Julkaisemme suurella ylpeydellä ja innostuksella Punalippu-kollektiivin alla olevan asiakirjan.
– Toimitus
Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
Punaisen antifasismin puolesta – kansansota kommunismiin asti!
Kohti historiallista ymmärrystä Suomen nykyisestä fasistiliikkeestä ja proletariaatin tehtävistä antifasistisessa liikkeessä
Suomen hallitsevat luokat hyväksyivät 6. joulukuuta 1917 eduskuntansa kautta Svinhufvudin kaksi päivää aiemmin antaman itsenäisyysjulistuksen, minkä muistoksi vietetään vuosittain “itsenäisyyspäivää”, tänä vuonna 102. kerran. Tuo päivä sisältää monia perinteitä. On Linnan juhlia, paraateja sekä yleistä hekumointia menneistä sodista mm. kouluissa ja medioissa. Tänäkin vuonna on luvassa myös fasistien mielenosoituksia: natsistinen “Kohti vapautta!”, joka omien absurdien sanojensa mukaan “taistelee uuden itsenäisyyden puolesta”, ja “612-soihtukulkue”, joka korostaa “kansallista yhtenäisyyttä” ja “suomalaisia arvoja” ja jonka taustalla on fasisteja useista eri suuntauksista, mm. hitleriläisiä ja ns. etnonationalisteja. Niinpä järjestetään myös antifasistinen “Helsinki ilman natseja” -mielenosoitus, johon toivomme mahdollisimman monen vallankumouksellisen ja antifasistisen toverin osallistuvan.
Näiden tapahtumien johdosta ja antifasistisen ja vallankumouksellisen liikkeen kehityksen palvelemiseksi me, suomalaiset marxisti-leninisti-maoistit, olemme ottaneet tehtäväksemme selvittää Suomen historiaa, vieläpä varsin erilaiselta kannalta kuin tavallisesti yksikään muu ryhmä Suomessa. Jaamme “itsenäisen” Suomen historian kolmeen ajanjaksoon: 1) 1917–1944, jolloin Suomi oli ulkomaisesta imperialismista, pääasiassa saksalaisesta, riippuvainen maa, jonka politiikkaa leimasi alituinen kiihotus sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja asteittain kehittynyt fasismi; 2) 1944–1991, jolloin Neuvostoliiton voitettua antifasistisessa sodassa Suomi saavutti todellisen itsenäisyyden taloudellisessa ja poliittisessa mielessä, omaksui porvarillisen demokratian fasismin tilalle ja kehittyi vähitellen imperialistiseksi maaksi; 3) 1991–, jolloin porvarillista demokratiaa on tuntuvasti kavennettu ja fasismi de facto uudelleenlaillistettu sekä hyökätty voimakkaasti kansan elinoloja, antifasistista sotaa ja marxilaisuutta vastaan. Tässä mielessä voidaan puhua paluusta vanhaan, mutta se tapahtuu täysin muuttuneissa olosuhteissa niin Suomen yhteiskunnallisen perustan kuin maailmantilanteenkin osalta.
Emme kuitenkaan aio rajoittua pelkästään puhumaan historiasta, niin kiinnostavaa kuin se onkin, vaan pyrimme myös osoittamaan eräitä tärkeitä kysymyksiä tämän päivän antifasistisessa ja vallankumouksellisessa liikkeessä. Erityisesti haluamme korostaa, että antifasistinen liike ei voi kehittyä tyhjiössä, vaan sen on tapahduttava keskellä luokkataistelua. Tämä on avainkysymys siinä, että liikettä ei kehitetä vallitsevan laillisuuden puolustamiseksi vaan sen ylittämiseksi; samalla poliisien ja fasistien yksissä tuumin ylläpitämä “pistinten rauha” tulee murretuksi laajojen joukkojen vallankumouksellisella väkivallalla.
Tällä tutkielmalla emme pyri millään muotoa antamaan täydellistä selvitystä Suomen historiasta viimeksi kuluneelta noin sadalta vuodelta, emmekä liioin pyri selvittämään kokonaisuudessaan antifasistisen liikkeen taktiikkaa proletariaatin kannalta. Haluamme tällä kirjoituksella välittää ajatuksia, herättää kysymyksiä ja rohkaista tarkempaan ja monipuolisempaan tutkimukseen aiheesta. Ennen kaikkea haluamme peräänkuuluttaa käytäntöä, tässä esitettyjen ajatusten koettelemista luokkataistelussa ja erityisesti antifasistisessa liikkeessä.
1. Fasistinen, neuvostovastainen, riippuvainen Suomi
Suomen tasavalta, porvariston diktatuurin tasavalta, juhlii joulukuun 6. päivänä “itsenäisyyspäiväänsä”. Kuitenkin pidämme jo tuota ilmausta “itsenäisyyspäivä” hyvin petollisena. Totuus on, että saavutettuaan muodollisen itsenäisyyden Venäjästä Suomelle oli jo löydetty uusi isäntä Saksasta, eikä Suomi todella vapautunut imperialismista ennen kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suomen tuolloista asemaa osana imperialismin verkkoa kuvaavat hyvin Leninin sanat:
“Kun kerran on puhe kapitalistisen imperialismin kauden siirtomaapolitiikasta, niin on välttämätöntä huomauttaa, että finanssipääoma ja sitä vastaava kansainvälinen politiikka, joka on suurvaltojen taistelua maailman taloudellisesta ja poliittisesta jakamisesta, luovat monia valtiollisen riippuvaisuuden siirtymismuotoja. Tälle kaudelle eivät ole tyypillisiä ainoastaan maiden kaksi perusryhmää: siirtomaita omistavat maat ja siirtomaat, vaan myös valtiollisesti, muodollisesti itsenäisten, mutta todellisuudessa finanssi- ja diplomaattisen riippuvaisuuden verkkoon kiedottujen riippuvaisten maiden erilaiset muodot.” [1].
On fakta, että suomalaisen taantumuksen valtalinja halusi pitää Suomen venäläisen imperialismin sortamana maana, mutta Lokakuun suuri sosialistinen vallankumous pakotti taantumuksen hakemaan muodollista itsenäisyyttä. Tunnetusti he kysyivät sitä ensin imperialistivalloilta, mutta kun nämä eivät suostuneet tunnustamaan Suomea ennen, kuin Neuvosto-Venäjä olisi sen tehnyt, Svinhufvud ja kumppanit joutuivat hakemaan bolševikeilta tunnustusta itsenäisyydelleen.
Prosessi, jossa Suomi itsenäistyi muodollisesti Venäjästä, on erottamaton prosessista, jossa Suomesta päätettiin tehdä Saksan vasallivaltio, mikä merkitsi, että venäläisen imperialismin herruus korvattiin Suomessa saksalaisen imperialismin herruudella. Suomalainen taantumus havitteli varsinkin kahta asiaa: apua “omien” työläistensä lannistamiseen sodalla ja terrorilla ja porvariston diktatuurin palauttamista Venäjällä.
Alle kaksi kuukautta muodollisen itsenäistymisensä jälkeen Suomessa lahtarit alkoivatkin saattaa voimaan “lujaa järjestysvaltaa”, mikä merkitsi luokkaristiriitojen kärjistymistä Suomessa sodan asteelle. Pieni Suomen kansa taisteli sankarillisesti valkolahtareita vastaan, vaikka siltä puuttui kokenutta kommunistista johtoa, sellaista kuin Venäjällä oli bolševikkien puolueella. Sodan vei ratkaisuunsa lopulta ruotsalaisen ja saksalaisen imperialismin sotilaallinen tuki, ja tämän jälkeen Suomessa kymmeniä tuhansia vallankumouksellisia joukkoja murhattiin valkoisessa terrorissa.
Saksalainen imperialismi kuitenkin hävisi maailmansodassa, ja siten suomalainen porvaristo oli jälleen uutta “holhoojaa” vailla. Onnekseen se löysi turvan vanhasta Entente-liittoumasta, varsinkin Englannista, mutta myös Ranskasta sekä valtansa palauttamista haikailleista venäläisistä. Se, miten läheisesti kansalaissota Suomessa liittyi Lokakuun vallankumoukseen, näkyy havainnollisesti Mannerheimin “miekkavalassa”, päiväkäskyssä, jonka hän antoi lahtariarmeijalleen sodan vielä riehuessa 23. helmikuuta 1918. Hän vannoi, että laittaa miekkansa tuppiin vasta, kun Venäjältä on kukistettu punainen valta. Jo vuonna 1919 ja vielä 20-luvun alussa nähtiinkin lukuisia pienehköjä sotaretkiä Karjalassa, joissa Suomi soti aluksi englantilaisten ja ranskalaisten interventionistien ja venäläisten vastavallankumouksellisten kanssa yhdessä ja lopuksi ilmankin näitä. Näitä tapahtumia on sotilaalliselta kannalta dokumentoinut mm. Toivo Antikainen [2].
