”Euroopan unioni” on päättänyt keskeyttää suunnitelmat pakotteiden määräämiseksi turkkilaisia öljy-yhtiöitä kohtaan. Pakotteita Turkkia vastaan on aiemmin harkittu myös Turkin Erdoganin Ranskaa kritisoineiden kommenttien takia. Turkki ja Kreikka ovat käyneet keskusteluja tilanteesta Välimerellä ja jaetulla Kyproksella, jossa valtioilla on pitkään ollut keskinäisiä kiistoja. EU-johtajat, kuten Angela Merkel, ovat kiitelleet näitä keskusteluja ja ilmaisseet olevansa valmis lieventämään kantaansa Turkkia kohtaan. Samalla Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on pyytänyt EU:ta pysäyttämään pakotteet vedoten Turkin asemaan NATO-maana. Toisaalta samanaikaisesti Ranskan Emmanuel Macron on esittänyt julkisuudessa väitteitä siitä, että Turkki pyrkisi sekaantumaan Ranskan vaaleihin, mikä on hiertänyt maiden välejä. Torstaina käydyissä neuvotteluissa EU puolestaan tarjosi Turkille yhteistyön tiivistämistä kauppasuhteissa ja siirtolaiskysymyksessä.
Turkki on merkittävä valtio niin yhdysvaltalaisen imperialismin kuin myös eurooppalaisten imperialistien, etupäässä Saksan, intressien kannalta. EU, jossa Saksalla on hegemoninen asema, väittää ajavansa “eurooppalaisia arvoja”, rauhaa, ihmisoikeuksia ja muuta mukavaa. Lievempi kanta Turkkia kohtaan ei johdu siitä, että sen suunta olisi muuttunut rauhanomaisemmaksi tai ihmisoikeuksia puolustavaksi – ei, Turkin hallinto on edelleen yhtä fasistinen kuin aiemminkin. Vastineeksi yhteistyön tiivistämisestä EU vaatii Turkilta ”modernisoitumista” ja ihmisoikeuksien huomioonottamista. Kuitenkin juuri viikonloppuna Turkki esimerkiksi irtautui Istanbulin sopimuksesta, jonka tarkoituksena on ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. EU:lla on pelissä pakolaissopimuksen uusiminen sekä Turkin merkitys esimerkiksi kaupan ja työvoiman kannalta – ihmisoikeudet eivät merkitse imperialistivalloille mitään. Lisäksi NATO-maana Turkki toteuttaa jenkki-imperialismin etuja Välimerellä. Myöskin toiveet konfliktin ratkaisemisesta esimerkiksi Kyproksella eivät ole kansan eduksi vaan pelkkää imperialistien keinottelua, näiden keskinäistä kamppailua, jota tällä kertaa käydään neuvottelupöydissä.
Yhdysvallat on ainoa hegemoninen imperialistivalta maailmassa. Bidenin hallinto on korostanut Euroopan merkitystä NATOlle edeltäjäänsä enemmän. Viimeviikkoisissa kokouksissa Brysselissä Yhdysvaltain valtiosihteeri Antony Blinken lupasi uudistaa ja vahvistaa liittoumaa, ja eurooppalaiset NATO-maat ovatkin olleet hyvin vastaanottavaisia tälle sanomalle. EU on sanoissa yhtenäinen, mutta todellisuudessa sitä repii imperialistien keskinäinen kilpailu. Esimerkiksi Välimeren tilanteessa Ranska, Kypros ja Kreikka, joista jälkimmäiset ovat sorrettuja maita, ovat vaatineet Turkille pakotteita, sillä ne katsovat, että turkkilaiset öljy-yhtiöt toimivat niiden alueilla. Kuitenkin jenkki-imperialismin myötävaikutuksesta kysymykseen on otettu sovitteleva kanta, sillä merkittävänä NATO-maana Turkki toteuttaa ensisijaisesti jenkki-imperialismin etuja Välimerellä. Samanaikaisesti julkisuudessa Erdogan kuitenkin pitää yllä lämpimiä suhteita venäläiseen imperialismiin, vaikka maat ovatkin osallisina Syyrian konfliktissa eri puolilla. Hän on myös kritisoinut Bidenia siitä, että tämä kutsui Putinia tappajaksi. Turkki on myös hankkinut aseita Venäjältä, sekä vaatinut Yhdysvaltoja lopettamaan kurdijärjestö YPG:n tukemisen. Turkki on puolisiirtomaa, ja eri imperialistit kamppailevat sen hallinnasta. Sen hallitseva luokka ja Erdoganin fasistinen hallinto palvelee siis vain ulkomaisia isäntiään.
Turkin kanssa solmittu pakolaissopimus on eurooppalaisille imperialisteille tärkeä: se mahdollistaa imperialismin synnyttämiä kärsimyksiä pakenevien ihmisten sulkemisen pois eurooppalaisten silmistä, kun siirtolaiset eivät enää hyödytä imperialistivaltoja vaan uhkaavat niiden ”tasapainoa”. Eurooppalaiset imperialistivallat saattavat kritisoida Turkkia ja Erdogania, mutta todellisuudessa ne hyötyvät maasta. Neuvotteluita EU-jäsenyydestä ei ole koskaan kuopattu lopullisesti, ja edelleen osa EU-poliitikoista elättelee toiveita neuvotteluiden avaamisesta ”demokratiakehityksen” vahvistamiseksi Turkissa, ja toivovat esimerkiksi tulliliiton kehittämistä sekä työvoiman liikkuvuuden helpottamista. Tämä merkitsee siis eurooppalaisen, etupäässä saksalaisen imperialismin otteen vahvistamista Turkista. Nyt esitetty ”diplomaattisempi” lähestymistapa palveleekin juuri tätä.
Turkissa käydään kansansotaa palveluksena maailmanvallankumoukselle Turkin vanhaa, mätää valtiota vastaan, imperialistien ja näiden lakeijoiden ajamiseksi maasta, koko vanhan valtion tuhoamiseksi. Tämä on pitkällinen sota, joka päättyy todelliseen rauhaan: rauhaan, joka ei ole olemassa vain paperilla jonkin imperialistin etujen turvaamiseksi. Imperialistien keskinäinen kinastelu Euroopassa kertoo siitä, kuinka haurasta todellisuudessa näiden yhteistyö onkaan: niiden liittoumat ja näennäinen yhteistyö tulevat romahtamaan omaan mahdottomuuteensa. Imperialistit voivat tarjota maailman kansoille vain lupauksia kansanvallasta, ihmisoikeuksista ja rauhasta, vaikka todellisuudessa nämä palvelevat vain finanssipääomaa ja yhä korkeampien voittojen repimistä kansan selkänahasta. Kuitenkin näemme jatkuvasti vallankumouksellisten voimien kehitystä kaikkialla maailmassa, ja kansansodat Turkissa, Intiassa, Perussa ja Filippiineillä ovat loisteliaana esimerkkinä proletariaatille kaikkialla siitä, että imperialismia voidaan uhmata ja se tullaan tuhoamaan maailmanvallankumouksen kautta.