Vaalit nostavat erityisesti neljä kysymystä: äänten keskittyminen suurille puolueille, opportunismin tappio, tuleva hallitus ja vallankumouksellisten taktiikka.
Äänten keskittyminen suurille puolueille
Kolme suurinta puoluetta saivat annetuista äänistä noin 60 % ja 137 paikkaa 200:sta. Ne lisäsivät kannatustaan yhteensä 8,6 prosenttiyksikköä ja 20 paikkaa. Äänten ja paikkojen keskittyminen kolmelle suurimmalle on voimakkaampaa kuin kolmissa edellisissä vaaleissa, mutta pienempää kuin sitä ennen.
Varsinkin Andersson ja Ohisalo syyttelivät “taktista äänestämistä”, “pääministerivaaleja” ja “blokkipolitiikkaa”. Viime vuosikymmenten eduskuntavaaleja tarkastelemalla huomataan kuitenkin, että suurempi hajaannus äänissä oli anomalia, joka alkoi vuoden 2011 “jytkyvaaleista”, jolloin PS mursi kolmen suuren asetelman. Nyt tämä asetelma on jälleen palautunut PS:n ottaessa Keskustan paikan.
Vasemmistoliiton ja Vihreiden saama äänimäärä tippui noin 170 000 äänellä, kun taas SDP lisäsi äänimääräänsä noin 70 000:lla. Yhteensä näiden kolmen puolueen “blokki” siis menetti noin 100 000, eli puoluetta kohden reilu 30 000 ääntä, mikä on aika tarkalleen Vasemmistoliiton äänimäärän lasku. Vasemmistoliiton tulos myös vastasi aika tarkasti gallupeja. Kuitenkin vaalimatematiikka tuotti sille paikoissa laskettuna suuremman tappion, mikä antaa sille aiheen syytellä SDP:tä.
Vihreiden kohdalla kannatuksen lasku oli dramaattisempaa, ja selittynee etupäässä Vihreiden suhteellisella epäonnistumisella hallituksessa. On jo pidempään analysoitu, miten Marinin johdolla SDP on hyötynyt Vihreiden kustannuksella. Vaikka “taktisen äänestämisen” mittaluokkaa on vaikea arvioida, sillä on epäilemättä ollut vaikutusta, kun Vihreät tippui gallupien lupailemasta noin 9 prosentin kannatuksesta vaivaiseen 7 prosenttiin. Kuitenkin paikoissa sen lasku oli pienempää. On myös muistettava, että Vihreät on menettänyt kannatustaan Kokoomukselle.
Osana porvarillisen demokratian kriisiä nähdään kaksi tendenssiä. Yhtäältä pidemmällä ajalla, vuosikymmenten kuluessa, äänet ovat vähitellen hajaantuneet ja suuret puolueet menettäneet osuuttaan, mikä kertoo niin sanotusta vanhojen puolueiden kriisistä. Toisaalta näissä vaaleissa äänten suurempi keskittyminen, jota suuret puolueet ovat ajaneet, ilmaisee pyrkimystä vallan keskittämiseen eduskunnassa. Näissä oloissa ristiriidat taantumusleirissä voimistuvat, kuten nähdään Vihreiden ja Vasemmistoliiton katkeruudesta SDP:tä kohtaan, ja myös hallituksen enemmistö eduskunnassa tulee olemaan aika kapea.
Opportunismin tappio
Kaikki kolme suurinta puoluetta ovat yrittäneet esittää vaalit voittonaan. Kokoomus vetoaa suurimman puolueen paikkaansa, PS historiansa parhaaseen vaalitulokseen ja SDP siihen, että se lisäsi kannatustaan hallituksessa. Varsinkin Kokoomus on esittänyt, että ihmiset haluavat “vastuullista talouspolitiikkaa” vaihtoehdoksi nykyiselle “vasemmisto”-hallitukselle.