20-luvun alussa Suomi vaikuttaa olleen pääasiassa englantilaisesta imperialismista riippuvainen maa, mutta jo 20-luvun lopulle tultaessa saksalainen imperialismi oli kohonnut huomattavaksi mahtitekijäksi Suomen talouselämässä. 30-luvulla hitlerismin nousun myötä tapahtui myös selvää poliittista siirtymistä Saksan komentoon. Englantilaisen ja ranskalaisen imperialismin hyväksyessä suomalainen taantumus alkoi vehkeillä Hitler-fasismin kanssa uutta sotaa Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa vastaan. Tätä kehityskulkua, jossa Suomen rooli konkretisoitui ensin talvisodassa ja sittemmin jatkosodassa, on selvitetty perustuen runsaaseen asiakirja-aineistoon, josta huomattava osa julkistettiin toisen maailmansodan jälkeen [3].
Vuonna 1941 Suomen tasavalta ryhtyi tähänastisen historiansa kaikkein mustimpaan tekoon: se alistui toistamiseen Saksan vasallimaaksi ja kävi saksalaisten isäntiensä kanssa yhteiseen sotaan työläisten ainoaa kotimaata vastaan. Tämä tahrasi kaikkien liikemiesten ja poliitikkojen, mukaan lukien sosialifasisteiksi kehittyneiden sosialidemokraattien, kädet sakeimpaan mahdolliseen vereen. Hitler-Saksa ryösti ja raiskasi Suomea piittaamatta vähääkään maan kohtalosta. Raskaimman kärsimyksen saivat toki osakseen työläiset ja talonpojat, mutta myös suomalaisten porvarien etuja poljettiin röyhkeästi.
Tänään puhutaan yleisenä totuutena “talvisodan hengestä”, joka sovitti “sisällissodan traumat” ja yhdisti suomalaiset. Tämä on keksimällä keksittyä valhetta. Jotain kertoo jo se, että sodan alettua monet Puna-armeijan Itä-Suomessa vapauttamat alueet tervehtivät ilolla vapautustaan, ja Helsingissäkin osoitettiin jonkin verran tukea SKP:n johtamalle Suomen kansanhallitukselle. O. W. Kuusinen, ollessaan vielä marxilainen, on selittänyt, että “Suomen vallanpitäjät yhdessä sosialidemokraattisten palkkarenkiensä kanssa saivat raivokkaan terrorin ja korvia vihlovan kansalliskiihkoisen ulvonnan avulla tukahdutetuksi alkuunsa sodanvastaisen kansanvaltaisen liikkeen maassa ja eristetyksi sen kannattajat” [4]. Vieläkin puhuvampaa on lyhytkestoisen Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran kokemus. Seuraan, joka perustettiin toukokuussa 1940 ja lakkautettiin loppuvuodesta, kuului jopa 50–60 000 jäsentä, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin Suomen suurimpaan puolueeseen SDP:hen; seuran lehti “Kansan Sanomat” sai 27 000 tilaajaa, kun samaan aikaan sos.dem. puolueen pää-äänenkannattajan levikki laski 25 000:sta mitättömään 9 000:een. Noissa oloissa sosialidemokraattinen hajaannus syveni: vasemmistolaiset kuten Mauri Ryömä alkoivat ylistää SNTL:ää ja keskustalaiset kuten K. H. Wiik hyökkäsivät Tannerin sotakiihkoilua vastaan. Edelleen, jatkosodan aikana, mitä vaikeimmissa, ehdottoman illegaalisuuden oloissa, toimi myös pieni ja rohkea kommunistien johtama Vastarintaliike, joka teki sodanvastaista valistustyötä ja sabotaasi-iskuja nostaen monia marttyyreja, tunnetuimmin Veikko Pöystin ja Martta Koskisen. Marginaalista yhtenäisyyttä, jota ylläpidettiin väkivallalla; muu on myyttiä.
Ja jälleen kerran saksalaisen imperialismin sotaretki päättyi kuin Ikaroksen lento. Toveri Stalinin johtama Työläisten ja talonpoikien punainen armeija kukisti fasismin useimmissa Euroopan maissa saaden tärkeää apua partisaaniliikkeiltä, kuten monissa itäisen Euroopan maissa, ja vastarintaliikkeiltä, esimerksi Ranskassa, sekä jossain määrin myös liittoutuneisiin kuuluneilta imperialismeilta, kuten jenkki-imperialismilta Normandian maihinnousussa. Alussa saavutetun hetkelliseksi ja ohimeneväksi tuomitun sotamenestyksen muuttuessa ensin raastavaksi asemasodaksi ja lopulta pelkurimaiseksi perääntymiseksi merkittävät piirit Suomen hallitsevassa luokassa alkoivat vähitellen taipua sodasta erkanemisen kannalle, ja vuonna 1944 Suomen tasavalta teki erillisrauhan SNTL:n kanssa. Suomalaiselle taantumukselle, joka oli Hitler-Saksan rikoskumppani, asetettiin kovat rauhanehdot, joihin kuului mm. hitleriläisten joukkojen ajaminen pois Suomesta (Lapin sota), sotakorvauksia (mm. teollisuustarvikkeita) ja alueluovutuksia (Petsamo ja alueita Kannakselta), kommunistien toiminnan salliminen Suomessa, sotilastukikohdan vuokraaminen SNTL:lle (Porkkala), sotasyyllisten tuomitsemisia (mm. Ryti ja Tanner) sekä fasististen ja militarististen järjestöjen kieltäminen (hyvin lukuisia ja mitä erilaisimpia), joka on edelleen Suomen laissa (ainakin paperilla!).
Kun katsotaan Suomessa ajanjaksoa vuosina 1917–1944, sitä leimaa kolmen ääritaantumuksellisen piirteen luja liitto: 1) riippuvuussuhde ulkomaiseen imperialismiin; 2) raaka neuvostovastainen politiikka; ja 3) asteittainen fasistisoituminen.
Jo heti “itsenäisyytensä” alussa Suomen vallanpitäjät kenties puhuivat kovin isänmaallisin sanankääntein, mutta tämä kaikki oli petosta. Tänäkin päivänä koululaitoksessa ja mediassa sekä muualla yhteiskunnassa toistellaan, että Suomi olisi ryhtynyt sotaan natsi-Saksan rinnalla pelkästään käytännön pakosta turvatakseen itsenäisyytensä, mutta todellisuudessa Suomen ryhtyminen tuohon sotaan merkitsi vähäistenkin itsenäisyyden rippeiden menettämistä muutamaksi vuodeksi. Se voima, jota suomalaisten on kiittäminen itsenäisyydestään niin vuoden 1917 kuin vuoden 1944 osaltakin, on mahtava Neuvostomaa, kansainvälisen proletariaatin ensimmäinen kotimaa. Niinpä O. W. Kuusinen, ollessaan vielä marxilainen, on kertonut selitysvoimaisesti: “Suomen hallitusherrain neuvostovastainen kansalliskiihkoilu on alusta alkaen ollut ytimeltään fasistista lajiperää” [5].
Todellakin, vuoden 1918 vastavallankumous kantoi sisällään fasismin siementä, joka vähitellen kehittyi. 30-luvulle tultaessa on Suomessa jo porvarillinen demokratia ja porvarilliset oikeudet ollut pitkälti tukahdutettu fasismilla, ja fasismia kehitettiin ennen kaikkea kommunismin ja järjestäytyneen työväenliikkeen nujertamiseksi, mikä palveli taantumuksellisen vallan säilymistä Suomessa ja neuvostovastaisen sodan valmisteluja. Tuollaisissa olosuhteissa antifasismi oli elimellinen osa vasemmistolaista työväenliikettä.
