Kapitalismi ja homoidentiteetti (1980)

(Tämä käännösteksti on julkaistu auttamaan teoreettista keskustelua ja työtä kommunistien parissa. Itse teksti ei ole ristiriidassa kommunistisen ideologian kanssa, mutta on mainittava sen tulevan muusta kuin maolaisesta tai kommunistisesta perinteestä. – Punalipun toimitus)

John D’Emilio on yhdysvaltalainen historioitsija, jonka pääasiallisia mielenkiinnon kohteita tutkimuksellisesti ovat lesbojen ja homojen historia Yhdysvalloissa. Esseessään hän selittää kuinka homo- ja lesboväestöä ei ole historian aikana ollut aina olemassa ja kuinka Yhdysvalloissa ei ole ollut lesbo- tai homoidentiteettiä ja alakulttuuria kuin vasta 1800-luvulla, kapitalismin kehityksen mahdollistettua sellaisen kehittymisen. Kapitalismi toimii palkkatyöjärjestelmän pohjalta, enimmäkseen omavaraisen talouden tai orjuuden sijaan. Palkat antoivat yksilöille suhteellisen itsemääräämisoikeuden, joka on tarpeellinen materiaalinen edellytys homouden ja lesbouden muodostamiselle. D’Emilio päättelee, että varmalla maaperällä oleva homo- ja lesbopolitiikka pohjaa mystiikasta puhdistettuun näkemykseen menneisyydestämme, jota tämä essee toivon mukaan edesauttaa. John D’Emilio on kirjoittanut kirjat “Sexual Politics, Sexual Communities: The Making of a Homosexual Minority” (1983), ja “Making Trouble: Essays on Gay History, Politics and the University” (1992) ja toimii historianprofessorina Pohjois-Carolinan yliopistossa, Greenborossa.

Homomiehille ja lesboille 1970-luku oli merkittävien saavutusten aikaa. Homojen ja naisten vapautusliike muutti kansakunnan seksuaalimaisemaa [määrättynä aikana, määrätyllä alueella vallitsevien eri seksuaalisten käytäntöjen muodostama kokonaisuus, toim. huom.]. Sadattuhannet homonaiset ja -miehet tulivat ulos kaapista ja avoimesti hyväksyivät samansukupuolisen erotiikan. Voittoihimme kuuluivat sodomialakien hylkääminen yli puolessa osavaltioista, lesbojen ja homomiesten valtiontehtävistä poissulkemisen osittainen poisto, kansalaisoikeuksien suojeleminen kymmenissä kaupungeissa, homojen oikeuksien saaminen Demokraattipuolueen poliittiseen alustaan ja homoseksuaalisuuden poistaminen psykiatristen ammattien edustajien ylläpitämästä mielenterveysongelmien listasta. Homomiesten alakulttuuri laajentui ja tuli enenevissä määrin näkyväksi suurkaupungeissa, ja naisfeministit ensimmäisinä rakensivat vaihtoehtoisia instituutioita ja vaihtoehtoista kulttuuria, joka yritti sisällyttää itseensä vapauttavan näkemyksen tulevaisuudesta.

Kuitenkin 1980-luvulla oikeiston tehokkaan uudelleennousun takia homomiehet ja lesbot kohtaavat tulevaisuutensa pelokkaina. Voittomme vaikuttavat hatarilta ja heikoilta; viime vuosien suhteellinen vapaus näyttää olevan liian uutta ollakseen pysyvää. Lesbo- ja homoyhteisön joissakin osissa tuhon tunne on kasvamassa: Aika ajoin nousevat esiin yhdenmukaisuudet McCarthyn Amerikan kanssa, jossa “seksuaaliset pervertit” olivat oikeiston erityinen kohde, sekä Natsi-Saksa, jossa homot kuljetettiin keskitysleireille. Kaikkialla esiintyy tunne siitä, että uusia strategioita on luotava, jos haluamme ylläpitää ja säilyttää saavutuksemme samalla kehittyen.

Uskon, että uusi, tarkempi teoria homohistoriasta on oltava osa tätä poliittista yritystä. Kun homojen vapautusliike alkoi 1960-luvun loppupuolella, homomiehillä ja lesboilla ei ollut historiaa jonka pohjalta olisimme voineet luoda päämäärämme ja strategiamme. Tulevina vuosina, rakentaessamme liikettä ilman tietoa historiastamme, keksimme sen tilalle mytologian. Tämä myyttinen historia ammensi henkilökohtaisista kokemuksista, joita luimme menneisyydestä. Esimerkiksi, suurin osa lesboista ja homomiehistä 1960-luvulla löysivät homoseksuaaliset halunsa ensiksi eristyksissä, tietämättöminä toisista ja ilman resursseja joilla nimetä ja ymmärtää tunteitaan. Tämän kokemuksen pohjalta rakensimme myytin hiljaisuuden, näkymättömyyden ja eristyksen välttämättömyydestä homojen elämälle niin menneisyydessä, kuin nykyisyydessä. Sen lisäksi, koska kohtasimme niin paljon alistavia lakeja, yleisiä käytäntöjä ja kulttuurisia uskomuksia, heijastimme tämän kuvaksi hirvittävästä menneisyydestä: homojen vapautumiseen asti lesbot ja homomiehet ovat aina olleet systemaattisen, välinpitämättömän ja kammottavan alistuksen uhreja.

Nämä myytit ovat rajoittaneet poliittisia näköalojamme. Ne ovat esimerkiksi edesauttaneet luottamaan liikaa ulos tulemisen strategiaan – jos jokainen homomies ja lesbo Amerikassa tulisi ulos, homojen alistus loppuisi – ja on antanut meidän sivuuttaa homofobian ja heteroseksismin uusintamisen institutionaaliset keinot. Ne ovat yllyttäneet ajoittain lamauttavaan epätoivoon, erityisesti nykyhetken kaltaisina aikoina: Kuinka voimme purkaa homojen alistuksen, joka esiintyy näin läpitunkevana ja muuttumattomana?

On toinen historiallinen myytti, joka nauttii lähestulkoon universaalia hyväksyntää homoliikkeen sisällä, “ikuisen homoseksuaalin” myytti. Väite on suurinpiirtein seuraavanlainen: homomiehiä ja lesboja on aina ollut. Me olemme kaikkialla; emme vain tällä hetkellä, vaan läpi historian, kaikissa yhteiskunnissa ja kaikilla aikakausilla. Tämä myytti hoiti positiivisen poliittisen tarkoitusperän virkaa homojen vapautuksen ensimmäisinä vuosina. 1970-luvun alkuvuosina, kun taistelimme ideologiaa vastaan, joka joko kielsi olemassaolomme tai määritteli meidät psykopaattisiksi yksilöiksi tai luonnonoikuiksi, oli voimauttavaa vakuuttaa että “me olemme kaikkialla.” Mutta viime vuosina se on rajannut meitä yhtä varmasti kuin kaikkein homofobisimmat lääketieteelliset teoriat ja lukinnut liikkeemme paikalleen.

Toivon pystyväni haastamaan tämän myytin. Haluan väittää, että homomiehiä ja lesboja ei ole aina ollut olemassa. Sen sijaan he ovat historian tuote ja he ovat tulleet olevaksi tietyllä historiallisella aikakaudella. Heidän ilmaantumisensa liittyy kapitalismin suhteisiin; kapitalismin historiallinen kehitys – tarkemmin määriteltynä vapaa työjärjestelmä – on sallinut suurten joukkojen miehiä ja naisia 1900-luvun loppupuolella kutsua itseään homoksi, nähdä itsensä osana samanlaisten miesten ja naisten yhteisöä ja järjestäytymään poliittisesti tämän identiteetin pohjalta. Lopuksi haluan esittää joitakin poliittisia opetuksia joita voimme ammentaa tällaisesta historian näkemyksestä.

Mitä sitten ovat kapitalismin vapaan työjärjestelmän ja homoseksuaalisuuden väliset suhteet? Ensinnäkin, kertaan joitakin kapitalismin piirteitä. Kapitalismissa työläiset ovat “vapaita” raatajia kahdella tapaa. Meillä on vapaus etsiä töitä. Meillä on työnteon taito ja vapaus myydä työvoimaa palkkaa vastaan kaikille, jotka haluavat siitä maksaa. Me olemme myös vapautettuja kaikesta, paitsi työvoimamme omistuksesta. Valtaosa meistä ei omista maata ja työkaluja joilla tuotamme sen mitä tarvitsemme, vaan ennemminkin meidän täytyy työskennellä palkkamme eteen selviytyäksemme. Eli jos olemme vapaita myymään työvoimaamme positiivisessa mielessä, olemme negatiivisessa mielessä vapautettuja kaikista muista vaihtoehdoista. Tämä dialektiikka – jatkuva vuorovaikutus riiston ja jonkinasteisen itsemäärämisoikeuden välillä – ruokkii kaikkien kapitalismin alla eläneiden historiaa.

Kun pääoma – raha jolla tuotetaan lisää rahaa – laajenee, samoin laajenee vapaan työvoiman järjestelmäkin. Pääoma laajenee monin tavoin. Yleensä se laajenee samassa paikassa, muuntaen pienistä firmoista isoja firmoja, mutta se laajenee myös valtaamalla uusia tuotannonaloja: esimerkiksi vaatteiden kutominen tai leivän paistaminen. Lopulta pääoma laajenee maantieteellisesti. Yhdysvalloissa kapitalismi juurtui ensimmäisenä koillisosavaltioissa, samaan aikaan kun eteläisissä osavaltioissa orjuus oli vielä hallitseva tuotantomuoto ja ei-kapitalistiset Amerikan alkuperäisasukkaat hallitsivat läntistä osaa mantereesta. 1800-luvun aikana pääoma laajeni Atlantilta Tyynellemerelle asti ja 1900-luvulla yhdysvaltalainen pääoma on tunkeutunut lähes kaikkiin maailman kolkkiin.

Pääoman laajentuminen ja palkkatyön leviäminen on aiheuttanut perusteellisen muodonmuutoksen ydinperheen, perhe-elämän ideologian ja heteroseksuaalisten suhteiden merkitysten rakenteille ja tehtäville. Nämä perheeseen kohdistuneet muutokset ovat kaikkein suorimmin linkittyneitä yhteisöllisen homoelämäntavan ilmestymiselle.

New Englandin 1600-luvun valkoiset siirtokuntalaiset perustivat kotitalouksien ympärille rakennettuja kyliä, jotka pohjasivat omavaraisiin, itsenäisiin ja miesvaltaisiin perheyksiköihin. Miehet, naiset ja lapset viljelivät perheen pään, joka oli aina mies, omistamia maita. Vaikka selkeää työnjakoa miesten ja naisten välillä ei ollut, perhe oli keskenään riippuvainen tuotantoyksikkö: jokaisen jäsenen selviytyminen oli riippuvaista kaikkien yhteistyöstä. Koti oli työpaikka, jossa naiset jalostivat maatilojen raaka-aineista ruokaa tai kulutustavaroita päivittäiseen käyttöön, jossa he tekivät vaatteita, saippuaa ja kynttilöitä ja jossa aviomiehet, vaimot ja lapset työskentelivät yhdessä tuottaakseen kulutustavaransa.

1800-luvulle tultaessa tämä kotitalouden järjestelmä oli heikkenemässä. Palkkatyöstä tuli paljon yleisempää, kun Yhdysvaltojen koillisosan merkanttikapitalistit sijoittivat kaupankäynnistä kertyneet tuotot tavaratuotantoon. Miehet ja naiset vedettiin siirtomaa-ajan omavaraisista kotitalouksista kapitalismin vapaan työvoiman järjestelmään. 1800-luvun naisille palkkatyö yleensä loppui avioliittoon; miehille palkkatyöstä tuli pysyvä asiaintila.

Perhe ei näin enää ollut itsenäinen tuotantoyksikkö. Vaikkei perhe enää ollut itsenäinen, oli se silti keskenään riippuvainen. Kapitalismi ei ollut vielä laajentunut laajalle ja ominut itselleen – tai yhteiskunnallistanut – kulutustavaroiden tuotantoa, joten naiset hoitivat välttämätöntä tuottavaa työtä kotona. Monet perheet eivät enää tuottaneet viljaa, mutta vaimot silti leipoivat itse leipänsä jauhoista, jotka he olivat ostaneet aviomiestensä rahoilla; tai kun he ostivat lankoja tai vaatteita, he silti tekivät vaatteet koko perheelle. 1800-luvun puoleenväliin tultaessa, kapitalismi oli tuhonnut monien perheiden omavaraisuuden, mutta ei sen jäsenten välistä riippuvaisuutta.

Tämä muutos perheyksiköihin pohjaavien kotitalouksien talousmallista täysin kehittyneeseen kapitalismiin tapahtui hyvin hitaasti, yli kahden vuosisadan aikana. Niinkin myöhään kuin vuonna 1920 yli puolet Yhdysvaltojen väestöstä asui alle 2500 asukkaan yhteisöissä. Huomattava enemmistö 1900-luvun alun mustista eli vapaan työvoiman talouden ulkopuolella, perhejärjestelmän varassa toimivina vuokraviljelijöinä ja torppareina. Itsenäinen viljely ei ollut olemassaoleva elämäntapa ainoastaan miljoonille yhdysvaltalaisille, vaan myös pikkukaupunkien naiset jatkoivat ruoan kasvattamista ja jalostamista, vaatteiden tekemistä ja kaikkiin muihin kotitöihin osallistumista.

Näiden muutosten pahimmat haittavaikutukset kokeneille perhe sai uuden merkityksen tunteellisena yksikkönä, instituutiona joka ei tuottanut vain tavaroita, vaan myös tunteellista mielihyvää ja onnellisuutta. 1920-luvulle tultaessa, perhettä koskeva ideologia valkoisen keskiluokan keskuudessa kuvaili perheen keinona jonka kautta miehet ja naiset muodostivat miellyttäviä, molemminpuolisesti kehittäviä suhteita ja loivat lastenhoitoon sopivan ympäristön. Perheestä tuli “henkilökohtaisen elämän” tapahtumapaikka, jyrkästi eristettynä ja erillään työn ja tuotannon julkisesta maailmasta.

Myös heteroseksuaalisten suhteiden merkitys muuttui. New Englandin siirtomaa-aikana naiset synnyttivät keskimäärin seitsemän lasta synnytysikänsä aikana. Miehet ja naiset tarvitsivat lapsityövoimaa. Jälkeläisten tuottaminen oli yhtä tarpeellista selviytymiselle, kuin viljan tuottamisellekin. Seksiä harjoitettiin vain lisääntymistarkoituksessa. Puritaanit eivät juhlineet heteroseksuaalisuutta, vaan avioliittoa; he tuomitsivat kaikki avioliiton siteen ulkopuoliset seksuaaliset ilmentymät, eivätkä pahemmin tehneet eroa sodomian ja heteroseksuaalisen irstailun välille.

1970-luvulle tultaessa syntyvyys oli laskenut alle kahteen lapseen perhettä kohden. Toisen maailmansodan jälkeistä “baby boomia” lukuunottamatta syntyvyyden aleneminen oli ollut jo kahden vuosisadan ajan jatkuvaa, rinnakkaisena kapitalistisen tuotantotavan leviämiselle. Se ilmeni, vaikka ehkäisyvälineiden ja abortin saatavuutta järjestelmällisesti estettiin. Aleneminen sisällytti itseensä kaikki väestönosat – kaupungin ja maaseudun perheet, mustat ja valkoiset, rodullistetut vähemmistöt ja WASPit [valkoiset anglo-saksiset protestantit, toim.huom.], keskiluokan ja työväenluokan.

Kun palkkatyö levisi ja tuotannosta tuli yhteiskunnallisempaa, tuli myös mahdolliseksi vapauttaa seksuaalisuus irti lisääntymisen “pakosta”. Ideologisesti heteroseksuaalisista ilmentymistä tuli keino luoda yksityisyyttä, edistää onnellisuutta ja kokea nautintoa. Anastaessaan kotitalouksilta taloudellisen omavaraisuutensa ja vaaliessaan seksuaalisuuden ja lisääntymisen välistä eroa, kapitalismi on luonut olosuhteet, joissa jotkin miehet ja naiset voivat järjestää henkilökohtaisen elämänsä sekä samaan sukupuoleen kohdistuvan eroottisen, että tunteellisen viehätyksen ympärille ja, erityisesti viime aikoina, seksuaali-identiteettiin pohjaavaan politiikkaan.

New Englandin oikeuspöytäkirjoista ja kirkonsaarnoista saatujen todisteiden perusteella mies- ja naishomoseksuaalisuutta on esiintynyt jo 1600-luvulla. Homoseksuaalinen käytös on kuitenkin eri asia kuin homoseksuaalinen identiteetti. Yksinkertaisesti ilmaistuna, siirtomaa-ajan tuotantojärjestelmässä ei ollut olemassa “sosiaalista tilaa”, jossa miesten ja naisten olisi ollut sallittua olla homoja. Selviytyminen perustui osansa ottamisella ydinperheessä. Oli tiettyjä homoseksuaalisia toimia – miesten välinen sodomia, naisten välinen “irstaus” – joita yksilöt toteuttivat, mutta perhe oli niin läpitunkeva, että siirtomaa-ajan yhteisöltä puuttuivat kategoriat, joilla kuvailla homoa tai lesboa henkilöä. On mahdollista, että jotkin miehet ja naiset kokivat suurempaa vetoa omaan sukupuoleensa kuin vastakkaiseen – itse asiassa jotkin siirtomaa-ajan oikeustapaukset viittaavat miehiin, jotka itsepintaisesti pitivät kiinni “epäluonnollisista” viehätyksistään – mutta tähän pohjaavan elämäntavan muodostaminen oli mahdotonta. Siirtomaa-ajan Massachusettsissa oli jopa lakeja, jotka kielsivät aviottomien aikuisten yhteisasumisen perheyksiköiden ulkopuolella.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tämä tilanne muuttui huomattavasti kapitalistisen vapaan työvoiman järjestelmän vakiintuessa. Ainoastaan silloin, kun yksilöt rupesivat hankkimaan elantonsa palkkatyön avulla, erona keskenään riippuvaisesta perheyksiköstä, oli homoseksuaalisten tarpeiden ja henkilökohtaisen identiteetin yhteensulautuminen mahdollista – identiteetin, joka pohjaa mahdollisuuteen pysytellä heteroseksuaalisen perheen ulkopuolella ja rakentaa henkilökohtainen elämänsä omaan sukupuoleensa kohdistuvan kiintymyksen pohjalta. Vuosisadan loppuun mennessä oli kehittynyt miesten ja naisten luokka, joka tunnisti omaan sukupuoleensa kohdistuvan eroottisen mielenkiinnon, näki tämän piirteenä joka erotti heidät väestön enemmistöstä ja pyrki etsimään toisia samanlaisia. Nämä varhaiset homoelämäntyylin edustajat edustivat laajaa sosiaalista kirjoa: virkailijoita ja talousjohtajia, kaupan kassoja ja professoreita, tehdastyöläisiä, pastoreita, asianajajia, kokkeja, kotityöläisiä, asunnottomia ja joutilasta rikasta luokkaa: miehiä ja naisia, mustia ja valkoisia, siirtolaisia ja alkuperäisasukkaita.

Tällä aikakaudella homomiehet ja lesbot alkoivat keksiä tapoja tavata toisiaan ja keinoja ylläpitää ryhmän elämää. Jo 1900-luvun alussa suurkaupungeissa oli baareja mieshomoille. Mieshomot kiertelivät kiertoajeluilla paikoissa kuten Riverside Drivessä New York Cityssä tai Lafayette Parkissa Washingtonissa. St. Louisissa ja maan pääkaupungissa vuosittaiset drag-juhlat toivat yhteen suuria määriä mustia homomiehiä. Yleiset kylpylät ja NMKY:t olivat mieshomojen yleisiä kokoontumispaikkoja. Lesbot muodostivat kirjaseuroja ja yksityisiä sosiaalisia seuroja. Jotkut työväenluokkaiset naiset “menivät läpi” miehinä saadakseen paremmin palkatun työn ja asuivat toisen naisen kanssa – lesboparit, jotka esiintyivät ulkomaailmalle aviomiehenä ja -vaimona. Naisten collegeissa, sisäoppilaitoksissa ja ammatillisissa järjestöissä ja seuroissa naiset pystyivät luomaan elinikäisiä, intiimejä suhteita joita lesboystävistä koostuvat verkostot tukivat. 1920- ja 1930-luvuilla suurkaupungit, kuten New York ja Chicago, sisälsivät lesbobaareja. Nämä elämisen mallit pystyivät kehittymään, koska kapitalismi antoi yksilöiden selviytyä perheen rajojen ulkopuolella.

Samoihin aikoihin homoseksuaalisen käytöksen ideologiset määritelmät muuttuivat. Lääkärit kehittivät teorioita homoseksuaalisuudesta, joissa sitä kuvailtiin olotilana, jonakin mikä on ihmisessä synnynäisesti, osana hänen “luontoaan”. Nämä teoriat eivät esittäneet tieteellisiä läpimurtoja, valaisseet aiemmin tutkimatonta tietoa; sen sijaan ne olivat ideologinen vastaus uusiin tapoihin järjestellä henkilökohtaista elämää. Tieteellisen mallin popularisointi vuorostaan vaikutti homoseksuaalia halua kokevien miesten ja naisten tietoisuuteen niin, että he rupesivat määrittelemään itseään eroottisen elämänsä kautta.

Nämä homoidentiteetin ja ryhmäelämän mallien uudet muodot myös heijastivat ihmisten erittelyä sukupuolen, rodun ja luokan mukaan, mikä on erittäin läpitunkevaa kapitalistisissa yhteiskunnissa. Esimerkiksi valkoisten joukossa homomiehet ovat olleet paljon näkyvämpiä kuin lesbot. Tämä osin polveutuu jaosta julkiseen miesten alaan ja yksityiseen naisten alaan. Varsinkin öisin kadut, puistot ja baarit ovat “miesten aluetta”. Kuitenkin valkoisten homomiesten suurempi näkyvyys myös heijasti heidän suurempaa määräänsä. Kinseyn tutkimuksissa 1940- ja 1950-luvuilla huomattiin miehillä olevan huomattavasti enemmän hallitsevan homoseksuaalista taustaa kuin naisilla, tilanne jonka väitän johtuvan siitä, että kapitalismi oli vetänyt enemmän miehiä työvoimaksi kuin naisia ja isommilla palkoilla. Miehet pystyivät paljon helpommin rakentamaan henkilökohtaista elämäänsä itsenäisenä sidoksista vastakkaiseen sukupuoleen, kun taas naiset jäivät todennäköisemmin taloudellisesti riippuvaiseksi miehistä. Kinsey myös huomasi vahvan positiivisen korrelaation koulutuksen keston ja lesboaktiivisuuden välillä. Collegen käyneet valkoiset naiset olivat paljon kykenevämpiä elättämään itsensä ja selviytymään helpommin ilman läheisiä suhteita miesten kanssa, toisin kuin työväenluokkaiset sisarensa.

1900-luvun alun työväenluokkaisten siirtolaisten joukossa tiiviit sukuverkostot ja perheen solidaarisuuden etiikka asetti paineita yksilön itsemääräämisoikeudelle, joka teki homoudesta vaikeasti tavoiteltavan vaihtoehdon. Vastakohtaisesti, syiden takia jotka eivät ole täysin selvillä, kaupungissa asuvien mustien yhteisöt jotenkuten hyväksyivät homoseksuaalisuuden. 1920- ja 1930-luvuilla suosittujen lesbo- ja homomiesteemaisten laulujen suosio – “B.D. Woman,” “Prove It on Me,” “Sissy Man,” “Fairey Blues” – viittaavat homoseksuaalisuuden ilmentämisen avoimuuteen, joka oli vastakkaista valkoisten tavoille. 1940-luvun Yhdysvaltojen läntisten alueiden maaseudun miesten parissa Kinsey huomasi homoseksuaalisen käytöksen laajamittaista esiintymistä, mutta erona kaupunkien miehiin, hyvin vähän tietoisuutta homoidentiteetistä. Vaikka kapitalismi pakotti samankaltaistavalla vaikutuksellaan pikkuhiljaa muuntamaan yksilöt palkkatyöläisiksi ja erottamaan heidät perinteisistä yhteisöistään, vaikutukset erilaisiin ihmisryhmiin olivat silti erilaiset.

Tiettyjen miesten ja naisten päätökset toimia sekä samaan sukupuoleen kohdistuvien eroottisten että tunteellisten mieltymystensä mukaan, uuden tietoisuuden mukana joka teki heistä erilaisia mieltymystensä perusteella, johti homomiesten ja lesbojen urbaaniin alakulttuuriin. Kuitenkin koko 1930-luvun ajan tämä alakulttuuri pysyi alkeellisena, epävakaana ja vaikeasti löydettävänä. Miten sitten oli jo olemassa pitkälle kehittynyt homoyhteisö, joka nousi esiin homojen vapautusliikkeen kasvaessa voimakkaasti? Vastaus löytyy toisen maailmansodan ajalta, aikana jolloin useiden vuosikymmenten aikana kasaantuneet muutokset yhdistyivät laadullisesti uuteen muotoon.

Sota sekoitti rajusti perinteisiä sukupuolisuhteiden ja -seksuaalisuuden malleja ja väliaikaisesti loi homoseksuaalisen esiintymisen edistämiselle uuden eroottisen olosuhteen. Se kiskoi miljoonia nuoria miehiä ja naisia, joiden seksuaali-identiteetti oli vasta muodostumassa pois kodeistaan, pikkukaupungeistaan ja ulos perheen heteroseksuaalisesta ympäristöstä ja pudotti heidät sukupuolen perusteella jaettuihin olosuhteisiin – miehet sotilaiksi (GI), naiset armeijan naisyksiköihin (WAC, WAVE) ja työtä etsivät naistyöläiset samansukupuolisten kanssa samoihin asumisyksiköihin. Sota vapautti miljoonia miehiä ja naisia ympäristöstä, jossa normaalisti oltaisiin painostettu heteroseksuaalisuuteen. Miehille ja naisille jotka jo olivat homoja, tämä tarkoitti mahdollisuutta tavata toisia samanlaisia. Toisista saattoi tulla homoja, koska sota tarjosi väliaikaisen vapauden oman seksuaalisuuden etsimiseen.

Lisa Ben esimerkiksi tuli ulos kaapista sodan aikana. Hän lähti etsimään töitä Los Angelesiin pienestä kalifornialaisesta kaupungista jossa oli kasvanut, ja asui naisten yömajassa. Siellä hän ensi kerran tapasi lesboja, jotka veivät hänet homobaareihin ja esitteli hänet muille homonaisille. Donald Vining oli nuori mies, jolla oli paljon homoseksuaalisia haluja, mutta vähän homoseksuaalisia kokemuksia. Hän muutti sodan aikana New Yorkiin ja työskenteli suuressa NMKY:ssä. Hänen päiväkirjansa paljastavat lukuisia eroottisia seikkailuita sotilaiden, merimiesten, merijalkaväen sotilaiden ja siviilien kanssa NMKY:ssä jossa hän työskenteli, samoin kuin miesten yömajassa jossa hän asui, sekä puistoissa, baareissa ja elokuvateattereissa. Monet sotilaat asuivat NMKY:issä New Yorkin kaltaisissa satamakaupungeissa, joissa Vining työskenteli. Allan Bérubé sai selville 1940-luvun San Franciscon homomiesten suullisista historiikeista, kuinka sota-aika oli kriittinen homomiesten yhteisön muodostumiselle kaupunkiin. Niinkin erilaisiin paikkoihin kuin San Jose, Denver ja Kansas City perustettiin ensimmäiset homobaarit 1940-luvulla. Jopa vakavalla sorrolla pystyi olemaan positiivisia sivuvaikutuksia. Pat Bond, lesbo Davenportista, Iowasta, liittyi WACiin 1940-luvulla. Jäätyään kiinni Tyynenmeren yksikön puhdistettua satoja lesboja riveistään, Pat ei enää palannut Iowaan. Hän jäi San Franciscoon ja liittyi osaksi kaupungin lesboyhteisöä. Kuinka monella muulla naisella ja miehellä oli tämänkaltaisia kokemuksia? Kuinka moni muu kaupunki koki samanlaisen lesbo- ja mieshomoyhteisöjen ripeän kasvun?

1940-luvun homomiehet ja naiset olivat pioneereja. Heidän päätöksensä toimia halujensa mukaan muodosti tuen homomiesten ja lesbojen urbaanille alakulttuurille. 1950- ja 1960-lukujen ajan homojen alakulttuuri kasvoi ja vakiintui, niin ettei kaapista ulos tulleiden ihmisten ollut enää yhtä vaikeaa löytää toisia homonaisia ja -miehiä kuin aiemmin. Sanoma- ja aikakauslehdet julkaisivat artikkeleita, joissa kuvailtiin homomiesten elämää. Kirjaimellisesti sadoittain lesboteemaisia romaaneja julkaistiin. Psykoanalyytikot valittivat homomiesten seksuaalipartnereiden löytämisen uudesta helppoudesta. Eikä homojen alakulttuuri ollut enää löydettävissä vain suurimmista kaupungeista. Lesbojen ja homomiesten baareja oli olemassa paikoissa kuten Worcester, Massachusetts tai Buffalo, New York; Columbiassa Etelä-Carolinassa ja Des Moinesissa Iowassa. Homojen elämästä tuli valtakunnallinen ilmiö 1950- ja 1960-luvuilla. Vuoden 1969 New Yorkin Stonewallin mellakoihin mennessä – tapaus joka sytytti homojen vapautusliikeen – tilanteemme ei enää ollut hiljaisuutta, näkymättömyyttä ja eristäytymistä. Massiivinen ruohonjuuritason vapautusliike pystyi muodostumaan lähestulkoon yhden yön aikana tismalleen siksi, että lesbojen ja mieshomojen yhteisöjä oli olemassa.

Vaikka homoyhteisö oli edellytys joukkoliikkeelle, lesbojen ja homomiesten sorto oli se voima joka teki liikkeestä olemassa olevan. Samalla kun alakulttuuri laajentui ja tuli näkyvämmäksi toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, valtion harjoittama sorto lisääntyi ja muodostui järjestelmällisemmäksi ja kattavammaksi. Oikeisto käytti “seksuaalisia perverttejä” syntipukkeina McCarthyn aikana. Eisenhower asetti täyskiellon homonaisten ja -miesten palkkaamiselle valtion ja valtion yhteistyökumppaneiden työpaikkoihin. Lesbojen ja homoseksuaalien puhdistukset armeijasta nousivat jyrkästi. FBI käynnisti laajamittaisen homojen tapaamispaikkojen ja lesbo- sekä homo-organisaatioiden, sellaisten kuten Daughters of Bilitis ja Mattachine Society, tarkkailun ja salakuuntelun. Postitoimistot jäljittivät homomiesten kirjeenvaihtoa ja lähettivät todisteita homoseksuaalisesta toiminnasta työnantajille. Kaupunkien siveyspoliisit iskivät yksityiskoteihin, tekivät etsintöjä lesbojen ja mieshomojen baareissa, väijyttivät homomiehiä julkisissa tiloissa ja lietsoivat paikallisia noitavainoja. Samaan aikaan kun homona olemista parannettiin, myös homona olemisen vaarallisuus kasvoi. Homojen vapautusliike oli vastaus tähän ristiriitaan.

Vaikka lesbot ja homomiehet voittivat merkittäviä voittoja 1970-luvulla ja avasivat joitakin turvallisia sosiaalisia tiloja joissa olla, emme voi silti sanoa antaneemme lopullista iskua heteroseksismille ja homofobialle. Voidaan jopa sanoa, että homojen alistuksen toimeenpaneminen on vain vaihtanut tapahtumapaikkaa, siirtyen jossain määrin pois valtiolta kohti lesboihin ja homomiehiin kohdistuvan lisääntyvän laittoman väkivallan muotoa. Samalla kun liikkeemme ovat kasvaneet, ne ovat aiheuttaneet vastareaktioita jotka uhkaavat pyyhkiä pois kaikki saavutuksemme. Merkittävässä määrin Uusi Oikeisto [Republikaanipuolueen taustalla Reaganin ajoista asti toiminut oikeistopopulistinen liike, toim. huom.] on ottanut “perheiden puolesta” -liikkeen muodon. Miten on mahdollista, että kapitalismi, jonka rakenteet tekivät mahdolliseksi homoidentiteetin esiintulon ja urbaanien homoyhteisöjen luomisen, näyttäisi olevan kyvytön hyväksymään homomiehiä ja lesboja keskuudessaan? Miksi heteroseksismi ja homofobia vaikuttavat niin vastustuskykyisiltä hyökkäyksiä vastaan?

Luullakseni vastaukset löytyvät kapitalismin ristiriitaisessa suhteessa perheeseen. Kuten aiemmin väitin, toisaalta kapitalismi on pikkuhiljaa heikentänyt ydinperheen materiaalista pohjaa ottamalla siltä pois ne taloudelliset toimintamallit, jotka liimasivat perheenjäsenten väliset siteet yhteen. Mitä enemmän aikuisia on vedetty vapaaseen talousjärjestelmään, ja kun pääoma on laajentanut toimialuettaan kunnes se tuottaa tavaroina valtaosan selviytymiseemme tarvittavista välineistä ja palveluista, sitä enemmän ovat heikentyneet voimat, jotka ovat pakottaneet miehet ja naiset perheisiin ja pitäneet heidät siellä. Toisaalta kapitalistisen yhteiskunnan ideologia on varjellut perhettä rakkauden, välittämisen ja tunteiden turvan lähteenä, paikkana jossa tarpeemme pysyviin, henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin tyydytetään.

Tämä ydinperheen kohottaminen ylivertaiseksi yksityiselämän alueella ei ole sattumaa. Jokainen yhteiskunta tarvitsee rakenteita uusintamista ja lasten synnyttämistä varten, mutta mahdollisuudet eivät rajoitu vain ydinperheeseen. Kuitenkin yksityistetty perhe istuu hyvin kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Kapitalismi on yhteiskunnallistanut tuotantoa samalla, kun se ylläpitää yhteiskunnallistuneen työn tuotteiden kuulumista yksityisomaisuuden omistajille. Monella tapaa lasten hankkiminen on myös lisääntyvästi yhteiskunnallistettu viimeisten kahden vuosisadan aikana koulujen, median, ystäväpiirin ja työnantajien otettua itselleen ne toiminnot jotka aiemmin kuuluivat vanhemmille. Siitä huolimatta kapitalistinen yhteiskunta väittää lisääntymisen ja lasten kasvatuksen olevan yksityisiä tehtäviä, että lapset “kuuluvat” vanhemmille, jotka käyttävät omistusoikeuttaan. Ideologisesti kapitalismi pakottaa ihmiset heteroseksuaalisiin perheisiin: jokainen sukupolvi tullessaan täysi-ikäiseksi on sisäistänyt heteroseksistisen mallin intiimeille ja henkilökohtaisille suhteille. Materiaalisesti kapitalismi heikentää siteitä jotka aikanaan pitivät perheitä yhdessä, joten niiden jäsenet kokevat kasvavaa epävakautta, eikä sitä minkä pitäisi olla odotusten mukaan onnellisuuden ja tunteiden turva. Samalla kun kapitalismi on lyönyt perhe-elämän materiaalisen pohjan paikoiltaan, on lesboista, homomiehistä ja heteroseksuaalisista feministeistä tullut syntipukkeja järjestelmän sosiaaliselle epävakaudelle.

Jos tämä analyysi on tarpeeksi vakuuttava, niin sillä on seurauksia meihin tällä hetkellä. Se voi vaikuttaa näkemyksiimme identiteetistämme, poliittisten päämääriemme muodostamisesta ja päätöksiimme strategiamme suhteen.

Olen esittänyt väitteen, että lesbo- ja homoidentiteetti sekä -yhteisöt ovat historiallisesti muodostettuja, seurauksena monien sukupolvien aikana tapahtuneelle kapitalismin kehitykselle. Seuraus tälle argumentille on se, että me emme ole pysyvä yhteiskunnallinen vähemmistö, joka koostuu kaikkina aikoina tietystä prosentista väestöä. Meitä on enemmän kuin sata vuotta sitten, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Sen lisäksi tulevaisuudessa voi olla monin verroin enemmän homomiehiä ja lesboja. Homojen ja ei-homojen esittämät väitteet seksuaalisen suuntauksen asettumisesta pysyväksi varhaisella iällä, että suurella määrällä yhteiskunnassa avoimesti esillä olevia homomiehiä ja lesboja, medialla ja koululla ei ole mitään vaikutusta nuorison seksuaali-identiteettiin, on väärä. Kapitalismi on luonut materiaaliset edellytykset ilmentää homoseksuaalisen halun itsensä joidenkin yksilöiden elämän keskeiseksi osaksi; tällä hetkellä poliittiset liikkeemme muuttavat tietoisuutta, luoden ideologiset edellytykset, joilla ihmiset voivat helpommin tehdä tämän valinnan.

Tosin tämä argumentti vahvistaa oikeaksi poliittisten vastustajiemme pahimpia pelkoja ja raivoisaa retoriikkaa. Mutta meidän velvollisuutenamme täytyy olla sen perustana olevan uskomuksen haastaminen, jonka mukaan homoseksuaaliset suhteet ovat pahoja ja huonoja – kakkosvaihtoehtoja. Meidän ei pidä langeta opportunistiseen puolusteluun, jonka mukaan yhteiskunnan ei tarvitse pelätä meidän suvaitsemistamme, koska ainoastaan homoseksuaaleista tulee homoseksuaaleja. Parhaimmillaan vähemmistöryhmien analysointi ja kansalaisoikeuksien strategia koskettaa vain niitä meistä jotka olemme jo homoja. Se jättää tämän päivän nuorison – huomispäivän lesbot ja homomiehet – sisäistämään heteroseksistiset mallit, joiden hävittämiseen voi kulua elinikä.