On totta, että kansa on pettynyt väistyvään hallitukseen ja haluaa muutosta. Vaikka SDP kasvatti kannatustaan, niin sen “johtama” niin sanottu “punavihreä blokki” (SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät) menetti 3,4 prosenttiyksikköä ja 9 paikkaa. Kyse ei ole siitä, että oikeistotuuli puhaltaisi, vaan opportunismin vaikutus joukkoihin on heikentynt.Tämä nähdään, jos tarkastellaan äänestäjien oletettuja liikkeitä (tarkempien tietojen puuttuessa joudumme turvautumaan nimenomaan tällaiseen).
Oletetaan kaksi asiaa. Ensiksi, että Vihreät olisi menettänyt kannatustaan enemmän Kokoomukselle kuin SDP:lle, sanokaamme 3 prosenttiyksikköä (tämä on turvallinen oletus, sillä päätelmämme on sitä selvempi, mitä enemmän SDP on voittanut Vihreiltä kannatusta). Toiseksi, että Vasemmistoliiton koko kannatuksen lasku olisi siirtynyt SDP:n hyväksi (tämäkin on turvallinen oletus, sillä osan siirtyminen PS:lle ja osan jättäminen äänestämättä sopii johtopäätöksiimme). Tällöin SDP voitti 2,6 prosenttiyksikköä näiltä puolueilta, mutta sen tulos parani vain 2,2 %-yks. Vasemmistoliiton mukana on varmasti siirtynyt myös työläiskannatusta, mutta kokonaisuutena ottaen suurin osa SDP:lle siirtyneestä kannatuksesta noilta kahdelta puolueelta tulee pikkuporvaristosta. Minne sitten SDP:n työläiskannatusta on siirtynyt? Osa on jättänyt äänestämättä, osa on äänestänyt PS:ää. Äänestysprosentin muutos on hyvin vähäinen, joten oletettavasti osa aiemmin äänestämättä jättäneistä siirtyi kannattamaan PS:ää. Kokonaisuutena nähdään, että opportunismin kannatus proletaarisissa joukoissa on heikentynyt, olkoonkin, että osa on kanavoitunut näennäiseen ja valheelliseen protestiin PS:n hyväksi.
Mitä tulee revisionisteihin, riittää todeta, että suurempi revisionistipuolue menetti yli neljäsosan äänistään, ja pienempi revisionistipuolue osallistui valitsijayhdistyksillä, jotka keräsivät vain noin kymmenesosan viime eduskuntavaaleissa puolueen saamista äänistä. Jälleen veret seisauttava vaalitappio revisionismille, ja sen on entistä vaikeampi perustella parlamenttikretinismiään joukoilleen.
Tuleva hallitus
Keskustan alustavat reaktiot viittaavat hyvin selvästi puolueen suuntaavan oppositioon. Saarikko on kategorisesti poissulkenut mahdollisuuden osallistua hallitukseen, ja painottanut, että puolue menee oppositioon palauttamaan luottamusta, jotta se voisi kohota takaisin suurten puolueiden joukkoon. Myös esimerkiksi pitkän linjan keskustaveteraani Mauri Pekkarinen on painottanut, ettei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä oppositioon, voimistaen sanomaansa vielä suoralla vaatimuksella, että puoluejohdon tulisi erota. Keskustalaisten haaveet palaamisesta suurten puolueiden joukkoon kaikuvat myös oletusta, että PS olisi menossa hallitukseen ja heikkenemässä siellä, jolloin Keskusta pystyisi oppositiossa voittamaan takaisin asemiaan.
Vihreät on myös puhunut menemisestä oppositioon, mutta sen puheissa on tärkeä vivahde-ero Keskustaan nähden. Nimittäin Ohisalo sanoo, että “hallitukseen lähtemisen kynnys on äärimmäisen korkea”, ja hän luettelee joukon ehtoja, joilla se itse asiassa voisi lähteä hallitukseen: “Emme lähde hallitukseen, joka leikkaa koulutuksesta, jarruttaa ilmastokriisin ja luontokadon torjunnassa tai lisää eriarvoisuutta”.