Me, marxisti-leninist-maoistit, pidämme lujasti kiinni vuosien 1917–1944 kokemuksista, sillä ne osoittavat äärimmäisen synkäksi ja kansanvastaiseksi, taantumukselliseksi kautta linjan koko yhä voimassa olevan vanhan järjestelmän. Meidän on tärkeä tunnistaa, kuinka paljon noista historian vuosista meille valehdellaan heti syntymästä lähtien. Suomen väitetään turvanneen itsenäisyytensä sitä uhannutta SNTL:ää vastaan ja turvanneen demokratiansa sitä uhanneista “ääriliikkeistä” huolimatta, mutta tosiasiassa ilman SNTL:ää, ilman Puna-armeijan kivääreitä Suomessa ei olisi itsenäisyyttä eikä demokratiaa. Totuuden paljastaminen auttaa joukkoja menettämään vähänkin luottamuksensa vallitsevaa järjestystä kohtaan ja murentaa tehokkaasti niiden “isänmaallisella” demagogialla luotuja ennakkoluuloja, hylkäämään porvarillisen nationalismin ja ottamaan tilalle proletaarisen internationalismin.
Tähän ajanjaksoon kuuluen haluamme vielä alleviivata antifasistisen sodan opetuksia, joita KKP on nimennyt neljä: 1) “sosialistisella järjestelmällä on suunnatonta elinvoimaisuutta, joka voi kestää raskaimmankin koettelemuksen, ja proletariaatin diktatuurin valtio on voittamaton”; 2) “imperialismi on sotien lähde modernina aikana, imperialismin aggressiivinen luonne ei tule muuttumaan ja maailmanrauhan puolustamiseksi on välttämätöntä käydä taistelua samalla mitalla imperialismia vastaan”; 3) “kansansota on varma voitosta, on täysin mahdollista kukistaa imperialistiset hyökkääjät, imperialismi on paperitiikeri, joka on ulkoisesti vahva mutta todellisuudessa heikko, ja atomipommi on myös paperitiikeri ja että ihmiset, ei aseet niiden lajista riippumatta, jotka ratkaisevat sodan lopputuloksen”; 4) “imperialististen hyökkääjien kukistamiseksi on välttämätöntä nojautua kansan vallankumouksellisten voimien yhtenäisyyteen kaikissa maissa, voittaa puolellemme kaikki voimat, jotka voidaan voittaa, muodostaa laajin mahdollinen kansainvälinen yhteisrintama ja keskittää iskumme maailman kansojen pääviholliseen” [6]. Tärkeitä opetuksia!
2. Antifasistinen sota demokratisoi Suomea
Jatkosodan kestäessä taantumuksellisten mieliala Suomessa alkoi vähitellen muuttua johtuen Neuvostoarmeijan voimasta ja saksalaisen imperialismin Suomeen kohdistamasta ryöväyksestä. Jopa mustimmatkin porvarit alkoivat tulla katumapäälle. Kuvaavia ovat pitkän linjan kokoomukselaisen Paavo Virkkusen sanat, jotka hän lausui eduskunnassa syksyllä 1944 Suomen ollessa vielä sodassa: “Me olemme koko itsenäisyytemme ajan, kuluneen neljännesvuosisadan historian myrskyisissä oloissa, kulkeneet Saksan vanavedessä” [7]. Virkkunen oli kypäräpappi, joka oli pitkän aikaa tahrannut käsiään vereen: hän istui eduskunnassa, kun lahtarit aloittivat sodan Suomen kansaa vastaan vuonna 1918; hänen johdollaan Kokoomus solmi vaaliliiton IKL:n kanssa vuonna 1933; ja hän istui vieläpä koko sota-ajan 1939–45 eduskunnassa!
Porvariston mielialan muuttuessa Suomessa saavutettiin jotain, mitä voisi tietyin varauksin nimittää “demokraattiseksi konsensukseksi”. Se oli porvaristolta hyvin pragmaattista politiikkaa. Suomalaisia taantumuksellisia pelotti Puna-armeijan mahti ja myös sisäpoliittisten jännitteiden kärjistyminen eikä kansainvälinen tilannekaan ollut suotuisa vanhan politiikan jatkamiseen. Näissä oloissa rauhansopimusta ei uskallettu moneen kymmeneen vuoteen rikkoa tai kiertää. Kuten monissa muissakaan Euroopan maissa tuohon aikaan, fasismia ei voitu kehittää avoimesti, vaan se täytyi tehdä hyvin peitellysti ja mahdollisimman hillitysti.
Toisen maailmansodan jälkeen sotakorvausteollisuus antoi impulssia suomalaisen teollisuuden kehitykselle ja monipuolistumiselle, mikä lujitti taloudellista perustaa Suomen aidolle itsenäisyydelle, jonka päälle on rakentunut nykyisin vallassa oleva suomalainen imperialismi. Koneenrakennus- ja muu raskas teollisuus alkoivat vähitellen syrjäyttää maa- ja metsätalouden asemaa kansantaloudessa. Teollisuuden bruttoarvonlisäys ohitti alkutuotannon vastaavan jo 40-luvun lopulla, ja työtunneissakin teollisuus ohitti työvoimaintensiivisen alkutuotannon 70-luvun alussa. Kaupunkien väestö ohitti maaseudun väestön 60-luvulla. Näihin aikoihin proletariaatista on myös tullut lukumäärältään Suomen suurin luokka.
Itsenäisen Suomen aktiivisempi osallistuminen maailmankauppaan alkoi lujan kotimaisen teollisuuden synnyttyä, mikä osoittaa tämän “integraation” imperialistista luonnetta. Suomesta tuli EFTA:n liitännäisjäsen vuonna 1961 ja täysjäsen 1970; vapaakauppasopimus EEC:n kanssa solmittiin 1973 ja Suomi pääsi SEV:n tarkkailijajäseneksi samana vuonna; EU-jäsenyys hyväksyttiin 1994. Jos Suomella ei olisi ollut vahvaa ja monipuolista omaa teollisuutta, vapaakauppa olisi vain ylläpitänyt Suomen kansantalouden riippuvaista asemaa ulkomaisesta imperialismista. Nyt se sen sijaan palveli suomalaisen imperialismin kehitystä.
Samaan aikaan työväenluokan taisteluinto oli huipussaan. Sodan kärsimyksistä maksanut kansa halusi rakentaa Suomen uudelleen, mutta revisionistiset ja reformistiset johtajat taluttivat muutosta vaatineita joukkoja kuin pässiä narussa. Jotain luokkamme taistelutahdosta kertovat sellaiset tunnetut tapahtumat kuin Kemin veritorstai vuonna 1949 ja yleislakko vuonna 1956. Työväenluokan ja laajojen kansanjoukkojen vaatiessa oikeuksiaan Suomeen rakennettiin ns. hyvinvointivaltio, so. porvariston diktatuurin tasavalta, jossa osa imperialistisista ylivoitoista käytetään työläisten tyynnyttelemiseksi ja tuudittamiseksi “pistinten rauhaan”. Tuo ns. hyvinvointivaltio oli porvariston diktatuurin ovela taktiikka, jota etunenässä ajoivat erinäiset “työväenpuolueet”, joiden tukena oli varsinkin Maalaisliitto/Keskustapuolue, ja sen ytimenä on vastata kansan vaatimuksiin kieltäen kuitenkin niistä tärkeimmän – vallan.
Ns. hyvinvointikehityksessä keskeistä osaa tuli varsinkin 70-luvulla näyttelemään kolmikantana tunnettu (sosiali)korporativismi. Historiallisesti korporativismi on ollut yksi niistä imperialismin yleiskriisin kehittyessä voimistuneista taantumuksellisista virtauksista, jotka edelsivät fasismia ja yhdistyivät siinä; Italiassa korporativismi liitettiin perusosaksi fasismia, ja Saksassa korporativismia kehitettiin vieläkin keskeisemmäksi osaksi fasistista yhteiskuntaa. Suomalainen korporativismi on merkinnyt työväen luokkataisteluoikeuden rajaamista vastineeksi “kopeekasta ruplan päälle”: on yleissitovat työehtosopimukset, joiden voimassaolon aikana ei sallita työehtoihin kohdistuvia työtaisteluita. TES:ien yleissitovuuden ohella järjestelmän peruskulmakiviä Suomessa on työeläkejärjestelmä, joka kehitettiin alun perin palvelemaan maan entistä kovempaa teollistamista suomalaisen imperialismin tarpeisiin; tänä päivänä työeläkeyhtiöistä on kuoriutunut Suomen vaikutusvaltaisimpia sijoittajia, joissa ay-liike on vieläpä keskeisesti mukana. Edelleen, jäsenmaksuperintä on suomalaisen korporativismin tärkeimpiä rakenneosia, ja sen kestävänä merkityksenä on ollut, että porvarit ovat päässeet välikädeksi hoitamaan ammattiliittojen rahoitus, mutta aikanaan sillä oli myös tärkeää merkitystä suomalaisten porvarien taistelussa venäläisen sosiali-imperialismin vaikutusta vastaan, sillä viimeksi mainittu hankki suomalaisen revisionismin välityksellä jalansijaa ay-liikkeessä sos.dem. kilpailijoitaan huomattavasti paremmalla rahoituksella.