Olen myös esittänyt väitteen siitä, että kapitalismi on johtanut seksuaalisuuden ja suvunjatkamisen väliseen eroon. Ihmisen seksuaalisia tarpeita ei enää tarvitse valjastaa suvunjatkamisen pakkoon, lisääntymiseen; sen ilmaiseminen on enenevissä määrin siirtynyt valinnan piiriin. Lesbot ja homoseksuaalit kaikkein selkeimmin ilmentävät jaon mahdollisuuden, sillä homosuhteemme ovat täysin suvunjatkamisen kehysten ulkopuolella. Eroottisten valintojemme hyväksyminen on loppujen lopuksi riippuvaista siitä, missä määrin yhteiskunta on halukas vahvistamaan seksuaalisen ilmaisun leikin muodossa, positiivisena ja elämänlaatua parantavana. Liikkeemme on saattanut alkaa “vähemmistön” taisteluna, mutta se mitä meidän pitäisi pyrkiä “vapauttamaan” on kaikkien ihmisten henkilökohtaisen elämän aspekti – seksuaalinen ilmaisu.

Viimeiseksi, olen esittänyt että kapitalismin ja perheen välinen suhde on perustavanlaatuisesti ristiriitainen. Toisaalta kapitalismi jatkuvasti heikentää perhe-elämän materiaalista pohjaa tehden mahdolliseksi yksilöiden elämän perheen ulkopuolella ja lesbo- sekä homomiesidentiteetin kehityksen. Toisaalta sen täytyy pakottaa miehiä ja naisia perheisiin, ainakin niin pitkäksi aikaa, että seuraava sukupolvi työläisiä saadaan uusinnettua. Perheen korottaminen ideologisesti ylivertaiseksi varmistaa että kapitalistinen yhteiskunta ei vain uusinna pelkästään lapsia, vaan myös heteroseksismiä ja homofobiaa. Kaikkein perusteellisimmassa mielessä, kapitalismi on ongelma.

Miten vältymme pysymästä syntipukkeina, sosiaalisen epävakauden poliittisina uhreina, joita kapitalismi tuottaa? Miten voimme ottaa tämän ristiriitaisen suhteen ja käyttää sitä viedäksemme vapautusta eteenpäin?

Homomiehet ja lesbot ovat olemassa heteroseksuaalisen ydinperheen ulkopuolisella sosiaalisella maaperällä. Yhteisömme ovat muodostuneet tässä sosiaalisessa tilassa. Selviytymisemme ja vapautumisemme riippuu kyvystämme puolustaa ja laajentaa tätä maaperää, ei pelkästään itsemme tähden, vaan kaikkien tähden. Osittain se tarkoittaa tukea asioille, jotka laajentavat mahdollisuuksia elää heteroseksuaalisten perheyksiköiden ulkopuolella: asiat, kuten mahdollisuus aborttiin ja Equal Rights Amendmentin ratifiointi [tasa-arvoisten oikeuksien lisäys perustuslakiin, toim.huom.], rodullistettujen ja naisten positiivinen syrjintä, julkisesti rahoitettu päivähoito ja muut välttämättömät sosiaalipalvelut, kohtuulliset toimeentulotuet, täystyöllisyys, nuorten oikeudet – toisin sanoen, ohjelmat ja asiat jotka mahdollistavat materiaalisen pohjan henkilökohtaiseen itsemäärämisoikeuteen.

Nuorten oikeudet ovat äärimmäisen tärkeitä. Lasten hyväksyminen elätteinä, vanhemmilleen kuuluvina, on niin syvälle juurrutettu, että voimme vain vaivoin kuvitella millaista olisi kohdella heitä itsenäisinä ihmisolioina, erityisesti seksuaalisen ilmentämisen ja valinnan suhteen. Homojen vapautus on saavutettavissa vasta kunnes tämä tapahtuu.

Mutta henkilökohtainen itsemäärämisoikeus on vasta asian toinen puoli. Perheiden epävakaus ja väliaikaisuuden tunne ja epävarmuus joita ihmiset tällä hetkellä kokevat henkilökohtaisissa suhteissaan, ovat oikeita sosiaalisia ongelmia joita täytyy käsitellä. Tarvitsemme poliittisia ratkaisuja näihin henkilökohtaisen elämän vaikeuksiin. Näiden ratkaisujen ei pidä tulla perhearvoja korostavan kannan radikaalin version muodossa, joidenkin vasemmistolaisten ehdotuksina perheen vahvistamiseksi. Sosialistien ei pidä yleisesti vastata riistoon ja teollisuuskapitalismin taloudelliseen epätasa-arvoon vaatimalla paluuta perhemaatiloihin ja käsityöläistuotantoon. Me tunnistamme että valtavasti lisääntynyt tuotanto jonka kapitalismi on mahdollistanut tuotannon yhteiskunnallistamisella on sen yksi edistyksellisistä piirteistä. Samoin meidän ei pidä pyrkiä kääntämään kelloa taaksepäin kohti jotain myyttistä onnellisen perheen aikakautta.

Me tarvitsemme kuitenkin rakenteita ja ohjelmia, jotka auttavat meitä poistamaan rajoja jotka eristävät perheitä, erityisesti yksityiseen lapsenkasvatukseen liittyvät. Me tarvitsemme yhteisön tai työläisten kontrolloimaa päivähoitoa, asuntoja joissa yksityisyys ja yhteisöllisyys elävät sovussa, naapuruston instituutioita – terveysasemista esiintymiskeskuksiin – jotka laajentavat sosiaalista yksikköä jossa meillä kaikilla on varma paikkamme. Kun luomme ydinperheen ylitse rakenteita jotka tarjoavat kuulumisen tunteen, perheen merkitys hiipuu. Sen merkitys tunneturvan luojana tai tuhoajana vähenee yhä enemmän.

Tässä mielessä homomiehet ja lesbot sijaitsevat hyvissä asemissa erikoisroolissa esiintymistä varten. Suurin osa meistä on jo valmiiksi torjuttu perheistä, joten meidän on ollut selviytyäksemme ollut pakko luoda tukiverkostoja jotka eivät perustu verisiteisiin tai valtion lupaan, mutta jotka ovat vapaasti valittuja ja kasvatettuja. “Kiintymyksellisen yhteisön” rakentamisen täytyy olla yhtä lailla osa poliittista liikettämme, kuin kampanjat kansalaisoikeuksien puolesta. Tällä lailla voimme ennakoida henkilökohtaisten suhteiden muodon yhteiskunnassa, joka pohjaa tasa-arvoon ja oikeuteen ennemmin kuin riistoon ja alistukseen, yhteiskuntaan jossa itsemääräämisoikeus ja turvallisuus eivät estä toisiaan, vaan ovat sovussa keskenään.

Kansainvälisestä tilanteesta ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen tehtävistä

Alla on suomennos asiakirjasta “Kansainvälisestä tilanteesta ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen tehtävistä”, jonka on hyväksynyt Latinalaisen Amerikan marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen viides tapaaminen toukokuussa 2016. Suomennos perustuu pääasiassa englanninkieliseen käännökseen (http://www.demvolkedienen.org/index.php/en/t-dokumente-en/1301-thesis-on-the-international-situation-and-the-tasks-of-the-international-communist-movement), mutta apuna on käytetty myös espanjankielistä alkuperäistekstiä (http://www.demvolkedienen.org/index.php/es/lat-amerika/1157-sobre-la-situacion-internacional-y-las-tareas-en-el-mci). Asiakirjan hyvin korkean ideologisen tason huomioon ottaen suomennostyössä tärkeimmälle sijalle on asetettu tieteellisen ja käsitteellisen tarkkuuden säilyttäminen, mutta samalla on pyritty pitämään huolta, että käännös olisi sujuvaa suomen kieltä. Parannusehdotukset käännökseen ovat tervetulleita.

* * *

Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Kansainvälisestä tilanteesta ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen tehtävistä

Latinalaisen Amerikan marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen viides tapaaminen

“Imperialismi ei tule kestämään kauan, koska se tekee aina kaikkea mahdollista pahaa. Se hoitaa ja tukee itsepintaisesti kaikissa maissa taantumuksellisia, jotka ovat kansaa vastaan, se on voimakeinoin anastanut itselleen monia siirtomaita ja puolisiirtomaita ja monia sotilastukikohtia ja se uhkaa rauhaa ydinsodalla. Siten imperialismin pakottamana yli 90 prosenttia maailman kansoista on nousemassa tai tulee nousemaan taisteluun sitä vastaan. Imperialismi on kuitenkin yhä elossa ja raivoaa yhä hurjana Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Lännessä imperialismi sortaa yhä kotimaidensa kansoja. Tämän tilanteen on muututtava. Koko maailman kansojen tehtävänä on lopettaa imperialismin ja pääasiassa USA:n imperialismin harjoittama aggressio ja sorto.”

– Mao, Haastattelu Hsinhuan uutistoimiston kirjeenvaihtajalle (29.9.1958)

Imperialismin aikakauden alusta alkaen jokainen imperialistinen valta ja supervalta on voimistanut riistoa ja sortoa oman maansa proletariaattia vastaan ja toisaalta proletariaatin, talonpojiston ja yleensä kansanjoukkojen ryöstämistä ja alistamista siirtomaissa ja puolisiirtomaissa. Tarkoituksena tuossa kehityksessä on ollut taata luonnonvarojen ryöstäminen, turvata markkinat pääomalle sekä tavaroille ja hankkia mahdollisimman suuret voitot. Tämä ryöstö ja riisto on johtanut kahteen maailmansotaan ja sanoinkuvaamattomaan kurjuuteen proletariaatille ja maailman kansoille. Se on kiihdyttänyt luokkataistelua aina suurempiin korkeuksiin, mikä on kulminoitunut ihmiskunnan historian sankarillisimpina vallankumouksellisina kokemuksina – so. vallan valtaaminen proletariaatin toimesta (proletariaatin diktatuuri) ja sosialistisen rakennustyön aloittaminen suuntana luokkien ja kaikkien riiston muotojen hävittäminen, kultainen kommunismi.

Imperialismin ilmaantumisen myötä maailma on jaettu kouralliseen sortavia kansakuntia ja valtavaan määrään sorrettuja kansakuntia ja samalla maailmanvallankumouksen edellytykset ovat kypsyneet. Lokakuun vallankumouksen voiton myötä proletaarisesta maailmanvallankumouksesta on tullut historian ja politiikan hallitseva suuntaus. Taistelu vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä imperialismin ja proletaarisen maailmanvallankumouksen aikakaudella on antanut meille mitä tärkeimpiä kokemuksia luokkataistelusta – suurten vallankumousten voitot Venäjällä ja Kiinassa, kansallisten vapaustaistelujen sykintä ja Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous. Perun kansansota aloitti proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaiheen. Tätä myötä proletariaatin tieteellinen ideologia, ainoa tieteellinen ideologia, kehitettiin uuteen, kolmanteen ja korkeampaan vaiheeseensa: maoismiin.

Gonzalon ajatteluna tunnettu oppi oli tulosta maoismin soveltamisesta Perun vallankumoukseen, ja sitä vastaavasti me vahvistamme, että tänä päivänä kommunistina oleminen merkitsee, että on marxisti-leninisti-maoisti, pääasiassa maoisti, ja että kommunistien tehtävänä on vaalia, puolustaa ja soveltaa, pääasiassa soveltaa marxismi-leninismi-maoismia, jotta maoismi nimitettäisiin proletaarisen maailmanvallankumouksen komentajaksi ja oppaaksi johtamaan sen uutta suurta aaltoa.

Puheenjohtaja Mao kehotti meitä kerta toisensa jälkeen, että kommunisteina meillä on velvollisuus soveltaa marxilaista oppia, marxilaista näkökulmaa ja marxilaista menetelmää objektiivisen maailman tutkimiseen päässämme vain yksi tarkoitus: maailman muuttaminen. Ja tutkiessamme objektiivista todellisuutta meidän on pyrittävä ymmärtämään pääasiallinen ristiriita joka hetki, ja siten on pääasiassa keskityttävä luokkataisteluun ja kahden linjan taisteluun, joita varten on analysoitava luokkien pohjimmaisia keskinäisiä suhteita ja luokkien välisiä voimasuhteita.

Me olemme vakuuttuneita, että vain seuraamalla marxismi-leninismi-maoismia ja Gonzalon ajattelun universaaleja osia voimme löytää tavan pohjimmaisten ristiriitojen kehityksen käsittämiseksi, ymmärtää nykyisen maailman pääasiallisen ristiriidan, määritellä oikein objektiivisesta tilanteesta seuraavan politiikan ja tehtävät, välttää subjektivismia, pinnallisuutta ja yksipuolisuutta ja erottaa toisistaan ristiriidat meidän ja vihollisen välillä ja ristiriidat kansan keskuudessa.

Perustavanlaatuiset ristiriidat nykyisessä maailmassa

Ensimmäinen ristiriita: yhtäältä sorrettujen kansakuntien ja toisaalta imperialististen supervaltojen ja valtojen välillä

Tämä on hallitseva ristiriita tämän päivän maailmassa. Yhtäältä on suuri määrä sorrettuja kansakuntia, jotka ovat siirtomaita tai puolisiirtomaita, jotka ovat taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti alistettuja imperialismille, vaikka viimeksi mainitut (puolisiirtomaat) lasketaan muodollisesti suvereeneiksi ja itsenäisiksi; toisaalta on kourallinen imperialistivaltoja, jotka, olivatpa sitten valtoja tai supervaltoja, joka tapauksessa sortavat kansakuntia. Imperialistivaltojen leirissä jenkki-imperialismi on ainoa hegemoninen supervalta, Venäjä on ydinasesupervalta ja lisäksi on joukko muita toisarvoisia imperialistivaltoja.

Jenkki-imperialismia, enemmän kuin muita imperialisteja, painaa yhä enemmän alas sen hegemoninen asema. Omasta imperialistisesta luonteestaan johtuen ja ylläpitääkseen hegemoniaansa Yhdysvaltojen on käytävä useita sotia yhtä aikaa, ja sen on pidettävä sotajoukkoja kaikilla mantereilla. Tästä aiheutuu valtavia taloudellisia kustannuksia, joihin sisältyy myös sota- ja vakoilukoneiston ylläpito, menneiden ja nykyisten sotien lainakulut ja veteraanien tukeminen – puhumattakaan sen omalla maaperällään aiheutuvista yhteiskunnallisista kustannuksista, halveksunnasta joukkojen elämää ja kunniaa kohtaan ja alistamistarkoituksessa tehtävästä kansanmurhasta, joiden vuoksi se on ansainnut maailman kaikkien kansojen vihan.

Jenkki-imperialismi on maailman suurin pääoman viejä, mikä näkyy sen talouden valtavana epätasapainona. Valtavissa veloissa ulkomaille oleva jenkki-imperialismi on savijalkainen jättiläinen: julkisen ja yksityisen velan paisumisen kääntöpuolena on kaupan alijäämä. Se on maailman johtava monopolisti ja loinen, ja siksi se mätänee voimakkaammin kuin yksikään toinen imperialistinen maa.

Sorrettuihin maihin puolestaan keskittyy maailman väestön valtava enemmistö ja kaikkein köyhimmät. Nämä imperialismin, byrokraattisen kapitalismin ja puolifeodalismin sortamat ihmiset elävät olosuhteissa, jotka eivät alkuunkaan vastaa ihmiskunnan kehityksen tasoa. Heidän elinolonsa ja ympäristönsä huononevat, ja imperialistit paikallisine lakeijoineen käyvät järjestelmällisiä valloitussotia heitä vastaan.

Sorretuissa maissa byrokraattinen kapitalismi kehittyy puolifeodaalisella ja koloniaalisella tai puolikoloniaalisella perustalla, ja se luo olojaan vastaavat poliittiset ja ideologiset muodot. Byrokraattinen kapitalismi jarruttaa järjestelmällisesti kansallista kehitystä, riistää proletariaattia, talonpoikaistoa sekä pikkuporvaristoa ja rajoittaa keskiporvaristoa. Maailmanlaajuista kriisiä puretaan yhä sorrettuihin maihin, jotka pidetään saaliina jokaisessa maailman uudelleenjaossa imperialistivaltojen kesken.

Paljon on kuultu puheita “taloudellisesta vapautumisesta”, “globalisaatiosta”, “uudesta maailmanlaajuisesta työnjaosta” jne. Päin vastoin kuin imperialistit ja heidän revisionistiset lakeijansa julistavat, nämä imperialistien yhdessä paikallisten hallitsevien luokkien kanssa tekemät kyhäelmät eivät ole muuttaneet sorrettujen maiden luonnetta, vaan pikemminkin säilyttäneet ja kehittäneet sitä pidemmälle. Jotkut puhuvat imperialismista kiertoilmauksin – että (imperialistiset) ulkomaansijoitukset kohdistuvat halvempien tuotantokustannusten alueille ja vetävät nuokin alueet mukaan edistyksen ja kehityksen kelkkaan – tuollaiset puheet eivät ole mitään muuta kuin savuverho, jolla yritetään naamioida riistoa. Seurauksena monia vuosikymmeniä kestäneestä “avautumisesta ulkomaisille investoinneille” on, että sorretuissa maissa ei ole tapahtunut yhtään todellista kansallista kehitystä. On esitetty lupaus, että luonnonvarojen kohoavat hinnat johtaisivat suurempiin voittoihin maille, joissa noiden luonnonvarojen lähteet sijaitsevat, mutta todellisuus kertoo aivan toista. On fakta, että suurin osa hyödyistä, ts. voitoista luonnonvarojen korkeiden hintojen kaudella, on mennyt “monikansallisille yrityksille”, toisin sanoen imperialistisille maille.

Imperialistinen pääoman vienti ja monopolien välinen kilpailu markkinoiden ja maiden herruudesta saa erään ilmauksensa niin kutsuttuina “ulkomaan investointeina”. Se valta, joka saa kurottua etumatkaa tässä kisassa, pystyy kasvattamaan monopoliasemaansa, voimaansa ja siten loismaisuuttaan, olemassaoloaan “kuponginleikkaajana” (koronkiskurina), mikä entisestään syventää sen mädännäisyyttä ja lähentää sen romahdusta.

Sen sijaan, että sorrettujen maiden oma talous pääsisi kehittymään, imperialistiset investoinnit synnyttävät talouden epämuodostunutta kehitystä, taloutta finanssipääoman kuristuksissa, pääomien mitä korkeinta keskittymistä suuriksi monopoleiksi ja kaiken tuotannon, rahoituksen ja kansallisen kulutuksen alistamista näiden monopolien etuihin. Näissä oloissa proletariaatin tehtävänä on kommunistista puoluettaan käyttäen liitossa pääasiallisena voimana olevan talonpoikaiston kanssa ottaa johtoonsa kaikki vallankumoukselliset voimat demokraattisessa vallankumouksessa imperialismia, byrokraattista kapitalismia ja puolifeodalismia vastaan.

USA:n imperialismin politiikkana puolisiirtomaita kohtaan on mitä suurin alistaminen ja kansallinen sorto tai sota. Imperialistien suunntelmana on noiden maiden jakaminen osiin ja niiden uudelleenjakaminen imperialistien kesken sotilaallisen voiman ja taistelujen tulosten mukaan. Imperialistit eivät pyri rauhaan, vaan he haluavat alistaa kansat pakottamalla ne antautumaan niin kutsuttuihin “rauhansopimuksiin”, jotka vain tekevät viralliseksi sen, mikä on jo taistelukentällä voitettu.

Jos ei tunnusteta meidän, sorrettujen maiden puolifeodaalista luonnetta ja lisäksi agraarisodan välttämättömyyttä sen ratkaisemiseksi, päädytään kieltämään demokraattisen vallankumouksen välttämättömyys sorretuissa maissa, välttämättömyys kansansodan kehittämiseksi yhtenäisenä sotana – pääasiassa maaseudulla ja välttämättä täydentävänä kaupungeissa – imperialismin, byrokraattisen kapitalismin ja puolifeodalismin lakkauttamiseksi. Siispä jos ei käsitetä byrokraattisen kapitalismin kehittyvän puolikolonialismin ja puolifeodalismin perustalla niin kutsutussa Lähi-idässä, ei ole mahdollista ymmärtää eri imperialisteja vastaan käytävien kansallisten vapaustaisteluiden luonnetta: ne ovat vastarintaa ja oikeutettua sotaa, jota käydään pääasiassa jenkki-imperialismia vastaan unohtamatta kuitenkaan ydinasesupervalta Venäjää. Näiden aseellisten taisteluiden luonne vastarintana ja oikeutettuna sotana ei myöskään ole riippuvainen taistelua käyvistä luokkavoimista, joilta puuttuu kommunistisen puolueen johto.

Toinen ristiriita: proletariaatin ja porvariston välillä

Valtava yhteiskunnallisesti tuotettu vauraus kasvaa rajoittamatta, mutta tämän vaurauden omii itselleen kourallinen imperialisteja ja kolmannen maailman suurporvareita ja maanomistajia. Seurauksena tästä kaikesta on yhä kärjistyneempiä kriisejä yhä tiheämpään tahtiin. Nuo kriisit ovat osa imperialismin yleistä ja lopullista kriisiä, joka sysää imperialistisia valtioita aloittamaan uusia valloitussotia maailman uudelleenjakamiseksi. Tämä ainoastaan kärjistää ristiriitaa proletariaatin ja porvariston välillä imperialistien kotimaissa.

Yhtäältä taloudellinen kriisi, joka on jatkunut vuodesta 2008 – joka alkoi finanssikriisinä USA:ssa – puretaan joukkojen harteille, ja tämä on vaikuttanut myös imperialististen maiden proletariaattiin, etenkin Euroopassa, ja on poikinut yhä kärjistyneempiä taisteluita puolustamaan saavutuksia, jotka on voitettu 1900-luvun taisteluissa.

Toisaalta ristiriita proletariaatin ja porvariston välillä ilmenee myös maahanmuuttoaalloissa, joissa tuhannet ihmiset pakenevat puolisiirtomaissa käytäviä imperialistisia sotia ja silmitöntä riistoa ja sortoa. He kasvattavat proletariaatin rivejä uusissa asuinmaissaan. Maahanmuuttoaalto ja “inhimillinen tragedia” ovat välttämättömyys monopoleille, joiden imperialistisissa kotimaissa täytyy alentaa tuotantokustannuksia ja palkkatasoa – esimerkiksi saksalaiset imperialistit ovat arvioineet, että heidän täytyy vahvistaa maansa työvoimaa 500 000 maahanmuuttajalla joka vuosi – niinpä he samaan aikaan levittävät pelkoa “terrorismista” ympäri mediaa ja edistävät šovinistista hysteriaa, rasismia ja nationalismia. He tuputtavat työläisille taantumuksellista politiikkaa luokan pilkkomisesta kotimaisiin ja ulkomaisiin työläisiin estääkseen proletariaatin yhtenäisen luokkatietoisen toiminnan, jotta se ei järjestäisi itseään luokkana, jolla on omat etunsa ja oma, kommunistinen ideologiansa, politiikkansa ja puolueensa. Myös tässä on kyse ristiriidasta vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä, eikä fasismin ja demokratian tai “vasemmiston” ja “oikeiston” välillä. Ristiriita ei koske tätä tai tuota hallintomuotoa porvariston diktatuurin alaisuudessa, vaan sitä, että lakkautetaan imperialistisissa maissa tämä porvariston diktatuuri proletariaattia ja kansaa vastaan sosialistisella vallankumouksella, joka täytyy toteuttaa kansansodan tietä.

Tämä ristiriita imperialististen kansakuntien sisällä kärjistyy myös, koska kaikkien imperialistien, varsinkin jenkkiläisten sorrettuja kansakuntia vastaan harjoittamat kauheudet kaikuvat entistä enemmän takaisin imperialistisiin maihin – ja tämä on nykyisen mätänemisen vaiheen luonne. Joukkojen säälimätön tappaminen ilmaiskuin, ns. droonien käyttäminen siviiliväestöä vastaan ja “terrorismi”-leiman lyöminen kaikkiin, jotka taistelevat kansallista alistamista vastaan ovat yleinen osa imperialistista sotaa. Tällaista tapahtuu maissa, joita vastaan on julistettu sota mutta joissa toisen osapuolen oikeus vastarintaan on kielletty “terrorismin” verukkeella, ja näin tapahtuu myös sellaisissa maissa, joille ei ole julistettu sotaa mutta joissa käydään peiteltyä sotaa kuten Jemenissä ja Pakistanissa. Imperialistit tekevät tällaista ilman rangaistusta, koska ei heitä vastaan ole mitään kansainvälisiä tuomareita tai tuomioistuimia, joilla olisi edes hiukan merkitystä. Näistä syistä imperialistisen sodan on välttämättä tultava kotiin.

Edelleen, heidän kotimaissaan järjestelmällinen ja jatkuva köyhimpien joukkojen jäsenten tappaminen jatkuu. Jenkkivaltion väkivaltakoneistolle tämä on osa sotaa, jota käydään proletariaattia ja Pohjois-Amerikan kansaa, erityisesti mustaa väestöä ja kolmannesta maailmasta tulleita siirtolaisia vastaan. Tämän sorron edessä joukot nousevat kapinaan ja kääntävät omia sortajiaan kohti aseet, jotka heille annettiin sorrettujen kansakuntien joukkojen lahtaamiseksi.

Yhteenvetona pääasiallinen puoli on, että liike imperialistista sotaa vastaan tulee kasvamaan ja että sen kanssa yhdessä kasvaa myös kapina luokan riistoa ja sortoa ja joukkojen kurjuutta vastaan. Tällaista kehitystä tapahtuu kaikissa imperialistisissa maissa, erityisesti Kiinassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa, joista viimeksi mainitussa proletariaatin riistettyyn ja sorrettuun joukkoon kuluu 50 miljoonaa Latinalaisen Amerikan maista muuttanutta proletaaria. Luokkataistelun kehittyminen Latinalaisessa Amerikassa kansansodan myötä vaikuttaa tuon köyhän joukon välityksellä kehittävästi myös proletariaatin luokkataisteluun vallan valtaamiseksi Yhdysvalloissa.

Kolmas ristiriita: imperialististen valtojen ja supervaltojen keskuudessa

Kuten Lenin opetti, ei ole vain yhtä imperialismia, vaan on toisistaan eroavia imperialistisia maita. Tämä tarkoittaa, että on imperialistisia valtoja ja supervaltoja, jotka jakavat maailman keskenään keskinäisistä voimasuhteistaan riippuen – taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti – voimien tasapaino on alituisessa muutoksessa kehkeytyen salaliittojen ja konfliktien tietä.

Yhdysvallat on tällä hetkellä ainoa hegemoninen supervalta. Sosiali-imperialistisen SNTL:n hajottua vuonna 1991 Venäjän taloudellinen painoarvo kutistui italialaisen imperialismin tasolle, kun taas sen luonne ydinasesupervaltana on säilynyt. On myös muita imperialistivaltoja kuten Saksa, Iso-Britannia, Ranska, Japani, Kiina, Hollanti, Australia, Uusi-Seelanti, Kanada, Italia, Espanja jne., jotka muodostavat kourallisen sortavia maita. 1990-luvulta alkaen sorrettujen maiden, jotka ennen oli alistettu sosiali-imperialistiselle Neuvostoliitolle, uudelleenjako on tapahtunut. Kaikki merkittävät tapahtumat, jotka ovat sittemmin tapahtuneet Itä-Euroopassa, ns. Lähi-idässä, Persianlahdella ja Afganistanissa, sodan kautta tai ilman, ovat olleet osa tätä uudelleenjakoa.

Vanha taistelu kahden supervallan, USA:n ja sosiali-imperialistisen SNTL:n välillä on muuttunut. Nykyiselle maailmantilanteelle lyö leimansa jenkki-imperialismin suunnitelma kehittää hyökkäyssotaansa verellä ja tulella. Sillä on välittömänä kohteena Syyria, keskipitkän aikavälin kohteena Iran ja strategisena tavoitteena lakkauttaa Venäjän luonne ydinasesupervaltana. Yhdysvallat hyödyntää liittojaan muiden imperialistien kuten Saksan, Ranskan ja Englannin jne. kanssa, kun niistä on apua vallitsevan järjestyksen syrjäyttämiseksi Venäjän strategisesti tärkeimmillä vaikutusalueilla. Venäjä puolestaan taistelee noiden alueiden säilyttämiseksi, etenkin Ukrainan, Syyrian ja Iranin.

Nykyisessä maailmantilanteessa levottomuuksien pesäke sijaitsee ns. Lähi-idässä, jonka hallinnalla, varsinkin Syyrian ja Iranin osalta, on suuri merkitys jenkki-imperialismille. Eikä ainoastaan siksi, että se saisi temmattua vaikutusalueita Venäjältä, vaan myös siksi, että USA saisi varmistettua hegemonisen asemansa saattamalla maailman öljyntuotannon avainalueet strategiseen hallintaansa: kaikkien imperialistivaltojen tarvitsemien öljylähteiden hallinta tuo selvän etulyöntiaseman imperialistien keskinäisessä kilpailussa. Juuri tämä seikka tekee Yhdysvalloille vaikeaksi usuttaa kaikki maailman vallat Venäjää vastaan.

Kun imperialistit, yksin tai koalitioissa, toimivat yhtä tai useampaa kolmannen maailman sorrettua maata vastaan, tilanteeseen ei luo leimaansa pelkästään pääasiallinen ristiriita, vaan myös kolmas ristiriita, ristiriita imperialististen maiden välillä. Tuolloin he päätyvät rikkomaan omat sopimuksensa, omat kansainväliset lakinsa ja hyökkäämättömyysperiaatteensa, sillä onhan nuo lait tehty vain siksi, että muut niitä noudattaisivat. Väitteet rauhasta ja harmoniasta imperialistien välillä ovat pelkkiä satuja, samanlaisia kuin “superimperialismi”, “ultraimperialismi”, “uusimperialismi”, “uusliberalismi” ja “uuskolonialismi” – nämä kaikki ovat vanhoja teorioita, jotka on suunnattu demokraattista vallankumousta ja kansallisia vapaustaisteluita vastaan.

Imperialistien tappelu piirakan suurimmasta palasta on ehdotonta, ja heidän keskinäiset salaliittonsa ovat suhteellisia, toisin sanoen sen määrää imperialististen liittojen ehdollinen ja ohimenevä luonne; ei ole pysyviä “imperialistisia blokkeja”. Toissijaiset imperialistivallat taistelevat tullakseen uusiksi supervalloiksi ja tätä tietä pyrkivät saavuttamaan hegemonian maailmassa, ottamaan jenkki-imperialismin paikan ja pakottamaan uuden järjestyksen ja maailman uudelleenjaon uuden maailmansodan keinoin. Euroopan Unioni ei ole mikään “eurooppalainen imperialismi”, vaan Saksan johtama länsieurooppalaisten maiden liitto taisteluun maailman jaosta.

Ei myöskään ole mitään “Venäjä-Kiina-blokkia”, sillä heidänkin välillään on riitoja. Toistaiseksi sosiali-imperialistinen Kiina ei ole kovin merkittävässä asemassa uudelleenjaossa, sillä sen sotilaallinen mahti on hyvin heikko verrattuna muihin imperialistivaltoihin. Kiinan kasvavaan imperialismiin sovelletaan hillitsemispolitiikkaa ennemmin kuin yhteenottoa, koska Kiinaa tarvitaan kulutustavaroiden tehtaana ja eri imperialistivaltojen kuten USA:n, Japanin, Saksan ja muiden pääoman sijoituskohteena.

Mitä tulee koko proletaarisen maailmanvallankumouksen aikakautta koskevaan ristiriitaan sosialismin ja kapitalismin välillä, niin tämä ristiriita paljastuu ideologian ja historian alalla. Taantumuksen leirissä tätä ristiriitaa leimaa yleinen vastavallankumouksellinen hyökkäys, joka lähestyy kukistumistaan ja suuntautuu tässä tilanteessa kansallisia vapaustaisteluita vastaan käyden niin kutsuttua “sotaa terroria vastaan”, jota vastaan asetamme vastahyökkäyksemme, joka kehittyy kansansodan keinoin. Vallankumouksen leirissä ristiriita sosialismin ja kapitalismin välillä ilmenee proletariaatin ja maailman kansojen taisteluissa, joissa sosialismi elää aatteena. Joukkojen kutsu uudelleenvaltaamaan valta nousee erityisesti niissä maissa, joissa on ollut sosialismia. Tätä näköalaa ilmaisevat SNTL:n toisessa maailmansodassa taistelleet veteraanit, jotka marssivat toveri Stalinin kuvien kera, ja Kiinan työläiset ja talonpojat, jotka nousevat vastarintaan puheenjohtaja Maon nimissä. Kaikki nämä taistelut ovat osa monimutkaista prosessia kapitalismin restauraation (palauttamisen) ja vastarestauraation välillä. Sosialismi voittaa noissa maissa varmasti, ja se tapahtuu kansansodan tietä.

Puheenjohtaja Mao, joka analysoi luokkataistelun kehitystä maailman tasolla, ymmärsi, että imperialismi oli astumassa yleiskriisin kärjistymisen vaiheeseen, josta on alkanut aika, jolloin proletaarinen vallankumous lakaisee täysin pois vanhan maailman, ja korosti, että tämä tapahtuu ajanjaksolla “seuraavat 50–100 vuotta”. Puheenjohtaja Gonzalo kehitti tätä käsitystä pidemmälle. Hän näytti, että vuoden 1980 aikoihin proletaarinen maailmanvallankumous astui strategisen hyökkäyksen vaiheeseen, jossa tilannetta vastaava, viivästynyt strateginen tehtävä on kommunististen puolueiden perustaminen tai uudelleenperustaminen marxismi-leninismi-maoismin, pääasiassa maoismin perustalla, jotta kansansotaa voidaan kehittää kaikissa maailman maissa ja kehittää niitä maailmankansansotana. Meidän on hyväksyttävä kaikki nuo tärkeät tehtävät ja määrätietoisesti vastustettava kaikkia taantumuksen ja revisionismin yrityksiä levittää hämmennystä, palvella kommunistisen liikkeen hajaannusta ja erottaa kommunistinen liike kansallisista vapaustaisteluista.

Vallankumouksen ja kansansodan tanner on avautumassa. Latinalaisessa Amerikassa Venezuelan, Brasilian, Ecuadorin jne. hallitukset ovat alkaneet hajota vieden mukanaan kaikenlaiset opportunistit ja revisionistit, jotka ovat tukeneet ja puolustaneet noita väitettyjä “anti-imperialistisia”, “edistyksellisiä”, “vallankumouksellisia” hallituksia. Tämä tappio pätee myös kuubalaiseen revisionismiin, joka on tukenut kaikkia noita hallituksia, jotka ovat kaikkea muuta kuin vasemmistolaisia – kaikki nuo hallitukset johtavat suurporvariston byrokraattista siipeä imperialismin, pääasiassa jenkki-imperialismin palveluksessa – vain opportunismi, revisionismi ja muut taantumukselliset ovat levittäneet huhuja noiden hallitusten vasemmistolaisuudesta. Lisäksi “rauhan”sopimukset aseellisen revisionismin ja Kuuban hallituksen välillä ovat tämän lopullisen mätänemisen ilmausta, ja niiden tarkoituksena on viedä oikeutus kansansodan demokraattiselta tieltä ja korvata se parlamenttikretinismillä, jotta marssi kävisi vain taantumuksen ja imperialismin viitoittamaa byrokraattista tietä.

Sotilaallinen yhteenotto vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä maailmassa antaa meille erottamattoman tehtävän: taistella ankarasti imperialismia ja taantumusta vastaan ja samalla yhtä ankarasti uutta revisionismia vastaan, hylätä opportunismi ja parlamenttikretinismi ja kasvattaa joukkoja oppimaan vallankumouksellista väkivaltaa sekä ero ystävän ja vihollisen välillä, jotta joukot voisivat vapauttaa voimakkaan energiansa vallankumouksellisessa taistelussa. Tässä tarkoituksessa on pakollista saavuttaa täysi ymmärrys maoismista universaalina ideologiana, sisäistää ja ilmentää sitä kahden linjan taistelun keskellä ja soveltaa sitä vallankumoukseen jokaisessa maassa luoden opastavan ajattelun ja johdon jokaiseen vallankumoukseen, kaikki nämä hyödyntämällä luokkataistelun korkeinta muotoa, kansansotaa.

On välttämätöntä taistella uutta revisionismia vastaan, sillä se hyökkää marxismia, puoluetta, vallankumouksellista väkivaltaa ja proletariaatin diktatuuria vastaan. Se on saanut järjestelmällisimmän muotonsa Perussa revisionistisena ja kapitulationistisena oikeisto-opportunistisena linjana, joka vimmaantuneesti kiistää johdon, Gonzalon ajattelun, kansansodan ja demokraattisen vallankumouksen välttämättömyyden. Sitä vastaan on taisteltava jatkuvasti jokaikisessä sen ilmenemismuodossa, kuten revisionistien Avakianin, Prachandan ja muiden esittämissä variaatioissa.

Tarvitaan enemmän kansansotia vallankumouksen tekemiseksi ja imperialistisen sodan haastamiseksi

Maailman tasolla objektiivinen tilanne on kehittymässä, ja vallankumouksen edellytykset kypsyvät joka kolkassa. Kuten puheenjohtaja Mao huomautti vuonna 1958, imperialismi on yhä elossa. Jenkki-imperialismi – ainoana hegemonisena supervaltana ja vastavallankumouksen santarmina – on maailman kansojen päävihollinen; se suorittaa yhä despoottisia ja väkivaltaisia toimia Aasiaa, Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa vastaan; miehittää puolisiirtomaita väkivalloin, pystyttää sotilastukikohtia ja käy valloitussotia; ja se yhä sortaa kansanjoukkoja omassa maassaan. Ja kaikkea tätä hurjemmin kuin 60 vuotta sitten. Mutta tilanteesta tulee aina vain sietämättömämpi, ja väistämättä yli 90 prosenttia maailman väestöstä tulee nousemaan imperialismia ja taantumuksellisia vastaan, ja tämä onkin jo tapahtumassa kovan taistelun ja epätasaisen kehityksen siivittäessä proletaarisen maailmanvallankumouksen toista suurta aaltoa.

