Perustuslakivaliokunta jätti mietinnössään 10. maaliskuuta voimaan hallituksen antamat käyttöönottoasetukset valmiuslain pykälien 86, 88, 107 sekä pykälän 106 1. momentin käytöstä. Eduskunta vahvisti mietinnön pohjalta käyttöönottoasetukset 11. maaliskuuta, eli saattoi ne voimaan. Terveydenhuoltoa koskevat pykälät 86 ja 88 olivat käytössä jo viime keväänä, toimivaltuuksien keskittämiseen liittyvät pykälät 106 ja 107 puolestaan olivat ensimmäistä kertaa perustuslakivaliokunnan käsiteltävinä. Valiokunta huomautti mietinnössään, että nämä jälkimmäiset pykälät rajoittavat huomattavasti eri ministeriöiden ja viranomaisten mahdollisuuksia itsenäiseen viestintään, ja että viestinnän keskittäminen on enemmänkin sotatilan toimi kuin pandemian. Se myös linjasi, että viestinnän keskittämisen tulee koskea vain pandemiaan liittyvää viestintää, vaikka hallituksen asetuksessa tätä rajoitusta ei ollut.
Jatkuva demoliberaalien oikeuksien kumoaminen ja porvarillisen demokratian periaatteiden väheksyminen hallituksen toimesta kertoo syvenevästä poliittisesta kriisistä. Täysin fasistinen hallintomuoto ei vielä palvele porvaristoa, mutta tätä kuitenkin valmistellaan porvariston diktatuurin suojelemiseksi sen perustan murentuessa imperialistisen järjestelmän kriisiytyessä yhä vakavammin. Valtion taantumuksellistuminen on siis väistämätöntä, ja nk. koronakriisin myötä näemme yhä kiihtyvää vallan keskittämistä sen toimeenpanevalle haaralle.
Pykälän 106 1. momentti keskittää siis viestinnän johdon valtioneuvoston kanslialle, jota johtaa pääministeri. Pykälän momentit 2 ja 3 mahdollistaisivat sen, että valtionneuvoston kanslia voisi määrätä viranomaisviestinnän sisällöstä sekä sensuroida tiettyjä viestejä. Tämä tarkoittaa siis sitä, että valtioneuvoston kanslia on lähtökohtaisesti se, joka viestii – se ei siis käytä muita viranomaisia apunaan. Perustuslakiasiantuntija Matti Muukkonen kritisoi tätä päätöstä siitä, että julkisuudessa hallitus näennäisesti tiedottaa, että eri valtionhallinnon alat edelleen säilyttävät mahdollisuuden itsenäiseen viestintään eikä hallitus aio puuttua viestinnän sisältöön, mutta todellisuudessa 1. momentin käyttöönotto tarkoittaa sitä, että niillä ei enää ole toimivaltuuksia harjoittaa viestintää, vaan tämä on valtionneuvoston kanslian käsissä. Muukkonen muistuttaa, että tämä ei todellisuudessa tehosta kansalaisille viestimistä, jolla hallitus on pykälän käyttöönottoa perustellut. Pykälä 107 puolestaan antaa valtioneuvostolle valtuudet ratkoa pääministerin esityksestä hallinnonalojen välisiä kiistoja tietyn asian ratkaisevasta tahosta. Hallitus on perustellut pykälän käyttöönottoa epäselvyyksien ratkomisella toimien tehostamiseksi, vedoten esimerkiksi viime kevään epäselvyyksiin Helsinki-Vantaalle saapuvien ohjeistamisessa. Perustuslakivaliokunta kuitenkin huomautti, että esimerkiksi Helsinki-Vantaan tapauksessa päätäntävalta on edelleen kunnilla, eikä kunnille voida valmiuslain pykälien perusteella määrätä uusia toimia. Kumpikaan pykälä ei siis oikeastaan vastaa siihen, millä niitä perustellaan – akuutilla terveyskriisillä ja toimien tehostamisella.