SDP on myös vahvistanut jälleen olevansa avoin sinipunalle. Varapuheenjohtajansa Matias Mäkysen suulla se on suoraan ilmoittanut pyrkivänsä hallitukseen selittäen ehtojaan: “Me emme hyväksy koulutuksesta leikkaamista. Me haluamme parantaa ihmisten hyvinvointipalveluita ja pitää heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä huolta.” Nämä sointuvat hyvin yhteen Ohisalon vaatimusten kanssa. Mäkynen myös sovittelee yhteen SDP:n ja Kokoomuksen talouslinjauksia. Tämä on linjassa hänen vaaleja edeltäneiden puheidensa kanssa.
PS on myös ilmaissut peittelemättömän kiinnostuksensa osallistua hallitukseen. Ainoana kynnyskysymyksenä se pitää Purran sanoin maahanmuuton merkittävää kiristämistä, mutta hän puhuu paljon myös ilmastotavoitteista. EU-politiikasta hän ei sen sijaan mainitse, vaikka se on hyvinkin mahdollinen hallituskriisin aihe edessä olevalla vaalikaudella. PS:n osallistuminen hallitukseen sisältää ylipäänsä huomattavan yllätyspotentiaalin muistaen viime kerran, kun se osallistui hallitukseen. Sen kannatus saattaa muuttua rajusti, jolloin se saattaa alkaa ravistella hallitusta kannatuksensa säilyttämiseksi, ja viime kerrastaan viisastuneena se ei myöskään salli, että sen yli käveltäisiin. Kokoomuksella ei myöskään ole takeita, etteikö PS voisi selvitä ehjemmin nahoin hallituskaudesta; toisaalta PS voi olla uhkaavampi oppositiosta käsin.
Mihin tahansa hallituspohjaan taantumus päätyykään, se pyrkii etenemään kolmessa tehtävässään: 1. imperialistisen talouden impulsoiminen, 2. valtion taantumuksellistaminen, 3. vallankumouksellisen liikkeen vastustaminen. Se pyrkii kokoamaan hallituksen, joka täyttäisi nämä tehtävät mahdollisimman hyvin, mutta se on tuomittu epäonnistumaan.
Ristiriidat taantumusleirissä kasvavat puolueiden välillä ja puolueiden sisällä. Taantumukselle on entistä vaikeampi koota sopuisaa hallitusta. Opportunismi on menettänyt ja menettää vaikutustaan joukkoihin. Nämä tapahtuvat osana imperialismin yleiskriisin pahenemista ja vallankumouksellisen tilanteen kasvua epätasaisessa kehityksessä maailmassa joukkojen huutavan köyhyyden kasvaessa sorretuissa maissa ja myös imperialistisissa maissa. Vallankumous on päätendenssi, voimistuen päivä päivältä, ja se tulee auttamatta epäonnistumaan päätehtävässään torjua vallankumouksellisen liikkeen kehitystä.
Vallankumouksellisten taktiikka
Vallankumouksellisille tärkeä kysymys on eteneminen taistelussa opportunismia vastaan SKP:n rekonstituoimiseksi menemällä syvemmälle ja alemmas joukkoihin, jotka mikä tahansa porvarillinen hallitus jättää joka tapauksessa huomiotta. Tämä on osattava tehdä taitavasti riippuen tilanteesta, onko opportunismi hallituksessa vai ei, ja halliten myös ketjun SDP:n opportunismista eduskunnan ulkopuoliseen pikkuporvarilliseen kapinallisuuteen ja revisionismiin asti.
Orpon hallitus, millainen se tuleekaan olemaan, tulee olemaan entistä taantumuksellisempi hallitus, kuten jokainen hallitus tähän asti. Vallankumouksellisten on vastustettava sitä lisäten samalla entistä enemmän valppautta taistelussa opportunismia vastaan.