Maolaisina kannatamme puheenjohtaja Maon teesiä “kolmesta maailmasta”, johon yhtäältä kuuluu peruserottelu imperialististen ja imperialismin sortamien kansakuntien välillä ja toisaalta että imperialistien välillä on ristiriitoja, että ne ovat toistensa suhteen alituisessa liikkeessä salaliiton ja yhteenoton kautta, yhteenoton ollessa ehdoton ja salaliiton suhteellinen, koska yhteenotossa on kyse imperialistisen saaliin – sorrettujen kansakuntien – jakamisesta uudelleen kilpailevien imperialistien kesken.

Näemmekin, että ensimmäinen maailma on muutoksessa, kun ainoa hegemoninen supervalta, jenkki-imperialismi etenee romahduksensa pitkässä prosessissa, jossa on tilapäisiä kukoistuksia ja takaiskuja. Näemme myös, että ydinasesupervalta Venäjä yrittää pitkällä aikavälillä toipua ja että toissijaiset imperialistivallat ovat varpaillaan. Tämä kaikki tapahtuu hävittämisen ja romahduksen prosessissa, johon kolmannen maailman perustalla kehittyvä maailmanvallankumous pakottaa imperialismin.

Nykyinen tilanne vahvistaa oikeaksi Maon painottaman asian, että Aasia, Kiina ja Latinalainen Amerikka ovat vallankumouksellisten myrskyjen alueita ja proletaarisen maailmanvallankumouksen perusta. Oikeaksi vahvistuu myös puheenjohtaja Gonzalon määritelmät kolmannesta maailmasta ja sen laajenemisesta Eurooppaan.

Riita imperialistien välillä kasvaa entisestään, ja sorretut maat ovat saaliina tässä riidassa. Finanssipääoman monopolien välillä tulee olemaan raaistuvaa taistelua, joskus väkivaltaista, joskus väkivallatonta, mutta pääasiassa väkivaltaista, koska imperialismi on sotaa ja taantumusta kautta linjan. Taistelu pääoman vientimarkkinoista ja luonnonvarojen ja muiden raaka-aineiden louhimisesta ja halvimmasta työvoimasta on imperialististen monopolien etu ja niiden valtioiden etu. Tämä on taloudellinen perusta imperialistien hyökkäyssodille sorrettuja maita vastaan, niiden todellisen luonteen ollessa valloitussotia osana maailman uudelleenjakoa, ja tämä valtava sotanäyttämö – muiden näyttämöiden joukossa – ulottuu keski-Aasiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja sitä laajennetaan vieläkin pidemmälle. Vain jos ymmärrämme tämän, on mahdollista käsittää imperialististen valloitussotien luonne, sotien, joita käydään sorrettuja kansoja ja kansakuntia vastaan, kuten näemme Palestiinassa, Irakissa, Afganistanissa, Malissa, Syyriassa, Libyassa jne. Tismalleen tuo sama valloitussota saa kansan raivon vapautumaan kiihottaen sen voimalliseen aseelliseen taisteluun, josta tulee poliittinen, moraalinen ja siten myös sotilaallinen helvetti imperialisteille, jotka täytyy nähdä tulevaisuuden näköalojen kannalta pelkkinä paperitiikereinä.

Kaikki tämä luo paremmat objektiiviset edellytykset maailmanvallankumoukselle. Vain kovakalloisimmat revisionistit ja opportunistit voivat yrittää kieltää objektiivisten olosuhteiden valtavan kypsymisen kaikissa maissa, erityisesti sorretuissa maissa, jotka ovat maailmanvallankumouksen perusta ja saalis paraikaa tapahtuvassa uudelleenjaossa.

Tällä hetkellä maailmassa kaikki pääristiriidat kärjistyvät, pääasiassa siksi, että vallitseva pääristiriita kärjistyy, siis ristiriita yhtäältä sorrettujen kansakuntien ja toisaalta imperialististen kansakuntien välillä, ja niin kärjistyy myös kolmaskin ristiriita, imperialistien välillä. Joka tapauksessa imperialistinen hyökkäyssota kaikuu jo nyt takaisin imperialistisiin maihin kärjistäen luokkataistelua proletariaatin ja porvariston välillä. Siispä voidaan käsittää, että vallankumouksen myrskynsilmä on sorretuissa maissa mutta että kommunistiset puolueet kussakin imperialistisessa maassa on perustettava tai uudelleenperustettava ja kansansota aloitettava ja sitä kehitettävä.

Joukot nousevat kapinaan kaikkialla maailmassa, imperialismia kohtaa valtava mädäntyminen ja yhteydessä lukuisiin monimutkaisiin sotiin, imperialismi tulee varmasti maailmanvallankumouksen hävittämäksi 50–100 vuoden ajanjakson kuluessa. Tämä on proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaihe, ja tämä maailmanvallankumous etenee uutena suurena aaltona koostuen vastarintasodista ja kansansodista, joista jälkimmäinen on tulevaisuuden näköalojemme kannalta pääasiallinen.

Vain puheenjohtaja Maon opetusten avulla voimme ymmärtää vallitsevan tilanteen niin kutsutun Laajennetun Lähi-idän maissa kuten Syyriassa, jossa kaksi ristiriitaa kärjistyvät ja kolme voimaa ovat toiminnassa. Kaksi ristiriitaa ovat: 1) ristiriita sorrettujen kansakuntien ja imperialististen kansakuntien välillä, mikä on pääristiriita, ja 2) imperialistienvälinen ristiriita, mikä on toissijainen ristiriita. Kolme voimaa ovat: 1) jenkki-imperialismi, ainoa hegemoninen supervalta, pääasiallinen vihollinen yhdessä väliaikaisten liittolaistensa kanssa; 2) ydinasesupervalta Venäjä ja sen väliaikaiset liittolaiset; 3) hyökkäyksen kohteena oleva maa, Syyria, joka pitää sisällään kaikki kansalliset luokat ja vähemmistöt poislukien kourallisen kansallisen alistamisen teorian petollisia kannattajia. Vaikka joukot käyvät oikeutettua vastarintataistelua sankarillisesti ja vallankumouksellisten täytyy sitä tukea, se on silti vielä heikko voima. Sen vahvistamiseksi ja joukkojen todellisen vapautumisen takaamiseksi tulevaisuudessa proletaarinen johto on väistämätön. Tämä kutsuu Syyrian kommunisteja uudelleenperustamaan kommunistisen puolueensa aseellisen taistelun liekeissä rakentaakseen kansallisen vastarinnan yhteisrintamaa imperialistisia hyökkääjiä vastaan tunnuksen “Kuolema miehittäjille!” alla ja, kun ulkoinen hyökkääjä on karkotettu, johtaakseen kansallisdemokraattista vallankumousta lakipisteeseensä, kaikki kansansodan kautta. Maailman kommunistien on myös lujasti omaksuttava tunnus “Alas imperialistinen hyökkäyssota! Kuolema miehittäjille!” ja sovellettava sitä kansansodalla, jotta tulee näytetyksi kuinka palvella proletaarisen maailmanvallankumouksen kehitystä.

Suurenmoiset kansansodat Intiassa, Perussa, Filippiineillä ja Turkissa uhkaavat sytyttää tuleen koko preerian. Kansansodat, huolimatta tuhansista vaikeuksistaan, näyttävät, että todellisia terroristeja ovat imperialistiset rosvot ja että kansanjoukot ovat uuden maailman todellisia sankarillisia luojia. Käynnissä olevat kansansodat ovat osa mahtavaa itätuulta, joka yhä puhaltaa hävittääkseen imperialismin maailmasta, ja niitä on tuettava päättäväisesti.

Proletaarisen maailmanvallankumouksen kehittämiseksi tarvitaan lisää kansansotia, kansansotaa imperialistisia sotia vastaan ja demokraattisen ja sosialistisen vallankumouksen puolesta. Tässä tarkoituksessa jokaisessa maassa kommunistinen puolue on, maasta riippuen, perustettava tai uudelleenperustettava; sovellettava Leninin opetuksia ja mentävä syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin kasvattamaan niitä vallankumouksellisessa väkivallassa; ja siivottava opportunismin ja revisionismin muodostama jättiläismäinen roskakasa säälimättömällä taistelulla.

Kohtaloniskuja on runsaasti tässä taistelussa elämästä ja kuolemasta marxismin ja revisionismin, vasemmiston ja oikeiston välillä. Taantumuksellisista tarpeistaan johtuen revisionistit, oikeistolaiset ja kaikenlaiset taantumuksen asianajajat pyrkivät kieltämään maoismin kehittymisen, proletaarisen maailmanvallankumouksen uuden suuren aallon ja sen nykyisen hyökkäysvaiheen. On välttämätöntä murskata kaikki ne näkökannat, jotka yrittävät kieltää kolmen perusristiriidan olemassaolon ja kärjistymisen kansainvälisellä tasolla ja varsinkin pääristiriidan, sorrettujen kansakuntien ja imperialististen kansakuntien välillä.

Kansansota on välttämätön kaikissa maissa ja kaikilla mantereilla vallankumouksen toteuttamiseksi jokaisessa maassa ja imperialismin poispyyhkimiseksi maailmasta maailmankansansodan keinoin. Ja koska kansansota on kansan sotaa, jota kommunistinen puolue kaikin puolin johtaa, keskeinen ja pääasiallinen tehtävä on, maasta riippuen, kommunistisen puolueen perustaminen tai uudelleenperustaminen marxismi-leninismi-maoismin lujalla perustalla kaikkialla, missä kansansotaa ei ole vielä aloitettu; ja siellä, missä kansansota on jo aloitettu, tehtävänä on vahvistaa marxilais-leniniläis-maolaisia perustuksia kansansodan kehittämiseksi poliittisen vallan valtaamista varten ja ainoana keinona, jolla vaikeudet voidaan ylittää ja vallankumous saattaa päätökseensä.

Kansainvälisen kommunistisen liikkeen historiallinen kokemus osoittaa, että aina, kun jossain sorretussa maassa on vallankumous puhjennut, noiden maiden suurporvaristo ja maanomistajat eivät vain seiso epätoivoisesti vastahankaan, vaan yhdistyvät eri imperialistivoimien kanssa ja pyrkivät murskaamaan vallankumouksellisen liikkeen liitolla paikallisen ja ulkomaisen taantumuksen ja revisionismin kanssa. Tämä vaatii lujasti käytäntöön ankkuroitua proletaarista internationalismia, sisarpuolueiden taisteluiden tukemista ja kahden linjan taistelun vahvistamista kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä, jossa etualalla on oltava tarve yhtenäisyyteen kritiikin ja itsekritiikin perustalla, jotta saadaan varmistettua, että joka hetki vallankumouksellinen linja on vallitseva. Tähän, Latinalaisen Amerikan marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen viidenteen tapaamiseen osallistuvien puolueiden ja järjestöjen ottamat askeleet ovat tuossa suhteessa tärkeitä, ja niistä on konkreettista apua välttämättömässä tehtävässä kommunistisen internationaalin uudelleenperustamiseksi maoismin ja kansansodan perustalla.

Lisäksi meidän täytyy jatkuvasti syventää ymmärrystämme ja sovellustamme maoismista voittomme ainoana takeena, luokkataistelun ja kahden linjan taistelun keskellä ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen historiallisten kokemusten valossa. Vain silloin voimme pitäytyä taistelussa oikeistolaisia ja “vasemmistolaisia” poikkeamia vastaan ja antaa suuntaa vallankumouksellisille siinä, että perustavanlaatuiset ristiriidat eivät ole “porvarillisen demokratian ja fasismin välillä” tai “vallankumouksen ja uudistusten välillä”. Meidän on vahvistettava vallankumouksellisille tärkeimmät opetukset, jotka Marx esitti Pariisin Kommuunin suurenmoisen kokemuksen pohjalta: että kansaa ei palvella pelkällä hallituksen vaihdolla ja että osanotosta vanhaan valtioon ei ole mitään hyötyä – että sen sijaan on voitettava suuria voittoja ja syrjäytettävä porvariston diktatuuri taantumuksellisine liittolaisineen ja rakennettava proletariaatin diktatuuria – kuten suuri Lenin ja puheenjohtaja Mao ovat mestarillisesti tiivistäneet: “kaikki paitsi valta on illuusiota” ja “valta kasvaa kiväärin piipusta”.

Toverit, vuonna 1848 Marx ja Engels muotoilivat suuren kehotuksensa: “Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” Siitä lähtien tämä tunnus on inspiroinut proletariaatin taistelua koko maailmassa ja johtanut sitä vapautuksensa tiellä.

Kun imperialismin historiallinen vaihe alkoi, Lenin muotoili uudelleen tuon suuren tunnuksen muuttuneille historiallisille olosuhteille: “Kaikkien maiden työläiset ja sorretut kansakunnat, liittykää yhteen!” Tämä yhdisti proletaarisen liikkeen sosialismin rakentamisen puolesta siirtomaiden ja puolisiirtomaiden kansallisiin vapaustaisteluihin.

Tänään jenkki-imperialismi, maailman kansojen päävihollinen, kylvää vieläkin kaaosta koko planeetalle ja vetää siten puoleensa vihaa maailman kansoilta, jotka haluavat vapautuksensa ja nousevat vastarintaan. Kommunisteina meidän velvollisuutemme on täyttää tehtävämme yhä lujemmin ohjataksemme maailman kansojen potentiaalista voimaa tätä savijalkaista jättiläistä vastaan yhdistäen kaikki anti-imperialistiset voimat itsensä puheenjohtaja Maon kehotuksella: “Maailman kansat, liittykää yhteen ja lyökää yhdysvaltalaiset hyökkääjät ja heidän apurinsa! Maailman kansat, olkaa rohkeita, uskaltakaa taistella, uhmata vaikeuksia ja edetä aalto aallolta. Silloin koko maailma on kuuluva kansalle. Kaikenlaiset hirviöt tulevat hävitetyiksi.”

Kauan eläköön proletaarisen maailmanvallankumouksen uusi suuri aalto!

Alas imperialismi ja sen lakeijat! Murskatkaa revisionismi!

Kauan eläköön kansansodat!

Ylistys ja kunnia kommunistisille sankareille!

Puolustakaa puheenjohtaja Gonzalon elämää!

* * *

Latinalaisen Amerikan marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen viides tapaaminen:
Brasilian kommunistinen puolue (Punainen ryhmäkunta)
Ecuadorin kommunistinen puolue – Punainen Aurinko
Perun kansanliike (Uudelleenorganisoiva komitea)
Chilen kommunistisen puolueen Punainen ryhmäkunta
Bolivian kansan vallankumouksellinen rintama MLM
Maolainen järjestö Kolumbian kommunistisen puolueen uudelleenperustamiseksi
Komitea Punalippu – Saksan liittotasavalta

Muut allekirjoittaneet puolueet ja järjestöt:
Komiteat (maolaisen) kommunistisen puolueen perustamiseksi, Itävalta
Kansan virta Punainen Aurinko – Meksiko

Vallankumouksellisille veljille ja siskoille koskien naisten ja homojen vapautusliikkeitä (1970)

Muutaman viime vuoden aikana vapautustaan hakevien naisten ja homoseksuaalien keskuuteen on kehittynyt vahvoja liikkeitä. On esiintynyt jonkin verran epävarmuutta siitä, kuinka näihin liikkeisiin tulisi suhtautua.

Mikä ikinä onkaan henkilökohtainen mielipiteesi ja epävarmuutesi homoseksuaalisuutta ja lukuisia homoseksuaalien ja naisten parissa toimivia vapautusliikkeitä kohtaan (ja puhun homoseksuaaleista ja naisista sorrettuina ryhminä), meidän täytyy yrittää yhtyä heidän kanssaan vallankumouksellisella tavalla.

Sanon “mikä ikinä onkaan epävarmuutesi”, koska me hyvin tiedämme, joskus meidän ensimmäinen vaistomme on antaa homoseksuaalille turpaan, ja haluta naisen olevan hiljaa. Haluamme antaa homolle turpaan koska me pelkäämme että saatamme itse olla homoja; ja me haluamme lyödä naista tai hiljentää hänet koska pelkäämme että hän saattaa kastroida meidät tai ottaa meiltä ne munat joita meillä ei alun pitäenkään ollut.

Meidän on saavutettava varmuutta itseemme ja näin ollen antaa kunnioitusta ja myötätuntoa kaikille sorretuille. Meidän ei pidä käyttää rasistista asennetta jota valkoiset rasistit käyttävät meidän kansaamme kohtaan, koska he ovat mustia ja köyhiä. Monesti kaikista köyhin valkoinen on kaikkein rasistisin, koska hän pelkää menettävänsä jotakin tai saavansa selville jotain mitä hänellä ei ole. Joten olet hänelle jonkinlainen uhka. Tällainen psykologia toimii silloin kun me näemme sorrettuja ja olemme vihaisia heille jostain erityisestä käytöksestä, tai heidän vakiinnetusta normista erityisesti poikkeamisesta.

Muistakaa, emme ole vakiinnuttaneet vallankumouksellista arvojärjestelmää; me olemme ainoastaan sen perustamisvaiheessa. En muista meidän koskaan muodostaneen mitään arvoa jonka mukaan vallankumouksellisen on sanottava loukkaavia asioita homoja kohtaan tai että vallankumouksellisen on pidettävä huoli siitä, että naiset eivät puhu heidän omasta erityisestä sorrostaan. Itse asiassa, se on juuri päinvastoin: me sanomme että tunnustamme naisen vapauden olla vapaa. Me emme ole sanoneet paljoakaan homoista, mutta meidän on samastuttava homoseksuaaliseen liikkeeseen koska se on oikea, olemassaoleva asia. Ja tiedän lukemiseni perusteella ja elämänkokemukseni perusteella ja huomioistani, että homoille ei anneta vapautta kenenkään taholta yhteiskunnassa. He saattavat olla yhteiskunnan kaikkein alistetuimmassa asemassa olevat.

Entä mikä teki heistä homoseksuaaleja? Kyseessä on mahdollisesti ilmiö jota en ymmärrä kokonaisuudessaan. Jotkut sanovat että kyseessä on kapitalismin mätänemisilmiö. En tiedä onko asian laita näin; en usko sen olevan niin. Mutta olkoon asian laita miten oli, niin tiedämme että homoseksuaalisuus on olemassaoleva fakta ja meidän on ymmärrettävä sitä sen puhtaimmassa muodossa: eli siinä, että henkilöllä täytyy olla vapaus käyttää kehoaan miten haluaa.

Tämä ei tarkoita sitä, että tukisimme homoseksuaalisuudessa sellaisia asioita joiden emme näe olevan vallankumouksellisia. Ei kuitenkaan ole mitään estettä homoseksuaalille olla vallankumouksellinen. Ja ehkä pistän tähän omaa ennakkoluuloani sanomalla “jopa homoseksuaali voi olla vallankumouksellinen.” Päinvastoin, ehkäpä homoseksuaali voi olla kaikkein vallankumouksellisin.

Kun pidämme vallankumouksellisia konferensseja, marsseja ja mielenosoituksia, täytyy myös homojen vapautusliike ja naisten vapautusliike olla kokonaisuudessaan mukana. Jotkut ryhmät ovat vallankumouksellisempia kuin toiset. Meidän ei pidä sanoa muutaman henkilön käytöksen perusteella että he kaikki ovat taantumuksellisia tai vastavallankumouksellisia, koska he eivät ole.

Meidän täytyy toimia faktioiden kanssa samoin kuin toimimme minkä tahansa muun ryhmän tai puolueen suhteen joka väittää olevansa vallankumouksellinen. Meidän täytyy arvioida, jollain keinolla, onko heidän toimintansa rehellisesti vallankumouksellista ja todella alistetusta tilanteesta käsin. (Ja me myönnämme että jos he ovat naisia he todennäköisesti ovat alistettuja.) Jos he tekevät asioita jotka ovat epävallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia, niin kritisoimme sellaista toimintaa.

Jos koemme että hengeltään vallankumouksellinen ryhmä pyrkii olemaan vallankumouksellinen myös käytännössä, mutta tekevät virheitä vallankumouksellisen filosofian tulkinnassa, tai he eivät ymmärrä käytännön sosiaalisten voimien dialektiikkaa, meidän pitäisi kritisoida sitä, eikä kritisoida heitä koska he ovat naisia jotka pyrkivät vapautumaan. Sama koskee myös homoseksuaaleja. Meidän ei koskaan pidä sanoa koko liikkeen olevan epärehellinen, kun he todellisuudessa pyrkivät olemaan rehellisiä. He vain tekevät rehellisiä virheitä. Ystävien on sallittua tehdä virheitä. Vihollisen ei ole sallittua tehdä virheitä, koska sen koko olemassaolo on virhe josta me kärsimme. Mutta naisten vapautusliike ja homojen vapautusliike ovat ystäviämme, mahdollisia liittolaisiamme ja tarvitsemme niin monta liittolaista kuin mahdollista.

Meidän täytyy olla suostuvaisia keskustelemaan epävarmuuksistamme joita monilla on homoseksuaalisuutta kohtaan. Kun puhun “epävarmuuksista”, tarkoitan pelkoa siitä, että he ovat jonkinlainen uhka miehisyydellemme. Ymmärrän tämän pelon. Pitkän ehdollistamisprosessin takia joka rakentaa epävarmuutta amerikkalaiseen mieheen, homoseksuaalisuus saattaa tuottaa tietynlaisia henkisiä esteitä. Minulla itselläni on henkisiä esteitä koskien miesten homoseksuaalisuutta. Mutta toisaalta minulla ei ole henkistä estettä naisten homoseksuaalisuutta kohtaan. Ja tämä on ilmiö itsessään. Luulen sen johtuvan siitä, että miesten homoseksuaalisuus on uhka minulle ja naisten homoseksuaalisuus ei ole.

Meidän täytyy olla varovaisia ettemme käytä termejä jotka voisivat etäännyttää ystäviämme. Sellaiset termit kuin “hintti” ja “retku” täytyy hävittää sanastostamme ja erityisesti meidän ei pidä liittää homoseksuaaleista käytettyjä nimiä kansanvihollisiimme, kuten [Richard] Nixoniin tai [John] Mitchelliin. Homoseksuaalit eivät ole kansanvihollisia.

Meidän on yritettävä luoda toimiva yhteenliittoutuma/koalitio homojen ja naisten vapautusryhmien kanssa. Meidän on aina käsiteltävä sosiaalisia voimia kaikkein soveliaimmalla tavalla. Ja nämä ovat todella merkittävä osa väestöstä, sekä naiset, että kasvava määrä homoseksuaaleja joiden kanssa meidän on toimittava.

KAIKKI VALTA KANSALLE!

Huey P. Newton
Black Panther Party [Mustat Pantterit]

Esipuhe 9: Sukupuoli, seksuaalisuus ja yhteiskunta

Tämä teksti käsittelee pääasiassa ensimmäisen maailman perhe- ja seksuaalihistoriaa, painottaen kapitalismin aikaa. Poliittisen linjan kehitystä ja keskustelua täydennetään myöhemmin julkaistavilla teksteillä.

Puhuttaessa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja näiden yhteiskunnallisesta roolista, on tarpeen tietää näiden historiasta ja historiallisesta kontekstista, eli tapahtumia ja ilmiöitä ympäröivästä tilanteesta ja todellisuudesta. Vain tuntemalla historiaa ja nykyisyyttä, sekä näiden suhdetta yhteiskunnan taloudellisiin ja sosiaalisiin perusteisiin, voidaan osoittaa kuinka ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kuuluvat käytännöt ovat sosiaalisesti rakennettuja ja täten muuttuvia, eli muutettavissa. Ainoa luonnollinen asia sukupuolessa ja seksuaalisuudessa on ihmisen keho, ja sitäkin voidaan muokata teknologian avulla. Sen käyttö ja hyväksikäyttö, tunteet ja halut ovat tietoisuuden määrittämiä. Kuten Marx asian ilmaisi:

“Eläin on välittömästi yhtä elämäntoimintansa kanssa. Eläin ei eroa siitä. Eläin on elämäntoimintansa. Ihminen tekee itse oman elämäntoimintansa tahtonsa ja tietoisuutensa esineeksi, kohteeksi. Hänen elämäntoimintansa on tietoista.”
(Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset, 1844, K. Marx)

1. Vanha aika

Kaikissa luokkayhteiskunnissa perhe on ollut pääasiallinen instituutio, johon seksuaalinen yhdenmukaisuus on pakotettu. Kuitenkin perheen ja sen suhde tuotantoon on vaihdellut hyvin paljon eri tuotantomuotojen välillä. Vasta 1800-luvun euroamerikassa alkoi kodin ja työn erottaminen toisistaan, miesten ja naisten sukupuoliroolien vastakkainasettelu omiin elämänaloihinsa, painotus yksilöllisyyteen, ja jako julkiseen ja yksityiselämään.

Muut kuin miesten ja naisten väliset suhteet ovat olleet hyväksyttyjä lähes kaikissa muissa yhteisöissä paitsi läntisissä kristillisissä yhteisöissä. Siksi on tarpeen käsitellä samalla homoseksuaalisuuden historiaa suhteessa perheinstituutioon.

Ensimmäisissä ihmisyhteisöissä on insestitabun lisäksi ollut vain vähän rajoituksia seksuaaliselle aktiivisuudelle. Näissä yhteisöissä on kuitenkin olleet jonkinlaiset toimintatavat ja roolit joiden avulla on varmistettu yhteistyö ja selviytyminen. Miesten ja naisten välillä on ollut jonkinlaista työnjakoa, mutta ei kovin selkeää.

Maanviljelyksen alettua ovat perhe- ja sukulaisuussuhteet kasvaneet ja muuttuneet monimutkaisemmiksi, mutta vanhemmuus ja avioliitto ovat olleet vielä joustavia. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan läntisten alkuperäisasukkaiden parissa on ollut mahdollista ottaa vastakkaisen sukupuolen rooli ja elää siinä, itäisten parissa taas tämä mahdollisuus katosi pikkuhiljaa talouden kasvaessa, samalla muuttaen naisten ja avioliiton roolia. Joissakin heimoissa Australiassa, Sudanissa ja Libyassa on aikanaan ollut miehille mahdollista ottaa itselleen poikarakastaja.

Luokkayhteiskunnan ja miesten määräävän roolin siinä vakiinnuttua, on tämä miesten ja poikien välinen suhde ja naiseksi pukeutumisen rooli pysynyt osana monia yhteisöjä. “Naisellisia” miehiä on pidetty alempiarvoisempina kuin “miehisiä” miehiä, joten miesten välisiä suhteita on pidetty “miehisempinä”, kuten Antiikin Kreikassa ja Persiassa sekä samurai-ajan Japanissa. Näissä yhteiskunnissa miesten ja poikien väliset seksuaaliset suhteet ovat olleet normaaleja, mutta ei ole olemassa todisteita että tätä olisi tapahtunut muualla kuin ylhäisön piirissä. Myös sillä on ollut väliä, onko miesten välisessä seksissä ollut “aktiivinen” tekijä vai “passiivinen” vastaanottaja, koska ainoastaan alempiarvoiset, lähinnä orjat ovat saaneet olla “passiivisia”.

Naisten välisiä suhteita on hyväksytty, jos ne eivät ole haitanneet avioliittoa ja perhettä. Ensimmäisenä näistä on kirjoittanut 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua kreikkalainen Sapphos Lesboksen saarelta, mistä tuleva termi “lesbo.” otettiin käyttöön 1900-luvun puolessavälissä.

Joissakin yhteisöissä homoseksuaalisuutta ei kuitenkaan olla hyväksytty, kuten assyrialaisten hallitsemassa Babyloniassa, muinaisessa Persiassa ja atsteekkien hallitsemilla alueilla Amerikassa. Yhteistä näille on se, että näitä yhteisöjä on hallinnut toisen kansan aristokratia, jolloin muun kansan tehtävänä on ollut tuottaa mahdollisimman paljon lisäarvoa työn ja työvoiman uusintamisen, eli lisääntymisen avulla. Täten kaikki vähänkään lisääntymistä estävä on ollut kiellettyä. Nykypäivänä paljon siteeratut raamatun homovastaiset kohdat ovat kirjoitettu sellaisena aikana, jolloin edellä mainitun kaltainen taloudellinen pakotus on määrännyt suhtautumista seksuaalisuuteen.

Orjanomistuskauden perhemalliin on kuulunut sukujuurien tunteminen kauas menneisyyteen määrittämään henkilön asemaa yhteiskunnassa. Ihmisillä on ollut etu- ja sukunimen lisäksi myös heimonimi.

Antiikin Roomassa mies- ja naisorjat ovat olleet esineiden asemassa, joten nämä ovat olleet täysin omistajansa armoilla, mikä on antanut ylimmälle luokalle hyvin vapaat kädet erilaiseen seksuaaliseen pakotukseen. Muuten yhteiskunnassa ei sallittu kuin miesten ja naisten välisiä suhteita ja avioliittoja. Orjuus ja orjanomistajuus siis määritti orjayhteiskunnan sukupuolta ja seksuaalisuutta. vasta myöhäisen Rooman siirryttyä maaorjuuteen muuttui myös näiden rooli.

Maaorjuuden aika Euroopassa

Myöhäisen antiikin uudet asenteet seksuaalisuutta ja sukupuolta kohtaan sattuivat samaan aikaan kristinuskon nousun myötä. Kristityt olivat pitkään epäsuosittuja ja vainottuja, mutta 300-luvulta eteenpäin uskonnosta tuli hyväksyttyä ja lopulta valtionuskonto. On väärin sanoa, että kristinusko muutti yhteiskunnan suhtautumista seksuaalisuuteen ja sukupuoleen, vaan myöhäisen Rooman imperiumin tilanne muokkasi kristinuskoa ja mahdollisti sen nousun valta-asemaan.

200-luvulta eteenpäin Rooman imperiumi kohtasi toistuvia onnettomuuksia: Sotatappiot, rutto ja nälänhätä johtivat poliittiseen epätasapainoon ja väestön vähenemiseen. Moraalilait jotka kielsivät miesten välisen seksin, asetettiin voimaan. Näiden lakien tarkoituksena oli pakottaa Rooman aristokraatit naimisiin ja hankkimaan laillisia jälkeläisiä. Talonpoikien, käsityöläisten ja virkamiesten töistä tehtiin periytyviä, joten näille langetettiin myös lisääntymispakko. Tämä yhdistettynä raskaaseen verotukseen johti joukkopakoon kaupungeista. Orjien lisääntymisellä ei saatu pidettyä aristokratian elintasoa yllä, sillä orjille sallittu teknologia oli niin alkeellista, ettei se tuottanut riittävästi lisäarvoa. 400-luvun alussa Rooma alkoi hajota.

Roomalaiset kaupungit hajosivat ja niiden taloudellinen ja poliittinen painopiste siirtyi suurmaatilojen ja niiden omistajien ympärille. Tämä ei kuitenkaan ollut taantumaa, vaan pakollinen keino vähentää maaseudun pakottamista kaupunkien ylläpitoon. Uudeksi talousmuodoksi kehittyi maaorjuus, jossa viljelijät olivat sidottuja maaherrojen omistamiin maihin. Vastineeksi vähennettiin roimasti taloudellista pakotusta, kuten verotusta, sekä annettiin oikeus vapaasti naida ja hankkia lapsia, erotuksena Rooman ajan orjuuteen.

Kristinusko loi maailmankatsomuksen, joka sopi nousevaan maaorjuuteen ja maanomistajien luokan palvelukseen. Se painotti avioliiton tärkeyttä ja puolisoiden velvollisuutta hankkia lapsia. Selibaattipakko taas asetettiin papeille ja piispoille. Kristilliset asenteet seksiin, joka ei johtanut lisääntymiseen, eivät ole mitään epämääräisiä päätöksiä vaan pohjaavat aikakauden materiaalisiin olosuhteisiin.

Germaanien ja muiden heimojen hyökkäykset 400-luvulta eteenpäin ajoi Rooman kaaokseen ja hajotti lopulta läntisen Rooman. Katolinen kirkko säilytti suuren poliittisen ja taloudellisen vallan, säilyttäen kansainvälisen järjestön ja yhteiskulttuurin lukuisiin kuningaskuntiin hajonneelle Länsi-Euroopalle.

Länsi-Euroopassa ei vuosisatoihin samansukupuolisten suhteisiin suhtauduttu negatiivisesti, Espanjan visigootteja lukuunottamatta. 500-luvulta 1200-luvulle kirkkoa kiinnosti enemmän painottaa kirkonmiesten selibaattia, kuin tuomita homoseksuaalisuus. Tänä aikana nunna- ja munkkiluostareissa kukoisti samansukupuolisten seksuaalisuus, ottaen esikuvansa antiikista säilyneistä runoista ja tarinoista. 1100-luvulle mennessä suurimpiin eurooppalaisiin kaupunkeihin oli kehittynyt eräänlainen homojen alakulttuuri.

Perhe oli alisteinen maaherralle, killoille ja kirkolle, mutta näiden vallan heikentyessä tuli perheestä tärkeä talousyksikkö. Orjuudesta teollistumiseen asti perhe olikin yhteiskunnan perustalousyksikkö. Talonpoikais- ja käsityöläistaloudet olivat pitkälti omavaraistalouden parissa toimivia, sekä omistivat tuotantonsa hedelmät itse. Nämä olivat pohjana sekä maaorjuuden ajan aatelistolle, että nousevalle porvaristolle.

Perheessä oli hyvin tarkat roolit sille, kuka teki mitäkin tuotannossa. Samansukupuolisten suhteet olivat sallittuja, jos ne onnistuivat tarkan seksuaalisen käytöksen rakenteen sisällä. Se pohjasi mestarin, mestarin vaimon, lasten ja palvelijoiden välisiin suhteisiin. Alempien luokkien myöhempi avioitumisikä, sekä aristokratian järjestetyt avioliitot tarkoittivat sitä, että homoseksuaalinen ja esiaviollinen seksi oli enemmän harjoitusta avioliittoa varten, kuin pidempiaikaisia suhteita.

1200-luvulla ristiretkien epäonnistuessa väkivaltaa alettiin kohdistamaan Länsi-Euroopassa omaa väestöä kohtaan – aluksi juutalaisia ja vääräoppisia vastaan, myöhemmin noitavainoina. Kirkko määritti uudestaan sen, mikä oli “epäluonnollista” ja painotti siinä kaikkea seksiä, joka ei tähdännyt lisääntymiseen. Tätä kutsuttiin “sodomiaksi.” “Sodomiasta” ei seuraavilla vuosisadoilla juurikaan rangaistu, ennen kuin siirtomaa-aika ja kapitalismin nousu vaativat laajamittaista terroria alistamaan väestöä uuteen yhteiskuntamuotoon.

Noitavainoilla kapitalismiin

Maaorjuuden aikana oli runsaasti onnistuneita talonpoikaiskapinoita, joiden avulla talonpojat saivat itselleen oikeuksia. Myöhäiskeskiajalla kapinat lähes kumosivat Vatikaanin vallan. Kapitalismin noustessa onnistuneita kapinoita oli enää vain Hollannissa Espanjan valtaa vastaan ja Ruotsissa kuningasta vastaan, josta jälkimmäisessä ainoana Euroopassa jokamiehenoikeudet säilyivät muokaten myöhempää poliittista maaperää ns. pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle otolliseksi.

Talonpoikaiskapinoiden yksi yhdistävä piirre oli naisten johtoasema näissä. Avoin suhtautuminen sukupuolipolitiikkaan oli kapinoiden vahvuus, joka heikensi kriisissä olevaa maaorjuusjärjestelmää entisestään. Kapinaliikkeet perustivat parhaimmillaan jopa omia armeijoitaan ja valtasivat herrojensa linnoja, eliminoiden oman alistetun asemansa. Seurauksena palkkoja tuplattiin, hintoja ja vuokria pienennettiin, ja työpäivää lyhennettiin. Maaorjuus oli tuhoontuomittu.

Kapinoiden yksi ratkaisukeino oli protestanttiset liikeet, jotka samaan aikaan toimivat Vatikaanin valtaa vastaan, pönkittäen oman valtionsa valtaa siirtämällä talonpoikien omaisuutta, uskollisuutta ja kontrollia itselleen. Kapitalismi oli vastavallankumouksellinen vastaus maaorjuutta tuhoavalle talonpoikaistolle

Alkuun kirkko vastasi kapinoihin inkvisitiolla, mutta myöhemmin terrorin pääkohteeksi tulivat lähinnä naiset. Naisten tapaamiset luokiteltiin “noitasapateiksi” ja tämän perusteella näiden potentiaalinen kapinallisuus kukistettiin noidiksi leimaamalla. Naisten hiljainen tieto ja mahdollisuus minkäänlaiseen johtoasemaan tuhottiin tehokkaasti ja järjestelmällisesti.

Noitien käsite on avain ymmärtämään kapitalismin luomista, voitontavoitteluun pohjaavaa talousjärjestelmää, joka on vallannut koko maailman. “Noituus” on ollut vain kiertoilmaisu järjestelmää vastustaville naisille.

1400-1600-luvuilla pelko noitia kohtaan oli Euroopassa ja siirtomaa-Amerikassa jatkuvaa. Jos naista syytettiin noituudesta kohtasi tämä mitä julminta kidutusta kunnes tältä saatiin tunnustus. Teloitus seurasi siitä huolimatta tuliko tunnustusta vai ei. Tänä aikana satojatuhansia naisia syytettiin noituudesta, kidutettiin ja teloitettiin. Kaikesta pahasta voitiin syyttää noitia.