Pian rauhan solmimisen jälkeen vuonna 1944 SKP, jolle suomalaisen taantumuksen oli rauhanehtojen mukaisesti myönnettävä legaalisuus, piti ns. “uudelleenperustamiskokouksensa”, joka todellisuudessa merkitsi revisionistista vallankaappausta puolueessa. Puolueen joutuminen revisionistien käsiin oli suunnaton rikos Suomen vallankumouksellista kansaa ja erityisesti proletariaattia kohtaan, se on johtanut luokkayhteistyöhön ja joukkojen sitomiseen vanhaan järjestykseen. Kuitenkin 80-luvulta alkaen kaikkinaisen reformismin arvovalta työväenluokan yli on murentunut, mikä näkyy selvästi porvariston diktatuurin vaaleissakin, joissa äänestysaktiivisuus on laskenut ja ns. työväenpuolueiden ääniosuus on myös dramaattisesti pudonnut. Silti 80-luku on ollut vielä korostuneen aktiivista aikaa työväenliikkeelle, tunnettuja ovat esimerkiksi lähes alituiset tehdaskohtaiset pistelakot varsinkin metalliteollisuudessa, mutta olipa muillakin aloilla, esimerkiksi paperiteollisuudessa, lakkoja jopa useamman kerran vuodessa.
Kun katsomme Suomea vuosina 1944–1991, meidän on nähtävä se yhteydessä proletaarisen maailmanvallankumouksen astumiseen strategisen tasapainon vaiheeseen toisen maailmansodan tuloksena. Varsinkin Kiinan vallankumouksen voiton myötä vuonna 1949 syntyi kolmasosan ihmiskunnasta käsittävä sosialistinen leiri ja kolmannessa maailmassa kohosi voimakas kansallinen vapausliike. Kansainvälisessä perspektiivissä Suomen itsenäistyminen sanan täydessä taloudellisessa ja poliittisessa mielessä sekä maan demokratisoituminen oli luontevaa juuri tuona aikana, kun vanhat johtavat imperialistimaat Euroopassa joutuivat perääntymään maailmaa järisyttävien tapahtumien ja maailmanvallankumouksen voittokulun edessä. Jos täällä olisi jatkettu vanhaan tapaan, vallankumous olisi taatusti voittanut lyhyessä ajassa, mutta nyt vastavallankumous selvisi voittajana, joskin raskain uhrauksin ja myönnytyksin, jotka ovat jättäneet sen katkeraksi, mikä heijastuu sen nykyisissä historiallisissa, ideologisissa, poliittisissa, taloudellisissa ja kulttuurillisissa hyökkäyksissä proletariaattia vastaan.
Kun suomalaisen taantumuksen menettelytapa vanheni maailmanvallankumouksen edetessä ja Suomen lahtariarmeijan kärsittyä tappion sodassa, taantumus alkoi turvautua entistäkin voimakkaammin opportunismiin, jonka perustaksi kehittyi jokseenkin lyhyessä ajassa kotimainen imperialismi. Ennen vuotta 1944 sille riitti pelkkä sos.dem. puolue, mutta nyt se tarvitsi myös syntymässä olevaa modernia revisionismia. Tämän uuden, entistä hienovaraisemman ja katalamman menettelytavan seurauksena vähitellen huomattava osa työväenluokasta ei enää joutunut elämään tilanteessa, jossa rahat eivät riittäneet edes välttämättömyyksiin, vaan alkoipa osalla työläisistä olla jopa varaa ylellisyystuotteisiinkin. Antagonististen luokkien yhteistyöhön perustuva korporativistinen järjestelmä ja siedettävä taloudellinen asema asuntolainoineen sitoivat työläisiä läpimätään vanhaan järjestykseen – tämä oli ja on opportunismin saavuttaman voiton yhteiskunnallinen perusta. Silti, tuo voitto on vain ohimenevä historian hetki, kuten Lenin on painottanut.
3. Hyökkäys antifasistisen sodan saavutuksia vastaan
90-luvulla Suomea kohtasi sekä taloudellinen että poliittinen kriisi. Poliittinen kriisi on yhteydessä ns. työväenpuolueiden kannatuksen laskuun ja venäläisen sosiali-imperialismin romahdukseen, joka heikensi huimasti silloisten revisionismin muotojen – enemmistöläisen eurokommunismin ja vähemmistöläisen brežnevismin – legitimiteettiä, mikä johti Vasemmistoliiton syntymiseen. Venäläisen sosiali-imperialismin korvautuminen nykyisellä venäläisellä imperialismilla antoi suomalaiselle porvaristolle aiheen irtisanoa vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen aserajoituspykälät ydinaseita lukuun ottamatta, ja kaikessa hiljaisuudessa se on painanut unholaan myös fasisminluontoisten järjestöjen toimintakiellon.
90-luvun lamana tunnettu talouskriisi antoi lisää aihetta porvariston hyökkäykselle kansan elinoloja vastaan. Silloin alettiin ravistella suomalaisen sosialikorporativismin perustoja, missä osaansa on näytellyt myös ns. Loimaan kassan perustaminen Kokoomuksen aloitteesta. Sosiaalitukien ja palkkojen kehitys on pudonnut täysin irralleen talouden kehityksestä. Ryhdyttiin erilaisiin talouden uudelleenjärjestelyihin, mm. pankkitoiminta keskittyi entistäkin harvempiin käsiin pankkifuusioiden kautta ja varsinkin rakennusalalla luotiin järjestelmä, jossa muutama monopolistin asemassa oleva pääurakoitsija kontrolloi pitkiä alihankintaketjuja. Jotain kriisin syvyydestä kertonee se, että SAK jopa uhkasi sosialidemokraattien johtamaa Lipposen hallitusta yleislakolla. Edelleen, 90-luvulle sijoittuu myös Suomen liittyminen EU:hun, mikä nostatti joissain kansankerroksissa kovaa vastustusta.
Edelleen, 2000-luvulla porvariston hyökkäykset työväenluokkaa vastaan ovat jatkuneet koventuen varsinkin vuodesta 2008 alkaneen “menetetyn vuosikymmenen” myötä. Tällä vuosituhannella on nähty EK:n vetäytyminen kolmikannasta, mikä on siirtänyt työmarkkinaneuvottelut liittotasolle ja ravistellut suomalaisen korporativismin tärkeää osaa, keskitettyä sopimista. Porvaristo on tehnyt myös muita aloitteita luomansa korporativistisen järjestelmän ravistelemiseksi, sillä tasapaino, jossa järjestelmä on luotu, on muuttunut ratkaisevasti, ja sen ravisteleminen palvelee ay-liikkeen heikentämistä osana hyökkäystä työläisten oikeuksia ja elinehtoja vastaan. Edelleen, se kehittää hyökkäyksiään työläisten lakko-oikeutta vastaan ja pyrkii tuntuvasti kasvattamaan riistosuhdetta monilla erilaisilla palkanalennuksilla ja ilmaisella lisätyöllä [8].
90-luvun oloissa nähtiin myös fasismin palaaminen Suomeen natsistisen skinhead-liikkeen myötä. He syyllistyivät lukuisiin pahoinpitelyihin ja organisoivat natsistiseen musiikkiin keskittyneen Blood & Honour -liikkeen Suomeen. Terrorin ja musiikin ympärille rakennettiin perustaa nykyiselle suomalaiselle fasistiliikkeelle, ja jotain sen merkityksestä kertonee sekin, että moni nykyinen eturivin natsi on peräisin tuosta liikkeestä [9]. Se, että natsien annettiin vapaasti organisoitua, kertoo jotain ajasta. Vielä vuonna 1977 lähinnä huvitusta herättäneen Pekka Siitoimen järjestö kiellettiin vedoten Pariisin rauhansopimukseen, jossa todetaan:
“Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.” [10]
Nuo lauseet löytyvät yhä Suomen lakikirjasta, mutta niitä on sovellettu viimeksi yli 40 vuotta sitten, vaikka maassamme on ollut vakavasti otettavia ja väkivaltaisia fasistisia järjestöjä pitkälle yli 20 vuotta!