Porvariston diktatuurin hallinnon sisällä on ollut kiistoja koronarajoitusten toteuttamisesta. Hallitus on ilmaissut julkisuudessa tyytymättömyytensä Aluehallintovirastojen STM:n linjasta eroaviin tulkintoihin, ja siihen, ettei se voi puuttua Avien hallinnassa oleviin toimiin, kuten pakkotestaukseen ja julkisten tilojen sulkemiseen. Esimerkiksi Etelä-Suomen Aluehallintovirasto tulkitsi hallituksen johjauskirjettä julkisten tilojen sulkemisesta niin, että kuntosalit saavat pysyä auki, jos ne voivat osoittaa noudattavansa kokoontumisrajoituksia ja huolehtivansa turvaväleistä, vaikka hallitus halusi salien sulkeutuvan kokonaan. Aluehallintovirastoja ohjaavat ministeriöiden linjaukset ja lainsäädäntö, mutta niillä on näiden puitteissa kuitenkin itsenäinen harkintavalta päätösten toimeenpanemisessa. Toisaalta ne ovat riippuvaisia esimerkiksi ministeriöiden niille myöntämistä resursseista. Lisäksi kunnilla on omat tehtävänsä ja päätäntävaltaa. Kiistoihin vaikuttavat siis porvariston sisäiset ristiriidat: tietenkin eri alueilla porvaristollakin on eri intressejä, joita se pyrkii suojelemaan eri tavoin, ja porvariston eri fraktiot kamppailevat aina vallasta keskenään. Kyseeseen tulee toisaalta myös porvariston diktatuurin tehottomuus vastata akuuttiin terveyskriisiin, sillä koko hallinto on rakennettu porvariston ehdoilla, ei vastaamaan kansan tarpeisiin. Näitä ristiriitoja pyritään siis hillitsemään vallan keskittämisellä.
Paikallishallinnossa on syntynyt myös ”koronakoordinaatioryhmiä”, joilla ei ole lain mukaan toimivaltuuksia mutta ne voivat antaa linjauksia. Ryhmien organisointi on kuntien vastuulla, ja ne koostuvat eri viranomaisista, kuntahallinnon päättäjistä ja asiantuntijoista, jotka antavat suosituksia oman hallinnonalansa kannalta. Ryhmä voi siis linjata ja suositella toimia paikallisesti, mutta se ei voi tehdä päätöksiä tai toimeenpanna niitä. Kuitenkin aluehallintovirastot ovat päättäneet toimista juuri näiden ryhmien linjausten mukaisesti, ja mediassa uutisoidaan jatkuvasti, että ”koronakoordinaatioryhmä jatkaa suosituksia…” Nämä ovat siis jopa porvarillisen lain vastaisia himmeleitä, joiden avulla myöskin keskitetään valtaa. Ylipäätään tällaiset rakennelmat paljastavat porvariston demokratian pelkäksi illuusioksi: sen ihanne on kansanvalta, kansan harjoittama kontrolli päättäjiä kohtaan. Todellisuudessa päätökset tapahtuvat monimutkaisissa viranomaisapparaateissa, eikä tämä kikkailu liity vain koronaan.
Jo keväällä hallitus antoi ymmärtää, että sen suositukset ovat pakkoja, ja se pystyy päättämään toimista ilman eduskunnan tai Avien huomioimista. Tällä kertaa se ei yhtä röyhkeästi pyri ohittamaan porvarillisia hallintokäytäntöjä ja lakia, vaan ottaa käyttöön valmiuslain pykälät, jotka antavat oikeutuksen samanlaiselle koordinaatiolle. Fasismia kehitetään, mutta porvarillisen lain täydellinen kumoaminen ei vielä kuitenkaan ole täysin mahdollista tai edes kannattavaa. Tässä vaikuttavat porvariston sisäiset ristiriidat, jotka myöskin kärjistyvät kriisin kehittyessä. Tilanne on aiempaa haastavampi taantumukselle myös siten, että kriisin syventyessä kansanjoukkojen tyytymättömyys kasvaa ja niille käy yhä selvemmäksi, että todellisuudessa porvaristo ei piittaa pätkääkään terveydestä, ja rajoitukset palvelevat vain porvaristoa sekä suomalaista imperialismia. Porvariston diktatuuri siis luopuu asteittain demoliberaaleista periaatteista ja vähättelee näitä, ja näin valmistelee tietä yhä kovemmille hyökkäyksille kansanjoukkoja ja vallankumouksellista liikettä vastaan.
Kaikessa siis näemme, että porvaristo pyrkii keskittämään valtaa vastatakseen sisäisiin ristiriitoihinsa porvariston diktatuurin suojelemiseksi. Sen hallitus hämmentää soppaa omalla hätätilaretoriikallaan sekä monimutkaisilla lainsäädännöllisillä viritelmillä, kuten näimme poikkeusolojen julistamisen yhteydessä yhdessä ”sulkutilan” aloittamisen kanssa. On kyseenalaista, kuinka nyt käyttöönotettuja pykäliä tulkitaan ja toteutetaan käytännössä: esimerkiksi hallituksen väitteet viestinnän tehostamisesta ja perustelut epäselvyyksien ratkaisemiselle kielivät siitä, että tarkoituksena on vain oikeuttaa kehittyvä ”lainvastainen” vallan keskittäminen.