Noitavaino ei ollut talonpoikien tietämättömyyttä vaan valtion ja kirkon tietoista politiikkaa. Nykypäivänä lähin vertailukohta olisi “terrorismin/huumeiden vastainen sota”. Samoin kuin terrorismin ja huumeiden pelko on antanut valtaakäyttäville oikeuden muokata yhteiskuntaa omien tarpeidensa mukaan, aikanaan noitavaino antoi oikeuden muokata Euroopan omiin tarpeisiinsa.

Pääkeino oli terrori, jolla heikennettiin vastarintaa epäsuosittuja uudistuksia kohtaan. Yleisin keino oli shokeerata väestöä noitarovioilla. Nämä olivat väkivaltaisuudessaan niin käsittämättömiä, että ne halvaannuttivat kokonaisten kylien ja alueiden vastarinnan, ja pistivät nämä hyväksymään keskiaikaisen yhteiskunnan perusteellisen muutoksen.

Julkisilla teloituksilla ei vain rangaistu “noitia”, vaan näytettiin mitä seuraa papiston ja aateliston vastustuksesta. Erityisesti noitavainot olivat naisiin kohdistettua terroria, jotta nämä hyväksyisivät miesten ylivallan, joka kohdistui näiden kehoihin, työvoimaan, seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen, tehden näistä valtion kontrolloimia taloudellisia resursseja.

Keskiajalla miesten ja naisten talous oli Euroopassa pääosin omavaraista ja 1500-luvulle asti naisilla oli jonkinlaista taloudellista itsenäisyyttä miehiin nähden. Naiset hoitivat töitä yhteisesti, mikä antoi näille enemmän valtaa päättää omista asioistaan. Kapitalismissa taas naiset ovat eriytetty tekemään perheisiin yksin samoja asioita ns. kotityönä, sukupuoliroolit ovat selvemmät ja naiset ovat suoremmin alisteisia luokkayhteiskunnan tarpeille.

Noitavainoilla naisista tehtiin miestyövoiman palvelijoita. Palkkatyön ulkopuolisina näiden palkaton työ oli vanhojen ja sairaiden hoitoa, lastenkasvatusta, puolisoiden avustamista ja kodin ylläpitoa. Naiset alistettiin “kotirouviksi”, eli riippuvaisiksi miesten palkoista.

Naisten seksuaalisuus nähtiin uhkana miehiin nähden, joten sitä vastaan hyökättiin tiukoilla laeilla, jotka kielsivät ehkäisyn, abortit ja kätilöt, joiden tilalle vaihdettiin mieslääkärit. Näin naiset asetettiin koneen asemaan ja naisten tehtäväksi tuli työvoiman uusintaminen.

Ei ole sattumaa, että noitavainot sattuivat samaan aikaan siirtomaa-ajan, siirtomaiden alkuperäisväestön tuhoamisen ja orjakaupan alkamisen, sekä jokamiestenoikeuksien lakkauttamisen kanssa. Kapitalismi nousi, vakiintui ja kukoisti nimenomaan valtion väkivallan avulla, ei ilman valtiota.

Keskiajalla maaorjilla oli oma maa-alue, jota tämä sai käyttää vapaasti. Samoin näiden ulkopuolella vallitsi jokamiehenoikeudet – näitä alueita sai käyttää vapaasti omiin tarpeisiinsa. Tämä auttoi talonpoikaistoa täyttämään tarpeita, joita ei muuten olisi tullut täytettyä: lisäravintoa ja -taloutta metsästyksen, marjastuksen, kalastuksen yms. avulla. Se oli myös pohja, jonka avulla talonpoikaisto pystyi organisoimaan vastarintaa aatelisia vastaan.

Näiden oikeuksien lakkauttaminen antoi valtiolle yksinoikeuden maihin, jotka annettiin rikkaille talonpojille suurtilojen pitämiseen ja maataloustuotteiden kasvattamiseen niiden myymiseksi ulkomaille. Talonpoikien asema heikkeni jyrkästi ja näiden työnantajat pystyivät maksamaan vähemmän ja pidentämään työpäivää. Tämä omistamaton luokka joutui siirtymään palkkaorjuuteen pärjätäkseen, luoden pohjan proletariaatin synnylle. Lisäksi luotiin irtolaislait, jolloin kaikki omistamattomaan luokkaan kuuluvat voitiin määrätä pakkotyöhön, jos nämä eivät jo olleet palkkatyössä.

Proletariaatin ruokavalio heikkeni: liha, alkoholi, suola ja öljyt katosivat pöydästä. Työpäivän pidentyessä, myös elinolot heikkenivät. Vasta 1800-luvun loppupuolella joidenkin työläisten elinolot alkoivat nousta samalle tasolle kuin ennen 1500-lukua.

Noitavainoilla heikennettiin luokkasolidaarisuutta. Terroria kohdistettiin lähinnä naisiin ja miehiä lahjottiin tottelevaisilla vaimoilla. Prostituutio institutionalisoitiin ja seksuaalinen väkivalta laillistettiin mm. dekriminalisoimalla raiskaus.

Noitaoikeudenkäynnit olivat viimeinen niitti. Naapurit yllytettiin kääntymään toisiaan vastaan ja vainoharhaisuus kasvoi. Tämä oli osa samaa kapitalismin terroria, kuin siirtomaat ja talonpoikien maiden pakko-otto.

Kapitalismin nousu muutti kaiken päivittäisen elämän: Työn, omistuksen, seksuaalisen lisääntymisen ja naisten aseman. Vapautuminen ei ollut enää yhteisön- vaan maailmanlaajuinen kysymys.

Teollistumisen ajasta kapitalismiin

1600-luvun Englannin teollistuessa ja porvariston noustessa, myös porvariston riippuvaisuus valtiosta heikkeni. Tämä johti porvariluokan itsenäisiin päätöksiin mm. seksuaalisuutta koskevien asioiden suhteen, johtaen homojen omiin tapaamispaikkoihin ja taloihin. Vuosisadan lopulla kuitenkin aloitettiin näiden vastainen kampanja.

Samoin käsityöläistyö ei ollut enää talouskohtaista, vaan käsityöläiset kiersivät pitkin poikin Eurooppaa työn perässä. Tämä miesvaltaisesta taloudesta vapautuminen käsityöläisten parissa johti vapaampiin suhteisiin. Valtio ei tästä ollut mielissään ja pyrki kaikin keinoin estämään tätä, mikä johti mm. miesten välisen halaamisen ja suutelemisen kieltämiseen tervehdittäessä – seikka, joka on pohjoiseurooppalaisissa kulttuureissa vieläkin vallalla.

1700-luvulla ympäri Eurooppaa aloitettiin teloittamaan homoseksuaalisista suhteista kiinnisaatuja. Monet valistusajan filosofit puhuivat näitä tuomioita vastaan, perustellen näitä ihmisen ruumiin koskemattomuudella. Samaan aikaan kuitenkin sodomialait lakkautettiin Venäjällä, Itävallassa, Preusseissa ja Toscanassa, samoin Yhdysvalloissa ja Ranskassa näiden vallankumousten jälkeen. Seksuaalilainsäädäntöä vapautettiin Ranskan vallankumouksen myötä, mutta Napoleonin kaapatessa vallan, otettiin vielä tiukemmat lait käyttöön. Napoleonin lait otettiin pian käyttöön myös valtaosassa Eurooppaa.

Englannissa 1800-luvun alun Napoleonin sotien aikaan lisääntyi homojen vainoaminen. Englannin eristämisestä Manner-Euroopasta johtuva taloudellinen kriisi ja Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten esimerkkien herättämä vallankumouksellinen mieliala päätettiin muuttaa yhteisen vihollisen kimppuun hyökkäämiseksi: Ulkoinen vihollinen oli Ranska, sisäinen vihollinen oli “sodomiitit”, joita syytettiin moraalin heikentämisestä ja kuningaskunnan uhkaamisesta. Tämä ajattelu johti suoraan viktoriaanisen ajan puritaanisuuteen myöhemmin samalla vuosisadalla. Valtio halusi kansalaisten mieluummin käyvän seksuaalinormeista poikkeavien kimppuun, kuin vaatia edes pienintäkään uudistusta valtiolta.

Kaikki seksuaalinormeista poikkeava oltiin tähän asti nähty vääräuskoisuutena, noituutena ja sodomiana. Kapitalismin nousun ja tieteen alistuttua sen käyttöön, vaihtui myös näkökulma seksuaalisuuteen: Kaikki mikä oli seksuaalinormeista poikkeavaa, nähtiin nyt kapinointina, anarkiana ja sodomiana. Kaikki normeista poikkeava oli nyt kirkonvastaisuuden sijaan kapitalismin vastaisuutta.

2. Kapitalismin aika

Tekninen kehitys muutti jatkuvasti tiettyjen alojen ikä- ja sukupuolikoostumusta. Jotkut alkoivat pelkäämään, että työvoima ei voi uusiutua niillä alueilla joissa naiset työskentelivät tehtaissa ja kaivoksissa. Vielä useampi pelkäsi työväenluokan kontrollin menetystä, joka saattaisi johtaa perheen, iän ja sukupuolen pohjalta rakennettujen roolien lakkaamiseen.

Perheen kapitalistisen muodon ero aiempiin on työ- ja yksityiselämän erottaminen toisistaan. Tavaroita tuotetaan töissä ja “yksityiselämä” nähdään erillisenä elämänalana. Teollisuuskapitalismin kasvaessa, alkoi näyttämään siltä, ettei koti ole enää tuotannossa mukana ja yksittäinen työläinen on ilman sukupuolta, ikää tai erityispiirteitä. Marx ja Engels ottivat tämän tendenssin huomioon, mutta totesivat myös lasten ja naisten työn edullisuuden, joka estää näiden katoamista. Marx totesikin:

“Työvoiman arvoa ei määrännyt ainoastaan yksityisen täysikasvuisen työläisen ylläpitoon, vaan työläisperheen ylläpitoon tarvittava työaika. Heittäessään työläisperheen kaikki jäsenet työmarkkinoille jakaa koneisto miehen työvoiman arvon hänen koko perheensä kesken. Se alentaa siis hänen työvoimansa arvoa. Esim. 4 työvoimaan jakautuvan perheen ostaminen maksaa ehkä enemmän kuin ennen perheenpään työvoiman ostaminen, mutta sitä vastoin saadaan nyt 4 työpäivää yhden sijaan, ja niiden hinta halpenee samassa suhteessa kuin neljän lisätyö on suurempi yhden lisätyötä. Neljän täytyy nyt tuottaa pääomalle ei ainoastaan työtä, vaan lisätyötä, jotta yksi perhe eläisi.” (Pääoma, Osa I)

Teollistumisen alkuajoista asti oli selvää, miksi kapitalismi vaatii työvoiman jakamista miehiin, naisiin ja lapsiin perheyksiköissä. Syyt vaihtelevat työvoiman uusintamisesta tottelevaisuuteen ja tehtaiden sisäiseen hierarkiaan, sekä kapinallisten työläisten kesyttämiseen vetoamalla näiden perhevelvollisuuksiin, näin uudistaen kapitalismin ideoita itseriittoisuudesta ja yksilökeskeisyydestä. Teollisuuden työnantajat hyötyivät siitä, että naisten ja lasten palkat olivat pienempiä kuin miehillä.

Uutta työväenluokan perhemallia ei kuitenkaan otettu käyttöön ilman vastustusta. Utopiasosialistit haastoivat perheinstituution ja avioliiton ja perustivat suuria, yhteisöllisiä falanstereita, jotka korvasivat perhe-elämän. Owenilaiset vaativat avioliiton lakkauttamista ja kollektiivista yhteisöelämää, sekä miesten ja naisten yhtäläistä oikeutta työhön ja ammattiyhdistysten jäsenyyteen. Liike tuottikin runsaasti osaavia naispuhujia ja -organisaattoreita.

Vuoden 1848 vallankumoukset ja Kommunistinen manifesti tekivät vastustuksesta poliittista, Marxin ja Engelsin julistaessa perheen lakkauttamisen olevan osa sosialistista vallankumousta. Naiset esittivätkin merkittävää roolia kahdessa vallankumouksessa Pariisissa.

Sosialistien lisäksi työväenluokassa vaikuttivat chartistit, jotka puolustivat työväenluokan perhemallia. Nämä näkivät miehillä ja naisilla olevan eri sukupuoliroolit, minkä takia näillä oli erilliset järjestöt miehille ja naisille. Perhemallin vastustus nähtiin “luonnollisen järjestyksen” vastaisena ja tämän olevan suora syy työttömyyteen ja huonoihin työoloihin.

Owenismin ja chartismin haihtuessa työväenliikkeestä 1850-luvulla vakiintuivat kapitalistinen perhemalli ja sukupuoliroolit työväenluokkaan. Kuitenkin käsitys miehestä perheen tienaajana oli todellisuudenvastainen, sillä vain harvoin pelkästään miehen palkalla pystyttiin elättämään koko perhettä. Silti perhe oli pitkään ainoa keino, jolla työvoiman ulkopuoliset – vanhat, sairaat, lapset ja työttömät – pystyivät pysymään hengissä. Perhemallin keskeisyys pakotti yhteiskunnan marginaaliin kaikki, jotka eivät siihen sopineet. Perhemalli nähtiin myös parhaana keinona täyttämään yksityiselämän tarpeet, mukaan lukien seksuaalisuus.

Tämä on toinen puoli vieraantumisesta, jossa työläiset vieraantuvat omalla työllään tekemistä tavaroista. Henkilökohtainen elämä on vieraantunut tuotannon yhtä inhimillisestä ja elintärkeästä tuotannon toiminnasta ja näyttää olevan itsehallinnollista, vaikka todellisuudessa se on alisteista kapitalistiselle yhteiskunnalle, mukaanlukien perhe ja sukupuoliroolit. Tämän seurauksena seksuaalisuudesta tulee kapitalistisessa yhteiskunnassa uusi diskurssi, joka on sekä yllyke seksuaaliselle aktiivisuudelle, että hallintakeino. On yhtä elintärkeää, että yksilöt “kokevat olevansa vapaita” saadakseen henkilökohtaista nautintoa seksistä, mutta on myös tärkeää, että tämä pysyy perhe- ja sukupuolirakenteiden normien sisällä. Hyvänä esimerkkinä on seurusteleminen, jossa voi vapaasti valita seurustelukumppaninsa, kunhan tämä on eri sukupuolta, mutta samaa yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta ja “rotua”.

Ajatus henkilökohtaisesta elämästä yksilön olemassaolon muotona, erona työ- ja julkisesta elämästä, levisi porvaristolta pikkuporvaristoon ja työväestöön, varsinkin sen aristokraattiseen muotoon. Näiden väliluokkien omaksuessa ylemmiltään elintavat, syntyi ajatus “keskiluokasta”. Tämä häivytti eroja luokkien välillä ja ihmisten nähtiin kuuluvan ensi kertaa luokkayhteiskunnan aikana samaan lajiin, joten erilaiset oikeudet ja mahdollisuudet nähtiin kuuluvan kaikille, tai lähes kaikille. Esim. naisten, ei-eurooppalaisten ja työläisten nähtiin voivan hallita omaa elämäänsä ja toimia yhteiskunnassa tasa-arvoisina, erotuksena aiempaan ajatukseen siitä, että vain aatelisluokkaiset naiset ja ei-eurooppalaiset voivat ohjata omaa elämäänsä. Tätä ajatusta ruvettiin samalla myös kahlitsemaan valetieteellisillä ajatuksilla “rodusta”, perheestä ja seksuaalisuudesta.

Teollistumisen vaikutus perheeseen johti työn ja kodin elämänalojen eriytymiseen, jolloin työstä ja “kodin ulkopuolisesta maailmasta” tuli miehen velvollisuus ja valtakunta, ja kodista ja kotityöstä naisen velvollisuus ja valtakunta. Lisäksi muodostui käsitys yksityiselämästä, seksuaalitiede kehittyi ja työväenluokkaa alistavat menetelmät moninaistuivat.

Perhe-elämä nähtiin keinona toimia yhteiskunnallisten muutosten vaatimuksia vastaan. Yritykset, kirkko ja valtiovalta muokkasi toimintansa ydinperheideaaliaa vastaavaksi: avioliittoa korostettiin esim. päästämällä naiset töistä aiemmin kotiin tekemään kotitöitä, tai erottamalla tai jättämällä palkkaamatta liian aikaisin naineet tai avioliiton ulkopuolisia lapsia saaneet.

1700-luvun lopulta asti oltiin alettu painottamaan seksuaalisuuden ja siihen liittyvien vaarojen tärkeyttä: miesten ja naisten erilaista seksuaalisuutta, masturboinnin vaaroja ja erilaisia uusia oireita kuten nymfomaniaa.

Aiemmin kielletystä rakkaudesta oltiin käytetty kiertoilmaisua “syntejä joita kristityt eivät ääneen lausu”, mutta 1800-luvun puolessavälissä näille keksittiin runsaasti uusia nimiä. 1860-luvulla tieteessä alettiin puhumaan “käänteisestä seksuaalisuudesta” tai “uraanisesta rakkaudesta”, jolle 1869 keksittiin nimitys homoseksuaalisuus. Nimi tuli antiikin jumala Afrodite Uranialta, joka syntyi miehestä. Vastaavasti keksittiin termi “dioninen rakkaus”, jolle keksittiin nimitys heteroseksuaalisuus. Nimi tuli Afrodite Dionestä, joka syntyi naisesta.

Homouden nähtiin olevan kahdenlaista: Joko rappeuttava sairaus, jota pidettiin vaikeasti hoidettavana ja perinnöllisenä, tai uraanisena, jossa henkilöön on sekoittunut kahden sukupuolen piirteitä, kuten naisen aivot miehen ruumiissa tai miehen “feminiini” olemus. Nämä mallit hylättiin lääketieteessä vasta 1900-luvun puolenvälin jälkeen.

Samalla keksittiin myös uusia termejä uudistunutta perheyksikköä kuvaamaan: heteroseksuaalisuus, yksinhuoltaja, kotiäiti, ydinperhe, poikamies, seurustelu jne.

Englannin tarttuvien tautien laki julistettiin käytäntöön vuonna 1864 ja se antoi poliisille vapaat kädet määritellä kenet tahansa työväenluokkaisen naisen prostituoiduksi ja viemään nämä tutkimuksiin ja pakkohoitoon. Erityisesti naimattomat naiset ja miesten kanssa samoissa työpaikoissa työskentelevät joutuivat tämän mielivallan kohteeksi. Miehiin tätä ei ulotettu, vaan miehet nähtiin olevan hallitsemattoman himon orjia, jota vastaan täytyi kampanjoida mm. pidättyväisyyskampanjoilla. Lain vastustus yhdisti sekä keskiluokkaa, että työväenluokkaa ja laki kumottiin 1886.

Lain perumisen myötä nostettiin tyttöjen suojaikäraja kuuteentoista vuoteen ja ihmiskauppa, eli “valkoinen orjakauppa” kiellettiin. Samalla lisättiin lakiin miesten välisten suhteiden kielto. Lakien ajatus oli “pelastaa” köyhälistön naiset, mutta se vain lisäsi pakotusta prostituoituja ja yksinhuoltajia kohtaan.

Homoseksuaalisuuden kriminalisointi muokkasi sukupuolivähemmistöjen tietoisuutta enemmän kuin mikään muu ilmiö, erityisesti Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. 1800-luvun uudet lääketieteelliset ja lailliset asenteet perustettiin seksuaalisille taipumuksille, ei teoille. Jopa Japani, joka salli miessamuraiden väliset suhteet, asetti homoseksuaalisuuden kieltävän lain 1868 Meiji-kauden alussa.

Homoaktivismin esimerkkejä

Saksa

Lääketieteen edustajat näkivät, että homoseksuaalisuutta ei pitäisi käsitellä lain, vaan heidän alansa kautta. 1897 perustettiin Tieteellinen humanitäärinen komitea, jonka tehtävänä oli puolustaa homoseksuaalisuutta ja luoda yhteyksiä viimeisimpään lääketieteelliseen tietoon ja politiikkaan. Saksan sosialidemokraattinen puolue tuki tätä ja vaati toistuvasti lain kumoamista vuodesta 1898 lähtien, kunnes se lopulta kumottiin 1970-luvulla. 1919 perustettiin seksuaalitieteen tutkimuslaitos, joka oli kansainvälisesti merkittävin alan tutkimuslaitos, kunnes natsit tuhosivat sen 1933.

Maailmansotien välisen Saksan homoseksuaalinen vapautuminen oli suurin seksuaalinen joukkoliike ennen 1960-lukua. Sosialidemokraattien oikeistosiipi tuki tätä, samalla kuitenkin tuomiten bolshevismin ja vallankumouksellisuuden. Homojen oikeuksien puolustajat olivat lähinnä äärioikeistoa, esim. 1918 kolme-neljäsosaa sanoi olevansa monarkisteja. Homoidentiteetin rakentaminen oli helppoa niille, joilla oli siihen parhaat materiaaliset edellytykset, eli jotka kuuluivat yhteiskunnan rikkaimpiin, ja ironisesti, konservatiivisimpiin kerroksiin.

Natsipuolueen johdossa oli sen alkuaikoina avoimen homoseksuaaleja miehiä, samoin homokulttuurissa kansainvälisestikin ihailtiin natseja ja militarismia. Natsipuolueen siivottua avoimen homoseksuaalin Röhmin ja tämän tukijat puolueesta vuonna 1934, puolue aloitti massiivisen kampanjan homoseksuaaleja vastaan, lähettäen kymmeniätuhansia homoja ja lesboja keskitysleireille. Natsien uudet säännöt 1935 määräsivät, että tuomitsemiseen riitti enää vain aikomus, kuten “irstas katse”.

Englanti

Englannissa 1800-luvun lopulla asenteet muuttuivat. Se mikä aiemmin nähtiin joidenkin ryhmien tai luokkien taantumuksena, nähtiin nyt henkilökohtaisena ominaisuutena. Erityisesti tässä auttoi Oscar Wilden oikeudenkäynti 1895, joka yhdisti aristokraattisia, akateemisia ja työväenluokkaisia piirejä “liikkeen” taakse.

1900-luvun alussa tästä oli kehittynyt homoseksuaalien vapautusta vaativa verkosto. Maailmansotien välisenä aikana yhteydet Saksan seksuaalitieteen tutkimuslaitoksen kanssa kasvoivat hyvin läheisiksi. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kuitenkin kehittyi liike vaatimaan lakimuutosta. 1950-luvun “sodomialakien” perusteella tuomittiin vuosittain yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, kunnes 1957 aloitettiin puhumaan dekriminalisaatiosta ja lakiuudistuksista. Dekriminalisaatio saatiin aikaan 1967, mutta hyvin hiljaisesti, “epäpoliittisesti” ja puolustelevasti. Erityisesti homojen oikeuksien erilaisuus laissa verrattuina heterojen oikeuksiin ja transihmisten legaalin hyväksynnän puute johtivat ongelmiin tulevilla vuosikymmenillä.

Yhdysvallat

Yhdysvalloissa uusien ja vanhojen lakien, jokaisen osavaltion oman sääntökokoelman ja kaupunkien omien moraali- ja käytöslakien käyttäminen teki tilanteesta hyvin monimutkaisen. Ihmisiä pystyttiin häiriköimään käytännössä mistä tahansa syystä, vedoten eri lakeihin, kuten vetelehtimiseen. Esimerkiksi 1950-luvulla New Yorkissa sallittiin lesbobaarit, sillä ehdolla että vessoja käytti vain yksi henkilö kerrallaan. 1960-luvulle tullessa lakiteksteissä yhä samaistettiin eläimiinsekaantuminen ja homoseksuaalisuus ja 60-luvulla jotkin osavaltiot nostivat tuomioita, toisten vähentäessä niitä.

1940 ja 50-luvuilla lisättiin “seksuaalipsykopatian” lakeja monien osavaltioiden oikeuslaitoksiin. Näiden avulla voitiin henkilöitä tuomita mielisairaalaan pakkohoitoihin, henkilöiden kansalaisoikeuksista välittämättä. Hoitomenetelmiin kuuluivat mm. sähkösokkiterapia ja lobotomia. 1950-luvulla eräässä kaupungissa tuomittiin 29 homomiestä mielisairaalaan, sillä perusteella että kaupungissa oli tapahtunut lapsimurha, vaikka yhdelläkään tuomituista ei ollut mitään tekemistä rikoksen kanssa.

1950-luvun McCarthyn kommunistivainoihin kuului myös kaikkien homoseksuaalien erottaminen ja palkkauskielto julkisen puolen töihin. FBI:n keskeisintä toimintaa näihin aikoihin oli homobaarien ja postin asiakkaiden tarkkailu ja nimien kerääminen homoepäilyjen tutkimiseksi.

Ranska

Ranskassa samansukupuolisten suhteet aikuisten välillä saivat laillisen immuniteetin 1791, mutta homojen tapaamispaikkojen ratsiat ja seksuaalivähemmistöjen häirintä jatkui silti, erityisesti 1845 ja 1852-1870. Pariisin Kommuunia 1871 käytettiin vuosikymmeniä esimerkkinä sosialismin, “seksuaalisen dekadenssin” ja perheen hävittämisen yhdistämiseksi. Yksi kamalimpia asioita konservatiivien mielestä oli naisten aktiivinen osallistuminen Kommuunin toimintaan ja johtamiseen.

Alankomaat

Hollannin voitto Espanjan miehityksestä 1500-1600-luvuilla johti porvariston pääsyyn yhteiskunnan johtoon, näiden antaessa muille maille esimerkin siitä, kuinka kansa voi syrjäyttää kuninkaan absoluuttisen vallan. Tämä johti liberaalien lakien hyväksymiseen sekä perhemallin muutokseen nopeammin kuin muualla Euroopassa. Ensimmäinen julkisesti homoseksuaali edustaja valittiin Alankomaiden parlamenttiin 1937.

Ruotsi

Ruotsissa onnistuneet talonpoikaiskapinat 1500-luvulla ainoana Euroopassa johtivat talonpoikien suurempaan oikeuteen osallistua vallankäyttöön. Tämä pohja auttoi mm. vaatimuksiin naisten roolin kasvattamisessa yhteiskunnan pyörittämisessä, joka levisi myös muihin Pohjoismaihin. Erityisesti tämä sai kannatusta 1800-1900 -luvun taitteen työväenliikkeessä.

Neuvostoliitto

Lokakuun vallankumouksen jälkeen poistettiin laista tuomiot koskien mm. insestiä, homoseksuaalisuutta, aborttia ja avioeroa. 1920-luvulla homokulttuurin suurimmat kaupungit olivatkin Berliini ja Moskova. Homokulttuurin kasvava natsimyönteisyys ja taantumuksellisuus kuitenkin huoletti kommunistipuoluetta. 1930-luvulla talonpoikien maiden sosialisoimisen jälkeen tilanteen rauhoittamiseksi Neuvostoliitto otti lainsäädännössä askeleita oikealle. Talonpoikien muodostaessa yhä yli 2/3-osaa väestöstä ja ruokahuollon ollessa keskiössä, annettiin periksi lukuisille talonpoikien vaatimuksille, kuten homoseksuaalisuuden ja abortin kieltämiseksi. Osittain kyseessä oli myös puolueen muuttuneet vaatimukset väestön lisäämiseksi. Vaatimuksia mm. verikoston ja lapsi- ja pakkoavioliittojen takaisinottamiseksi ei kuitenkaan hyväksytty.

Nykyään tiedämme, että erilaiset valistus- ja oikaisukampanjat toimivat paljon paremmin kuin mekaaniset pakottamiskeinot, mutta emme voi kuitenkaan ryhtyä Neuvostoliiton kritiikissä epähistoriallisiksi. Kyseiseen maailmanaikaan yksikään maa ei hyväksynyt seksuaalivähemmistöjä ja Neuvostoliitto noudatti tässä myös Kansainliiton, myöhemmin YK:n linjauksia.

Suomi

Suomessa homoseksuaalisuus oli kiellettyä lailla 1970-luvulle asti ja mielenterveysongelmaksi luokiteltu 1980-luvulle asti. 1990-luvulla lisättiin lakiin rankaisu avioliiton sisällä tapahtuvasta raiskauksesta. Edistysaskeleista huolimatta Suomi rikkoo vielä mm. transsukupuolisten ihmisoikeuksia.

Homoliikkeet

1800-luvun lopulta eteenpäin vastaus sukupuolivähemmistöjen alistukseen on ollut kahdenlainen: toisaalta on ollut homojen liikkeitä itsessään ja toisaalta “homofiilien” liikkeitä, joiden tavoitteena on ollut valistaa väestöä, hankkia lakiuudistuksia ja homojen yhteiskunnallista hyväksyntää ajamaan myös ei-homoja. Jälkimmäisten perusteena on ollut argumentti “emme voi sille mitään, joten älkää alistako meitä”. Homoliikkeissä oli vallalla 1960-luvun lopulle asti eräänlainen itsesensuuri ja itsealistus, jossa yritettiin todistaa homojen samankaltaisuutta ja yhteiskunnan normeihin sopeutumista. 60-luvun mustien kansalaisoikeusliikkeen, opiskelija-aktivismin ja ammattiyhdistystoiminnan militanttiuden kasvamisen myötä myös homoliikkeiden näkökulma asioihin muuttui. Kuten Franklin Kameny, yksi militanteista homoaktiiveista asian ilmaisi:

“En näe NAACP:n tai CORE:n huolestuvan siitä mikä kromosomi ja geeni muodostaa mustan ihon, tai pohtivan mahdollisuutta valkaista mustia. En näe B’nai B’rith:in vihapuheen vastaiselta liitolta suurta kiinnostusta antisemitismin ratkaisemiseksi käännyttämällä kaikki juutalaiset kristityiksi … Oma kantani on, että homoseksuaalisuus ei ole moraalitonta, sekä sen, että homoseksuaaliset toimet suostumuksensa antaneiden aikuisten kesken on moraalista, positiivisessa ja hyvässä mielessä, ja nämä ovat oikein, hyviä ja tavoiteltavia asioita, sekä yksittäisille osallistujille, että yhteiskunnalle jossa nämä elävät.”

Eräänlainen lakipiste oli Stonewallin kapina 1968, jolloin poliisien mielivaltaan kyllästyneet homot, transsukupuoliset ja muut seksuaalivähemmistöt nousivat kapinaan New Yorkin Stonewallissa. Kapinaan yhtyivät myös monet muut alistetut ryhmät. Tuohon aikaan homobaarit olivat mafian omistamia ja käyttivät hyväkseen asiakaskuntaansa korkeilla hinnoilla ja huonolla hygienialla. Tämä kapina oli ensi kerta, kun seksuaalivähemmistöt vaativat omia oikeuksiaan, omilla ehdoillaan.

Seuraavien vuosien aktiivisen vastarinnan jälkeen alistettujen ryhmien taistelu alkoi hiipumaan. Ryhmät olivat taistelleet rinta rinnan kaikkien luokkien edustajien kanssa, eivätkä ottaneet huomioon sorron pohjan olevan riistossa, jolloin alistetun ryhmän työläiset ovat tuplasorron alla, verrattuna porvareihin, jotka hyötyvät oman ryhmänsä sorrosta. Tätä tilannetta sekoittamaan kehittyi pikkuporvarillisissa akateemisissa piireissä luokkataistelun vastainen linja, postmodernismi, jonka ideologian mukaan kukaan ei voi edustaa mitään muuta kuin itseään, toimien näin joukkotoimintaa vastaan.

3. Nykypäivä ja tulevaisuus

Kapitalismi ei alkanut edistyksellisenä, joka olisi vapauttanut työläisiä ja parantanut naisten, rodullistettujen ja muiden sorrettujen ryhmien oloja. Kapitalismi on rakennettu riiston varaan, jota oikeutetaan erityisesti rasismilla ja seksismillä, eikä voi enää nykyään olla olemassa ilman näitä. Tämä pohja on ollut olemassa viimeiset 500 vuotta ja on edelleen yhtä vahva kuin aikanaan. Kapitalismi on, ja on aina ollut valkoisten miesten ylivaltaan pohjaava järjestelmä.

Kapitalismia ja puolifeodalismia vastustavia leimataan edelleen “vääräuskoisiksi” ja joissain tapauksissa “noidiksi”. Kolmansissa maissa, kuten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on naisia yhä nykyään syytetty noituudesta. Nämä syytökset ovat syntyneet paikallisten elinolojen muuttamisesta kapitalismi-imperialismia palvelevaksi, johon kaikki eivät ole, eivätkä ole halunneet sopeutua.

Noitavainojen kaltaista shokeeraamista tehdään edelleen. Esim. Irakin sosiaalisten rakenteiden, eli koulujen, sairaaloiden ja ruoka- ja vesijärjestelmien tuhoaminen traumatisoi kansalaisia niin paljon, ettei kunnollista vastarintaa erittäin epäsuositulle maan öljyteollisuuden yksityistämiselle syntynyt.

Samoin Suomessa hyvinvointivaltion alasajo ja päättäjien voimattomuus tähän on estänyt vastarinnan syntymistä sairaaloiden, tieverkkojen, infrastruktuurin ja tulevaisuudessa koulutuksen yksityistämiselle. Suomen maaperä on laajasti myyty ulkomaille, eikä johtavilta poliitikoilta tule enää vastustusta kuin yksityistämistä vastustavia ruohonjuuritason toimijoita kohtaan.

Työttömyyden ja työsuhteiden epävarmuuden lisääntyminen johtaa vanhan taloudellisen järjestäytymisen voiman heikkenemiseen. Tämä lisää pomojen mahdollisuuksia seksuaaliseen häirintään ja pahempaan. Imperialistisissa maissa paisuneella palvelusektorilla on yhä enemmän suuntausta siihen, että ei riitä se, että työläiset tarjoavat työvoimaansa myytäväksi, vaan asiallisen asiakaspalvelun lisäksi vaaditaan erilaista ”persoonansa pistämistä peliin” ja emotionaalista työtä. Tämän poistamiseen ei riitä enää vain eliittiin ja näkyviin mediapersooniin kohdistuvat #metoo-kampanjat, vaan vaaditaan työläisten parissa toimivia omia kampanjoita, jotka suuntaavat tämän taantumuksen mahdollistavan kapitalismi-imperialismin murskaamiseen

Työläisnaiset ovat Suomessa edelleen kaksinkertaisen sorron alla, työläisinä ja naisina. Tuplasorto ilmenee eri tavoin kotona, työpaikalla, kansalaisyhteiskunnassa ja suhteessa valtiovaltaan. Ei pidä myöskään unohtaa niitä alistettujen maiden työläisnaisia, joita suomalaisetkin imperialistit riistävät ja alistavat jo kolminkertaiselle sorrolle. Tämä sorron järjestelmä on rakentunut tukemaan sekä työläisnaisten riistoa erikseen, että työväenluokan riistoa kokonaisuutena.

Kapitalismi on pitkällä mätänemisvaiheessa, minkä täydellisin tiivistymä, fasismi, ajaa täyttä taantumusta sukupuolijärjestelmässä. Ajan tuhlaaminen tämän järjestelmän legaaliin paranteluun johtaa ajan loppumiseen, fasismiin, ja siten myös järjestelmän miesvaltaisen puolen moninkertaiseen legaaliin pahenemiseen. Taantumus ei rajoitu sen fasistiseen tiivistymään, vaan läpäisee koko yhteiskunnan, mikä samalla avaa väylän fasismin kehittymiselle kaikkialla yhteiskunnassa.

Fasismi tarjoaa naisten epävarmaan asemaan valheelliseksi ratkaisuksi naisen roolin kaventamista toisaalta kotiäitiyteen ja toisaalta varsinkin nuorten ja naimattomien naisten osalta vapaaehtoistyöhön porvariston sotilaallisten ja puolisotilaallisten järjestöjen hoivaajiksi.

Perityn omaisuuden merkitys kasvaa kasvukausien jäädessä viime vuosisadan ”kultakautta” heikommaksi ja lamojen pidentyessä ja syventyessä. Koska suurimmat omaisuudet ovat keskittyneet miehille, mätänemiskehitys restauroi porvarillista avioliittoa ja ydinperhettä kapitalismin ja yhteiskuntaluokkien pienimpänä taloudellisena yksikkönä, sekä niihin kuuluvia piirteitä kuten ”järkiavioliittoja” (taloudellisessa mielessä).

Homoseksuaalisuus on hyväksyttyä Suomessa laajasti väestön keskuudessa, mikä pakottaa poliittisten päättäjien tekemään myönnytyksiä tähän suuntaan niin pitkään kuin se ei maksa heille mitään ja kunhan uudistukset tehdään kapitalistiselle perhemallille alisteisena, kuten sukupuolineutraali avioliitto osoitti. Avioliitto on taloudellinen pakko monille mm. perintöoikeuden ja tukijärjestelmän takia. Avioliiton suosion laskusta kertoo myös jotain “avoliitto”-käsitteen ottaminen käyttöön tukijärjestelmän parissa, jossa ihmiset asuvat yhdessä, mutta eivät ole hankkineet liiton virallistamista.

4. Yhteenveto

Historiasta voimme päätellä alussa esitetyn väitteen “ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kuuluvat käytännöt ovat sosiaalisesti rakennettuja ja täten muuttuvia, eli muutettavissa” olevan oikeassa. Toinen asia mitä voimme historiasta päätellä, on naisten ja seksuaalivähemmistöjen liikkeen vaihtelu. Koska nämä liikkeet ovat riippuvaisia yhteiskunnallisesta kehityksestä, on niissäkin ollut sekä taantumuksellisia, että edistyksellisiä puolia.