Tällä vuosituhannella on nähty 90-lukua huomattavasti voimakkaampaa fasististen ja fasisminsukuisten liikkeiden nousua. Perussuomalaisten “jytkyvoitto” vuonna 2011 teki ns. oikeistopopulismin kaikille Suomessa tunnetuksi, ja vaaleista noussut Kokoomuksen johtama sixpack-hallitus oli todella vihattu, puhumattakaan vuoden 2015 vaalien nostamasta Sipilän hallituksesta. Toisen maailmansodan aikaisten antifasististen vastarintaliikkeiden kunniakasta nimeä häpäisevä järjestö (“PVL”) on tehnyt 2010-luvulla lukuisia terroritekoja Suomessa, tunnetuimpina Jyväskylän kirjastopuukotus vuonna 2013 ja Jimi Karttusen murha vuonna 2016. Vuonna 2015 ns. pakolaiskriisin yhteydessä Suomessa nähtiin pakolaisvastaisen liikehdinnän nousu. Sen tärkeimpinä ilmauksina olivat kansainvälistäkin tunnettuutta hankkineen Soldiers of Odin -nimen ohella huomattavat, monisatapäiset mielenosoitukset sekä terrori-iskut vastaanottokeskuksiin. Vuodesta 2014 lähtien fasistit ovat marssineet joulukuun 6. päivänä keräten soihtukulkueeseensa jopa pitkälle yli tuhat osallistujaa.
Mikään tästä, ei elinolojen kurjistuminen eikä fasismin nousu ole tapahtunut ilman joukkojen oikeutettua vastareaktiota. Vuonna 2013 Kataisen johtaessa talouskurihallitustaan, johon muuten kuuluivat sellaiset “edistykselliset” puolueet kuin SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät, Sauli Niinistö järjesti Linnan juhlansa Tampereella. Niitä vastaan järjestettiin Kiakkovierasjuhlat-nimeä kantanut mielenosoitus, joka oli voimallinen ilmaus siitä vihasta ja kapinamielialasta, jota herättävät joukkojen elinolojen kurjistuminen ja omaisuuden keskittyminen yhä harvempiin käsiin. Tuona päivänä eliitin juhlintaa turvanneet poliisit olivat hyvin heikoilla, lähellä tulla lyödyiksi. Se osoitti, että suomalainen taantumus ei osannut tuolloin vielä kuvitellakaan, että sitä vastaan mellakoitaisiin; seuraavaan vappuun se tosin valmistautui voimannäyttönä ottaakseen luulot pois vallankumouksellisilta joukoilta, mikä kuitenkin laittoi vain bensaa liekkeihin valaen monille entistä selvemmän tietoisuuden Suomen valtiokoneiston luokkaluonteesta.
Työmarkkinarintamalla puolestaan nähdään keltaisen ay-liikkeen petollisesta johdosta huolimatta työläisjoukkojen vilpitöntä halua puolustaa oikeuksiaan yhdessä rintamassa toisten työläisten kanssa. Suomessa on 1800-luvun lopulta alkanut pitkä ja katkeamaton perinne työväenluokan ammatillisessa taistelussa, ja se on opettanut Suomen proletariaatille horjumattoman vaistomaisen ymmärryksen työläisten etujen yhteisyydestä ja niiden vastakkaisuudesta porvarien eduille. Käynnissä oleva Postin työtaistelu on tästä hyvä esimerkki: kaikki työläiset Suomessa tuntevat, että kysymys ei ole 700 ihmisestä, vaan kaikista Suomen työläisistä. Tämä tunnetaan hyvin niin nuorten kuin pitkän työuran tehneidenkin proletaarien keskuudessa, ja se tunnetaan niin matalapalkka-aloilla kuin niilläkin aloilla, joissa työläiset nauttivat suhteellisen hyvistä työehdoista. Tai kelpaisiko esimerkiksi Sipilän hallitusta vastaan nähdyt mitä laaja-alaisimmat protestit? Suomen työläisten luokkavaisto on hyvin korkealla tasolla siitäkin huolimatta, että ammatillinen järjestäytymisaste on ollut laskussa ja ns. työväenpuolueiden kannatus vaaleissa on romahtanut kauas huippuvuosista. Tämä on vallankumouksellisille ja varsinkin meille marxisti-leninisti-maoisteille mitä mainioin tilanne!
Sen sijaan vanhalle vallalle tilanne on sietämätön. Siksi se tarvitsee fasistisen tendenssin voimistamista yhteiskunnassa. Kaikenkarvaisten fasistien ja ns. oikeistopopulistien demagogialla yritetään ohjata työläisten käsitykset täysin harhateille siten, että ne olisivat vähemmän haitaksi porvarien hyökkäykselle kansan elinehtoja vastaan. Esimerkiksi Perussuomalaiset eivät voi avoimesti tuomita Postin nykyistä työtaistelua paljastamatta heitä kannattaville joukoille todellisia kasvojaan, siksi he syyttävät työehtojen heikentämisestä Suomeen tulevia matalapalkkaisia työläisiä. Tämä on puhdasta valehtelua, ei mitään muuta, ja sen tarkoituksena on asettaa joukot joukkoja vastaan. Mutta porvaristo ei tarvitse fasistisia tendenssejä vain joukkojen harhaanjohtamiseksi, vaan sen täytyy myös varmistaa, ettei kukaan paljastaisi joukoille fasismin todellista luonnetta ja johtaisi heitä oikealla tiellä. Fasistit ovat painaneet itsensä historiankirjoihin kansanjoukkojen ja vallankumouksellisten johtajien verellä. Niinpä fasismilla on kahtalainen taktinen merkitys: yhtäältä hyökätä vallankumouksellisia, heidän henkeään ja terveyttään vastaan avoimesti; toisaalta johtaa joukkoja harhaan demagogialla.
Suomessa vallankumouksellisille joukoille on ollut pitkään tunnettua, millaista roolia fasismi näyttelee, ja siksi antifasistiset mobilisaatiot ovat keränneet huikeita osanottajamääriä. Parhaimmillaan joukot ovat niissä olleet hyvinkin valmiita vastustamaan natsien vähäisiäkin porvarillisia oikeuksia. Esimerkiksi Tampereella lokakuussa 2017 natsit järjestivät mielenosoituksen “sananvapauden puolesta”, ja tätä vastaan järjestetyssä vastamielenosoituksessa joukot osoittivat suurta halua ja rohkeutta vastustaa heitä. Poliisi pelasti tuolloin hitleriläiset ja heidän tukijansa joukkojen vihalta. Laajempi kuva on juuri tuollainen: poliisi suojelee fasisteja, koska taantumus tarvitsee niitä; samalla poliisit ja fasistit kohdistavat yhdessä hyökkäyksensä antifasistisia joukkoja vastaan. Mitä joukoilta vielä puuttuu? Pääasiassa ei lukumääriä, vaan vielä suurempaa määrätietoisuutta, lujaa tahtoa ja periksiantamatonta rohkeutta toimia. Silloin joukkojen oikeutettu viha murtaa poliisivallan huikeimmankin väkivaltateknologian, ja fasistit ja heidän virkaveljensä poliisivoimissa tulevat lyödyiksi.
Mutta eikö oikeusvaltio tuomitsekaan fasisteja? On toki totta, että hovioikeus on määrännyt “PVL”:n väliaikaiseen toimintakieltoon, mutta tässä on ajankuvan kannalta erityisen huomionarvoista, että päätöksen perusteluissa ei viitattu vuoden 1947 Pariin rauhansopimukseen, joka on edelleen, ainakin paperilla, osa Suomen lakia. Tämän “ajojahdin” perusteella fasistit itse puhuvat “poliittisesta poliisista”. Johtuen hyvin laajojen joukkojen inhosta hitlerismiä kohtaan Suomen valtiokoneisto joutuu rajoittamaan fasistien toimintaa, muuten tuo valtiokoneisto menettäisi kaiken legitimiteettinsä ja vallankumoukselliset mielialat leviäisivät kulovalkean tavoin. Toisaalta, kun fasisteihin kohdistetaan erilaisia oikeusjuttuja, joista “PVL”:n oikeudenkäynnit ovat vain yksi esimerkki, fasistiset kannat näyttäytyvät todellisina oppositiokantoina. Jos joku Perussuomalaisten kansanedustaja esittää avoimen rasistista retoriikkaa, niin valtiokoneiston on pakko reagoida siihen yhtäältä legitimoidakseen itseään antifasististen, potentiaalisesti vallankumouksellisten joukkojen silmissä, toisaalta legitimoidakseen fasististen ja fasisminsukuisten tendenssien oppositioasemaa, mikä ainoastaan tukee niiden demagogiaa. Vallitseva järjestys on läpimätä, ja joukoissa on paljon pettymystä ja vihaa sitä kohtaan, siksi sellaiset tendenssit kuin “PVL” ja Perussuomalaiset haluavat esiintyä oppositiovoimina, jotta osa joukoista erehtyisi seuraamaan niitä. Todellisuudessa ne ovat vain näennäistä oppositiota, sillä ne kannattavat porvariston diktatuuria ja hyökkäystä työläisten oikeuksia vastaan.