Valmiuslain pykälät 106 ja 107 ovat konkreettinen esimerkki vallan keskittämisestä, mutta mikä todella on niiden rooli akuutin tilanteen ”rauhoituttua”, valmiuslain poistuttua käytöstä? Akuutisti siis vastataan kriisin hallitsemiseen porvariston diktatuurin suojelemiseksi. Imperialistisen järjestelmän kriisi ei kuitenkaan häviä, vaikka porvaristo pystyisikin jonkin verran sen akuutteja vaikutuksia pehmentämään. Maailmanvallankumouksen strategisen offensiivin vaihe merkitsee sitä, että myös imperialistisissa maissa riisto kiihtyy ja kansanjoukkojen viha mätää järjestelmää kohtaan kasvaa, luokkaristiriidat siis kärjistyvät. Porvariston on yksinkertaisesti mahdotonta hallita enää muutoin kuin yhä taantumuksellisemmilla tavoilla.
Oikeusministeriö on aloittanut esiselvityksen valmiuslain muuttamisesta. Nykyinen valmiuslaki on kirjoitettu erityisesti ajatellen esimerkiksi sotatilaa, ja tästä syystä porvaristo on arvostellut sitä huonoksi työkaluksi pandemian torjumiseen. Valmiuslain jäykkyyksiä on paikattu esimerkiksi tartuntatautilainsäädännön uudistuksilla, joilla on siis kirjoitettu poikkeusolojen toimia normaalilainsäädäntöön, vaikkakin tätä on hämärretty poikkeusolojen toteamisella. Pääministeri Sanna Marinin paljonpuhuvan kommentin mukaan valmiuslain tulisi keskittää enemmän valtaa ja antaa hallitukselle joustavammin työkaluja toimia erilaisissa kriisitilanteissa. Valmiuslain uudistaminen tulee viemään useita vuosia, joten vielä ei voida arvioida, millaisia muutoksia siihen todellisuudessa sisältyisi. Kuitenkin voidaan nähdä, että nykyisen lain pykälien sallimalla vallan keskittämisellä taantumus hankkii erilaisia kokemuksia vallan keskittämisestä, ja mahdollisesti kirjoittaa tätä ”joustavampaan” valmiuslakiin. Imperialismin yleiskriisin väistämättä syvetessä tämä mahdollisesti merkitsisi yhä häikäilemättömämpää valmiuslain käyttöä kansaa ja vallankumouksellista liikettä vastaan.
Viime keväänä näimme asetelman, jossa hallitus keskitti valtaa ilman valmiuslain käyttöönottoa. Kuten aiemmin on todettu, valtaa keskittävien pykälien käyttöönotto kertoo osaltaan kriisin kehityksestä. Samalla lain käyttöönotolla normalisoidaan tätä asetelmaa vaivihkaa kansan mielissä: taantumus saattaa toivoa, että kansa tottuisi poikkeustilaan. Myöskin tietyt porvariston diktatuurin hallintokäytännöt saattavat muuttua, vaikka poikkeusolot todettaisiin päättyneiksi ja pykälät varsinaisesti poistuisivat käytöstä. Vaikka porvaristo puhuu valmiuslaista jäykkänä sotatilalainsäädäntönä, se kuitenkin mahdollistaa kansan koulimisen sodanaikoihin, ehdollistamisen porvariston valtiolle alistumiseen ja arkielämään kohdistuviin rajoituksiin. Koko kriisin ajan olemme nähneet, kuinka taantumus kehittää yhteiskunnan militarisaatiota sekä samalla levittää propagandaansa yhteisestä suomalaisesta valtiosta, sekä lietsoo šovinismia kansan keskuudessa. Valmiuslaki siis osaltaan myös palvelee tätä, ja sen nykyinen luonne sinänsä taantumukselle myös eduksi.
Porvariston ja sen valtionhallinnon sisäiset ristiriidat siis pakottavat sen keskittämään valtaa hallitukselle porvariston diktatuurin suojelemiseksi. Imperialismin yleiskriisi, ja täten myös porvariston diktatuurin poliittinen kriisi, syvenee jatkuvasti, ja porvaristo voi vastata tähän vain kehittämällä fasistista tendenssiä. Perustelut pandemiaan liittyvien toimien tehostamisesta ja yhdenmukaistamisesta ovat näennäisiä, sillä porvariston valtiokoneisto ei pysty ratkaisemaan terveyskriisiä, oli sillä sitten käytössään millainen valmiuslaki. Vallan keskittäminen pandemian verukkeella merkitsee kokeilua sekä poikkeusolojen normalisoimista ajatellen tulevaisuutta ja syvenevää kriisiä myös akuutin pandemiatilanteen rauhoituttua. Kuitenkin taantumuksellistumiskehitys merkitsee loistavia näköaloja vallankumoukselliselle liikkeelle Suomessa: se kertoo porvariston diktatuurin lopunajoista.