Suomessa korruptiota pidetään usein vähäisenä ongelmana, ja kaikki puolueet ovat näennäisesti sitoutuneet torjumaan sitä. Vuonna 2007 eduskuntavaaleissa suurporvariston lahjoituksia jaettiin ehdokkaille 400 000 euroa mm. ”Kehittyvien maakuntien Suomi”-bulvaanin kautta, mistä syntyneen kohun jälkeen perustettiin vaalirahatoimikunta valmistelemaan lakimuutos, jonka tarkoituksena oli tehdä vaalilahjoituksien jakamisesta avoimempaa ja estää rahan alkuperän piilottaminen välikäsien kautta. Tässä toimikunnassa mukana oli edustaja jokaisesta eduskuntapuolueesta virkamiesten ja tutkijoiden lisäksi. Lakia säädettäessä siihen jätettiin porsaanreikä: vaalirahatutkija Tomi Venho, lain säätämistä valmistelleen toimikunnan asiantuntijajäsen, on käynyt läpi vuoden 2019 eduskuntavaalien ehdokkaiden vaalirahailmoitukset ja havainnut, että lahjoitusten alkuperä jäi tuntemattomaksi jopa laajamittaisemmin, kuin vuonna 2007 – ”pimeää vaalirahaa” jaettiin yhteensä 740 000 euroa, ja sitä vastaanotti 92 istuvaa edustajaa 200:sta ympäri puoluekentän. Tämä tapahtuu täysin porvarillisen lain mukaisesti, kaikkien eduskuntapuolueiden hyväksynnällä: puolueiden oheisorganisaatiot eli säätiöt, jotka eivät ole kuitenkaan puolueen jäsenjärjestöjä, kunnallisjärjestöt ja perusosastot eivät ole velvollisia tekemään Valtiontalouden tarkastusvirastolle (VTV) vaalirahaselvitystä tai julkaisemaan tilinpäätöstä ellei puolue ole vapaaehtoisesti ilmoittanut organisaatiota VTV:lle selvitysvelvolliseksi ”lähiyhteisöksi”.
Vaalikampanjointi on muuttunut yhä kalliimmaksi 2000-luvulla: vuoden 2015 eduskuntavaaleissa edustajiksi valitut käyttivät keskimäärin 40 000 euroa kampanjaansa. Teknologian kehitys on vaikuttanut osaltaan tähän: ehdokkaan tulee olla näkyvillä useissa eri kanavissa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Näkyvä ja ”ammattimainen” vaalimainoskampanja myös maksaa, sillä viestinnän onnistuminen on keskeistä – ei niinkään sen sisältö.Ovathan porvariston vaalit mielikuvavaalit, sillä muuta niillä ei ole tarjottavanaan kuin mielikuvia ja katteettomia lupauksia. Liberaali demokratia oli toki edistysaskel syntyessään; askel pois feodaaliherrojen vallasta ja monarkiasta osana porvarillista vallankumousta, feodalismin hävittämistä ja kapitalismin pystyttämistä Euroopassa. Vaikka porvaristo koettaa esittää järjestelmänsä olevan ”paras mahdollinen”, kehityksen huippu, ei kehitys ole pysähtynyt – maailmanhistoria on luokkataistelun historiaa, ja aina vanhan järjestelmän materiaalisen perustan rapautuessa myös ristiriidat luokkien välillä terävöityvät, lopulta kärjistyen vallankumoukseksi, jossa sorrettu luokka syrjäyttää sortajansa. Imperialismi on kuolevaa kapitalismia: se vaatii aina vain riiston kasvattamista ja keskittää riistolla luotua vaurautta yhä vain harvalukuisemmalle joukolle. Samalla vastavoimana kehittyy joukkojen aktiivisuus ja vallankumouksellinen liike. Luokkaristiriidat siis kärjistyvät: elämme maailmanvallankumouksen strategisen offensiivin vaihetta, jonka aikana imperialismi tulee hävitetyksi. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka demoliberaalit oikeudet mahdollistivatkin myös proletariaatin järjestäytymisen ja kasvamisen poliittisesti, ei porvariston ”demokratia” enää voi palvella sen etuja: valtaa ei vallata leikkimällä porvariston säännöillä näiden vaaleissa, vaan vaaditaan vallankumous; tänä päivänä marxilais-leniniläis-maolaisen puolueen johtama kansansota. Porvaristo pyrkii takertumaan valtaan taantumuksellisin keinoin, kuten esimerkiksi edistämällä fasistista tendenssiä ja hyökkäämällä suoraan kansaa ja vallankumouksellista liikettä vastaan, ja toisaalta edelleen myrkyttämällä joukkojen mieliä pessimismillä, omalla muuttumattomuuden filosofiallaan sekä illuusioilla ”kansanvallasta”.