Kansainväliseltä kannalta imperialismin yleiskriisi, jota jo Kommunistinen internationaali aikanaan käsitteli, on vain syventynyt vuosikymmen toisensa jälkeen. Vuonna 2008 finanssikriisinä alkanut kansainvälinen talouskriisi on entisestään ajanut imperialismia ahtaalle. Imperialistit ja maailman taantumukselliset purkavat kriisiään joukkojen kannettavaksi niin sorretuissa kuin imperialistisissakin maissa. Kansainväliset jännitteet ovat lisääntyneet supervaltojen keskuudessa, supervaltojen ja imperialistivaltojen välillä, imperialistivaltojen keskuudessa sekä imperialististen maiden ja sorrettujen maiden välillä. Riittää viitata ns. Laajennetun Lähi-idän viimeaikaisiin tapahtumiin Turkissa, Pohjois-Syyriassa, Irakissa, Iranissa ja Afganistanissa. Entäpä tilanne Latinalaisessa Amerikassa, sellaisissa maissa kuin Brasilia, Chile, Ecuador, Bolivia? On kauppasotaa jenkki-imperialismin ja kiinalaisen sosiali-imperialismin välillä. Pohjois-Irlanti ja Katalonia ovat näyttäneet, että ristiriita sorrettujen maiden ja imperialististen maiden välillä kärjistyy myös Euroopassa. Edelleen, ristiriita proletariaatin ja porvariston välillä, joka on pääristiriita imperialistisissa maissa, osoittaa myös kärjistymistään, minkä osalta Euroopasta riittää mainita viime vuonna alkanut keltaliivien liike Ranskassa tai protestit Hampurin G20-kokousta vastaan. Näemme kaikkialla maailmassa, kaikilla mantereilla, uusien marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen syntyvän ja vanhojen kehittyvän valtavin harppauksin. Kansansodat Perussa, Turkissa, Intiassa ja Filippiineillä jatkuvat keskeytyksettä, ja uusia on vielä tulossa. Jo nämä muutamat faktat osoittavat, että vaikka imperialismi ja maailman taantumus ovatkin vielä offensiivissa maailman vallankumoukselliseen liikkeeseen nähden, tuo offensiivi on ehtymässä, ja maailmanvallankumous on ryhtymässä vastaoffensiiviin. Tämä kaikki tapahtuu osana historian luonnollista siksak-liikettä, joka tällä hetkellä tapahtuu maailmanvallankumouksen strategisen offensiivin puitteissa, puheenjohtaja Maon mainitsemien “seuraavien 50–100 vuoden” ajanjaksolla.
Näissä oloissa taantumus militarisoituu ja synkkenee vimmattua vauhtia. On valheellinen toive, että fasistinen kehitys tulisi hellittämään lähiaikoina; pikemminkin se tulee vain voimistumaan vastavallankumouksellisena voimana, onhan “imperialismille ominaista poliittinen taantumus kautta koko linjan”, kuten Lenin on todennut [11]. Kuitenkin yhtä kaukana todellisuudesta on tappiomieliala ja antautumiskanta: fasismi on syvien ja laajojen joukkojen eduille täysin vastakkaista, ja siksi fasismi on vielä hukkuva aseistettujen joukkojen mereen. Tämä tapahtuu ihmiskunnan vääjäämättömällä marssilla kohti kommunismia, joka voidaan saattaa voimaan vain kansansodan kautta. Vasta kommunismissa fasismin yhteiskunnallinen perusta on lopullisesti hävitetty. Tällä marssilla kansainvälisen proletariaatin ja maailman kansojen joukkoja voi johtaa vain yksi ideologia: marxilaisuus, so. tänä päivänä marxismi-leninismi-maoismi, pääasiassa maoismi. Näin ollen emme usko, että mikään muu kuin oikea ja oikeutettu marxilais-leniniläis-maolainen linja voi olla todella menestyksekäs antifasistisessa liikkeessä.
Suomessa 90-luvulta alkanut historian kausi tapahtuu osana maailmanlaajuista, imperialismin ja revisionismin yhteistyössä ja keskinäisessä taistelussaan käymää vastavallankumouksellista offensiivia. Se pyrkii syrjäyttämään vallankumouksen aikamme pääasiallisena poliittisena ja historiallisena suuntauksena maailmassa, ja tässä tarkoituksessa se hyökkää vallankumousta ja vallankumouksellista väkivaltaa vastaan, kommunistista puoluetta, sosialismia ja proletariaatin diktatuuria vastaan ja meidän päämääräämme, kommunismia vastaan. [12]. Suomessa erityisen tärkeä muoto tälle offensiiville on ollut antifasistisen sodan saavutusten kieltäminen.
Koko suomalainen propagandakoneisto on tällä hetkellä valjastettu halveeraamaan Puna-armeijaa ja ylistämään Hitlerin alaisuudessa taistellutta Suomen lahtariarmeijaa. Samoja valheita toistellaan koululaisille jo ala-asteella, ja erilaiset mediat toitottavat kuorossa samaa sanomaa. Tämä on sitä samaa sotakiihotusta, jota Suomessa harrastettiin maailmansotien välillä. Fasististen liikkeiden annetaan toimia ei ainoastaan rauhassa, vaan jopa valtiollisessa suojeluksessa täysin vastoin Suomea juridisesti sitovaa, kansainvälisesti tunnustettua Pariisin rauhansopimusta. Demokraattisia oikeuksia on rajoitettu, riittää mainita antifasistisiin mielenosoituksiin kohdistuva poliisiväkivalta ja perusteettomat pidätykset noista mielenosoituksista. Parlamentaarinen järjestelmä on demokratian irvikuva, ja sen vuoksi äänestysaktiivisuus on laskussa ja hallitukset nauttivat yleistä epäluottamusta laajojen joukkojen keskuudessa, mukaan lukien nykyinen Rinteen hallitus, jonka gallup-kannatus on huvennut nopeasti. Suomalaisen taantumuksen kehityskulku on selvä ja kiistaton.
Tietyssä mielessä voimme puhua paluusta vanhaan aikaan, vuosien 1917–1944 Suomeen. Tämä voi auttaa meitä näkemään yhden puolen asiasta, mutta samalla meidän on lujasti muistettava, että paljon on myös toisin, niin vihollisen kuin meidänkin puolella sekä kansainvälisesti. Mainitaksemme vain eräitä tärkeimmistä: 1) Suomi on tänään imperialistinen kansakunta, ei sorrettu; 2) Suomessa ei ole laajaa, aseistettua fasistista liikettä; 3) porvarilliset demokraattiset oikeudet eivät ole läheskään yhtä rajoitettuja kuin mainittuina vuosina; 4) puuttuu kommunistinen puolue ja sen johtama laaja, pahimmankin terrorin edessä lannistumaton luokkataisteluliike; 5) maailmassa ei ole yhtään sosialistista maata, kun vuosina 1917–1956 oli sellaisen kanssa pitkä yhteinen raja; 6) proletaarinen maailmanvallankumous ei ole enää strategisen defensiivin vaan strategisen offensiivin vaiheessa. Lukuun ottamatta ensimmäistä ja viimeistä kohtaa kaikki on kuitenkin muutoksessa: vihollisen leirissä fasistinen liike kehittyy vähitellen ja porvarillis-demokraattisia oikeuksia rajoitetaan kasvavissa määrin; proletariaatin leirissä puolestaan kehittyy periksiantamatonta luokkataisteluliikettä, joka kiertämättä synnyttää johtajakseen militarisoidun Suomen kommunistisen puolueen, joka jälleenrakennetaan marxismi-leninismi-maoismin, pääasiassa maoismin, perustalla; ja kansainvälisellä tasolla, osana nousevaa proletaarisen maailmanvallankumouksen kolmatta suurta aaltoa tulemme näkemään vielä lukuisia uusdemokraattisia, sosialistisia ja kulttuurivallankumouksia, joista ensimmäisentyyppiset tekevät jo tuloaan tämän päivän kansansodissa Perussa, Turkissa, Intiassa ja Filippiineillä. Edessämme aukenevaa tilannetta kuvaavat puheenjohtaja Maon tunnetut sanat: “Tulevaisuus on valoisa, mutta tie on mutkitteleva” [13].