Tällä hetkellä suurimmat esteet naisten ja sukupuolivähemmistöjen asioiden etenemiselle ovat näiden vapautumista tavoittelevien joukkoliikkeiden ja sitä johtavan vallankumouksellisen kommunismin, eli tätä nykyä maoismin, puute. Nais- ja sukupuolivähemmistöjen asioita käsitellään irrallaan kansasta, jolloin edistykselliset puolet ja niiden kehittäminen eivät etene.

On tarpeen kehittää taistelevaa opintotoimintaa, jossa tietyn ryhmän edustajat voivat keskenään puhua ja tutkia omaa sortoaan, sekä luoda toimintaa sortoaan vastaan ja ongelmien ratkaisemiseksi, lopullisena päämääränään kapitalismin murskaaminen. Esim. punainen naisliike ja Punaisten naisten toimintaryhmät ovat yksi hyvä esimerkki tällaisesta. Suurin uhka on nimittäin fasismin lisäksi porvarillinen ja pikkuporvarillinen feminismi, joka tukee proletariaatin sortoa.

Työväenluokan alemmilla tulotasoilla keskivertopalkka ei riitä kattamaan työläisten uusintamista (=ruokaa, asumista, matkustusta, lepoa, lisääntymistä jne.). Työväenluokkainen perhe on riippuvainen “aputuloista” joita porvarivaltio antaa perheen ylläpidon, asumisen ja muiden etuuksien muodossa. Nämä taas on otettu työväenluokalta itseltään verotuksen ja “sosiaalituen” maksujen muodossa. Tämä kärjistää työläisnaisten kaksoisriistoa ja -alistusta imperialismin alaisuudessa. Palkkoja pienennetään, kotityötä ja lastenkasvatusta vaaditaan yhä painokkaammin ja työläisnaisista tehdään yhä riippuvaisempia porvarivaltiosta, poliittisesti ja taloudellisesti.

Kapitalismi pakottaa miehiä ja naisia perheisiin uusintaakseen seuraavan sukupolven pakottamalla jatkamaan sukua, lisääntymään. Tästä on päästävä eroon, sillä maailmassa on tarpeeksi työläisiä ja tarpeeksi nuoria, puhumattakaan teknologisesta kehityksestä. Perheen antaminen ainoaksi tai taloudellisesti parhaaksi vaihtoehdoksi uusintaa heteroseksismiä ja homofobiaa. Lapsia ei pidä jättää vanhempien taloudelliselle vastuulle, koska tämä tekee lapsista vanhemmilleen kuuluvia, jotka täten omistavat lapsensa ja vallan näiden identiteetinmuodostukseen. Lapsia on kohdeltava itsenäisinä ihmisinä, omien valintojensa ja näiden ilmentämisen suhteen.

On luotava rakenteita jotka menevät yli ydinperheen ja tarjoavat kuulumisen tunteita; ohjelmia ja asioita jotka mahdollistavat materiaalisen pohjan henkilökohtaiseen itsemäärämisoikeuteen: Päivähoito ja muut välttämättömät sosiaalipalvelut, nuorten ja lasten oikeudet, täystyöllisyys, riittävä toimeentulotuki, sorrettujen ja alistettujen ryhmien positiivinen syrjintä, yhteisöllisen ja yksityisen yhdistävä asuminen. On laajennettava sosiaalinen yksikkö perhettä laajemmaksi yhteisöllisillä instituutioilla – terveysasemilla, esiintymiskeskuksilla, työväentaloilla jne.

Perheestä eroon pääseminen kapitalistisena tuotantoyksikkönä, sekä sukupuolirooleihin pakottaminen kapitalismin uusintamiseksi ratkaistaan vain lakkauttamalla kapitalismi. Yhteistuotanto ja -kasvatus, sekä kansan keskuuteen viety ja sieltä lähtevä, sekä kommunistisen puolueen johtama muutos ovat edellytyksiä tälle.

Maolainen liike on ollut viime vuosikymmeninä sukupuoli- ja seksuaaliasioissa yksi edistyksellisimpiä liikkeitä maailmassa. Perun kansansodan aikana Perun kommunistisen puolueen naisten määrä oli rivijäsenistöstä puoleen johtoon 60-75% luokkaa. Samoin muiden kansansotaa käyvien puolueiden naisjäsenistö on lähes puolet puolueiden jäsenistöstä. Ensimmäiset samansukupuolisten avioliitot on vihitty 1980-1990 -luvun alussa vapautetuilla alueilla Perussa ja Filippiineillä, 90-luvun lopulla Nepalissa – maissa joissa on hyvin vahva patriarkaalinen perintö.

Maolaisesta liikkeestä on myös kehittynyt marxismiin pohjaava proletaarinen feminismi, erotuksena pikkuporvarillisesta ja porvarillisesta feminismistä. Vain tämän avulla voidaan päästä eroon miesten ylivallasta ja kapitalismi-imperialismista kokonaisuudessaan, päämääränä luokaton yhteiskunta, kommunismi. Naiset pääsevät eroon patriarkiasta, miesten ylivallasta, vain kivääri kourassaan.

Kaikkien maiden työläiset ja sorretut kansat yhtykää!

Poliittinen valta kasvaa kiväärinpiipusta!

Kauan eläköön proletaarinen feminismi!

Kauan eläköön marxismi-leninismi-maoismi!

Punalippu.org taas internetissä


Toistuvien teknisten ongelmien johdosta päädyimme perustamaan sivuston  uudelleen. Uusien julkaisujen ohella tulemme palauttamaan vanhan sivuston julkaisuja arkistoksi. Kaikki julkaisut tullaan kategorisoimaan siten, että päähuomio on ideologiaa, ohjelmaa, ja käytäntöä linjaavilla kirjoituksilla. Toissijainen asema on raporteilla ja uutisilla, sekä toisaalta opintomateriaalilla.

Punalippua julkaisevan kollektiivin työssä on kuluneen vuoden aikana kertynyt kokemuksia ja muutoksia, jotka tulevat ohjaamaan sen kehittymistä myös jatkossa. Katsomme edelleen, että vallankumouksellinen kommunistinen liike voi  rakentua vain nojaamalla marxismi-leninismi-maoismiin, ja että sen universaali  strategia on pitkällinen kansansota. Näkemyksemme näiden soveltamisesta Suomeen ovat syventyneet ja syventyvät edelleen, minkä tulemme ilmaisemaan ideologiaa ja strategiaa käsittelevissä kirjoituksissa, jotka heijastelevat keskeneräistä ohjelmatyötä.

Punalippu-kollektiivi on edelleen pääasiassa propagandaryhmä, ja tulee sellaisena toistaiseksi jatkamaan, mutta sen järjestöllinen suhde uudelleenrakentuvaan kommunistiseen liikkeeseen, jonka keskiössä on Suomen Kommunistisen Puolueen uudelleenrakentaminen, on avoin tämän työn edellyttämille muutoksille. Annamme kaikkemme vallankumouksellista luokkataisteluliikettä tukeville pyrkimyksille, myös niille joissa oma panoksemme on vielä vähäinen. Samaan aikaan näemme, että meille on vallankumouksellisen luokkataisteluliikkeen rakentamisessa oma keskeinen ja strateginen tarve, joka ei täyty itsestään tai erillisiä liikehdintöjä hännystelemällä.

Tulemme aina korostamaan tarvetta vallankumouksellisen kommunismin, nykyään maoismin, propagoimiselle ja soveltamiselle käytäntöön. Ymmärrämme kuitenkin suhteellisen kehittymättömyytemme, emmekä esitä omaavamme vastauksia kaikkiin ongelmiin. Voimme esittää ratkaisuja vain ymmärryksemme rajoissa, ja komentaa vain itseämme. Johtamismenetelmämme propagandatyöstä alkaen on joukkolinja. Vähät voimavaramme korostavat tarvettamme saada palautetta ja pysyviä keskusteluyhteyksiä niiden ystävällismielisten kansanjoukkojen ja erityisesti työväenluokan syvimpien rivien keskuudessa elävien ihmisten parista, jotka eivät ole yhtyneet linjaamme tai järjestäytyneet toimimaan kanssamme. Kehotamme heitä, joihin meillä ei vielä ole suorempaa yhteyttä, jatkossa laittamaan kaikki kommentit, kyselyt, ja muut yhteydenotot sähköpostiimme punalippu [at] riseup.net.

Tarvitsemme järjestäytymistä vallankumoukseen noustaksemme työttömyyttä ja kuritusta vastaan!

Työttömiin kohdistettu ja koko työväenluokkaa kurjistava ns. aktiivimalli on herättänyt oikeutettua suuttumusta. Kyse on yhä useammille yhä enemmän elämästä ja kuolemasta. Kansalaisaloite aktiivimallin perumiseksi on kerännyt huikean määrän allekirjoituksia. Vastalauseita on esitetty myös ammattiyhdistysliikkeen suunnalta, ja SAK onkin lopulta kutsunut aktiivimallin protestoimiseksi Helsinkiin mielenosoituksen tunnuksella ”ääni työttömälle” (suurista ammatillisista järjestöistä Akava on asettunut mielenilmausta vastaan, mutta se ei ole edes jäsenkoostumukseltaan työväenluokkainen). Edelleen on pienimmän yhteisen nimittäjän marginaalissa hoettu mantraa hallituksen eroamiseksi ja puhuttu enemmän myös lakoista, jopa yleislakosta. Nämä ovat kaikki oikeutettuja vaatimuksia, mutta riittämättömiä tai yksinään harhaanjohtavia. Ei riitä, että kuulemme työttömien ääntä tai saatamme sen porvarien korviin, vaan työväenluokan on yhdessä nostettava sanansa laiksi.

Mikään vaatimus ei saa hallitusta perääntymään, ellei sen takana oleva porvaristo pelkää luokkaetujensa muuten kärsivän. Vaatimus tarvitsee uhkaa, ja uhka edellyttää taisteluvalmiutta. Hallituksella ei ole mitään tarvetta perääntyä kansalaisaloitteen edessä, koska sen tärkeimmät kannattajat ja erityisesti hallitseva luokka ovat aktiivimallin puolella. Kansalaisaloitteen kannatus ilmentää oikeansuuntaisia mielialoja, mutta se ei kaada aktiivimallia eikä kanavoidu luokkataisteluksi.

Riittävän voimakkaat lakot tai niiden uhka voivat kaataa aktiivimallin, mutta toistaiseksi lakkoilu on ay-liikkeen byrokraattisen johdon käsissä, jonka käsiin ei voi jättää taistelua työttömyyttä ja työttömien kuritusta vastaan. On muistettava, että ay-liikkeen johto on porvarivallan puolella ja pelaa sen lakien puitteissa. Sille kelpaa mikä vain, minkä se voi jotenkin esittää voittona, vaikka samalla olisi tehty vaikka mitä luopiosopimuksia. Näin se toimi viimeksi kilpailukykysopimuksen kanssa.

Sittenkin, vaikka aktiivimalli kaatuisi, porvariston työttömiin kohdistama hyökkäys työväenluokkaa vastaan ei kaadu siihen. Aktiivimallille on jo kaavailtu jatkoa, ja sitä on tulossa vaikka ilman aktiivimallia. Sinänsä kannatettavien lakkojen agitoimiseen keskittymisessä on siksi kaksi vaaraa. Ensinnäkin on se vaara, että riittäviä lakkoja ei tule, tai ay-liikkeen johto pettää ne tai niiden osavoitot. Toiseksi on se vaara, että aktiivimallin kaataminen ei edesauta työväenluokan järjestäytymistä vallankumoukseen. Silloin porvaristo voi kääntää aktiivimallin kaatumisen voitoksi – hämäykseksi, jonka suojissa se voi edetä jopa entistä katalampaan ja tehokkaampaan hyökkäykseen. Siksi aktiivimallin todella menestyksekkääseen, siis myös sen edustamaa yleistä kurituslinjaa heikentävään torjumiseen ei riitä pelkän aktiivimallin vastustaminen, tai edes sen torjuminen.

Työpaikoilla ja ay-liikkeen perusjäsenistöstä nousevia lakkovaatimuksia tulee tukea samalla, kun asetetaan etusijalle järjestäytyminen vallankumoukselliseen taisteluun poliittisesta vallasta. Siinä järjestäytymisessä myös aktiivimallin tähtäimessä olevilla työttömillä, sekä työväenluokan kannalle asettuvilla opiskelijoilla ja työväenluokan eläkeläisillä on paikkansa. Yksi taistelukenttä, jossa voidaan sekä käyttää työtaisteluita palvelemaan vallankumouksellista järjestäytymistä, että vetää mukaan luokkataisteluun myös työttömiä, on taistelu porvariston viidettä kolonnaa – fasisteja ja muita rikkuriaineksia vastaan. Taistelu sillä kentällä ei myöskään ole riippuvainen ay-byrokratiasta, ja sitä voidaan jatkaa pitkäjänteisesti aktiivimallin kohtalosta ja seuraajista huolimatta.

Mahdollisista lakoista kaikkein suurimman ponnistuksen vaatii yleislakko. Kaikkein raskain ponnistus se on työväenluokalle, mikäli yleislakolla halutaan todellinen voitto, eikä vain aktiivimallin vaihtuminen toiseen (tai, mikä joillekin olisi tyydyttävää, hallituksen vaihtuminen toiseen). Mitä suurempi uhka yleislakko toteutuessaan olisi porvaristolle, sitä suurempaan väkivaltaan porvaristo suuntaisi. Sen torjumiseksi tarvittaisiin myös nykyistä moninkertaisesti järjestäytyneempää ja voimakkaampaa, korostuneen fyysistä taistelua poliisia, fasisteja ja muita rikkuriaineksia vastaan. Sitä tarvitaan joka tapauksessa jo nyt, mutta valmius siihen määrää yleislakon mahdollisen menestyksen rajat.

Yleislakkoa onkin turha vaatia joka välissä, jollei ole edes suuntauduttu työväenluokkaan ja rakentamaan vallankumouksellista järjestöä, joka pystyisi ensinnäkin järjestämään yleislakkoa, toisekseen tukemaan yleislakkoa sen toteutuessa, kolmanneksi suuntaamaan yleislakkoa tai ainakin osaa siihen yhtyvistä poliittiseen luokkataisteluun ja vallankumoukselliseen järjestäytymiseen, ja neljänneksi johtamaan väkivaltaista taistelua poliisia, fasisteja ja muita rikkureita vastaan, sekä vähintäänkin ideologista taistelua ay-byrokratian kahlitsemis- ja petkutusyrityksiä vastaan. Siksi vallankumouksellinen järjestäytyminen on asetettava kaiken, myös yleislakon edelle.

Kaikkein lyhytnäköisintä näennäisen suurissa puheissa on asettaa etusijalle vaatimus tai tavoite hallituksen kaatumisesta. Nyt johdossa oleva hallitus on vain yksi monien sarjassa, jotka ovat kaikki ajaneet samaan suuntaan. Hallituksen kaatamisen nostaminen ykkösasiaksi johtaa samaan reformismiin, mihin yleislakkovaatimuksen nostaminen korkeimmaksi tunnukseksi johtaa taloudelliseen taisteluun rajoittumisen kautta.

Aktiivimallille ja yleiselle työttömien kuritukselle on esitetty myös näennäisen rakentavia reformistisia vaihtoehtoja, kuten perustuloa. Tätä porvaristosta lähtöisin olevaa uusliberaalia mallia on koitettu popularisoida lähinnä pikkuporvarillisen valevasemmiston taholta, mutta se voi houkutella myös joitakin työväenluokkaisen köyhälistön jäseniä, jotka oikeutetusti kaipaavat helpotusta ahdinkoonsa. Perustulon suhteellisen edistyksellinen puoli olisi kurituksen väliaikaisessa lieventämisessä, mutta sekin vain sillä oletuksella, että perustulo toteutettaisiin liberaalien ”vasemmiston” esitysten mukaisesti. Silloinkin helpotus jäisi köyhälistölle väliaikaiseksi ja kohta karvaan tappiolliseksi. Kuten työttömyyskin tekee, perustulo lisäisi halvan työvoiman tarjontaa markkinoilla, mikä puolestaan alentaisi työvoiman keskimääräistä hintaa ja heikentäisi palkkatyössä käyvien asemaa taloudellisessa luokkataistelussa. Tämä vaikutus peittoaisi mennen tullen sen perustulolle väitetyn vaikutuksen, että yksilöllä olisi sitten paremmat mahdollisuudet kieltäytyä huonoista työehdoista. Se mahdollisuus kasvaisi ehkä erilaisilla freelancereilla ja itsensätyöllistäjillä, vaan ei sillä suurella työväenluokkaisella enemmistöllä, joka on kapitalismissa aina tavalla tai toisella tuomittu riippuvaiseksi työvoiman myynnistä palkkaa vastaan. Peruspalveluita yksityistetään muutenkin etenevissä määrin, kuten sote-uudistuksen kautta, ja perustarpeisiin tarkoitettu perustulo toimisi vain lisäperusteena maksullisuuden eli perustarpeiden tavaraluontoistamisen laajentamisessa. Tämän kaiken tietävät perustuloa kannattavat porvarit, sellaiset verenimijät kuin Björn Wahlroos.

Yhteenvetona kaikista aktiivimallille esitetyistä reformistisista vaihtoehdoista tai vaadituista myönnytyksistä on, että ilman valtaa kaikki on harhaa. Sen työväenluokka ymmärsi sata vuotta sitten, samoin kuin sen, että poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta. Tämä on korkea aika kaivaa luokkamme muistista, ja alkaa soveltaa tästä vuodesta kommunismiin asti. Porvarivaltaa vastaan on käytettävä samoja keinoja, joita se käyttää, ja lopulta kumottava se samoilla keinoilla, joilla se on pystytetty.

Vuoden 1918 työväenvallankumous ja luokkasota opettivat, että työväenluokka tarvitsee kommunistisen puolueen, joka yhdistää kaikki luokkataistelun tasot taloudellisesta sotilaalliseen, ja kykenee johtamaan niitä samanaikaisesti ja voitokkaasti. Sata vuotta sitten työväenluokka otti vallan maan puolet väestöstä sisältäneessä eteläosassa, kun Punaiseksi kaartiksi yhtyneet työväenjärjestyskaartit tarttuivat aseisiin ja kävelivät SDP:n empivän ja opportunistisen johdon yli. Aloite oli kuitenkin jo marraskuun 1917 yleislakosta alkaen enenevissä määrin menetetty vastavallankumoukselle, eikä sankarillisilla punaisilla ollut riittävää johtoa, organisaatiota, tai aseellista ylivoimaa luokkasodan voittamiseksi tavanomaisella sodankäynnillä. Sillä ei myöskään ollut, eikä voinutkaan olla, tämän sotilaallisen alivoiman edellyttämää, ja lopulta ylivoimaksi muuttamisen mahdollistavaa pitkällisen kansansodan strategiaa. Se strategia kehitettiin vasta Kiinassa, minkä jälkeen sitä on sovellettu toisenlaisissa, vaihtelevassa määrin myös kaupungistuneissa olosuhteissa. Sillä on pitkällä aikavälillä ja laajimmalla otannalla tarkasteltuna saavutettu muita strategioita suurempaa menestystä, kun taas taistelun rajoittaminen pääasiassa laillisiin ja rauhanomaisiin muotoihin suuren yleislakon tai yhtäkkisen kapinan valmistelemiseksi ovat johtaneet pikaisiin tappioihin (tai spontaanin aloitteen pikaiseen menettämiseen porvaristolle). Meidän aikanamme käydyt ja jatkuneet, pitkällisen kansansodan strategialla toteutetut luokkasodat ovat kehittäneet ja osoittaneet oikeaksi marxismi-leninismi-maoismin ideologian. Sen kaikinpuolista soveltamista tarvitaan jo nyt todella vallankumouksellisen kommunistisen puolueen rakentamiseksi yhdessä yhteisrintaman ja kansanarmeijan kanssa. Tarvetta näiden kolmen vallankumouksen suuren aseen rakentamiselle on tehtävä tunnetuksi samalla, kun niitä kaikkia rakennetaan vähintään itumuodoista alkaen. Kaiken uutta luokkasotaa edeltävän taistelun ja järjestäytymisen
tulee palvella siihen valmistautumista.

Työväenluokan etu vaatii taistelua työttömyyttä ja työttömien kuritusta, sekä sitä taistelua uhkaavaa taantumusta, erityisesti fasismia vastaan. Tahdomme kylvää ja ravita työväenluokan taistelun ituja kaikkialla. Niin myös taloudellisessa taistelussa, mihin ammatillisesti järjestynyt työväenluokka nyt pääasiassa suuntaa vastustaessaan työttömien kuristamista. On aloitettava itumuodoista ja samalla annettava niille kommunismiin yltävä suunta järjestömuodoista strategiaan. Tarvitsemme lisää vallankumouksellisia kommunisteja, jotka rohkaisevat ja auttavat taistelutahtoisimmista alkaen työväenluokkaa järjestäytymään taisteluun ja taistelun kautta yhtymään sosialistisen vallankumouksen johtavaksi voimaksi.

Toivomme tämän kannanoton leviävän luettavaksi ensisijaisesti teille työläisille ja muille työväenluokkaista johtoa kaipaaville, jotka olette saaneet tarpeeksenne satavuotiaasta porvarivaltiosta ja hallitsevan luokan kyltymättömyydestä, ja joita sen lapselliset mörköjutut kommunismista eivät kauhistuta matelemaan pääoman alamaisuudessa. Uskaltakaa taistella ja uskaltakaa voittaa!

2.2.2018
Punalippu-kollektiivi

Boikotoikaa presidentinvaaleja ja jatkakaa punaisten taistelua!

Porvaristo esittää presidentinvaaleiksi kutsuttua näytelmää samalla, kun Suomen luokkasodan alkamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Näytelmän ensisijainen tarkoitus on ylläpitää kansan uskollisuutta porvaristolle ja lietsoa kansallista yhtenäisyyttä sen alaisuudessa. Tähän kuuluu illuusio porvarivaltiosta kaikkien Suomen kansalaisten valtiona, jossa kaikkien ääni painaa yhtä paljon. Oma roolinsa on seitsemällä Niinistölle näennäisesti vaihtoehtoisella ehdokkaalla, jotka kaikki kannattavat porvariston luokkaherruutta, eivätkä oikeasti edes pyri presidentiksi.

Onkin todettava ponnekkaasti, että Suomen valtio ei ole meidän valtio, eikä työväenluokalla ole sen vaaleissa mitään sijaa. Kaikki kahdeksan ehdokasta ovat luokkavihollisiamme. Mikään illusorinen ”taktikointi” presidentinvaalien ensimmäisellä tai toisella kierroksella ei voi auttaa meitä ratkaisemaan luokkamme oleellisia ongelmia, sellaisia kuin työttömyys ja fasismi, riistosta puhumattakaan. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan poliittista valtaa. Sata vuotta sitten punakaarteihin järjestäytynyt työväenluokka ymmärsi, että poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta. Sen vuoksi nyt on tärkeämpää muistuttaa luokkasodasta kuin vaaleista. Sanomme nyt kuitenkin sen, mitä vaaleista on sanottava.

Porvariston konsensus on pysynyt järkähtämättä Niinistön tukena, mikä korostaa näiden vaalien teatraalista luonnetta, ja toisaalta selittää kampanjoinnin laiskuutta. Porvariston yksimielisyys näkyy selkeästi porvariston mediassa, niin valtiollisessa kuin yksityisessäkin. Niinistö sanoo omalla mainosvideollaankin olevansa rahoittajiensa asialla. Näissä vaaleissa erikoista on se, kuinka paljon kannatusta Niinistöllä on eri puolueiden kannattajien keskuudessa, ja kuinka vähän tukea kilpailevat puolueet keräävät näennäisvaihtoehdoilleen. Niinistön puoluerajat ylittävä kannatus ei johdu mistään erikoisesta ”henkilökultista”, vaan pohjimmiltaan se johtuu kilpailevien mutta oleellisesti samanlaisten puolueiden yhtenäisyydestä porvarivallan suhteen. Esimerkiksi, Vasemmistoliiton ehdokas Kyllönen on ilmaissut tukensa Niinistön presidenttiydelle ja sen jatkamiselle.

Valevasemmiston pillipiiparit vetoavat joukkojen tietoisuuden takapajuiseen puoleen, illuusioon vaikuttamisesta, pyrkien raahaamaan niitä vaaliuurnille. Suurin hyötyjä presidentinvaalien suhteellisen korkeasta äänestysaktiivisuudesta on porvaristo ja jatkava presidentti, mutta oman osansa saavat tai pyrkivät keräämään myös vähäisempiä rooleja näyttelevät ehdokkaat ja puolueet, niiden perässään vetämät onnenonkijat, fasistit ja opportunistit. Ei anneta niille ääntäkään!

Työväen on hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten virallinen ”vasemmisto” käyttäytyy näiden vaalien alla. Useimpien muiden puolueiden tapaan SDP ja Vasemmistoliitto eivät pysty johtamaan edes kaikkia jäseniään ja vain pienen osan kannattajistaan näennäisehdokkaidensa taakse. Samaan aikaan näiden puolueiden liepeillä ja revisionistisissa, eli marxilaista esittävissä, pienpuolueissa parveilee ihmisiä, jotka näkevät Väyrysen vaihtoehtona. On siis syytä tehdä selväksi, kuinka kelvottomia näennäisvaihtoehtoja SDP:n Haatainen, Vasemmistoliiton Kyllönen ja Väyrysen puolueen Väyrynen ovat. Näitä asioita on selitettävä kärsivällisesti ja ystävällisesti mutta myös kaunistelematta ja ankarasti niille keskivertotyöläisille ja muulle kansalle, joka äänestää vaaleissa mutta enemmän tai vähemmän puutteellisin tiedoin.

Haataiselle ja Kyllöselle kuuluu sama tuomio kuin näiden puolueillekin. SDP ja Vasemmistoliitto ovat kapitalismia avoimesti tukevia puolueita, jotka ovat loppujen lopuksi porvariston johdon alaisia. Niiden johto ammattiyhdistysliikkeessä on porvariston välillistä johtoa. Niitä täydentävät omalla tavallaan myös eduskunnan ulkopuoliset revisionistiset pienpuolueet (”SKP” ja ”KTP”). Yleisesti ottaen, tämä kapitalismin ”vasemmisto” on yhä syvemmällä suossa, josta meillä ei ole syytä sitä auttaa ylös. Päinvastoin, meidän tulee auttaa työväenluokkaa irtautumaan siitä ja siten irtautumaan porvaristosta. Vajotkoon siis yhä alemmas valevasemmisto Haataisen, Kyllösen ja Väyrysen mukana. Emme jää seuraavissakaan vaaleissa kaipaamaan ”vasemmistolaista vaihtoehtoa”, vaan paljastamme sellaisten harhaanjohtavan luonteen.

Erityistä ja oikein mitoitettua huomiota on annettava Väyrysen ehdokkuuden vaikutukselle valevasemmistossa. Väyrynen on Huhtasaaren ohella ehdokkaista henkilökohtaisesti lähimpänä fasistisia kansalaisliikkeitä, mutta on näistä kahdesta selkeästi lähimpänä revisionisteja. Väyrystä tukevat revisionistit esittävät valheellisesti, että äänestämällä Väyrystä voisi vastustaa Suomen porvariston ulkopolitiikkaa. He myös peittelevät tai vähättelevät sitä, kuinka paljon Väyrynen tukeutuu oikeistopopulismiin ja fasisteihin ja heijastelee heidän politiikkaansa. Samalla on todettava, että mitään näennäisestikään tai rajallisesti fasisminvastaista ehdokasta ei ole. Fasismi on Huhtasaaren ja Väyrysen perään kerääntyvää kuonaa suurempi suuntaus, joka ei kokonaisuutena tarkastellen riipu vähäisessäkään määrin presidentinvaalien tuloksesta. On torjuttava sekä Väyrystä tukevien revisionistien ”ulkopoliittiset” argumentit että hänelle ”vasemmistolaista vaihtoehtoa” maalailevien revisionistien parlamentaarinen valeantifasismi.

Kumpikaan revisionistisista puolueista ei ole ilmaissut selkeää kantaa presidentinvaaleihin. Ne ovat vain asettaneet niitä näitä ”vaatimuksia” tulevalle presidentille, jonka nimeä ne eivät uskalla mainita. Niiden jäsenet ja kannattajat ovat jakaantuneet muutamaan suurpiirteisesti määriteltävään kategoriaan. On niitä, joiden vatsa ei sulata minkään ehdokkaan äänestämistä, mutta joille tekee vielä enemmän pahaa ajatus vaaliboikotista. Heille presidentti-instituutio vaaleineen on tarjolla olevia ehdokkaita arvokkaampi, ja he esittävät tyhjän äänestämistä tämän ilmaisemiseksi. Sitten on niitä, jotka asettavat presidenttiehdokkaille kuvittelemiaan ominaisuuksia tärkeysjärjestykseen. Heistä merkittävä osa, ellei enemmistö, on opportunistisille tavoilleen sopivasti asettunut Väyrysen tueksi.

Presidentinvaalit ovat aiheuttaneet surkuhupaisaa kiistaa erityisesti vuonna 1994 perustetussa ”Suomen kommunistisessa puolueessa”. Väyrysen kannattajat ovat halunneet puolueelta tukea tai vapaita käsiä. Väyrysen näkyvän kannattamisen vastustajat ovat halunneet selkeää kantaa tätä vastaan. Tasapainoilijat ovat halunneet antaa Väyrysen kannattajille vapaat kädet ja samalla miellyttää Väyrysen näkyvän kannattamisen vastustajia. Nämä erot ovat kuitenkin toissijaisia. Väyrysen näkyvän kannattamisen vastustajillakaan ei ole yhtenäistä kantaa presidentinvaaleihin, eikä pesäero Väyryseen ole riittävä askel kohti vallankumouksellista kommunismia. Siihen ei ole ”Kommunistisesta työväenpuolueestakaan”, joka on onnistuneemmin lakaissut nämä ristiriidat maton alle, jos niitä on edes ollut. ”KTP” antaa hiljaisen tukensa Väyryselle, mutta ei uskalla sanoa sitä suoraan. Kumpikaan revisionistisista puolueista ei siis pysty johtamaan edes itseään, joten miten ne voisivat johtaa mitään osaa työväenluokasta? On toivottavaa, että ne eivät siihen tule kykenemäänkään, mutta ne silti levittävät työväenluokalle väärää kuvaa kommunismista.

Vuoden 1918 luokkasodassa työväenluokalla ei ollut kommunistista puoluetta, minkä tarve oli tappion ensisijainen opetus. Tämän opetuksen palauttaminen kunniaan on ehdottomasti sisällytettävä Suomen työväenvallankumouksen ja luokkasodan juhlavuonna tehtävään propagandaan. Siihen kuuluu myös korostaa kommunistisen puolueen uudelleenperustamistyön keskeisyyttä ja tuota työtä johtavaa ideologiaa, marxismi-leninismi-maoismia.

Punalippu-kollektiivi

Esipuhe 8: Fasismia vastaan!

Äärioikeistolle läpi Euroopan on tullut viime vuosina tavaksi järjestää natsimarsseja oman maansa itsenäisyyspäivänä. Monet vasemmistolaiset ovat olleet huolissaan tästä “isänmaallisuuden kaappaamisesta.” Tämä ei kuitenkaan ole se mistä pitäisi huolestua, sillä imperialismin keskusalueilla ei voi olla mitään äärioikeistoa isänmaallisempaa. Imperialistimaissa kansallismielisyys on oman valtion ylivallan tukemista muiden valtojen ylitse, eli kansallismielisyys ja taantumus ovat yhtä. Taantumuksen leviäminen on se mistä pitäisi olla huolissaan.

On jopa ehdotettu, että vasemmiston pitäisi ryhtyä yhtä isänmaalliseksi ja otettava käyttöönsä kansallismielisiä tunnuksia, kuten siniristilippua ja leijonakorua. Kansallismielisyys on luokkaristiriitojen peittelemistä ja porvariston puolelle asettumista. Täytyy olla joko hyvin etuoikeutetussa asemassa tai toivoa pääsevänsä sinne, jos pintapuoliset ilmiöt, kuten kulttuuri ja kansallisuus ovat tärkeämpiä kuin perusoikeudet. Kansallismielisiä ei haittaa, jos koulutus, terveys, turvallisuus, kulttuuri, asumiseen liittyvät oikeudet ja työläisten oikeudet tuhotaan, kunhan sen vain tekee suomalainen porvaristo. Olemme tilanteessa, jossa jokaisen on päätettävä taisteleeko terveyden, koulutuksen yms. puolesta vai suomalaisen kansallismielisyyden nimissä näitä vastaan.

1. Suomi on valkoisen ylivallan valtio

Suomalaisella yhteiskunnalla on hyvin valikoiva muisti historiansa suhteen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei osata puhua historiasta kuin lähivuosien tai talvisodan kautta. Historiaa ei yksinkertaisesti tunneta, joten siitä esitetään vain valtion konsensushenkeä tukevaa versiota. Poliittinen muisti on viikkojen mittainen. Kaikki yhteiskunnan eliittiin kuuluvat kannattavat (ainakin julkisesti) hyvinvointivaltiota, tai nykyisemmin -yhteiskuntaa. Kuitenkin suurimpina suomalaisina pidetään vain urheilijoita tai sotahulluja ja historian mytologisoimia muinaispoliitikkoja. Sodan kokeneiden sukupolvien varoituksista sotaa ja siihen kehoittavaa kansallismielisyyttä vastaan on parissa vuosikymmenessä tehty kehoituksia. Nuoremmalle polvelle välitetään ainoastaan porvariston värittämä versio historiasta, josta on piilotettu luokkataistelu ja ristiriidat, eli itse politiikka. Todellisuudessa Suomen historia on jatkuvaa luokkataistelua.

Suomessa 1916 kesällä työläisiä edustanut puolue SDP sai enemmistön eduskunnassa, edustaen näin selkeää valtaosaa kansasta. Porvaristo kuitenkin hajotti eduskunnan ja varmisti porvaripuolueille enemmistön. SDP ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi aseelliseen taisteluun, joka kostautui 1918 luokkasodassa, jossa porvariston ja suurmaanomistajien edustamat, Saksan tukemat valkoiset voittivat työläisiä ja talonpoikia edustaneet punaiset. Suomesta piti tulla Saksan vasallivaltio, mutta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Suomen oli pakko itsenäistyä tasavallaksi.

Suomen valkoiset kävivät tiivistä, kansallisuuskysymyksen ylittävää yhteistyötä Venäjän valkoisten ja Saksan Freikorpsin kanssa, koska kaikkia yhdisti antibolshevismi. Näin toisiaan vastaan vuosia sotineet joukot tulivat lähes yhdessä yössä veriveljiksi luokkasodan myötä. Freikorpsista kehittyi sittemmin natsiliikkeen aseellinen siipi ja valkoisten ideologia ruokki suuresti natsien ideologiaa.

Luokkasodan voittaneet valkoiset olivat juoksuhaudoissa aikuistuneita nuoria miehiä, joista tuli fasististen liikkeiden etujoukko. Nämä kokivat isänmaan pettäneen heidät ryhtyessään tasavaltalaiseksi, joten he vaativat yhteiskunnalle fasistisia ratkaisumalleja, joissa uskonnolliset ja moraaliset puitteet ylittävä valta kansalaisiin kuuluu valtiolle.

”1920-luvusta tuli kansallismielisen radikalismin suuri vuosikymmen. Sen aikana syntyi radikaali järjestökenttä, toimintatavat vakiinnuttivat muotonsa ja suomalainen fasismi suoritti esiinmarssinsa… Valkoisista valkoisin Suomi kyyristyi puolustusasemiin. Se linnoittautui vapaussotaideologiaan, maanpuolustuksen ja yhteiskunnan militarisoimistavoitteiden taakse suojeluskuntiin ja Lotta Svärdiin.” (Suomalaiset fasistit, s. 111–112)

Fasistien ydinjoukkoon lukeutui mm. sivistyneistön suomalaisuusaktivisteja, Saksassa koulutettuja ja sotineita jääkäreitä, valkoisia sorakuoppamiehiä, heimosotureita, suojeluskuntaintoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä. Punaisten jahtaamiseen, kuulusteluihin, vankileirien vartioimiseen ja lahtaamiseen osallistuminen yhdisti tuhansia valkoisia.

1930-luvulla Suomen valtio fasistisoitui lähes ytimiään myöten. Fasistit eivät vallanneet valtiota kokonaisuudessaan, mutta pystyivät silti käyttämään yksinoikeudella eduskuntaa ja hallitusta, saaden läpi kaikki tavoitteensa. Vasta toinen maailmansota ja siinä koettu häviö tuhosi Suomen fasistien poliittisen pohjan. Toisaalta kansallismielisyys laajeni myös vasemmistoon, SKP:n päätettyä lähteä tukemaan liberalismia fasismia vastaan samalla hyläten vallankumouksen.

Sodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen länsieurooppalaiset valtiot suosivat keynesiläistä talouspolitiikkaa. Keynesiläisyyden ideana on, että talous on vain tekniikka, keino jota käytetään sosiaalisten päämäärien tavoittelemiseen, kuten talouskasvuun. Koska kapitalismissa talouskasvua seuraa laskukausi, jota taas kasvu, on keynesiläisen talouspolitiikan tavoitteena sijoittaa laskukaudella sosiaalisiin projekteihin, kuten työttömyystukiin ja koulutukseen, ja nousukaudella yritystoimintaan luokkataistelun hidastamiseksi.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut nimenomaan sosialidemokraattinen projekti. Luokkarajojen ylittävät koalitiot maanomistajien ja työntekijöiden, pääoman ja työvoiman välillä varmistivat rauhan luokkataistelulta. Hyvinvointivaltio kuitenkin peustuu nimenomaan kansallisvaltiolle. Käsitys “kansasta” (sen taantumuksellisessa merkityksessä) ja siihen liittyvä yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunne oli välttämätön edellytys hyvinvointipolitiikalle. Pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, jossa vain kansalaisuus, oikeus kuulua kansallisvaltion muodostamaan yhteisöön, antaa oikeuden nauttia hyvinvointipolitiikasta. Kansalaisuuteen liittyvät kiistat pysyivät seuraavat vuosikymmenet piilossa voimakkaan talouskasvun takia.