Osana pessimististä filosofiaansa porvaristo haluaakin korostaa äänestämisen tärkeyttä: ”Jos et äänestä, et voi myöskään valittaa!” Kuitenkaan edustajiksi valitut eivät ole suoraan velvollisia äänestäjilleen, sillä ne eivät ole sitoutuneet toteuttamaan mitään tiettyä politiikkaa. ”Arviointi” tehdään vaaleissa – ihanteellisesti ajatuksena on, että tällöin mitataan, kuinka hyvin puolueet ovat onnistuneet toteuttamaan äänestäjiensä toiveita. Enemmän on kuitenkin väliä sillä, miten puolueet onnistuvat keinottelemaan vaalien alla. Ne siis sijoittavat paljon rahaa viestintään ja kampanjointiin, tekevät vaalilupauksia, joiden toteutumisesta ei todellisuudessa tarvitse antaa mitään takeita, luottavat ”poliittisen muistin” lyhyyteen.
Vaalirahan alkuperän salaaminen ”laillista tietä” palvelee finanssipääoman valtaa ja korruptiota. Miksipä eduskuntaan tai kunnanvaltuustoon päässyt ehdokas ei muistaisi tukijoitaan, jotka auttoivat onnistunutta kampanjaa, ja joiden tukea tarvitaan jatkossakin. Eivätkä tukijatkaan tietenkään vain hyvää hyvyyttään, ”demokratian” tai oikeat arvot omaavan ehdokkaan tueksi syydä rahaa – ei, ne odottavat vastineeksi niitä hyödyttäviä päätöksiä. Suurimmillaan yksittäiset pimeät lahjoitukset ovat olleet jopa kymmeniä tuhansia – tällaiset summat eivät tule keneltä tahansa puolueen arvoista vakuuttuneelta kansalaiselta tai puolueiden kunnallisjärjestöjen ”kahvikassasta”, vaan suurporvaristolta, jonka toimintaan myös parlamentaarinen politiikka suuresti vaikuttaa sen keskinäisessä kilpailussa. Tukemalla itselleen edullista ehdokasta ne toivovat saavansa kilpailuetua muihin nähden. Kyse ei ole arvoista tai jostakin synnynnäisestä ilkeydestä, vaan puhtaasti materiaalisen todellisuuden muovaamista intresseistä. Parlamenttipuolueet ja niiden ehdokkaat hyötyvät rahallisesti, ja vastalahjana ottavat huomioon lahjoittajien intressit tehdessään päätöksiä. Päättäjät eivät siis ole vastuussa äänestäjilleen, vaan rahoittajilleen!
Mitä voidaan saavuttaa porvariston lakimuutoksilla? Se on itse säätänyt lain niin, että se jättää edelleen mahdollisuuden lahjoituksien alkuperän salaamiseen: uuden lain tarkoituksena oli vain rauhoitella vuoden 2007 vaaleista syntynyttä mediakohua, turvata illuusio siitä, että epäkohtia korjataan kyllä ”kansanvallan” toteutumiseksi. Ongelma ei siis ole ”avoimuuden” vähäisyydessä, vaan siinä, että puolueet palvelevat finanssipääomaa: koko porvariston diktatuurin tarkoitus on turvata korkeiden monopolivoittojen nyhtäminen irti maailman kansojen selkänahasta. Julkisivua korjataan, mutta rakennus on edelleen laho sisältä.