Taantumuksellisten ajaman fasistisen, militaristisen ja kurjistumiskehityksen voi pysäyttää vain luja ja päättäväinen vastarinta, joka kehittyy marxilais-leniniläis-maolaiseksi vastaoffensiiviksi, joka kukistaa nykyisen vastavallankumouksellisen offensiivin. Tässä tarkoituksessa Kansainvälisen kommunistisen liikkeen historia on opettanut meitä soveltamaan kolmea vallankumouksellista välinettä: Suomen kommunistista puoluetta, jonka jälleenrakentaminen militarisoituna kommunistisena puolueena on strateginen tehtävä; vallankumouksellista väkivaltaa taantumuksellista järjestystä ja sen kätensä vereen tahrinneita edustajia vastaan proletariaatin diktatuuriin perustuvan uuden vallan rakentamiseksi kansansodalla; sekä kaikkien vallankumouksellisten yhteisrintamaa, joka ylläpitää aseellista taistelua. Tämä on ainoa oikea ja oikeutettu tie liikkeenrakentamiseen, ainoa, joka johtaa nykyisen kehityksen kääntämiseen kansan ja luokan eduksi, mukaan lukien ja erityisesti myös antifasistisessa taistelussa. Pelkästään haitaksi on alistuminen pasifismiin ja eristäytymiseen luokkataistelusta.
Asennettamme nousevan fasismin ja muiden synkkien uhkien edessä on puheenjohtaja Mao kuvannut osuvasti:
“Kaikkialla maailmassa keskustellaan nyt siitä, syttyykö kolmas maailmansota vai ei. Tähänkin kysymykseen meidän on valmistauduttava henkisesti ja eriteltävä sitä. Olemme päättäväisesti rauhan kannalla ja sotaa vastaan. Mutta jos imperialistit välttämättä haluavat aloittaa uuden sodan, meidän ei pidä pelätä sitä. Asenteemme tähän kysymykseen on sama kuin asenteemme mihin tahansa epäjärjestykseen: ensiksikin olemme sitä vastaan ja toiseksi emme pelkää sitä. Ensimmäistä maailmansotaa seurasi 200 miljoonaa asukasta käsittävän Neuvostoliiton syntyminen. Toista maailmansotaa seurasi yhteensä 900 miljoonaa asukasta käsittävän sosialistisen leirin syntyminen. Jos imperialistit välttämättä haluavat aloittaa kolmannen maailmansodan, silloin sosialismiin siirtyisi varmasti lisää useita satoja miljoonia ihmisiä eikä maailmaan jäisi paljoakaan tilaa imperialisteille; todennäköisesti myös imperialismin koko rakennelma tulisi tyystin luhistumaan.” [14]
PKP on tarkentanut tätä asennetta edelleen kahdella kohdalla, jotka huomioivat kansansodan:
“Kommunistisille puolueille ongelma ei ole keskittää huomiota imperialistiseen maailmansotaan vaan kansansotaan, sillä vain tästä voi kohota proletariaatin johtama valta. Me katsomme, että niin kauan kuin on imperialismia, on olemassa todennäköisyys imperialistisen maailmansodan kehittymiselle, ja on varmaa, mitä puheenjohtaja Mao sanoi, että joko vallankumous estää sodan tai maailmansota yllyttää vallankumouksen … Siispä jos imperialistinen maailmansota syttyy, ensinnäkin olemme sitä vastaan; toiseksi, emme pelkää sitä vaan keskitymme vallankumoukseen; kolmanneksi, keskittyminen vallankumoukseen tarkoittaa ryhtymistä kansansotaan, jota johtaa proletariaatti kommunistisen puolueensa kautta; ja neljänneksi, tämä kansansota täytyy määritellä kunkintyyppisille maille vallankumouksen tyypistä riippuen. Näin ollen päiväjärjestyksessä on maailmankansansota.” [15]
Me vastustamme fasismia ja muuta taantumuksen esiin manaamaa epäjärjestystä, mutta emme pelkää sitä, vaan vastustamme sitä kansansodalla sosialistisen vallankumouksen puolesta osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle.
Lopuksi
Marxilais-leniniläis-maolaista näkemystä antifasistisesta liikkeestä kritisoidaan toisinaan liiasta keskittymisestä luokkataisteluun ja liiasta väkivallan kannattamisesta. Näiden syyttelijöiden perusnäkemykset ovat tavallisesti tällaisia: Suomessa ovat asiat liian hyvin, että työläiset jaksaisivat liikuttua politiikasta; varsinkaan antifasismista he eivät kiinnostu, koska he eivät tiedosta omaa valkoista etuoikeuttaan; väkivalta etäännyttää ja karkottaa ihmisiä liikkeestä. Me, marxisti-leninisti-maoistit, tunnustamme ylpeinä syyllisyytemme – me keskitymme luokkataisteluun ja kannatamme vallankumouksellisen väkivallan kaikkivoipaisuutta, ja näiden puolesta me vannomme käsi sydämellä ja täynnä vakuuttuneisuutta kansainvälisen proletariaatin pyhästä asiasta puheenjohtaja Maon sanoin: “se on hyvä, eikä paha, se on marxilaista” [16]. Tai kuten Mariátegui on sanonut: “Jos vallankumous vaatii väkivaltaa, auktoriteettia ja kuria, minä olen väkivallan, auktoriteetin ja kurin puolesta. Minä hyväksyn ne kokonaisuudessaan kaikkine kauheuksineen ilman pelkurimaisia varauksia.” [17]. Mitä taas tulee heidän perusteluihinsa, hylkäämme ne kaikki.
Me näemme antifasistisen taistelun luokkataisteluna ja erottamattomana muusta luokkataistelusta. Tämän me perustamme ylempänä esittämäämme historialliseen analyysiin fasismin paikasta ja merkityksestä tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa luokkataistelu on kärjistymässä sidottuna maailmantilanteen kärjistymiseen. Tiedostamme hyvin, että tämä käsityksemme on tällä hetkellä vähemmistönä antifasistisessa liikkeessä, jossa on vallalla liberaali suuntaus. Mielestämme liberaali kanta tuo mukanaan suuria vaaroja, sillä fasismin todellista luonnetta ei voida tehokkaasti paljastaa joukoille, ellei joukoille selitetä tarkasti, rajoittumatta pelkkiin pinnallisiin ilmiöihin, fasismin merkitystä osana luokkataistelua. Suomessa laajatkin joukot ovat pääasiassa hyvin valveutuneita perusristiriidasta proletariaatin ja porvariston välillä, ja he ovat osoittaneet suurta tahtoa kamppailla oikeuksiensa puolustamiseksi yhtenä solidaarisena rintamana. Sen sijaan fasismin ja fasisminsukuisten liikkeiden asemoitumista suhteessa tähän ristiriitaan ei tunneta Suomessa yhtä hyvin. Kun joukot ymmärtävät, että fasistit ovat porvareiden verikoiria, he ymmärtävät taistelun fasismia vastaan. Meitä vastaan saatetaan toisinaan perustella, että antifasismia ei pitäisi samaistaa luokkataisteluun, sillä tämä voisi karkottaa tärkeitä liberaaleja liittolaisia. Me kuitenkin uskomme, että suhteellisen pitkän ajan kuluessa liittämällä antifasismin elimelliseksi osaksi luokkataistelua saavutetaan paljon suurempia lukumääriä ja entistäkin taistelutahtoisempia voimia kansan proletaarisesta enemmistöstä. Kenties lyhyellä aikavälillä liberaaleja on helpompi mobilisoida kuin laajoja proletaarisia joukkoja, mutta me marxilaiset emme olekaan lyhytnäköisiä.