Sosialidemokratia ja oikeistopopulismi

Vasemmistopuolueiden suosion lasku viimeisen parin vuosikymmenen aikana on suoraan yhteydessä oikeistopopulistien nousuun. 70-80 – luku esitetään taistolaisuuden ja kommunismin vaaran vuosina, vaikka todellisuudessa politiikka oli suhteessa hyvin oikeistolaista, oikeistolaisempaa kuin muissa Pohjoismaissa. Tähän vaikutti vasemmistopuolueiden luokkataistelun vastainen linja.

Uusliberalismi on teoria, joka esitetään kokonaisvaltaisena: kaikkea olemista ja tekemistä määrää kilpailu. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta, se on vain uudelleenpakattua konservatismia ja samaa ideologiaa joka ajaa kapitalismi-imperialismia fasismi mukaanlukien. Ainoa erottava tekijä on kaiken näkeminen markkinoina: ihmissuhteet, työnjako, elo itsessään on markkinoiden määräämää. Kysyntä ja tarjonta määräävät. Objektiivinen totuus on markkinoiden määräämää, kaikki muu on mielipiteitä. Kapitalistien tarpeet määräävät maailmanmenon, kaikkien muiden on vain taivuttava näiden tahtoon, joka esitetään ainoana oikeana totuutena.

Suomessa uusliberalismiin alettiin siirtyä pysyvästi 80-luvulla ja 90-luvun laman myötä siitä tuli ainoa hyväksytty poliittinen oppi. Tämä on johtanut yhteiskunnan totalitarisoitumiseen uusliberalismin alle niin keskustelussa, politiikassa kuin historiasta puhuttaessa. Ei ole sattumaa, että uusliberalismin saadessa jalansijaa, alkoi samalla äärioikeiston nousu.

Uusliberalismin laajentuessa maailmanlaajuiseksi poliittiseksi ideologiaksi 70-luvulta eteenpäin, ruvettiin Suomesta siirtämään teollisuutta kolmansiin maihin muun Länsi-Euroopan tavoin, palvelualat kasvoivat ja vasemmistopuolueet oikeistolaistuivat. Työväki ei kuitenkaan ole seurannut mukana puolueiden ja näiden agendojen liberalisoituessa. Tähän rakoon oikeistopopulistit ovat iskeneet, koska SDP:n ja Perussuomalaisten/Sinisten äänestäjäkunnasta iso osa koostuu valkoisista, työläisaristokratiaan kuuluvista miehistä. Näiden arvot ovat keskimäärin konservatiivisempia, joten näille on helppo myydä oikeistopopulismia uusliberalismin vastaisena ilmiönä, johon on lisätty konservatiivis-autoritatiivinen linja arvokysymysten suhteen.

Vuonna 2008 alkanut lama osoitti uusliberaalin talousmallin toimimattomaksi ja pian sen jälkeen hyvinvointivaltioiden kestävyys joutui koetukselle ilman jatkuvaa talouskasvua. Talouskriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi: nykypolitiikassa on vallalla käsitys, että se mitä toinen kansanosa saa, on pois toiselta, eikä yhteistä kakkua voi jakaa kaikille. Lääkkeeksi krooniseen rahoitusvajeeseen ja tulonjakokysymykseen äärioikeisto esitti maahanmuuttovastaisuutta, joka on oikeistopopulistien kautta levinnyt myös pikkuhiljaa vasemmistoonkin hyvinvointinationalismin kautta.

Hyvinvointivaltio voi toimia vain imperialismin avulla, jolloin hyvinvointivaltio (tässä tapauksessa Suomi) toimii maailman valtioiden hierarkian kärjessä, alistaen muita maita. Tämän avulla Suomen työläisiä korruptoidaan toimimaan maailman työväestöä vastaan, omien lyhytaikaisten etujensa nimissä. Vasemmistolla ei Suomessa ole antaa muita vaihtoehtoja kuin imperialismin tukeminen hyvinvointivaltion säilyttämiseksi, vaihtoehtona on imperialismin tukeminen ilman hyvinvointivaltiota fasismissa. Ilman imperialismia hyvinvointivaltioon kuuluva hyvinvointi, ja paljon enemmänkin, voidaan saavuttaa ainoastaan sosialismissa.

EU:n poliittis-taloudellinen yhdentäminen on jättänyt hyvin vähän liikkumatilaa kansalliselle politiikalle ja yli 70% Suomen poliittisista päätöksistä tehdäänkin Brysselissä. Erityisesti tämä on ongelma liberalisoituneille vasemmistopuolueille, jotka tukevat EU:ta, mutta ovat EU:n sanelupolitiikan ja erityisesti sen säästö- ja leikkauspolitiikan alaisia. Oikeistopopulistit ovat “etnisoineet” tätä kautta luokkapolitiikkaa. Kansojen ja markkinoiden, työväenluokan ja finanssieliitin vastakkainasettelu esitetään kansojen keskinäisenä taisteluna, jossa suomalaiset, saksalaiset tai kreikkalaiset veronmaksajat tappelevat keskenään. Tämän kautta on helppo esittää myös suomalaisten veronmaksajien olevan sodassa kaikkia fasistien vihaamia ihmisryhmiä kohtaan.

2. Yhteiskunnan fasistisoituminen

Suomalainen yhteiskunta on fasistisoitumassa vauhdilla. Joitakin esimerkkejä tästä ovat mm. kansalaisten mobilisoiminen pienyrityksiä vastaan suuryritysten asialle, kuten “kuuden euron pitsat” osoittivat [LINKKI]. Toinen on suojeluskuntien uudelleenrakentaminen[LINKKI]. Lisäksi kansalaisia mobilisoidaan toimimaan poliisin ja valtion väkivaltakoneiston lisäjatkeina mm. fasistista maahanmuuttopolitiikkaa toteutettaessa [LINKKI].

Fasismi on myös sotaa naisia, sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan. Tästä esimakua olemme saaneet mm. matalapalkka-alojen työehtojen ja palkkauksen roimalla heikentämisellä. Samoin naisten asemaa voi merkittävästi heikentää parilla lakimuutoksella, koskematta perustuslakiin, koska kapitalismi jättää ihmiset heitteille riippuen lain tulkinnasta.

Kapitalismi-imperialismi tarvitsee myös jatkuvasti uutta työvoimaa, joten naisten asemaa muuna kuin kotiäiteinä ollaan heikentämässä taloudellisella pakotuksella, joka on johtanut konservatiivisten arvojen nousuun, sekä on johtamassa avoimeen terroriin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Poliisi

Poliisi on osa valtion väkivaltakoneistoa ja kapitalismin turvamiehistöä. Historiallisesti ja kansainvälisesti poliisi on aina päätynyt tukemaan ja sulautumaan osaksi äärioikeistoa roolinsa takia. Näin on myös Suomessa, jossa poliisi on laskettava osaksi äärioikeistoa. Ei ole sattumaa, että poliisi, oikeistopoliitikot ja oikeuslaitos hyökkäävät kaikkein kiivaimmin fasismin vastustajia vastaan ja suojelevat fasisteja kaikin mahdollisin keinoin. Tästä on saatu esimakua mm. natsimielenosoituksissa, joissa poliisi hoitaa väkivallan uusnatsien puolesta tai ei puutu natsien väkivaltaan tai natsimarsseilla joissa poliiseja on marssinut niin turvamiehinä, kuin siviileinä marssin riveissä.

Media

Median suhteen ei pidä olla mitään harhakuvitelmia. Se on suurten mediatalojen käsissä ja julkaisee vain suurporvaristoa tukevaa sisältöä. Siksi agitaation ja propagandan on tapahduttava katutasolla, kansan keskuudessa ja tekemisen kautta. Sosiaalista mediaakaan ei pidä erehtyä luulemaan irrallisena suurporvariston eduista, eikä pitää muuna kuin yhtenä, korvattavissa olevana, tiedotusvälineenä.

On olemassa toimittajia, jotka varmasti haluaisivat tehdä enemmän tutkivaa journalismia ja objektiivisempaa toimitustyötä. Tälle ei kuitenkaan ole olemassa rahoitusta ja resursseja. Tämä tilanne johtaa siihen, että toimittajat kiireen ja työpaikan pitämisestä yms. johtuvan paineen takia julkaisevat johtavien poliitikkojen ja poliisin tiedotteita sellaisenaan. Näin poliisi ja johtavat poliitikot tekevät uutiset, jotka esitetään objektiivisina totuuksina, mitä ne eivät todellakaan ole. Tähän ristiriitaan iskevät monenlaiset äärioikeistomediat, jotka esittävät yhtä epäobjektiivisia ja todellisuudesta irrallaan olevia “valeuutisia” totuuksina.

Kansalaisyhteiskunta

Fasismi nykyisellä kehitysasteellaan, jossa se ei ole vielä saavuttanut valtiovaltaa, on lähinnä kansalaisyhteiskunnan ilmiö. Kaikki kansalaisyhteiskunnan ilmiöt ovat alisteisia sitä perustaville tuotantosuhteille. Valtio puolestaan, riippumatta esimerkiksi sen fasistisuudesta, on ensi sijassa hallitsevan luokan väkivaltakoneisto, sen luokkadiktatuurin järjestö. Sen muut, esimerkiksi byrokraattiset ja taloudelliset tehtävät, ovat alisteisia sen diktatoriselle tehtävälle. Marxilaiset täysin päinvastoin kannattavat kansalaisyhteiskunnan tuhoamista ja sen toimintojen, esimerkiksi taloudellisen toiminnan, saattamista työväenvaltion kontrolliin. Joku voisi kysyä, että eikö porvarillinen valtio muka hallitse kansalaisyhteiskuntaa. Jos näin olisi, kapitalistiset tuotantosuhteet kansalaisyhteiskunnassa voitaisiin lakkauttaa reformein. Kapitalismi ei ole valtion jatke, kuten anarkistit väittävät, vaan valtio on kapitalistien vallan jatke.

Suomessa puolueet ovat menettäneet kosketuksen omaan sosiaaliseen perustaansa. Yhteys kansaan on katkennut ja kansanedustamisen sijaan hallintatehtävä – hallituksessa toimiminen – on tullut puolueille keskeiseksi. Puoluetoiminta ei ole enää ideologista, vaan strategista. Siksi puolueet ovat valmiimpia ottamaan kantaa asioihin lyhytnäköisen strategisen hyödyn takia, vaikka kanta sotisi niiden perustavaa ideologiaa vastaan. Vaikka yhteys kansaan puuttuu, ovat puolueet kuitenkin vahvasti sidoksissa kansalaisyhteiskuntaan esim. yritysmaailman tai ay-liikkeen kautta.

Liberaalit

Osa liberaaleista sanoo vastustavansa fasismia, mutta todellisuudessa nämä järjestävät vain piknikkejä, puheita ja pönötystä. Tällaisten tapahtumien suurin ansio on se, että näihin ei olla kutsuttu fasisteja. Tämä ei ole fasismin vastustamista, vaan vastustusvelvollisuuden väistämistä. Toiset liberaalit taas sanovat olevansa fasismin ja sen vastustajien “yläpuolella”, “tolkun ihmisinä”. Nämä ovat niitä, jotka antavat hiljaisen tukensa aina sortajalle, tässä tapauksessa fasisteille. Mitään keinoja kummallakaan ei ole vastustaa fasisteja konkreettisesti, joten fasistit saavat tehdä mitä lystäävät ja liberaalit tottelevat.

Tällaiseen käytökseen löytyy selittäviä tekijöitä siitä mihin liberaalit uskovat:

– Äänestysusko, usko siihen, että kaikki voidaan hoitaa äänestämällä, sekä siihen, että vaalit ovat ainoa demokraattinen muoto johon kaikkien voidaan antaa osallistua. Liberaalit uskottelevat heidän hoitavan asiat kuntoon, kunhan heidät äänestetään valtaan. Mitä köyhempi ihminen on kyseessä, sitä varmemmin tämä jättää äänestämättä, sillä mitä järkeä on äänestää etujaan vastaan? Vaihtoehtona ei ole lisätä äänestämistä porvarillisen valtion puitteissa, sillä sen puitteissa pärjää vain porvariston edustajat ja se tukee vain porvaristoa työväen kustannuksella.
– Laillisuususko, eli usko siihen, että kaikki mikä on laillista, on oikein ja hyväksyttävää ja kaikki mikä on laitonta on pahaa ja häpeällistä. Jos fasistit muuttavat lakia epätasa-arvoisempaan, sortavaan ja avoimen terroristiseen suuntaan, ei tähän osata sanoa mitään vastaan. Samoin valtion väkivaltakoneiston muuttaminen fasistien työkaluksi on liberaalien mielestä hyvä asia, jos se tapahtuu valtion kautta. Näille esim. poliisiväkivalta ei ole väkivaltaa, mutta sen vastustaminen on.
– Pääomausko, eli usko fasismiin “pienempänä pahana” kapitalismin suojelemiseksi. Antifasismi on myös anti-imperialismia ja antikapitalismia, eikä fasismista päästä eroon ilman kapitalismi-imperialismin murskaamista, johon taas sekä fasistit että liberaalit nojaavat. Tämä totuus ajaa osaa liberaaleista valitsemaan luokkataistelussa avoimeen terroriin tukeutuvan porvariston puolen.

Liberaalit myös selittävät maailmaa biologisen determinismin, “luonnollisuuden”, kautta. Näiden mukaan kaikki liberalismissa hyväksi nähty on luonnollista ja lajityypillistä käytöstä. Kapitalismia selitetään ihmisluonnolla, samoin seksismiä, rasismia ja fasismia. Liberaaleja ja fasisteja yhdistää sama maailmankuva, sorron ja riiston maailma. Liberaalit auttavat fasistit valtaan mukisematta, jos se vain tapahtuu vaalien kautta.

Rakenteellinen rasismi

Liberaalit harvoin tunnustavat rakenteellisen rasismin olemassaolon. Rasismi esitetään helposti työväenluokan ja/tai alaluokan ominaisuutena, humalaisten, tyhmien, köyhien, oppimattomien, vanhanaikaisten tai maalaisten ongelmaksi. Työväenluokkaisen rasistin kuva antaa valkoiselle liberaalille ja porvaristolle välineen itsensä irrottamiseen rasismista. Se joka on sopeutunut yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin normeihin, palkitaan oletuksilla ei-rasistisuudella ja rasisminvastaisuudella. Näin “kunnialliset kansalaiset” voivat syyttää alempia luokkia ja kuvitella itselleen rasismista vapaan tilan.

Tämän takia rasisminvastaisuus leimataan helposti elitismiksi, kun taas valkoisen ylivallan puolesta puhuvia puheenvuoroja brändätään ”kansan ääneksi”. Näillä mielikuvilla ratsastavat esimerkiksi poliittiseen eliittiin kuuluvat. Valkoista ylivaltaa kannattavat eivät rajaudu luokan tai asuinpaikan mukaan, eikä rasismi ole köyhien tai kouluttamattomien ongelma.

Rakenteellista rasismia esiintyy esimerkiksi koulussa ja koulutusvalinnoissa, asunto- ja työmarkkinoilla, sekä siirtolaisuuskysymyksissä. Arviot hyvistä kouluista, mukavista asuinalueista, toivotuista naapureista, luotettavista vuokralaisista tai pätevistä asiantuntijoista helposti toistavat rakenteellista rasismia. Rasismin ja luokkapolitiikan yhteys on tunnustettava, jotta rasismia vastaan voi toimia.

Nykyvasemmisto

Tällä hetkellä suomalainen parlamenttivasemmisto (eduskunnassa olevat puolueet ja sinne pyrkivät, eli vaalipuolueet) toisaalta antavat silityksiä omasta puolueestaan oikealle oleville, toisaalta ampuvat vasemmalla olevia kohti. Tälle löytyy selityksensä suomalaisen vasemmiston historiasta: vuosikymmeniä sitten SDP ja SKDL olivat niin suuria, että pääsivät isojen poikien pöytään istumaan ja sopimaan asioista porvareiden kanssa, kunhan vastalahjaksi lupasivat latistaa kaiken radikaalin ja vallankumouksellisen liikehdinnän. Nyt kun vasemmisto on kutistunut ja ikääntynyt, ei se enää pääse samoihin pöytiin, mutta jatkaa edelleen itsestään vasemmalla olevien nuijimista.

Vasemmistossa on ollut taipumusta esiintyä antiautoritäärisenä, vaikka samalla on toimittu yhteiskunnan suurimman auktoriteetin alla, tukeutuen natsien vastaisessa toiminnassa näitä isompaan fasistiin, Suomen valtioon. Kritiikki natsien toiminnasta on suuntautunut näiden käyttämiin termeihin “vallankumous” ja “kansainvälinen yhteistyö”. Natsit itse ovat sanoneet etteivät varsinaisesti ole vallankumouksellisia, koska heillä ei ole tarvetta muuttaa yhteiskuntaa ei-kapitalistiseksi, ainoastaan sen muotoa porvarillis-demokraattisestia fasistiseksi. Myöskään kansainvälisessä yhteistyössä ei ole mitään ihmeellistä. Vasemmistolaiset toimijat takertuvat keskustelemaan natsien kansallismielisyydestä, vaikka näillä on tätäkin isompia syitä yhteistyölle. Esim. Venäjän ja Suomen valkoiset aikanaan liittyivät bolshevismia vastaan, kansallisuuskysymyksen sivuuttaen ja näin tehdään nytkin.

Samalla valevasemmistolaiset paljastavat oman kansallismielisyytensä ja vastavallankumouksellisuutensa tukemalla avoimesta Suomen porvarillista valtiota, sekä vastustavansa internationalismia myös sen vasemmistolaisessa muodossa, tukien pahimmillaan euroamerikkalaista imperialismia muuta maailmaa vastaan.

Parlamenttivasemmiston edustajat uskaltavat puhua kansallismielisyydestä vain sen ylilyöntien yhteydessä. “Normaalista” kansallismielisyydestä ei puhuta. Kansallisuusmielisyydestä puhuminen tekisi siitä poliittis-kulttuurisen kiistan aiheen, joka jakaisi kansallismielisiä erilaisten tulkintojen ja kiistojen perusteella. Yhtenäisenä se voi pysyä, vain kun sitä ei tiedosteta. Näille äärioikeistossa on ongelmallista vain natsit, koska ne tuovat avoimesti julki kansallismielisyyden todellisuuden, joka tekee siitä poliittisen kiistakappaleen. Ainoa ratkaisu oikeistopopulisteista parlamenttivasemmistoon asti on vain “tuomita” fasismi ja pyrkiä takaisin kansallismielisyyden piilotteluun. Muuten kansan riitautumisen lisäksi voisi porvaristo riitautua ja ryhmittyä uudelleen, joka taas lisää uusien poliittisten liikkeiden, sisällissotien, vallankaappausten ja jopa vallankumousten todennäköisyyttä.

Taantumukselliset ja takapajuiset

Kansanjoukkojen parissa on paljon yksittäisiä henkilöitä, joilla voi olla virheellisiä näkemyksiä, mutta myös oikeita, edistyksellisiä näkemyksiä. Näiden kanssa on sitkeästi toimittava ja keskusteltava näkemysten oikaisemiseksi. Ensisijainen ongelma ei ole kielenkäyttö, tärkeintä on ajatukset niiden takana.

On tehtävä ero niiden välillä, joiden virheelliset näkemykset johtuvat tiedon puutteesta ja niiden välillä jotka aktiivisesti ja tietoisesti levittävät virheellistä tietoa. Ne jotka levittävät virheellistä tietoa, käyttävät sillä kansanjoukkoja hyväkseen. Heitä kutsutaan taantumuksellisiksi ja nämä täytyy eristää kansanjoukoista mahdollisimman täydellisesti. Taantumuksellisuus on täydellisimmillään fasisteissa.

Niillä joilla on joitakin virheellisiä tai takapajuisia ajatuksia, voidaan vielä opastaa rakentavaan suuntaan. Kuitenkin pitkittynyt altistuminen taantumuksellisille aineksille johtaa omaksumaan myös muita taantumuksellisia ajatuksia: seksismin ystävä on rasismi jonka ystävä on fasismi ja väkivalta sorrettuja kohtaan. Fasismi on likaviemäri, johon kaikki taantumuksellisimmat ainekset valuvat, ruokkivat toinen toisiaan ja josta kaikkein kovimmat kansanviholliset nousevat.

Yksi esimerkki on väkivalta. Äärioikeisto näkee väkivallan miehisyyden symbolina, jonakin jota miesten on pakko tehdä, machoiluna. Fasismin vastustajille väkivalta on kuitenkin viimesijainen teko, itsepuolustusta. Kun uusnatsit marssivat kaduilla poliisin kanssa levittämässä sanomaansa kansanryhmien tuhoamisesta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin estämään tämä. Tähän tarvitaan mahdollisimman laajoja kansanjoukkoja, eikä yhtään machoilijaa. Fasismi on tuhoamista, antifasismi rakentamista.

Antifasismi on ensisijaisesti internationalismia. Fasistien edustaessa kapea-alaista, taantumuksellista nationalismia, antifasistit pyrkivät maailmanlaajuiseen yhtenäisyyteen. Kommunisteille antifasismi ei ole vain alakulttuuria, vaan kansan palvelemista. Vallankumouksellisena rintamana sen on liitettävä antifasismi kansan taisteluihin asumisen, työpaikkojen, kulttuurin, koulutuksen ja terveyden saralla.

3. Fasisminvastainen toiminta on kaikille

“Politiikan jättäminen kolmannen sektorin vastuulle uhkaa muuttaa vastarinnan hyväkäytöksiseksi ja ketteräksi, palkkatyön, 8 tunnin työpäivän ja muutaman irtopisteen varassa toimivaksi toiminnaksi. Todellisella vastarinnalla on seurauksensa. Eikä siitä makseta palkkaa.” – Arundhati Roy

Fasisminvastainen toiminta esitetään vain väkivaltana ja sen väitetään olevan irrallaan yhteiskunnasta; että fasisminvastustajat tappelevat yhtä yhteiskunnasta irrallaan olevien fasisten kanssa. Tämä ei voisi olla kauempana todellisuudesta, koska kyse on taistelusta yhteiskunnasta itsestään.

Fasismi ei ole vain äänekkäitä ihmisiä joilla on huonoja ideoita, fasismi ei tipu taivaalta tai synny itsestään taantumuksellisten mielessä – tällainen liberalistinen harhakuvitelma on metafysiikkaa ja se peittää fasismin todellisen luonteen. Fasismi on muodoltaan kaikkein taantumuksellisinta, tappavinta ja häikäilemättömintä imperialismia – imperialistisen porvariston avoimen terroristista diktatuuria ilman demokratian harhaa.

Imperialismilla on omat ristiriitansa ja kriisitilanteessa näistä ristiriidoista tulee merkittäviä, jotka taas todennäköisimmin johtavat fasismiin. Oikeistopopulistit eivät ole fasismin syy, vaan seuraus fasismia suosivasta politiikasta. Vaihtoehtona ovat liberaalit, jotka tukevat imperialismia yhtä lailla. Siksi fasismia ei päihitetä äänestämällä.

Fasismin vahvin joukkopohja on pikkuporvaristossa, mutta myös työväenluokassa on sille kaikupohjaa. Fasisteilla on käänteinen metodi maolaiseen verrattuna: tue taantumuksellisia, voita vakiintumattomat puolelle ja eristä edistyneet. Maolaisesta metodista poiketen eristäminen tarkoittaa natseilla pyrkimystä tuhota nämä ainekset kansanmurhan kautta. Se puhuu joistakin työväenluokan välittömistä eduista, mutta kuten päihteet, se auttaa ongelmiin vain pinnallisesti, väliaikaisesti ja satuttaa kaikkia muita ympärillään. Työväenluokka ei kiinnostu fasismista tyhmyyttään, vaan sekavuuden takia. Fasismi houkuttelee työväenluokkaa välittömillä tarpeilla, kommunistien on eroteltava nämä työväenluokan pitkäaikaisista tarpeista.

Kommunistisen analyysin puuttuessa työväenluokkaiset pyrkivät etsimään metafyysisiä ratkaisuja tilanteelleen, mitä tahansa muuta kuin liberaalien puolustuspuheita työväenluokan kurjan tilanteen jatkamiselle. Fasisti myy nämä välittömät tarpeet työläisille koko luokkansa hinnalla. Nämä ristiriidat ovat ristiriidattomia, esim. työläisten edut ovat yhteneväisiä kansallisuudesta, sukupuolesta yms. riippumatta, mutta fasismi kääntää työläiset rikkureiksi luokkatovereilleen kotona ja maailmalla.

Liberaali “analyysi” näkee fasistit kouluttamattomina ja sivistymättöminä, koska liberaalien mukaan fasismi ei voi olla porvarillinen ideologia. Samaan aikaan liberaalit myös syyttävät työväenluokan olevan itse syypää huonoihin elinoloihinsa. Liberaalit vaativat demokraattisia oikeuksia, kuten “sananvapautta” fasisteille, sekä samaistavat sorrettujen tarpeen vallankumoukselle ja sortajien sorron aiheuttaman väkivallan toisiinsa.

Agitaation ja propagandan on oltava kommunistista sisällöltään. Oikea johto ja “massoilta massoille”-periaate tukee pitkällä aikavälillä parhaiten fasismin vastaisuutta. Kommunistinen fasisminvastaisuus pyrkii vastaamaan kysymyksiin joita kansalla jo on, maltilla ja periaatteellisesti, analysoiden ne pintaa syvemmältä. Fasistien metodi on puhua kovaa, kauan ja toistaen, kunnes kovaääniset valheet otetaan todesta. Siksi kommunistien pitää olla kansan keskuudessa. Ei ole aitoa antifasistista taistelua ilman joukkotyötä.

Joukkotyö ja fasismin vastustaminen

Joukkopohjan saamiseksi fasismia vastaan, kommunistien on oltava kansan parissa ja pidettävä sen tarpeet etusijalla, eli palveltava kansaa niin naapurustoissa, kouluissa, työpaikoilla, leikkauksia vastaan tai suoraan ruokkien ja vaatettaen työväenluokkaisia yhteisöjä.

Kreikassa, Italiassa jne. fasistit ovat vallanneet vasemmistolta ruoka-avun, soppatykit, talonvaltaukset yms. joissa nämä tarjoavat apuaan vain “italialaisille” tai “kreikkalaisille”, ei kaikille apua tarvitseville. Tällaista suosimista esiintyy vasemmistossakin ja sitä pitää vastustaa yhteisrintaman nimissä. Fasismi houkuttelee nuoria militarismillaan ja nihilismillään, varsinkin niitä joiden viha ja taistelutahto ei ole suunnattu palvelemaan kansaa. Militarismi on fasistien puuhia, ei fasismia vastustavien. On perustettava oppilaitoksiin ja kaduille nuorten vallankumousrintamia.

Kommunistit toimivat itsenäisesti ja kansanjoukkoja opastaen. Yhtenäisyys syntyy ideologisesta taistelusta, joka korjaa omia virheitä mutta myös voittaa muita puolellemme. Siksi antikommunistit eivät kuulu antifasistien riveihin. Liberaalit, demarit ja pikkuporvarit jotka eivät ole antikommunisteja voidaan yhdistää fasisminvastaiseen taisteluun. Emme kuitenkaan työskentele fasismin serkkujen tai kaksosten kanssa. Fasisminvastainen taistelu on samalla imperialisminvastaista taistelua ja imperialismin vastustamisessa epäonnistuminen on hyödyllistä fasismille. Kiinalaisille ja venäläisille imperialisteille myötämieliset voimat eivät todellisuudessa taistele imperialismia tai fasismia vastaan.

Fasisminvastainen taistelu on radikaalia, perusteisiin menevää toimintaa poliittisesti, kulttuurisesti, ideologisesti ja fyysisesti. Fasismin juuret tulevat kapitalismin ideologiasta, erityisesti yksilökeskeisyydestä, joka jakaa eikä yhdistä, ja jossa kunniana on menestyä muiden kustannuksella. Sitä vastaan täytyy taistella olemalla uhrautuvaisia, eli laittamalla kansan edut omien etujen edelle.

Fasistien propaganda tietää, että yksilökeskeisyys vaatii sankareita, kuten Törnejä, Mannerheimeja ja Rokkia. Siksi kansalle on esitettävä sen omat sankarit, ne jotka taistelivat ja taistelevat kansan puolesta. On mm. muistutettava, että sisällissota oli luokkasota, talvisotaan päädyttiin suomalaisten fasistien jääräpäisyyden takia, jatkosota oli puhdas ryöstöretki yhteistyössä natsien kanssa ja että sodista on erityisesti muistettava työväenluokan uhrautuminen luokkansa puolesta ja fasismia uhmannut vastarintaliike.

Kommunistit vastustavat taantumuksellista nationalismia, joka toimii vallankumouksellisen internationalismin kustannuksella. Meidän täytyy tuntea ja ylläpitää luokkamme parhaita perinteitä Mustista Panttereista punaisiin, kuitenkin kriittisinä ja ilman palvontaa, viemällä liikettä eteenpäin ilman nostalgiaa.

Fyysinen kohtaaminen

Vallankumoukselliset eivät synny valmiina. Työväenluokkaisille vanhemmille syntyminen ei tee kenestäkään suoraan työväenluokan puolesta taistelijaa. Kukaan ei synny valmiina kohtaamaan fasistijoukkoja. Joillakin on etuoikeuksiensa perusteella suoja ja vapaus joksikin aikaa fasisteja vastaan. Meillä ei, joten emme voi kuin taistella.

Fasismi on metafysiikkaa, se ei kumarra järkeä ja analyysia. Ainoa mikä näitä peräännyttää on voima ja pelko. Fyysisen kohtaamisen välttämättömyyttä ei tule pelätä. Harjoittelu on tärkeää. Valta kumartaa vain valtaa ja kaikki ilman valtaa on illuusiota. Pääasiassa harjoitus tulee käytännöstä.

Pasifismi on fasismin serkku. Se ei suoraan vahingoita, mutta pistää puolustuskyvyttömäksi. Poliittisena ideologiana se asettaa ruumiimme vihollisen pistimiä vastaan. Keinoilla ja kyvyillä ei ole väliä, kunhan haluat taistella vastaan. Fysiologisista rajoitteista huolimatta jokainen toveri voi työskennellä fasismia vastaan. Liikettä voidaan aseistaa monilla keinoilla. Kädessä on monta sormea, mutta yhdessä ne muodostavat nyrkin.

Suora fyysinen taistelu fasisteja vastaan on oikeutettua, mutta se vaatii tuekseen myös määrällisesti enemmän muita toiminnan- ja taistelunmuotoja, so. työnjakoa yhteenottojen välillä ja niiden materiaaliseksi tueksi. Antifasismi taistelee monella tavalla: tutkimalla ja paljastamalla fasisteja, luo antifasistista propagandaa ja joukkoyhteyksiä, sekä järjestää ja harjaannuttaa kansanjoukkoja fasisminvastaiseen toimintaan. Yksittäistapauksissa työnjako vaatii erilaista tiedustelua, kommunikaatiota toimijoiden välillä, huoltoa ja varautumista ensiapuun ja lakitukeen.

Fasisteilta suojautuminen vaatii väkivaltaa, samalla se on harjoitusta suojautumiselta valtion sortoa vastaan. Ei ole sattumaa, että fasistien ensisijainen kohde on kommunistit, peräänantamattomin osa fasisminvastaisuutta. On hyvä jos vihollinen hyökkää kimppuun, silloin se tekee meidän ja vihollisen välille selkeän eron. Itsepuolustus ja väkivaltainen seikkailupolitiikka sekoitetaan tahallaan toisiinsa. Pitäisikö fasistien aseistariisunta jättää poliisille, joka tukee näitä ja tekee legaalisti samoja asioita mistä nämä vasta haaveilevat?

Puolueen rakentaminen ja antifasismi

Kaksi antagonistista, eli sovittamatonta vastakohtaa ei voi olla olemassa samaan aikaan, joten meidän on valmistauduttava olemaan fasismin vastakohta. Kommunistien on voitettava pitkitetyssä taistelussa sekä paikallisesti, että valtakunnallisesti fasisteja vastaan.

Kommunisteilla on tärkeä rooli voittaa johtoasema fasisminvastaisessa taistelussa luottamalla massoihin itseensä ja antamalla näille johdonmukaista ja selvää opastusta. Liikkeet ilman johtoa tai rakennetta hyppivät protestista tai katutappelusta toiseen ilman kiinteää suunnitelmaa, siksi kommunistien on autettava järjestäytymisessä ja mobilisoitava kansanjoukkoja monella rintamalla. Taktiikan on tuettava joka tilanteessa pitempiaikaista strategiaa, eikä näitä pidä sekoittaa toisiinsa.

Kaikki fasisminvastaiset asiat on keskusteltava demokraattisesti läpi ja kun linjasta päätetään, kaikkien on noudatettava sitä ehdoitta. On valittava ja kehitettävä johtajia jotka voivat toimia eri fasisminvastaisen toiminnan järjestöjen välisinä koordinaattoreina. Näiden ryhmien välillä on oltava demokraattiset ja toverilliset siteet, jotta ne voivat luottaa toisiinsa luottamuksella ja toimia yksilökeskeisyyttä vastaan, eivätkä ne päädy kompromisseihin turvallisuuden tai päämäärien suhteen.

Pitkällä aikavälillä fasismin voi voittaa vain vallankumouksella. Vallankumousta varten on luotava kaadereita, jotka voivat palvella kansaa kiinteänä osana elämäänsä, eivätkä vain irrallisesti vapaa-ajalla tai harrastuksenaan. Puolueen rakentaminen on vallankumouksellisten kommunistien ensisijainen tehtävä. Se ei saa jäädä sivuun yhteisrintamatyössä – muuten siitä tulee vain sekasotku. Historiallisesti suurin voitto fasismista tuli kommunistisen puolueen johtaman Neuvostoliiton käsissä.

Jokainen joka suostuu työskentelemään kommunistien kanssa fasisteja vastaan on taistelutoveri. Tämä tukee työtämme ja on avuksi luokallemme. Samoin ei pidä antaa periksi liberaaleille tai sosialidemokratialle; kertaakaan ei pidä hännystellä näitä tai antaa näiden ajatusten saada hegemoniaa, koska se johtaisi vain tappioon.

Loppusanat

“Kuolema kansan puolesta on painavampi kuin Tai -vuori, mutta työskentely fasistien hyväksi ja kuolema riistäjien ja sortajien puolesta on keveämpi kuin höyhen.”

– Mao Zedong

Meille fasisminvastainen taistelu on muodoltaan yhtä aikaa yhteisrintaman, vallankumouksellisen kommunistisen puolueen ja sen kansanarmeijan rakentamista. Vain tämäntyyppinen puolue voi pärjätä järjestäytyneiden taantumuksellisten joukkoja vastaan ja vain tämä puolue kaivaa haudan fasismille tässä maassa. Me kehotamme opiskelemaan, järjestäytymään ja taistelemaan; rakentamaan järjestöjä, itsekuria ja työnjakoa fasisminvastaisessa taistelussa. Työskentelemme kenen tahansa kanssa, joka taistelee fasismia vastaan, mutta se ei poista tarvetta kehittyneen ideologisen ja poliittisen linjan omaavalle antifasistiselle liikkeelle. Viholliselle ei anneta periksi tuumaakaan, eivätkä fasistit saa kokea olevansa turvassa missään.

Antifasismi palvelee kansaa!
Rakentakaa kaikkialla antifasismia osana yleistä luokkataisteluliikettä!

Esipuhe 7: Kapitalismia ei voi olla ilman rasismia, Osa II

2. Valetieteellinen rasismi

B. Saksa

Holokausti ei syntynyt tyhjästä, eivätkä natsit ja näiden ideologia tulleet mitenkään yllättäen. Tälle oli monia perusteluita, joista tässä oleellisimmat:

Historiallinen

Holokaustia ei pidä tiivistää pelkästään Hitlerin persoonaan, tällainen on suurmiesmyytin rakentamista. Mukana oli kuitenkin ainakin puoli miljoonaa henkilöä saksankielisiltä alueilta ja Itä-Euroopasta, SS-sotilaita, poliiseja, vartijoita, byrokraatteja, pankkiireja ja Wehrmachtin sotilaita jotka suorittivat joukkomurhia Valko-Venäjällä.

Holokausti nähdään poikkeustilanteena ja poikkeuksena läntisessä sivilisaatiossa. Vaikka sen toteuttaminen vaati modernia byrokratiaa ja valtiollista toimintaa, oli sen historiallinen oikeutus yli vuosisatoja kestäneessä eurooppalaisessa siirtomaavallassa. Imperialistien laajentuminen toi mukanaan joukkomurhia. Kun minnekään ei voinut enää laajentua, seurasi maailmansota jossa Saksa yritti laajentua Itä-Eurooppaan.

Syvä antisemitismin historia Euroopassa mahdollisti holokaustia edeltäneet laajat juutalaisvainot Saksassa vuosina 1933-39 ilman suurempia vastalauseita. Ranskan vallankumouksessa olivat myös juutalaiset saaneet tasavertaiset oikeudet, johon vastareaktiona vastavallankumoukselliset voimat alkoivat pitämään vallankumousta juutalaisten salaliittona ja näitä ainoina hyötyjinä “aitojen ranskalaisten tapellessa keskenään”, näin yrittäen yllyttää köyhät ranskalaiset tappelemaan juutalaisia vastaan aateliston sijaan. Toisaalta vallankumouksen kirkonvastaisuus kohdistui myös juutalaisiin.

