismi-maoismiksi, varsinkin kansansota proletariaatin sotilaallisena teoriana ja tämän osana myös puheenjohtaja Gonzalon teesi kommunistisen puolueen militarisoimisesta ja vallankumouksen kolmen välineen konsentrisesta rakentamisesta. Karkeasti teoreettinen tutkimus jakaantuu kolmeen osakysymykseen: vallankumouksellinen kriisi ja tilanne, varsinkin Leninin määritelmä, huomioiden Suomen vallankumouksen paikan osana epätasaisesti kehittyvää maailmanvallankumousta ja vallankumouksellisen kriisin ja tilanteen ennakoitavissa olevat erikoisuudet Suomessa; vallankumouksen aloittaminen vallankumouksellisen tilanteen koittaessa ja sen kehittäminen vallan valtaamiseen asti koko maassa huomioiden myös vallankumouksen jatkamisen proletariaatin diktatuurin oloissa, varsinkin kansansodan teorian soveltaminen suomalaisen yhteiskunnan erikoisuuksiin; valmistautuminen vallankumoukselliseen tilanteeseen kaikilla mahdollisilla tasoilla, varsinkin luoviminen suhteellisen rauhanomaisen kehityksen kaudella menettämättä suuntaa, keskiössä marxilais-leniniläis-maolaisen militarisoidun puolueen jälleenrakentaminen, kiinnittäen edelleen tarkkaa huomiota erikoisuuksiin maassamme. Tällainen tutkimus on takeena siitä, että voimme marssia kahdella jalallamme päättävästi kohti vallankumousta, se estää meitä hapuilemasta pimeässä. Tutkimus ja sen viitoittama käytäntö ohjaavat meitä tulevaisuudessa ohjelman päivittämisessä vastaamaan syventynyttä ymmärrystä ideologiasta, tilanteesta ja tehtävistämme.

Luokkataistelu yhteiskunnassa heijastuu työväenluokan riveissä ja kommunistisissa järjestöissä kahden linjan taisteluna, jota käymme proletaarisen linjan puolesta porvarillisia ja kaikkia ei-proletaarisia linjoja vastaan. Kahden linjan taistelun keskiössä on ideologia, ja vain oikealla ideologialla voimme muodostaa yleensä oikean linjan kaikkiin kysymyksiin, mikä ratkaisee myös kysymyksen kurista, sillä vain tietoinen kuri voi olla todella rautaista kuria, sekä kysymyksen, onko meillä joukkoja vai eikö ole, koska oikea linja vastaa säännöllisesti joukkojen tarpeita ja sitoo meitä ja joukkoja tiiviisti yhteen. Ratkaisu kahden linjan taisteluun on siis ideologia, ts. kahden linjan taistelussa nojaudumme marxilaisuuteen, tänä päivänä marxismi-leninismi-maoismiin, pääasiassa maoismiin, vastustaaksemme revisionismia ja kaikkea opportunismia, jotta saamme pidettyä kehittyvän proletariaatin etujoukon puhtaana, proletariaattia todella edustavana ja sille todella uskollisena esikuntana. Kahden linjan taistelu on järjestön elämänlanka ja kaikki, poikkeuksetta kaikki, kehitys tapahtuu keskellä luokkataistelua ja kahden linjan taistelua. Tämän olemme saaneet huomata myös omassa historiassamme, kun emme ole ymmärtäneet oikeaa ideologiaa, mikä on saanut meidät syyllistymään joihinkin virheisiin, luonteeltaan pääasiassa revisionistisiin, mikä vahvistaa puheenjohtaja Maon opetuksen, että revisionismi on päävaara.

Lyhyesti sanoen, meidän työmme keskiössä on viivästynyt strateginen tehtävä – Suomen kommunistisen puolueen jälleenrakentaminen proletariaatin keskuudesta vallankumouksellista sotaa ts. kansansotaa varten vallan valtaamiseksi proletariaatille sosialistisessa vallankumouksessa, ts. militarisoitu marxilais-leniniläis-maolainen puolue; puolue, joka voidaan saavuttaa vain kävellen kahdella jalalla pitäen oikean ideologian ymmärtämistä johtotähtenä suuntautuen jatkuvasti luokkataisteluun, nojautuen syvimpiin joukkoihin ja kehittäen järjestöämme keskellä kahden linjan taistelua. Näihin sanoihin kiteytyy poliittinen ja järjestöllinen linjamme.

Konkreettisesti toteutamme hyvin läheisessä tulevaisuudessa linjaamme harjoittamalla ideologista tutkimusta omin voimin; järjestämällä ja osallistumalla erilaisiin tilaisuuksiin, joissa on mahdollisuus levittää maoismia tai saada ystäviä taisteluun yhteistä vihollista vastaan; levittämällä propagandaa kaduille esimerkiksi tarrojen ja julisteiden muodossa; pitämällä yllä propagandaan keskittyvää nettisivustoa; tekemällä kansainvälistä työtä varsinkin solidaarisuuden ilmauksin ja osallistumalla kansainvälisen kommunistisen liikkeen kampanjoihin; osallistumalla mielenosoituksiin, kun ne tarjoavat tilaisuuden oikean ideologian levittämiselle.

Synteesinä, olemme propagandaryhmä, jonka lähin tavoite on Suomen kommunistisen puolueen jälleenrakentaminen poliittisen vallan valtaamista varten kansansodan tietä osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle. Me olemme ehdottoman vakuuttuneita, että tämä tehtävä vaatii tänä päivänä puolueen ideologiseksi perustaksi marxilaisuuden uuden, kolmannen ja korkeamman asteen, marxismi-leninismi-maoismin, pääasiassa maoismin, sisältäen myös puheenjohtaja Gonzalon ajattelun universaalit puolet. Ja me aiomme työskennellä määrätietoisesti, kurinalaisesti ja hellittämättä tuon tavoitteen eteen opetellen kävelemään kahdella jalalla eli kehittäen punaista työtä palveluksena joukkotyölle kansansotaa varten ja myöhemmin osana kansansotaa – kommunismiin asti.

Eläköön marxismi-leninismi-maoismi!

Jälleenrakentakaa Suomen kommunistinen puolue!

Kansansota kommunismiin asti!

Heinäkuu 2018,
Punalippu-kollektiivi