Kysymys väkivallasta on elimellinen osa luokkataistelua eikä ilman sitä voida saavuttaa voittoa. Tämä pätee erityisesti antifasistiseen taisteluun, jossa kysymys väkivallasta on tällä hetkellä Suomessa paljon välittömämpi kuin esimerkiksi lakkotaisteluissa. Tiedämme, että Suomessa jotkut ryhmät kannattavat väkivaltaa, mutta haluavat pitää sen erillään joukkojen mobilisaatioista, ja toiset taas eivät ollenkaan hyväksy väkivaltaa. Ottaen huomioon poliisin suojelevan asenteen fasisteja kohtaan ja vihamielisen asenteen antifasistisia joukkoja kohtaan meille on selvää, että antifasistisen liikkeen on haitallista kieltäytyä väkivallasta tai eristää se joukoista. Meitä voidaan syyttää seikkailukannasta, mutta tämä on sanojen sotkemista. Seikkailua olisi yksilöiden tai pienryhmien toiminta joukoista irrallaan, ja sillä on saavutettu vain näiden “sankareiden” joutumista pidätysten tai väkivallan kohteeksi. Marxilainen periaate on, että sissit ovat joukoissa kuin kalat vedessä – tämän periaatteen on vahvistanut historian kaikkien partisaani- ja sissiliikkeiden kokemus, positiivisena esimerkkinä Perun kansansota tai Euroopassa vaikkapa Italian Punaiset prikaatit ja negatiivisena esimerkkinä Che Guevaran kohtalo Boliviassa.
Lyhyellä aikavälillä tuskin saavutamme suurempaa menestystä väkivaltaisin menetelmin kuin ilman niitä, mutta pitkällä aikavälillä tilanne korostuu entisestään. Joukkojen kasvattaminen “taantumuksen pistinten rauhassa” johtaa vain siihen, että joukkojen arvokas veri valuu hukkaan. Tästä meillä on Suomessa opettavainen kokemus vuodelta 1918. Kun valmistaudumme alusta asti torjumaan väkivallan vastaamalla siihen väkivallalla, joukot menettävät vähemmän vertaan ja tuo veri palvelee heidän vapautuksensa lunastamista.
Haluamme vielä vakuuttaa linjamme puolesta historiallisella esimerkillä Kommunistisesta internationaalista, jossa Togliatti ja Thorez ajoivat opportunismia yhteisrintamapolitiikassa fasismia vastaan. He halusivat tyystin luopua taistelusta vanhaa järjestystä vastaan sillä verukkeella, että se heikentäisi taistelua fasismia vastaan. Tämä merkitsi luopumista luokkataistelusta. Heidän maissaan, Italiassa ja Ranskassa, fasismin kukistuttua porvariston diktatuuri säilyi, ja varsinkin Italiassa fasistit jatkoivat toimintaansa jo heti vuonna 1946 “Italialaisen sosiaalisen liikkeen” nimellä. Täysin toisin oli Kiinassa, jossa puheenjohtaja Maon linjaa seurannut Kiinan kommunistinen puolue ei milloinkaan luopunut itsenäisyydestään ja aloitteestaan yhteisrintamassa, ja kun japanilaiset miehittäjät oli karkotettu maasta vuonna 1945 ja jenkki-imperialismin tukema Kuomintang aloitti kolmannen kansalaissodan Kiinassa vallankumouksellista kansaa vastaan, KKP, luopumatta hetkeksikään omasta armeijastaan ja aseistaan, pystyi vastaamaan takaisin samalla mitalla. Tunnetusti Kiinan kansa saavutti voiton vain neljässä vuodessa, ja Kiinan kansantasavalta julistettiin 1. lokakuuta 1949. Tämä kertoo proletaarisen linjamme voimasta ja sen valtavasta erosta porvarilliseen linjaan.
Esittämiemme perustelujen valossa toistamme, että me kannatamme antifasistisen liikkeen kehittämistä keskellä luokkataistelua nojautumalla syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin ja vallankumoukselliseen väkivaltaan. Tätä voidaan kehittää vain soveltamalla proletariaatin ainoaa sotilaallista linjaa, kansansotaa, jonka neljän aspektin konkretisoitumisen omassa maassaan PKP on selittänyt:
“1) proletariaatin ideologia, marxismi-leninismi-maoismi, joka täytyy konkretisoida opastavaksi ajatteluksi, minkä takia pohjaamme marxismi-leninismi-maoismi, Gonzalon ajatteluun, pääasiassa jälkimmäiseen; 2) Perun kommunistisen puolueen välttämättömyys kansansodan johtamiseksi; 3) kansansodan konkretisoituminen talonpoikaissodaksi, joka kulkee tietä kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin; sekä 4) tukialueet eli uusi valta, tukialueiden rakentaminen, mikä on ytimenä kaupunkien saartamisessa maaseudulta käsin.” [18]
Meidän kannaltamme tämä tarkoittaa:
1) On sovellettava oikeaa ideologiaa, marxismi-leninismi-maoismia, pääasiassa maoismia, luovasti perustuen konkreettisen tilanteen konkreettiseen analyysiin.
2) On taisteltava Suomen kommunistisen puolueen jälleenrakentamiseksi marxilais-leniniläis-maolaisena militarisoituna kommunistisena puolueena.
3) Vallankumouksellista väkivaltaa ja vallankumouksellista sotaa sen korkeimpana asteena on kehitettävä mobilisoimalla, organisoimalla ja aseistamalla syvimmät ja laajimmat joukot, pääasiassa köyhimmät proletaariset joukot, taisteluun.
4) Väkivaltaa on sovellettava pääasiassa uuden, sosialistisen vallan pystyttämiseksi rakentaen sitä saareke saarekkeelta.
Mielestämme vain näin voidaan rakentaa todella tehokasta antifasistista liikettä, joka lakaisee fasistisaastan pois kaduiltamme ja lopulta poistaa kaikkinaisen fasismin yhteiskunnallisen perustan. Linjan konkretisoiminen vaatii vielä pitkäjänteistä työtä punaisen antifasistisen liikkeen kehittämiseksi, mutta uskomme, että Suomessa mikään muu suuntaus ei ole esittänyt yhtä kehittynyttä arviota antifasistisen liikkeen perusongelmista ja suuntaviivoja liikkeen kehittämiseksi.
Punaisen antifasismin puolesta – kansansota kommunismiin asti!
Neuvostomaa – Suomen itsenäisyyden ja demokratian airut!
Kunnia antifasistisen vastarinnan marttyyreille 1941–1944!
Punalippu-kollektiivi
marraskuu 2019
Viitteet:
[1] Lenin: Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe, 1916
[2] Toivo Antikainen: “Kansalaissodasta Karjalassa”. Teoksessa: 1920–1930: Kymmenen vuotta Neuvosto-Karjalaa, 1930
[3] Mauri Ryömä: Asiakirjojen todistus Talvisodasta 1939-40, 1954
[4] O. W. Kuusinen: Suomi ilman naamiota, 1942
[5] https://varisverkosto.com/2018/07/kommentti-miksi-natsimusiikkialakulttuuria-pitaa-vastustaa/
[6] Kansan päivälehden toimituskunta: Antifasistisen sodan historiallinen kokemus, 1965.
[7] lainattu teoksessa Mauri Ryömä: Asiakirjojen todistus Talvisodasta 1939-40, 1954
[8] näistä ks. esim. HS 19.11.2019: “Ay-liike suuttui kirjoitusvirheitä myöten samanlaisista esityksistä – EK ei kiistä yhteisiä tavoitteita työehtoneuvotteluissa”
[9] Varis: natsimusiikki
[10] Valtiosopimus 20/1947
[11] Lenin: Imperialismi ja sosialistisen liikkeen hajaannus, 1916
[12] PKP: Oikaisukampanjasta perustuen asiakirjaan “Vaalit, ei! Kansansota, kyllä!”, 1991. Oma käännös.
[13] Mao Tse-tungin yksityinen kirje Tšiang Tšingille, 8. heinäkuuta 1966. Oma käännös.
[14] Mao Tse-tung: Kansan keskuudessa esiintyvien ristiriitojen oikeasta käsittelytavasta, 1957
[15] PKP: Kansainvälinen linja, 1988
[16] Mao Tse-tung: Sodan ja strategian ongelmia, 1938
[17] Lainattu teoksessa PKP: Ottakaamme takaisin Mariátegui ja jälleenrakentakaamme hänen puolueensa, 1975. Oma käännös.
[18] PKP: Sotilaallinen linja, 1988