Saksan taistelu Napoleonia vastaan 1800-luvun alussa muutti sen taisteluksi Ranskan vallankumouksen liberaaleja ideaaleja ja uudistuksia vastaan, joten antisemitismi sai saksalaisissa isänmaallisissa runsaasti jalansijaa. 1800-luvulla siitä tuli kansanliike ja erottamaton osa nationalismia erityisesti vuosien 1873-79 talouskriisin ja vuonna 1875 perustetun Sosialidemokraattisen puolueen vastustuksen myötä, jossa porvaristo suuntasi pikkuporvariston ja työväestön antikapitalistisia mielialoja juutalaisia vastaan. Nationalisteille tärkeimmäksi saksalaisuuden määritelmäksi tuli se, ettei ole juutalainen. Vuonna 1878 perustettiin kristillissosiaalinen puolue, joka valjasti antisemitismin sosialidemokratian vastaiseen taisteluun “juutalaista pääomaa vastaan.”

Saksassa rotuteoriat nostivat päätään, kun pyrittiin tukemaan yhtenäistä Saksaa. Rotuteorian mukaan rotu on tekijä, joka määrää kunkin kansan sivistyksen asteen, kulttuurin ja historian kulun. Rotuteorian mukaan on vain yksi syy tai voima joka määrää sivistyksen asteen ja jonka muuttuminen sen tuhoaisi, sivilisaation kohtalo riippui rodusta tai sen sekoittumisesta. Rotu oli teorian mukaan muuttumaton, mutta pystyi sekoittumaan. Arjalais-germaanit olivat ihmiskunnan aatelisto, joka ilman “rotusekoitusta” pysyisi ikuisesti maailman herrana.

Saksa heräsi siirtomaavalloitusten ajatukseen vasta 1900-luvun taitteessa. Saksalaiset imperialistit olivat hyväksyneet näkemyksen “alempien rotujen tuhoamisesta” ja oikeistolehdissä jopa hekumoitiin itäeurooppalaisten eliminoinnilla. Kun vuonna 1904 Saksan Lounais-Afrikan siirtomaissa hererojen kapina miehittäjiä vastaan syttyi, nämä pakkosiirrettiin reservaatteihin, näiltä vietiin oikeudet ja lisäksi laitettiin pakkotöihin. Saksalaiset kielsivät ns. seka-avioliitot alueella, sama laki kopioitiin myöhemmin lähes sellaisenaan natsivallan aikana koskemaan juutalaisten ja “arjalaisten” seka-avioliittoja. Kapina tulkittiin “rotusodaksi”, jossa vain toinen voi selviytyä ja päätettiin hererojen totaalisesta tuhoamisesta. Hererot vietiin keskitys- eli tuhoamisleireille ja tapettiin kokonaisuudessaan. Samaa mallia tulivat natsit käyttämään myös juutalaisiin ja muihin “epätoivottuihin” 30- ja 40-luvuilla.

1800-1900–lukujen taitteessa antisemitismissä yhdistyi antiliberalismi, antidemokraattisuus ja antisosialismi. Suursaksalainen liitto yhdisti nämä imperialistisiin tavoitteisiin ja näiden juutalaisvastaiset vaatimukset päätyivät myöhemmin sellaisenaan NSDAP:n ohjelmaan. Ensimmäisen maailmansodan nationalismi ja sosialidemokraattien tuki tälle siirsi antisemitismin hetkeksi syrjään, kunnes sotaväsymys iski vuonna 1918. Saksan tukemat Venäjän valkoiset sanoivat taistelevansa “juutalaisbolshevistista vallankumousta” vastaan. Saksassa antibolshevismin ensi iskulause olikin “lyökää juutalaiset kuoliaaksi.” Näin antibolshevismi on ollut alusta asti erottamaton osa antisemitismiä.

Ideologinen

Kehittyi käsite “kansanrotu”, eli rasismin ja nationalismin symbioosi jossa maan eliitin laajentumispolitiikka pyrki suuntautumaan Euroopan sisälle. Nämä vaativat kaikkia Euroopan saksalaisia yhteen valtioon ja kaikkia muita siitä ulos. Ennen ensimmäistä maailmansotaa oltiin jo luotu aggressiopolitiikka ulko- ja sisäpolitiikassa “elintila”-vaatimuksineen, antisemitismi, kansanmurhataktiikka ja työväenvastaisuus yhdeksi yhtenäiseksi aatteeksi. Saksassa ei kelvannut pelkkä “valkoisen rodun” paremmuus, vaan “arjalaisen/germaanisen rodun” taistelu muita valkoisia “rotuja” vastaan.

Saksalaisten sotastrategiaksi tuli tuhoamissota. Ensimmäisessä maailmansodassa oli tarkoituksena valloittaa alueita Ranskalta ja Venäjältä ja sen jälkeen tyhjentää alue alkuperäisasukkaista. Toisessa maailmansodassa tuhoamissota koski enää vain slaavilaisia kansoja, ei länsieurooppalaisia.

Hitlerin maailmanvalloituspolitiikan ensi vaiheeksi suunniteltiin Euroopan valtaamista Itä-Euroopan toimiessa vilja-aittana ja orjatyövoiman reservinä, toiseksi “keskiafrikkalaisen lisäalueen” valtaaminen ja lopullisena vaiheena olisi taistelu maailmanherruudesta Saksan ja Yhdysvaltojen välillä. Tavoite suunniteltiin toteutettavan itäeurooppalaisten likvidoimisella ja siirtämisellä Uralin taakse orjatyövoimaksi ja pienen osan germanisoimisella. Suunnitelmana oli tappaa 50 miljoonaa henkeä ja jättää 14 miljoonaa Saksalle orjatyövoimaksi.

Hitlerin valtaannousu vuonna 1933 avasi rotuhygieniaan perustuville yhteiskunnallisille kokeiluille ainutlaatuisen mahdollisuuden, jossa heikot ja sairaat tultaisiin karsimaan kokonaisuudessaan. “Jos ei ole voimaa oman terveyden puolesta, ei ole oikeutta elämään taistelun maailmassa” (Hitler). Lääkäreistä tuli teloittajia, jotka tuhosivat “elinkelvottomia” potilaita natsivallan alla. Käytännössä kaikki johtavat saksalaiset lääkärit, rotuhygieenikot, psykiatrit jne. kannattivat ehdoitta fasismia.

Kansainvälinen eugeniikkaliike tuki Natsi-Saksan rotuhygieniapolitiikkaa, varsinkin Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa. Vuosien 1929-32 talouskriisin aikana sosiaaliturvajärjestelmä kriisiytyi ja tälle ratkaisuksi päätettiin pakkosterilisointilaista ja “vähempiarvoisen aineksen poiskitkemisestä”. Kansallissosialismin ja eugeniikan liitto johti koko väestön biologiseen kartoittamiseen aloittaen “vähempiarvoisten” kartoittamisella. Samalla luotiin kortistot “asosiaalisista” juutalaisista, “mustalaisista” ja muista natseille “vieraista” kansoista.

Fasistisen ideologian ytimessä on rasismi, se antaa fasistisen ideologian elementeille niiden erityisen fasistisen perustelun, luonteen ja määrittää niiden funktion, perustelee laajentumispolitiikan ja sisäpoliittisen terrorin välttämättömyyden ja antaa niille ideologisen oikeutuksen. Myytti rodusta on kansallissosialistisen ideologian keskeinen järjenvastainen piirre ja elementti, selitysmalli jota ei voi järjen ja tieteen avulla kumota. Fasisminvastaisuus on näille “rodunvastaisuutta.” Usko on näille ratkaiseva tekijä, ei tieteellinen tieto.

Taloudellinen

Sosiaalidarwinismi oli liian avoimen porvarillista, eli se paljasti luokkien väliset avoimet eturistiriidat, toisaalta se oikeutti ideologisesti yhteiskunnan omistus- ja valtasuhteet. Rotuteoria taas oikeutti työväen luokkataistelun vastaisuuden, eli antoi ideologisen perustelun kansalaisyhteiskunnan asettumiselle porvariston puolelle.

Natsien työläisille suunnattu propaganda nojasi rasismiin – työläisten oli koettava itsensä “herrana” eikä “työläisenä.” Saksalaisista työläisistä luvattiin sodan jälkeen tulevan maailman työläisten työläisaristokratia ja tämän kautta mahdollisuus pikkuporvarilliseen elämään. Tätä varten täytyi olla valmis barbarismiin ja raakaan väkivaltaan heikompia kohtaan Saksassa ja muualla. Sodan aikana Saksassa alkoi apartheid-politiikka, saksalaiset saivat enemmän palkkaa ja työskentelivät 60% siitä mitä valloitettujen alueiden puolalaiset. Puolasta piti tulla halvan työvoiman reservaatti ja saksalaisia palkattaisiin vain korkeapalkkaisiin asiantuntijuutta ja koulutusta vaativiin tehtäviin.

Natseille taas ei riittänyt enää tunteellinen antisemitismi vaan laskelmoitu ja suunnitelmallinen sellainen. Hitler väitti käyneensä vaihtoehdot läpi siitä, mitä kansanosaa vastaan voisi suunnata vihapropagandaa ilman että se vaarantaisi porvaristoa ja josta hyötyisi myös taloudellisesti. Tällä perusteltiin juutalaisten omaisuuden takavarikoiminen ja karkoitukset ghettoihin.

Natsien ristiriitaisuutta kuvasti näiden syytökset “kansainvälistä juutalaista finanssipääomaa” ja “juutalaismarxilaista työväenliikettä” vastaan. Hitlerin mukaan on saatava toisistaan erilliset vastustajat näyttämään yhdeltä ja samalta viholliselta. Näin pystyttiin perustelemaan samaan aikaan terrori “juutalaisbolshevistista” työväenliikettä vastaan, sekä Versaillesin rauhansopimuksen “juutalaisia maailmankapitalistien” voittajavaltioita sekä Weimarin tasavaltaa vastaan (jossa ensi kertaa juutalaiset pääsivät upseereiksi ja korkeisiin virkoihin). Tavoitteena oli propagoida luokatonta “kansanyhteisöä” joka pohjaisi “verenperinnölle.” Valtaannousun jälkeen tukahdutettiin ensin kommunistien johtama ja muu antifasistinen vastarinta ennen kuin siirryttiin juutalaisiin, jotta syntyisi mahdollisimman vähän vastarintaa.

Ei-vasemmistolaiset juutalaiset luottivat siihen, että Hitler toimisi valtakunnankanslerina toisin kuin oli puoluejohtajana luvannut. Luottamus pysyi vahvana siihen, että sivistyneen yhteiskunnan normit ja säädökset pysyisivät voimassa ja saksalaiset pysyisivät moraalisina ja sitoutuneina kansainvälisiin säädöksiin. Ensimmäinen pogromi valtaannousun jälkeen kohdistui juutalaisiin pikkuyrityksiin, suuryritykset ja pankit jäivät vielä tässä vaiheessa sen ulkopuolelle. Koska vastarintaa ja protesteja ei syntynyt – ainakaan laillisessa muodossa – tämä osoitti juutalaisten luottamuksen olevan tyhjää täynnä.

Juutalaisten omaisuuteen ei vielä koskettu, koska juutalaisten yritysten osuutta taloudessa ei voitu korvata, ulkomaiden reaktiot olisivat olleet rajut ja työttömyys lisääntyisi yritysten sulkemisella. Marxilainen vasemmisto toimi maan alla rotulakeja vastaan ja määritti antifasismin ja antisemitismin vastaisen taistelun yhdeksi. Monilla alueilla sionistit pyrkivät neuvottelemaan yhteistyöstä natsien kanssa ja tuhoutuivat. Ainoastaan aseelliseen vastarintaan ryhtyneet juutalaiset, varsinkin proletaarisen internationalismin hengestä hyötyneet marxilaiset, selvisivät sodasta merkittävissä määrin.

Joukkotuhon asteet

Itse joukkotuhoon ei päädytty hetkessä, vaan vähä vähältä kansanosia ja määriä kasvattamalla. “Juutalaiskysymys” oli aluksi kansalaisoikeuksien rajoittamista – samaan tapaan kuin afroamerikkalaisella väestöllä Yhdysvalloissa – sitten “täydellinen maastamuutto” ja vuosista 1939-41 eteenpäin kansanmurha.

Ennen toista maailmansotaa pakkosterilisoitiin satojatuhansia ja tehtiin kymmeniä tuhansia pakkoabortteja, kyseessä olivat ensimmäiset suunnitelmallisesti toteutetut joukkomurhat Natsi-Saksassa. Vuoteen 1939 asti Natsi-Saksan toimenpiteet eivät eronneet monista USA:n osavaltioiden vastaavista. Rauhan aikana olisi helpommin syntynyt vastustusta niin kotona kuin ulkomailla, joten sodan syttyessä tuli mahdolliseksi “arvottoman elämän tuhoaminen, koska sodassa keskitytään enemmän taisteluihin ja ihmiselämän arvo vähenee” (Hitler).

Tuhoaminen aloitettiin lapsieutanasialla, eli terveydellisiin syihin vetoamalla tapettiin kehitysvammaisia tai epämuodostuneita lapsia ja myöhemmin “rodullisiin” syihin vedoten “väärää rotua” olevat lapset. Samana päivänä kun Puolan valtaus ja toinen maailmansota alkoivat, Natsi-Saksa aloitti aikuisten psyykkisesti sairaiden ihmisten tuhoamisen. Alkuun saksalaiset tappoivat Puolan alueen mielisairaaloiden asukkaat ja sitten Saksan alueen. Tämän nojalla tapettiin myös tuberkuloosia, syöpää ja muita vakavia tauteja sairastavia sekä poliittisia vastustajia.

Toinen holokaustin kenraaliharjoitus oli miehitetty alue Puolassa. Vuonna 1940 surmattiin kaikki Puolan älymystön jäsenet. Aluksi juutalaiset päätettiin viedä Itä-Puolaan reservaatteihin (kuten Pohjois-Amerikassa alueen alkuperäisasukkaat), sitten Madagaskarille orjatyövoimaksi (kuten transatlanttisessa orjakaupassa Afrikasta Amerikkaan). Sotaonnen kääntyessä Natsit päättivät aloittaa kansanmurhat tyhjentämällä ghetot, ja aloittamalla teollisen joukkotuhon Auschwitzissa ja muilla keskitysleireillä.

Vuonna 1943 päätettiin totaalisen sodan nojalla, että vanhainkotien asukkaat ja kroonisesti sairaat on tapettava. Tämän päätöksen avulla luotiin edellytykset holokaustin toteuttamiselle. Saksa siirtyi juutalaisvainoista juutalaisten kansanmurhaan sekä romanien ja slaavilaisten joukkotuhoamiseen. Arjalaistodistus vaadittiin kaikilta ja sen sai vain kirkolta, joka määritti yksilön uskonnon. Kirkko myös luovutti juutalaisia runsain mitoin keskitysleireille. Juutalaiset määriteltiin “parantumattomasti degeneroituneiksi” ja “loiskansaksi.”

Perusteluina oli “välttämättömyys” vähentää väestöä ja järjestää se uudelleen. Hävittämisen väitettiin perustuvan arvovapaisiin, kylmiin faktoihin pohjaaviin talouslaskelmiin. Sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyys – erityisesti Itä-Euroopan vallatuilla alueilla – päätettiin ratkaista tuhoamalla köyhimmät väestönosat. Samanlaista retoriikkaa esiintyy yhä tänäkin päivänä äärioikeiston puheissa uusnatseista Perussuomalaisiin.

Samoja perusteluita käytetään myös kapitalismin toisessa pääideologiassa, liberalismissa, lähes muuttumattomana. Tämä ei tarkoita fasismin ja liberalismin olevan samaa tai että liberaaleja voisi rinnastaa natseihin sellaisenaan, vaan molempien ideologioiden pohja on mitä julmimmassa ja raa’immassa, täysin keinotekoisessa olemassaolon kilpailussa – kapitalismissa.

3. Kulttuurirasismi

Ennen toista maailmansotaa “rotu” oli arvostettu tieteellinen käsite, jolla selitettiin kaikkea. 1920-30–luvulla antropologit mittavien ja tilastollisten menetelmien perusteella alkoivat hylätä rotuteorian. Mitä enemmän asiaa tutkittiin, sitä vaikeammaksi tuli “rodun” määritelmä. 1930-luvulla tulivat ensimmäiset mainetta saaneet puhtaan tieteelliset teokset rotuteoriaa vastaan. Näissä kuitenkin painotettiin eugeniikkaa ja nähtiin “rotujen” sijaan “alemmat luokat” geneettisesti heikkoina, jotka pitää jalostaa pois. “Herrarotuna” nähtiin rikkaat ja eugeniikan kannattajien mukaan pääoman määrä oli suhteessa geenien puhtauden asteeseen. Rasismia ja rotuteoriaa alusta asti vastustaneet tieteilijät ja tutkijat kuuluivat sosiaalisesti eri luokkaan kuin valtaosa tieteilijöistä: Marxilaiset, afrikkalaistaustaiset, juutalaiset ja naiset. Nämä eivät siksi saaneet ääntään kuuluviin.

Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui sekä poliittisesti, että tieteen sisäisen kehityksen vuoksi: Maailmansodat, lama, natsit, konservatiivien yhteistyö fasistien kanssa, sekä erityisesti holokausti vaihtuivat länsimaisen poliittisen eliitin piirissä liberalismiin, porvarillis-demokraattisiin arvoihin, markkinatalouden valtiolliseen sääntelyyn, hyvinvointivaltioon, työlainsäädäntöön, ammattiliittojen toimintaoikeuksiin, monikulttuuriseen yhteiskuntaan sekä kansainväliseen yhteistyöhön.

Erityisesti rasismia pidettiin sotasyyllisenä, joten liberaali konsensus hyväksyttiin taktisista syistä. Se ei muuttanut länsimaiden hallitsevan eliitin rasistisia asenteita, ei vain ollut poliittisesti hyväksyttävää eikä taktisesti viisasta esittää niitä julkisesti. Esimerkiksi 50-luvulla Iso-Britannian hallitus totesi, että muodollisesti siirtolaislain on oltava ei-diskriminoiva, mutta todellisuudessa ongelmaksi määriteltiin siirtokunnista saapuva “värillinen” siirtolaisuus. Salainen kabinettikomitea valitti kuinka “värillistä” siirtolaisuutta ei voinut rajoittaa poliittisesti korrektilla tavalla, vaan piti käyttää kiertoilmaisuja.

Tieteen käyttäminen rotuennakkoluulojen lietsomiseen tuomittiin. Tämä oli eräänlainen “puhdistautumisriitti.” Nykyään geneetikot ja biologisen antropologian edustajat tuomitsevat rotuteorian. Yhteiskuntatieteilijät taas pohjaavat tässä luonnontieteiden auktoriteettiin. Rasismi on kuitenkin kasvamassa. Tieteellinen rasismi oli paitsiossa tieteellisesti ja poliittisesti vielä 1960-70–luvuilla, kunnes 90-luvulta eteenpäin koki uuden kasvun.

Rotuantropologit jättäytyivät rasismin tuomitsemisen ulkopuolelle ja muodostivat 1960-luvun lopulta psykometriikan, älykkyysosamäärien mittaajien, koulukuntaan “pahan” tai “mustan geenin” ja “uuden eugeniikan” tai “uuden tulkinnan” koulukunnan. 90-luvulla nämä saivat näkyvyyttä erityisesti Yhdysvalloissa kohukirjoilla, joiden mukaan älykkyystestit osoittavat “huonojen geenien” periytyvän ja alhaisen älykkyyden ja sosiaalisen aseman olevan biologisesti määriteltyä ja muuttumatonta. Tasa-arvoisuus on näiden mukaan vain ohimenevä villitys.

ÄO-testi on alunperin kehitetty auttamaan tunnistamaan erityisopetusta tarvitsevat lapset. Kehittäjät totesivat, ettei tällä ole paljoa muita sovellutuksia, koska numerolla ei voida kuvata älykkyyttä. ÄO-testejä on kuitenkin käytetty geneettisinä tulkintoina ja rotuennakkoluulojen kasvattamiseen ja ryhmien leimaamiseen, sekä tuloerojen aiheuttamien koulutuserojen piilottelemiseen. Näillä pyritään rotuteorian uusintamisen lisäksi perustelemaan tasa-arvoisen koulutuksen vahingollisuutta ja tarvetta sen poistamiselle.

Nykypäivän tieteelliset rasistit ovat hyvin lähellä sekä äärioikeistoa että konservatiiveja. Jopa Yhdysvaltain presidentti Reagan ja muut johtavat konservatiivit kehuivat ja tukivat näitä julkisesti 1980- ja 90-luvuilla – samat jotka ovat muodostaneet runsaasti myyttejä poliittisesta vasemmistosta ja kommunismista. Rasistien mukaan antirasismi johtuu kommunistien soluttautumisesta kaikkeen hallintoon ja mediaan, eli “kulttuurimarxismista.” Termi on alunperin nimenomaan rasisteilta ja sitä käytetään nimenomaan perusteluna rasismille, vaikka sen väitetään olevan taustalla kaikessa ei-konservatiivisessa politiikassa.

1980-luvulta alkanut konservatiivinen ja uusliberaali käänne maailmanpolitiikassa on suosinut myös rasisteja ja luonut näille kasvupohjaa. 1950-70–luvuilla nämä olivat paitsiossa hyvinvointivaltion ja kansalaisoikeusliikkeen saavutusten takia. Konservatiivien nousu ja valta akateemisessa maailmassa on tuonut tilaa myös näiden liittolaisille, rasisteille ja fasisteille.

“Rotu” ei ole selkeä käsite rotuopissa ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen käsite tyhjeni biologisesta sisällöstä. “Rotuja” on vaikea määritellä, eikä ole objektiivisia sääntöjä, joiden perusteella päätettäisiin, mikä “rotu” on ja mihin “rotuun” yksilö kuuluu. Ihmiset voivat kuulua yhtaikaisesti useampaan “rotuun.” Samaan aikaan voi olla vaikka suomalainen, eurooppalainen ja kaukasialainen. Tämä on täysin tieteellisen luokittelun vastaista.

Tilalle tuli käsitys “rodusta” sosiaalisena rakenteena, sosiaalisesti rakentuneena ja kulttuurisesti opittuna käsitteenä. “Rodulla” on voitu kuvata ja luoda sosiaalisia eroja erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ja erilaisia tarpeita varten. Nykyrasismi on jossain määrin hylännyt “rodun” käsitteen ja muuntunut ns. kulttuurirasismiksi. Kulttuurirasismi kuitenkin pohjaa biologiaan sillä, että yhteiskunnallinen ja psykologinen taso on näiden mukaan täysin biologian määräämää, jonka avulla salakuljetetaan “rodun” käsite takaisin ilman suoraa puhetta “roduista.”

Kulttuurirasismi on syntynyt vastauksena antirasistiseen kritiikkiin. Kuten klassinen rasismi, molemmat jakavat ihmiskunnan ryhmiin, joita erottavat ylitsepääsemättömät rajat. Klassisen, valetieteellisen ja kulttuurisen rasismin mukaan yksilö on epävapaa: käyttäytymistä ohjaa ja viime kädessä määräävät joko luonnonlait tai kulttuurin sanelemat käyttäytymis- ja ajattelutavat. Kulttuurin avulla rodullistaminen on klassista myös jaottelussa elinkeinon, elämäntavan ja moraalikäsitysten kautta.

Suomalaisen rasismin historia

1700-luvun ensimmäiset systematisoidut rotujaottelut sisälsivät myös saamelaiset. Valistusajan tieteilijöiden mukaan lappalaiset olivat alinta rotua, Homo sapiens monstrosus. Suomalaiset liitettiin samaan kuvailuun ja jaotteluun. Näiden sanottiin olevan pohjoisen “n\itä”, epämuodostuneita ihmissyöjiä.

Suomessa vuosien 1872 ja -82 valtiopäivillä käsiteltiin maahan muuttaneita juutalaisia ja suhtautuminen oli äärimmäisen juutalaisvastaista. Valtiopäivien päätöksen mukaan näille ei voi antaa kansalaisuutta, eivätkä edustajat sanojensa mukaan nähneet näissä mitään eroa ruttotautisiin. Juutalaiset saivat Suomessa kansalaisoikeudet vasta vuonna 1917 itsenäistymisen myötä, viimeisenä Euroopassa. Toisen maailmansodan aikana Suomi luovutti 8 juutalaispakolaista Saksaan, joka aiheutti suurta vastustusta. Juutalaismiehet joutuivat taistelemaan Suomen armeijassa Natsi-Saksan rinnalla. Kieltäytyminen olisi johtanut vainoihin juutalaisyhteisöä kohtaan, samoin sodan voittaminen olisi johtanut Suomen juutalaisten tuhoon.

Itsenäistymisen jälkeen suhtautuminen suomalaisiin muuttui. Vastavallankumouksen voitto Suomessa 1918 teki Suomen suomalaisista lopullisesti “valkoisia.” Suomalaiset nähtiin Suomen asukkaina, eli eurooppalaisina/ei-bolshevikkeina, jolloin aiemmat rotuteoriat voitiin hylätä ja jättää käsittämään vain saamelaiset. Aiemmat kiistat päättyivät bolshevismin vastaisen eurooppalaisen rintaman muodostumiseen, missä suomalaisten asema olisi voinut ainakin natsien näkökulmasta olla rodullisesti toinen, jos punaiset olisivat voittaneet.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eugeniikka kasvoi ja kiihtyi myös Suomessa, jossa ihailtiin Natsi-Saksan rotuoppeja. Suomalaiset nähtiin arjalaisina sekä fyysisesti, että henkisesti ja keksittiin suomalaisiin liitettäviä biologisia käsitteitä kuten: “Sisu” eli johtamisen halu, taistelemisen halu, valloitushalu, konsensus luokkien välillä jne.

Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan tavoitteena oli vallata Itä-Euroopan alueet itselleen. Tavoite aiottiin toteuttaa itäeurooppalaisten likvidoimisella ja loppujen siirtämisellä Uralin taakse orjatyövoimaksi. Suomelle luvattiin “sukulaiskansana” oikeus sodan jälkeen pitää itäeurooppalaista ja neuvostoliittolaista orjatyövoimaa

Suomi ja Saksa kuitenkin hävisivät sodan ja avoin rasismi joutui tieteellisesti ja poliittisesti paitsioon aina 90-luvulle asti. Suomessa oli 1930-luvulta 90-luvulle asti erittäin tiukka maahanmuuttopolitiikka, joten ulkomailta Suomeen muutti erittäin vähän väkeä. Rasismi oli kuitenkin hyvin normaalia, sille ei vain ollut kohteita kotimaassa – saamelaisia, romaneja ja juutalaisia lukuunottamatta. Yhtenä esimerkkinä on n-sanan käyttö, jonka väitetään olleen 90-luvulle asti poliittisesti neutraali, vaikka kaikkialla muualla se on aina ollut haukkumanimi.

Suomessa transihmisten sterilisointi on perua rotudarwinismista ja sitä ei poisteta, koska se luo porsaanreiän lisätä sterilisoitavia ihmisryhmiä.*

Suomessa kerätään rotuteorioita puolustelemaan runsaasti aineistoa ja on tehty vuosikymmeniä. Sitä vastaan on vain vähän johdonmukaista ja luokkatietoista materiaalia ja tähän puutteeseen ei olla vieläkään täysin havahduttu.

Rasismi 2000-luvulla (Rasismin paluu)

Rasistinen ajattelu ja väkivalta lisääntyvät Euroopassa, se on “modernien teollisten kapitalististen valtioiden määräävä tekijä.” Itä-Euroopan sosialismin romahtamisen jälkeen tulevaisuuden uhaksi päätettiin “rotu ja ihonväri.” Rotuteoreetikkojen kuvitelmat ovat löytäneet tiensä takaisin ideologis-poliittiseen keskusteluun. Teollisuusmaissa pitkään puolustuskannalla ollut rasismi nousee vetoamalla maailmanlaajuiseen muuttoliikkeeseen.

Pakolais- ja ulkomaalaiskielteisyys nousi vuosituhannen vaihteessa erityisesti hyvin koulutettujen nuorten keskuudessa. Uusfasistisista ja äärioikeistolaisista, rasismilla ratsastavista puolueista on tullut vaikutusvaltaisia poliittisia liikkeitä. Sodan jälkeen rasismille ja fasismille ei ollut käyttöä eurooppalaisessa politiikassa, mutta ne eivät kuitenkaan kadonneet ajatusmaailmasta. Ne olivat vain tabu, ei mikään mistä oltaisiin tietoisesti vapauduttu.

Ranskan ja Länsi-Saksan uusfasistit ajautuivat umpikujaan 1960-luvun lopulla, joten nuoret oikeistoradikaalit älymystön edustajat päätyivät seuraavalla vuosikymmenellä uudistamaan uusfasismin ja oikeistoradikalismin ideologisesti. Ranskassa Le Penin kansallisen rintaman ohjelmat rupesivat vetoamaan älymystön edustajiin.

Länsi-Saksan uusoikeiston ideologialla ja politiikkakonseptilla oli voimakas vaikutus äärioikeistolaisiin puolueisiin ja militantteihin uusfasistisiin ryhmiin. Uusoikeisto kehitti etnopluralismin käsitteen, jonka mukaan kulttuurit ovat kiinteitä, yhtenäisiä ja monoliittisia rakenteita, joilla on tietty maantieteellinen sijainti. Näiden mukaan kulttuurit (= kiertoilmaisu “roduille”), eivät saa sekoittua. Uusoikeisto esittää irtisanoutuneensa rasismista, fasismista ja kansallissosialismista erilaisuuteen perustuvan rasistisen “antirasismin” avulla, jossa rasismi käännetään päälaelleen ja sortajat esitetään sorrettuina; valkoiset eurooppalaiset valloittajat ovat näiden mukaan vaarassa tuhoutua, elleivät pidä yllä valkoista yliherruuttaan.

Postmoderni vasemmisto on myös ominut itselleen runsaasti uusoikeiston ideologiasta. Kylmä sota, nopea teknologinen kehitys, taloudellinen kasvu ja maailmantalouden globalisoituminen peittivät alleen ongelmien vakavuuden. Voimistuva yhteiskunnallinen pahoinvointi toimi näiden polttoaineena.

1970-luvulla alkoi kommunistisen liikkeen kriisi, jonka seurauksena oli totuteltava joukkotyöttömyyteen ja sosiaalivaltion syvenevään kriisiin. 1990-luvulla Länsi-Euroopassa oli jo yli 10% massatyöttömyys. Tulevaisuudennäkymät ovat synkät: Tuotannon kasvu ja keskittyminen on johtanut Euroopassa keskimäärin 20-25% kasvussa olevaan massatyöttömyyteen. Osa-aikatyöt, lyhytkestoiset työsopimukset, matalat palkat ja työttömyys ovat normi työmarkkinoilla. “Hyvänä” yhteiskuntana konservatiivit näkevät vahvan hierarkkisen, hyvinvointivaltion rippeistäkin vapaan yhteiskunnan.

1990-luvulla oltiin keskittyneitä sosialismin romahdukseen Itä-Euroopassa, sekä markkinatalouden ja liberalismin maailmanlaajuiseen “voittoon” sekä “historian loppuun”, “sosialistisen demokratiavajeen” poistamisella. Samalla aloitettiin “salakuljetusoperaatio”, jossa yhteiskuntatieteilijät alkoivat syytää valtavan määrään informaatiota perinnöllisyyteen pohjaavan meritokratian, asiantuntijoiden ja korkeasti koulutettujen valtaan perustuvan yhteiskunnan perustelemiseksi. “Uudet tulkitsijat” johdonmukaisesti rakentavat näistä geneettis-meritokratista* yhteiskuntaa.

Yhteiskuntaa eteenpäin vievänä voimana pidetään ainoastaan kilpailua ja suorittaminen on radikalisoitunut hyvinvointisovinismiksi. “Häviäjät” ovat syypäitä omaan tilanteeseensa ja “voittajilla” on oikeus aggressiivisesti puolustaa omaisuuttaan “vieraita” vaatimuksia vastaa. Suoritusyhteiskunnan jatkuva kilpailu- ja valintatilanne johtaa yksilöiden vihankohteiden kasvuun, samalla tuhoten solidaarisen yhteistyön perustaa.

Globaali eriarvoisuus, ekologinen kriisi ja pohjoinen-etelä-ristiriita pyritään ratkaisemaan rasismilla. Ekorasismin edustajat esittävät, että läntinen elintaso ei ole mahdollinen koko maailmalle ekologisesti kestävällä tavalla, maailmantalouden vinoutunutta rakennetta ei pidä korjata, eikä pidä muuttaa tuotantoa, kulutusta tai energian- ja raaka-aineiden käyttöä. 10 prosenttia maailman väestöstä käyttää 90 prosenttia raaka-aineista ja ainoa keino jatkaa tällä linjalla olisi maailmanlaajuinen apartheid-politiikka, joten ekologinen kriisi pyritään militarisoimaan.

Ympäristöongelmien esitetään olevan hallinnassa teollisuusmaissa, mutta ei “värillisissä”, kasvavan väestön tai vasta teollistuvissa maissa. Ekorasistien mukaan ympäristökriisi ei olisi ongelma jos se rajoittuisi vain Eurooppaan, minkä takia vain imperialismin keskusalueet saisivat teollistua ja saastuttaa rajoituksetta. Ekorasismia ruokitaan käsitteillä “ihmisvyöry”, “pakolaistulva” tai “väestönräjähdys”, koska näiden mukaan ekologinen ja taloudellinen tasapaino on pääasiassa väestöntiheyden aiheuttama.

Euroamerikkalaiset imperialistivallat aloittivat Yhdysvaltojen johdolla Afganistanin miehityksen 2001. Vuonna 2003 miehitettiin Irak ja vuodesta 2010 eteenpäin nämä ovat lisäksi sotineet mm. Libyassa, Syyriassa, Jemenissä ja tukeneet Lähi-Idän taantumuksellisimpia aineksia ja johtajia. “Imperialismin sadonkorjuu”, eli sotien ja levottomuuksien aiheuttamat pakkosiirrot ja levottomuudet ovat lisänneet pakolaisten määrää huomattavasti. Näihin, enimmäkseen islaminuskoisiin maihin, kohdistettu vihapropaganda on heijastunut erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa massiivisena islamofobiana ja rasismina. Tämä kohdistuu erityisesti tummaihoisiin muslimeihin. Läntinen islamofobia on levinnyt myös sellaisiin maihin, kuin Intia, Kiina ja Filippiinit.

Rasismi Suomessa 2000-luvulla

1990-luvulla tutkimusten mukaan Helsingin lukiolaiset ja Joensuun skinit esittivät yhteneviä mielipiteitä siitä, että vahvemmilla on oikeus sanella tahtonsa heikommille. Molempien maailmankatsomuksessa nähtiin kilpailu, taistelu ja vahvojen pärjääminen terveen yhteiskunnan edellytyksenä.

Suomessa 80-luvulla kasvanut skiniliike pääsi 90-luvulla otsikoihin rasistisen väkivallan vuoksi. Näillä oli tässä vaiheessa jo omia lehtiä ja alkeellista järjestötoimintaa. Koska tämä toiminta jäi marginaaliin, äärioikeisto muutti strategiaansa ja pyrki “sisäsiistiin” imagoon, yliopistoihin ja parlamentteihin. Tässä ollaan onnistuttu: 90-luvun skiniliikkeen perillisiä on niin kunnanvaltuustoissa, europarlamentissa, eduskunnassa, hallituksessa kuin kaduillakin.

Pakolais- ja ulkomaalaiskielteisyys nousi vuosituhannen vaihteessa erityisesti hyvin koulutettujen nuorten keskuudessa. Suomeen tämä heijastui ensin Tatu “Matin isä” Vanhasen sekä Yrjö Ahmavaaran rotuteorioissa, joilla nämä selittivät luokkaerot ja luokkien periytyvyyden: tasa-arvo ja erityisesti hyvinvointivaltio sosiaali- ja koulutusohjelmineen on pahasta, älykkyyserot periytyvät ja sitä kautta luokka-asema, erityisesti rotujen ja etnisten ryhmien keskuudessa. Samoin köyhien, eli “geneettisesti heikkojen” on saatava vähemmän lapsia, rikkaiden enemmän. Siksi oikeiston mukaan taloudellinen tuki ja palvelut on lakkautettava köyhiltä, varsinkin vähävaraisilta äideiltä (erityisesti abortit, seksuaalipalvelut jne). Sterilisaatiota ei uskalleta suoraan ehdottaa, mutta sitä vihjaillaan vahvasti.

Suomen myötäily Yhdysvaltojen sotaretkiin ja niissä avustaminen on lisännyt islamofobiaa ja rasismia Suomessa. Vaikka maahanmuuttajien määrä on kasvanut maahanmuuttolakien muuttamisen jälkeen 1990-luvulla, on maahanmuuttajien määrä edelleen marginaalinen ja Suomeen muuttaminen on edelleen erittäin vaikeaa. Huomionarvoista on, että “maahanmuuttokriittisten”, eli rasistien rasismi on peittelemättömän elitististä ja sen sisältö on nimenomaan köyhien vastaista ja myötäilee muun oikeiston hyökkäyksiä köyhien tukemista ja avustusta vastaan.

Miten rasismia vastaan pitää taistella?

On ymmärrettävä että Suomen valtio, kuten muutkin euroamerikkalaiset imperialistivaltiot, edustavat valkoista ylivaltaa. Rasismi on vain tätä ylläpitävä ideologia, mutta valkoinen ylivalta on yhteiskunnallisten rakenteiden ja valtasuhteiden kokonaisuus – eli porvarillinen Suomen valtio yhteiskunnallisena muodostumana.

Valkoisen ylivallan kannatus ei selity ei-valkoisen väestönosan kasvulla. Rasismi ei kasva yksilöllisestä vieraan pelosta, vaan valkoiselle ylivallalle rakennetun yhteiskuntajärjestelmän päällysrakenteesta. Valkoinen ylivalta ei ole vain historiaa, ideologinen jäänne ilman aineellista perustaa, “viharyhmiä” tai pelkästään periytynyttä epätasa-arvoa. Esittämällä asiasta vain pintailmiöt, peitellään valkoista ylivaltaa, sen syvimpiä rakenteita ja perustavimpia tukipilareita. Rasismi kasvaa sitä laajemmasta ja syvemmästä valkoisesta ylivallasta. Kun valkoista ylivaltaa rakennettiin, valkoisilla ei ollut mitään epäselvyyttä vaan täysi tietoisuus siihen liittyvistä etuoikeuksista.

Parlamenteissa ja liike-elämässä toimivat “sisäsiistit” fasistit vetoavat ensisijaisesti liberaaleiksi arvioimiinsa ihmisryhmiin ja toimivat liberaaleiksi arvioimillaan alueilla. Fasistit ja liberaalit löytävät yhteisen sävelen köyhien, kouluttamattomien ja eri vähemmistöryhmien sivuuttamisella, keskittymällä kapitalismin ylläpitoon. Fasismi alkaa enenevässä määrin olla ainoa keino pitää kapitalismia elossa, minkä moni liberaali alkaa vaistomaisesti tiedostaa.

Nämä eivät voi toimia alueilla joissa he kohtaisivat koko kansan vihan ja täysimittaisen vastarinnan. Siksi rasismin avulla usutetaan kapitalismin kurjistamat ihmisjoukot toisiaan vastaan. Valkoisen ylivallan lupaamien etujen avulla saadaan valkoiset köyhät taistelemaan ei-valkoisia köyhiä vastaan tavoilla ja keinoilla, joihin rikkaat eivät ilman kansan vastarintaa pystyisi.

Rasisminvastainen taistelu on taistelua konkreettisista asioista, kuten toimeentulosta, asumisesta ja turvallisuudesta. Tehokkainta tämä on osana fasisminvastaista taistelua. On taisteltava alueilla, joissa fasismi ja rasismi sortavat ihmisiä eniten. Liberaalit tunnukset ja keinot on hylättävä, sillä ne eivät parhaimmillaankaan edistä fasisminvastaisuutta ja niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös antifasismia, työläisiä ja kansaa vastaan. Vastarinta on kohdistettava todellista vihollista, kapitalismi-imperialismia ja valkoista ylivaltaa vastaan. Ennen kaikkea on uskallettava voittaa.

Esipuhe 7: Kapitalismia ei voi olla ilman rasismia, Osa II

Esipuhe 7: Kapitalismia ei voi olla ilman rasismia

Rasismin määrittely

“Valkoinen rotu” on melko uusi poliittinen rakennelma. Rasismi sanana on keksitty vasta 1930-luvulla ja ilmiö on tunnistettu ensi kerran vasta 1800-luvun lopulla. Sen juuret tulevat kuitenkin jo 1400-luvulta, mutta valkoisen ylivallan edustajat ja kannattajat alkoivat tunnustamaan sen poliittiseksi rakennelmaksi vasta kun natsit alkoivat kohdistamaan ylivaltaa myös muihin eurooppalaisiin kansoihin ja alueisiin n. 500 vuotta valkoisen ylivallan alkamisen jälkeen.

Rasismia on historiallisesti ollut kolmenlaista:
– Klassista, eli uskonnolla perusteltua rasismia siirtomaavallan oikeuttamiseksi
– Valetieteellistä rasismia, joka kehittyi valistusajalla uskonnon menettäessä merkitystään akateemisissa piireissä, sekä liberalismin ja erityisesti sosialismin vastaisuuden perustelemiseksi
– Kulttuurirasismia, joka nousi toisen maailmansodan jälkeen valetieteellisen rasismin menetettyä biologisen sisältönsä

Nämä muodot eroavat toisistaan vain pintapuolisesti, niiden perustelut eivät eroa toisistaan ja ne ovat vaihdettavissa toisiinsa tarpeen mukaan. Rasismin valetieteellinen pohja kestää hyvin tieteen sisäistä kritiikkiä, koska sillä ei ole oikeaa tieteellistä perustaa. Kun yksi kriteeri hylätään, ruvetaan käyttämään toista.

Rasismin avulla tulkitaan asiat “valkoisen rodun”, eli todellisuudessa valkoisen suurpääoman hyväksi. Rasismin mukaan yksilö on epävapaa: käyttäytymistä ohjaavat ja viime kädessä määräävät joko luonnonlait tai kulttuurin sanelemat käyttäytymis- ja ajattelutavat. Se jakaa ihmiskunnan ryhmiin, joita erottavat ylitsepääsemättömät rajat. Rasismilla ja rodullistamisella jaotellaan ihmiset myös elinkeinon, elämäntavan ja moraalikäsitysten kautta.

Ihmiset, ihmisten käyttäytyminen, sosiaalinen elämä, historian kulku ja yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ilmiöt esitetään muuttumattomina asioina, ne biologisoidaan ja esitetään että vain rasistisen tulkinnan avulla löydetään ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin. Rasismille esitetään olevan biologinen, geneettinen perusta. “Rotuja” ei saisi sekoittaa ja esitetään että kaikki kansat ja kulttuurit vierastavat toisiaan.

Mistä sitten ilmiöt kuten solidaarisuus ja antirasismi kumpuavat? Rasismi ei ole yhteiskunnan alimpien kerrosten ongelma, asenne, reaktio, syntipukin etsintä tai protesti, tälläisella analyysilla päädytään vain sivuuttamaan muut ryhmät. Rasismi läpäisee yhteiskunnan kaikki sosiaaliset kerrokset ja luokat. Pitäisikin kysyä: mistä kumpuaa yhteiskunnan hyväosaisten koveneva suvaitsemattomuus ja lisääntyvä kielteinen asennoituminen tiettyihin ulkomaalaisiin. Tutkimusten mukaan työväenluokkaisilla nuorilla on vähemmän rasistisia taipumuksia kuin porvariston.

Kapitalismi on ihmiskunnan enemmistön vastainen järjestelmä, joten se tarvitsee käyttöönsä ihmiskunnan enemmistön vastaisen ideologian. Sen mukaan ihmisen ominaisuudet, taipumukset ja elämäntilanne voidaan selittää muuttumattomien luonnonlakien kautta, oli kyse sitten alkoholismista, uskottomuudesta, koulutustasosta tai köyhyydestä.

Jotta voi toimia ihmiskunnalle epäsuotuisan järjestelmän puolesta, on uskottava sellaisen olemassaolon välttämättömyyteen. Vain siitä hyötyvät uskovat näin ehdoitta. Loput voidaan saada uskomaan näin, kunhan heidät eristetään tarpeeksi pieniin ryhmiin erilleen toisistaan, keinotekoisesti luotuihin ryhmiin kuten “valkoisiin”, “ruskeisiin” tai “mustiin.”

“Rotu” ideana on harhaa, mutta sillä on materiaaliset vaikutukset tosielämässä. Rasismin avulla pyritään pitämään työläisiä erillään, jolloin he eivät näe heidän yhteneviä tavoitteita ja vaatimuksia. Liberaalit valkoiset vastustavat sosialismia, eivätkä tunnusta tätä työväenluokan yhteistä tavoitetta, mikä taas johtaa “eliitin” hylkäämien köyhien valkoisten liittoutumiseen taantumuksellisen valkoisen pääoman kanssa koko työväenluokkaa vastaan. Rasismin materiaalinen pohja tulee valkoisen ylivallan käytännöstä, jossa valkoisen sovinismin ideologia kohdistetaan valkoisiin työläisiin ja alistetaan sitä kautta sekä mustat että valkoiset työläiset. Se ei ole rikos vain ei-valkoisia vaan koko työväenluokkaa kohtaan. Se pitää koko työväenluokan taistelua aloillaan, joten sen hävittäminen on työväenluokan välittömimpiä tavoitteita.

Toisin kuin liberaalit esittävät, rasismi ei nouse ihmisten ulkoisten erojen perusteella. Se ei kohdistu vain pintapuolisiin ilmiöihin, kuten uskontoon, ihonväriin tai kulttuuriin, silloin se olisi vain sovinismia. Rasismi esittää yhteiskunnalliset ilmiöt “luonnollisina”, eli biologisina ja muuttumattomina seikkoina.

Tavanomaista on esittää rasismi pelkkinä mielipiteinä, yksilön vihana toista yksilöä kohtaan. Liberaali yhteiskuntatiede palauttaa rasistiset ilmaukset yksilöiden henkilökohtaisiksi ennakkoluuloiksi, irrallisiksi irrationaalisiksi toimiksi, ja pelkistää rotukysymykset “viharikoksiksi”, “vihapuheeksi”, ennakkoluuloiksi ja “valkoisten oikeuksiksi ja mielipiteenvapaudeksi.”

Rasismilla on kuitenkin pitkät juuret historiallisesti, taloudellisesti, poliittisesti ja jokapäiväisessä elämässä. Se ei uinu jokaisessa yhteiskunnassa odottaen löytäjäänsä, vaan sillä on oma sukupuunsa, joka on jäljitettävissä ja ihmiset ovat sen käsitteenä synnyttäneet jakaessaan “rodullisesti” toisiaan oletusten ja henkisten valmiuksien perusteella. Illuusio rodusta syntyy rasismin käytännöstä, joka on kasvanut läheisesti nykyaikaisen riiston ja sorron mukana.

Ihmisten luokittelu ennen siirtomaa-aikaa

Muukalaispelko ja kansakeskeisyys sekoitetaan usein rasismiin. Ensin mainittu on usein liittynyt ravinnon niukkuuteen ja jälkimmäinen on esim. sitä, että omaa kansaa on kutsuttu “ihmiseksi.” Roomassa ja Kreikassa kansalaisia olivat kaikki, jotka kansankokous hyväksyi kansalaisiksi ja judeo-kristillis-islamilaisten uskontojen jako oli uskovaisiin ja muihin.

Ihmisiä kyllä Toiseutettiin, verrattiin itseä ja ryhmää toisiin identiteetin rakentamiseksi, mutta jaottelut “meihin” ja “niihin” sisälsivät kuitenkin ajatuksen yhteisestä ihmisyydestä ja alkuperästä. Musta värinä oli Välimeren alueella yhdistetty pahoihin asioihin kuten kuolemaan, mutta väriä symboleineen ei yhdistetty yhteenkään etniseen ryhmään ennen kuin vasta siirtomaa-ajalla.

Intian kastijärjestelmä on lähellä euroamerikkalaista rasismia. Molemmissa tietyt fyysiset piirteet ja ennen kaikkea ihonväri on merkittävä erotteleva tekijä. Molemmissa myös luokitellaan tiettyjen tuntomerkkien perusteella ja liitetään sosiaalisia lisämerkityksiä näin luotuihin luokkiin. Myös muissa kulttuureissa on esiintynyt vihamielisyyden piirteitä muita kohtaan ja kastilaitoksen kaltaisia järjestelmiä, mutta vain länsimaissa rasismi on nostettu valetieteellisyyden ympäröimän uskonkappaleen asemaan ja uhrannut miljoonittain ihmisiä rodun alttarille.

Ihmisiä on luokiteltu luokka-aseman mukaan koko luokkayhteiskunnan olemassaolon ajan. Luokka-asema on myös periytynyt, kun omaisuus on periytetty pojille tai vanhimmalle pojalle. Siirtomaa-ajan alkaessa oli kansojen ja alueiden valloitus, riisto ja tuhoaminen perusteltava jotenkin. Alkuun tämä hoidettiin liittämällä luokka-aseman periytyminen kansallisuuden periytymiseen. Tämä loi pohjan “rodulle”, erotuksena maantieteellisistä jaoista.

Valloittajat saapuivat 1500-luvulla eteläiseen Amerikkaan ja Afrikan rannikkoalueille, 1600-luvulla pohjoiseen Amerikkaan, 1700-luvulla Intiaan ja 1800-luvulla Afrikan sisäosiin ja Kauko-Itään. Tämä on johtanut satojen miljoonien alkuperäisasukkaiden kansanmurhiin, ensiksi sairauksilla ja riistolla ja sitten kun valloittaja on vain kyllästynyt pitämään kansakuntia uskollisina, on ne eliminoitu täydellisesti. Sivilisaatiota ei todellakaan ole koskaan viety “alkukantaisille” kansoille, vaan eurooppalaiset raakalaiset ovat olleet niitä, jotka ovat toteuttaneet “julmuuden korkeinta astetta.” Joukko- ja kansanmurhat ovat aina olleet eurooppalaiselle valloituspolitiikalle arkipäivää.

1. Klassinen rasismi

Klassinen rasismi syntyi vuonna 1492. Tuolloin Kolumbus purjehti Amerikkaan, Espanjan valloitus päättyi ja kaikki ei-kristityt, erityisesti juutalaiset, karkotettiin maasta. Siitä ovat seuranneet kansallisvaltiot, tieteellinen ajattelu ja teollistuminen, kapitalismi, eurooppalaisten valtaukset ja imperialismi. Näillä ja rasismilla on kiinteä yhteys.

Eurooppalainen laajentumispolitiikka (ristiretket, löytöretket, transatlanttinen orjakauppa ja siirtomaiden valloittaminen, alkuperäisväestön alistaminen ja orjuuttaminen, eli historian suurin kansanmurha) ja sen käynnistämä sosiaalinen liikkuminen loi ja ruokki rasismia hävittämällä ihmiskunnan jakaantumisen maantieteellisiin ja paikallisiin alaryhmiin.

Riisto, sorto ja valta on oikeutettava jollakin. Rasismi toimii yhtenä tällaisena muotona, aggressiivisen laajenemispolitiikan ja sosiaalisen kerrostumisen tuloksena ja oikeuttajana. Rasistisista ajatusrakennelmista kehittyi eurooppalaisten materiaalisen, sotilaallisen ja teknisen ylivoimaisuuden selitys- ja oikeutusideologia. Eurooppalaiset kohtasivat toiset kansat valloittajina ja alistajina vuosisatojen ajan, mikä on pohja länsimaisen mentaliteetin kehitykselle.

A. Espanja

600-luvulta 1500-luvulle eurooppalaisten kauppa keskittyi lähialueille, joten kaikki islaminuskoiset esitettiin barbaarimaisina ja tyrannimaisina, joiden alueella yksinvaltiaat ovat estäneet kaiken kehityksen. Erityisesti tämä kuva yleistyi risti- eli ryöstöretkien myötä, ryöstämisen oikeuttamiseksi. Ristiretkeläisten perustamat valtiot kävivät orjakauppaa, joka toimi pohjana renessanssiajan kukoistukselle. Kiinaa sen sijaan pidettiin edistyneenä, koska siellä yksinvaltius oli yhtä ankaraa kuin Euroopassa.

1400- luvulla Espanjassa suoritettiin loppuun reconquista, Iberian niemimaan muslimien ja juutalaisten karkoittaminen ja joukkomurha. Sama oli jo tehty Ranskassa ja Englannissa aiemmin. Ristiretkistä, reconquistasta ja juutalaisvastaisuudesta syntyi “veren puhtauden” ajatus löytöretkiajalla, erotuksena aiempien vuosituhansien eurooppalaiselle suvaitsevaisuudelle.

Euroopassa oli olemassa käsitteet “veren perintö”, eli aatelisia ovat vain aatelisista syntyneet, ja “veren puhtaus”, eli ei-aatelisten ja aatelisten avioliittojen kieltäminen. Tämä ulotettiin Espanjan reconquistan aikana myös rahvaaseen. “Puhdasveriset”, eli ne joilla oli täydet kansalaisoikeudet, olivat niitä joilla oli kristilliset esivanhemmat vähintään kolmeen sukupolveen asti. Tämä malli sai myös alempien luokkien kristittyjen tuen.

Uuskristityt jaettiin puoli-, neljäsosa- ja kahdeksasosajuutalaisiin, vasta kolmannen sukupolven jälkeen oli “puhdasverinen”. Espanjalaiset ja portugalilaiset siirsivät tämän hallitsemis- ja alistamisperiaatteen siirtomaihin, syntyperä ja ihonväri määrittivät samalla lailla yksilön asemaa (puoli-, neljäsosa- ja kahdeksasosavalkoinen jne.)

Tämä on institutionalisoidun rasismin ensi muoto. “Myrkyttynyttä verta” etsimään perustettiin inkvisitio, joka oli vuosisatainen kuningaskunnan terrorijärjestö. Käsityöläisammatteja ja kauppaa pidettiin epäsopivana “puhdasverisille”, jota oli aiemmin tehneet maurit ja juutalaiset. Tämä johti Espanjan talouden romahdukseen. Latinalaisen Amerikan siirtomaissa kiellettiin “mustilta ja mulateilta” korkeat virat, ylempi koulutus tai vapaat ammatit.

Ottomaanien vallattua silkkitien, kauppareitin Kiinan ja Euroopan välillä, päättivät portugalilaiset suunnata länteen ja etsiä kultaa ja rikkauksia uuteen ristiretkeen ja silkkitien uudelleenvaltaamiseksi. Portugalilaiset löysivätkin Amerikan vuonna 1492, josta tuotujen jalometallien avulla eurooppalaisista siirtomaavaltioista tuli moderneja suurvaltoja. Euroopasta ja myöhemmin Yhdysvalloista tuli kapitalistisen maailmantalouden moottori, joka pakotti kaikki kansakunnat kapitalismin “rautahäkkiin”.

B. Yhdysvallat

Vuosina 1500-1550 tapettiin 80 miljoonasta amerikkalaisesta alkuperäisasukkaasta 70 miljoonaa. Syntyi ihonväriin pohjaava erottelu, “valkoiseen”, “keltaiseen”, “mustaan” ja “punaiseen” aiemman kulttuuriin pohjaavan erottelun sijaan. Pohjois-Amerikan intiaanisodat vuosina 1622–1924 johtivat alkuperäisasukkaisiin kohdistuneeseen teurastusten sarjoihin ja mitä mielikuvituksellisempien rotuteorioiden keksimiseen sen oikeuttamiseksi.

Ennen rodun käsitettä eurooppalainen Toiseuttaminen oli sivistyksen (kirjaimet, hallinto, vaatteet, taide, kauppa jne.) ja kristinuskon puuttumista. Ristiretkien aikana eurooppalaiset pääsivät sokeriruo’on makuun ja sen viljely ja tuotannon laajentaminen 1400-luvun puolestavälistä lähtien tehtiin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuoduilla orjilla. Orjuutta ruvettiin perustelemaan rasistisilla ja rodullisilla argumenteilla. Kun orjuus esitetään luonnollisena, vältetään esittämästä sen tapoihin ja lakiin perustuva pohja, eli sen pohjaaminen väkivaltaan. Koska orjuus on väkivaltaa, voi siitä päästä eroon vain taistelulla orjuuttajia vastaan. Orjakauppa loi tietyille alueille jatkuvan sotatilan, joka tuhosi kaikki yhteiskunnallisen kehityksen edellytykset.

Sokeriplantaasit olivat aikansa tuottoisimpia sijoituksia, sieltä nousi suuri osa nousevan kapitalismin tarvitsemista pääomista ja siksi sitä vastustettiin emämaissa niin vähän. Esimerkiksi yli puolet Britannian työväestä oli jotenkin kytköksissä orjasiirtomaihin ja niiden menestykseen. Amerikkaan tuli paljon sopimustyöntekijöitä, jotka olivat muutaman vuoden isäntien käsky- ja kurinpitovallassa kunnes vapautuivat. Afrikkalaiset hyvin harvoin olivat tällaisia, ja suurin osa tuotiin suoraan orjiksi alusta alkaen.

Rotuennakkoluulot ovat orjuuden seurausta. Transatlanttisen orjatalouden ominaispiirre oli “rodun”(l. ihonvärin) ja orjuuden yhdistyminen. Varsinkin Pohjois-Amerikassa kiellettiin “rotujen” sekoittuminen, ja näiden väliset avioliitot. 1700-luvun lopulta englanninkielisissä maissa abolitionistinen, orjuuden lakkauttamista vaatinut liike kasvoi huomattavasti, jonka vastavetona valkoinen eliitti aloitti rotuteorisoinnin. Abolitionistit vastustivat orjuutta, mutta saattoivat olla yhtä kovia rasisteja kuin orjuuden puolustajat.

Orjuuden lakkauttaminen johti monilla alueilla talouden heikkenemiseen, eikä vapautetuista orjista hetkessä voinut tulla vapaita teollisuustyöläisiä tai talonpoikia, mikä vahvisti rasistisia asenteita, koska orjuuden puolustajat pystyivät esittämään olevansa oikeassa väittäessään: “Mustat eivät kykene elämään vapaina ja sopeutumaan sivistyneeseen yhteiskuntaan.”

Yhdysvalloissa oikeuksia ja yhteiskuntasopimusta ei ulotettu orjiin, joita oli kuudennes maan väestöstä ja perustuslain monessa kohdassa orjuus vahvistettiin sitä suoraan sanomatta: Orja oli 3/5 henkilö, asevoimilla oli oikeus varustautua orjakapinoiden kukistamiseksi ja osavaltiot velvoitettiin palauttamaan karanneet orjat isännilleen.

Orjuus lakkautettiin Yhdysvalloissa vasta sisällissodan jälkeen 1865, mutta seuraavana vuonna Etelä muutti lakia niin että mustista yhteisönä, eikä enää yksilöinä, tuli Etelän valkoisten omaisuutta. Pohjoinen antoi Etelälle vapaat käden “rotuongelman ratkaisulle.” Demokraatit rupesivat pelottelemaan mustalla ylivallalla, eli sillä että mustat ryhtyisivät valtaanpäästyään kohtelemaan valkoisia kuin valkoiset ovat kohdelleet mustia. Vuonna 1896 vahvistettiin ns. Jim Crow-lait, eli rotuerottelu. Mustien äänioikeutta ryhdyttiin rajoittamaan veroilla ja lukutaitokokeilla ja esim. Louisianassa 1896-1904 välillä mustien äänioikeutettujen määrä putosi tuhannesosaan.

Tieteilijät ja varsinkin psykologit kannattivat mustien huonoa asemaa. 1950-luvulla näiden mukaan mustilla oli “kansalaisoikeusliikkeen voimistumisen, rotuerottelun heikentymisen ja ‘kommunistisen propagandan’ vuoksi hämärtynyt näkemys näiden paikasta yhteiskunnassa”, joka mukamas aiheutti mustien keskuudessa ahdistusta ja mielisairautta. Mustia parhaimmillaankin pidettiin “naisena rotujen joukossa”.

Afroamerikkalainen ihmisoikeusliike kehittyi 1900-luvun alkupuolella, erityisesti ensimmäisen ja toisen maailmansodan seurauksena. Toista maailmansotaa pidettiin fasisminvastaisen sodan lisäksi rasisminvastaisena. Pettymys olikin valtaisa, kun rasismi vain vahvistui toisen maailmansodan jälkeen jopa niin paljon, että esim. Etelä-Afrikan Apartheid otti mallinsa sellaisenaan Yhdysvalloista. Maailmansodassa tuhottu Saksan rotupolitiikka oli kuitenkin kyseenalaistanut rasismin sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

C. Ranska

1700-luvulla vaikuttanut valistusaika esitti ihmisyyden olevan kaikille samanlaista huolimatta ulkonäön, elämäntavan, uskonnon ja yhteiskunnallisen järjestyksen eroista. Toisaalta se myös esitti eurooppalaisen porvarillisen kulttuurin ja ideologian ihmisyyden pohjana, ainoana sopivana maailmankuvana. Valistus kehitti modernin tasa-arvoisuuden ja humaanisuuden käsitteet, jonka pohjalta rodulliset erot ja epätasa-arvo, eli moderni rodun käsite, pystyttiin muodostamaan.

Valistusaikana kehittyi valetieteellinen rasismi, mutta samalla myös sen vastustus. Rasismia pidettiin sopimuksena, eikä todellisuuteen pohjaavana, sillä ihmiset pystyivät lisääntymään ja hankkimaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä “rodusta” riippumatta. 1700-luvulla alkoi “rotujen” biologisointi, mutta silloin ei vielä katsottu “rotua” ihmisen henkisten kykyjen ja kulttuuri- ja yhteiskuntakehityksen määrääjäksi. 1800-luvulle kehittyi myös teoria yhteiskunnan asteittaisesta kehittymisestä tiettyjen sivilisoitumisasteiden kautta, jotka yhdistettiin rotuluokituksiin.

Aiempi biologinen rasismi pohjasi polveutumisen puhtauteen, raz/race tulee arabialaisesta käsitteestä ras, joka merkitsee klaanin päällikköä tai polveutumista, suomen “rotu” tulee venäjän rod-sanasta, eli suku. Alkuun “rotu” tarkoitti aatelisten ja ylimysten polveutumislinjaa, sitten kansan tai heimon synonyymina, luonnontieteellisesti jonkinasteista ihmislajin muunnosta. “Rotu” syrjäytti uskonnolliset perustelut erottelulle, mutta peri “veren puhtauden” ajatuksen. 1700-luvulla luokiteltiin ihminen eläimiin, mutta ihmisen sisälle luokiteltiin “rotuja” joista jotkut nähtiin eläimellisempinä.

1700-luvulla kristikunta oli jakaantunut maallisten hallitsijoiden alaisuuteen ja eri kirkkokuntiin. Tästä alkoi talouden kautta filosofiassa sarastaa autonominen yksilö, “me”, joka rotuteorioissa muuttui lihaksi. Tähän aikaan syntynyt humanismi oli läpeensä rasistista: sen mukaan eurooppalainen pystyi olemaan ihminen vain jos muut miellettiin orjiksi ja epäsikiöiksi. Sukupuoli ja sosiaalinen asema ovat yhtä lailla rajoitettua humanismissa, koska humanismi on porvarillista ja pohjaa riistoon ja luokkaeroihin. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo oli todellisuudessa varattu vain valkoiselle miesporvaristolle.

1800-luvulla Ranskan kuningasvallan sortumisen, vallankumouksen, Napoleonin nousun ja tuhon ja uuden keisariajan seurauksena alettiin puhumaan sivilisaation rappeutumisesta, joka yhdistettiin “rotuun”. Rotukäsitteellä ruvettiin käsittelemään eurooppalaisen politiikan ristiriitoja. Valkoinen “rotu” hajotettiin “alarotuihin” etuoikeuttamaan tietyn yhteiskuntaluokan tai etnisen ryhmän valta kunkin kansallisvaltion sisällä.

Ylin “rotu”, valkoinen, samaistettiin nyt aatelistoon. Ranskassa virkoja oli jaettu syntyperän (race) mukaan. Aateliston puolustaessa tätä oikeuttaan siitä tuli poliittinen avainkäsite. Vastavallankumoukselliset vetosivat luonnolliseen ja rodulliseen epätasa-arvoon. Rasismista tuli “taisteluteoria demokratiaa vastaan” ja aatelisten mukaan kaikki pahuus historiassa kasvoi tasa-arvovaatimuksesta.

2. Valetieteellinen rasismi

A. Englanti

1800-luvun lopulla euroamerikkalainen akateeminen maailma otti rotuopin omakseen ja perusti tieteellisiä seuroja ja yliopistollisia oppituoleja ja laitoksia. Eurooppa oli siirtynyt imperialismin aikakauteen, jolloin eurooppalaiset tekivät toistuvasti kansanmurhia ympäri maailmaa ja tälle politiikalle vaadittiin oikeutusta. Syntyvää kaupunkiproletariaattia pidettiin “rotuna”, eikä luokkana. Sen vaarallinen elämä työttömyyden, puutteen ja nälän ahdistamana nähtiin näiden fyysisten ominaisuuksien ansiona, ei ympäristön. Vastaavasti porvaristo rakensi mielikuvan luokkien erillisyydestä ulkonäköön liittyvillä stereotypioilla ja pukeutumisella.

Antropologit tutkivat kaupungistumisen, itsemurhien, avioerojen, mielisairauksien ja vaurauden mahdollista perinnöllisyyttä. Päädyttiin kahteen vaihtoehtoon: joko niihin vaikuttavat sosiaaliset, kulttuuriset ja fyysiset ympäristötekijät tai ne ovat perinnöllisiä. Antropologit valitsivat jälkimmäisen. 1850-luvulla siirryttiin näkemykseen “rotu on kaikki: kirjallisuus, tiede, taide – sivilisaatio”. “Rodulla” selitettiin kaikki elämänilmiöt. “Rotu” ja rasismi alkoi kohdistumaan myös eurooppalaisiin.

Rotuoppi ja rasismi on tärkein osa sosiaalisten suhteiden biologisointia. Rotuteorioiden mukaan yksilön paikkaa yhteiskunnassa eivät määrää työnjakosuhteet, koulutus, peritty asema ja varallisuus, vaan veren perintö. Tämä oli mahtava ideologinen ase yhteiskunnallista radikalismia ja muutosvaatimuksia vastustettaessa. “Rotu” ja hierarkkinen rotuajattelu ovat erottamattomasti mukana nationalismissa ja imperialismissa.

Sosiaalidarwinismi

1859 Darwin julkaisi Lajien synnyn, ensimmäisen tieteellisen teoksen biologisesta evoluutioteoriasta. Tämän mukaan lajit polveutuvat toisista lajeista. Rasistit ottivat tämän omaan käyttöönsä “sosiaalidarwinismina.” Proletariaatin ongelmiksi esitettiin “toinen syntyperä” ja “erirotuisuus.” Tällainen “sosiaaliaristokratismi” on yleistä rasismissa. Aateliston ja orjanomistajien rasismi korvattiin darwinilaisella “tieteellisellä” rasismilla.

Darwinilainen käsite “olemassaolotaistelu” oli peräisin Malthusin virheellisistä väestökasvua koskevista teeseistä, jonka mukaan ihmiskunta lisääntyy geometrisesti (2,4,8,16…) mutta ruokavarat aritmeettisesti (1,2,3,4), joka taas johtaa taisteluun ravinnosta jonka vain vahvin voittaa. Tällaista ajattelua on edelleen olemassa ja sitä esiintyy mm. kun ruvetaan puhumaan “liikaväestöstä” tai jonkin maan, kuten Suomen, resursseista esim. pakolaiskeskustelussa, maahanmuutossa, palkkauksessa, tuissa jne.

Toinen vaikutus oli Spenceriltä, joka yhdisti vapaan kilpailun ja biologian. Hänen mukaansa kaikki yhteiskunnallinen tuki vähävaraisille, esimerkiksi valtiollinen köyhäinapu, ehkäisee olemassaolon taistelun, sillä luonto haluaa vain parhaiden jäävän eloon ja vähempiarvoisten tuhoutumista. Vapaa kilpailu takaa parhaiten liikemiesten ja varakkaiden yrittäjien selviytymisen parhaimpina sopeutujina ja heikoimpien tuhoamisen. Hyvinvoivat jäsenet ovat oikeutettuja vaurastumaan kansanjoukkojen kustannuksella, “kelvollisten” eloonjäämisen takaamiseksi.

Marx huomautti, että Darwinin ajatukset olivat samankaltaisia filosofi Hobbesin “kaikkien sota kaikkia vastaan”-ajattelusta: “Kuinka suuri sattuma, että luonnosta löytyi englantilainen yhteiskunta työnjakoineen, kilpailuineen, uusien markkinoiden avautumisineen, ‘keksintöineen’ ja malthuslaisine ‘olemassaolotaisteluineen’.” (Marx) Koska Darwinin termit olivat Hobbesilta, Malthusilta ja Spenceriltä, oli evoluutioteoria siirrettävissä “luonnonhistoriasta takaisin yhteiskunnan historiaan”.

Darwin loi rotuhierarkian sidottuna evoluutioasteikkoon ja totesi “ihmisrotujen” sukupuuttoon kuolemisen olevan luonnollista: “heimo heimoa vastaan, rotu rotua vastaan.” Darwinin mukaan menestyksen määritteli “sivistyksen aste.” Valkoinen rotu oli kaikkein kehittyneimmän älyn omaava ja Darwin odotti tämän tuhoavan kaikki muut “villirodut.” Darwin oli siis ensimmäinen sosiaalidarwinisti. Hän myös vastusti “epäkelpojen” lisääntymistä, koska pelkäsi “valkoisen rodun” biologista heikkenemistä.

Darwinin myötä “rotua” ei käsitettykään enää miksikään lopulliseksi, vaan alisteiseksi lajin jatkuvalle muuntumiselle luonnonvalinnan kautta: sosiaalidarwinistien mukaan ihmisrodut kehittyivät epätasaisesti ja olosuhteet määräsivät niiden välisen hierarkian; erillään “rotujen” kehityksellä ei ollut merkitystä, mutta tullessaan tekemisiin toisten kanssa alkoi niiden välinen kilpailusuhde. Darwinin jälkeen oli muodikasta todeta kansanmurhien olevan tulosta luonnollisesta valinnasta ja evoluutiosta.

Edistys tarkoitti “elinkelvottomien kansakuntien/rotujen” eliminoimista, jotta “korkeampiarvoinen ja voimakkaampi” voi laajentua. Sota nähtiin biologisena välttämättömyytenä. Sodan kultista tuli tätä perverssiä edistystä eteenpäin vievä voima. Yhdysvaltain presidentti Rooseveltin mukaan “sota villejä vastaan on kaikista sodista ehdottoman oikeutetuin.” Siirtomaaisännät harjoittivat laajasti lääketieteen kokeita alkuperäisasukkailla: saksalaiset hereroilla, britit intialaisilla, yhdysvaltalaiset afroamerikkalaisilla ja alkuperäisasukkailla. Kansanmurhat eivät todellakaan alkaneet, eivätkä loppuneet natseihin.

Rotudarwinismi palveli englanninkielisen alueen siirtomaiden laajentumista. Imperialististen valtioiden “tuli varmistaa kansakunnan maailmanherruus”(Rhodes). Tämä oli pelkkää finanssipääoman valtapyrkimysten pukemista luonnontieteelliseen asuun. Hitlerille “valkoisen rodun” rasismi ja imperialismi olivat malli Natsi-Saksan politiikalle, esikuvana toimivat Englannin ja Espanjan siirtomaapolitiikat, joissa vähät välitettiin alkuperäisasukkaista.

1900-luvun alun boksarikapina Kiinassa ja Japanin voitto Venäjästä 1905 oli ensimmäinen kerta kun “värillinen rotu” voitti “valkoisen rodun”. Tämä loi pelkoa imperialisteille ja syntyi tunnus “keltaisesta vaarasta”. Ajatukset ihmiskunnan “rotukuolemasta” ja biologisesti parhaan rodun kansainvälisestä voitosta loi rasismiin uuden haaran, rotuhygienian eli eugeniikan.

Kapitalismi-imperialismissa suurtyöttömyys on sen elinehto, joten sen olemassaolo on esitettävä yksilön, eikä yhteiskuntajärjestelmän vikana. Teollistuneen, kaupungistuneen ja kapitalisoituneen yhteiskunnan sosiaaliset ongelmat perusteltiin “rodun” degeneroitumisella. Mielisairauksia ja seksuaalista poikkeavuutta alettiin 1800-luvun puolessavälissä tarkastelemaan degeneraation näkökulmasta, eli aloitettiin yhteiskunnallisten ongelmien ja ilmiöiden lääketieteellistäminen. Esimerkiksi rikollisuuden katsottiin olevan synnynnäistä, jonka pystyisi havainnoimaan ulkonäöstä ja käytöksestä.

Armoton luonnonvalinta nähtiin “rodun etuna”. Suurta lapsikuolleisuutta, tauteja ja kansanmurhia ihannoitiin. Lääketieteen, elinolojen, ravinnon ja lainsäädännön kehityksen myötä köyhien kansanosien elinikä piteni ja lapsikuolleisuus väheni huomattavasti. Porvaristolle tämä oli kauhistus, nähtiin että nämä “taantuneet villit” lisääntyvät nopeammin kuin taantumattomat. Aiemmin tämä oltiin pidetty kurissa sillä, että vain rikkaimmilla oli varaa pysyä terveenä ja pitää lapsensa elossa.

Sivilisaatio nähtiin läntisten valtioiden tuhoon johtavana tapahtumaketjuna, “lännen uppoamisena.” Teollisuuden kiihtyminen, tuotantotekniikan kehitys ja työvoiman laadullisten vaatimusten kasvaessa syntyi oma ryhmänsä, “teollisesti kelvottomat”, eli kouluttamattomat, sairaat, proletariaatin ja ryysyköyhälistön edustajat. Väestössä syntyi selvä jako “korkeampi- ja vähempiarvoisiin”. “Hyödyttömiä” kutsuttiin “asosiaalisiksi, rappeutuneiksi, ali-ihmisiksi, yhteisökyvyttömiksi ja yhteisöllevieraiksi” – nykyään käytetään termiä “syrjäytynyt”.

“Vähempiarvoisten”, eli oman aikansa syrjäytettyjen, nähtiin olevan taloudellinen painolasti ja poliittinen vaara, joten näiden lisääntymisen estämistä vaadittiin ja “korkea-arvoisempien” tuettiin. Henkisesti jälkeenjääneet, sokeat, kuurot, mielisairaat, heikot, epileptikot, rikolliset ja köyhät, laskettiin “sosiaalisesti kelvottomiksi.” “Rasistien internationaali”, kansainvälinen rotuhygienian järjestö, vaati näiden jälkeläisten eliminoimista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eugeniikka kasvoi ja kiihtyi. Nähtiin, että sotiin laitettiin “arvokasta ainesta” ja kotirintamalla huolehditaan “negatiivisesti arvotettavasta aineksesta”. Alettiin spekuloida kokonaisten yhteiskuntaryhmien tuhoamisesta, “palveluksena” näille.