Lauantaina 20.3. Helsingissä järjestettiin “Vapauden puolesta” -nimen alla mielenosoitus osana kansainvälistä “Worldwide Demonstrationiä”, joka ilmoittaa yhdistäväksi päämääräkseen vastustaa nykyisiä koronatoimia. Mielenosoituksia nähtiin tuona toimintapäivänä kymmenissä maissa. Mikä oli Helsingin mielenosoituksen poliittinen luonne? Ulkoiset merkit kertovat jo paljon: kuudesta puhujasta yksi oli Ano Turtiainen ja toinen perussuomalaisten Ossi Tiihonen; julisteessa on sinivalkoisissa väreissä kissa, jonka varjona toimii valkoisen Suomen leijona-tunnus; paikan päällä jotkut tekivät natsilaisia käsitervehdyksiä; ja “PVL”:n “Partisaani”-niminen uutissivusto kertoo tapahtumasta mitä myönteisimpään sävyyn. Nämä osoittavat tapahtuman fasistista luonnetta.
Tuon poliittisen sisällön on Mariátegui kuvannut hyvin sanomalla, että fasismi syyttää tyypillisesti “kaikista isänmaan onnettomuuksista politiikkaa ja parlamentarismia”, ilmentää sitä, että “hallitseva luokka ei koe sen omien insituutioiden puolustavan sitä riittävästi” ja “levottoman koulutuksensa aikana fasismi käytti runsaasti hyväkseen antikapitalistista proosaa”. Todellakin, jo nopea vilaus “Vapauden puolesta” -sivustolle näyttää tämän todeksi. Se esiintyy olevansa “inhimillisyyden, sananvapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta”, se esittää puolustavansa demokratiaa ja perustuslaillisia oikeuksia, vastustaa koronarajoituksia, kritisoi lääkeyhtiöiden voitontavoittelua jne. Demagogiaa kaikki tyynni. Vastustamalla rokotuksia sen suhtautuminen pandemiaan on suorastaan sosialidarvinistinen. Samalla se haluaa ruokkia mielialaa fasistimullistuksen puolesta, mistä on helppo vakuuttua lukemalla vertailun vuoksi “Partisaanin” koronakynäilyjä, jotka ovat avointa antisemitismiä lukuunottamatta oleellisesti samaa kuin “Vapauden puolesta” -sivustolla.
Mutta lauantain mielenosoituksessa merkillepantavaa ei ollut ainoastaan varsinaisten fasistien ratkaiseva läsnäolo, vaan myös muuten laaja osallistujajoukko: ns. rokotekriittisiä ja muita salaliittoteoreetikoita sekä näiden ulkopuolisia laajempia aineksia. Lukuina tarkastellen mielenosoitus keräsi poliisin mukaan noin 400 osallistujaa ja “Partisaanin” mukaan jopa 1000 henkeä, nuo asettavat suurpiirteisen ja karkean haitarin. Paljonko osallistujia sitten tarkalleen olikaan, on samantekevää; tapahtuman joukkoluonnetta ei käy kiistäminen.
Osallistujien sekalaisen kokoomuksen ymmärtäminen ei poista tapahtuman fasistista luonnetta, vaan auttaa ymmärtämään sen vielä paremmin. Mariátegui on opettanut, että fasismin yhteiskunnallinen koostumus on heterogeeninen ja “kansallislippu peittää kaiken salakuljetuksen ja kaksiselitteisyyden doktriinissa ja ohjelmassa”, ja puheenjohtaja Gonzalo on selittänyt: “Näemme fasismin ideologisella tasolla eklektisenä järjestelmänä ilman määrättyä filosofiaa. Se on filosofinen kanta, joka on koottu sieltä täältä valituista fragmenteista sen mukaan, mikä on käyttökelpoisinta.” Ns. rokotekriittisyys ja muu avoin tiedevastaisuus sopii hyvin sekaan, eikä se ole ollenkaan hämmentävää, kun muistetaan historiallisen fasismin kokema viehätys mystiikkaa ja okkultismia kohtaan.
Noilla sekalaisilla fasisteilla on selvät ristiriitansa Marinin hallituksen kanssa, mutta ne on ymmärrettävä oikein: ristiriitoja fasistisen tendenssin sisällä. Analysoidessaan tarkasti italialaista fasismia Mariátegui on näyttänyt fasismin ristiriidat, “kaksi antiteettistä sielua ja kaksi antiteettistä mentaliteettia. Yksi ekstremistinen tai arkkitaantumuksellinen fraktio, joka ehdotti fasistisen vallankumouksen täydellistä toimeenpanoa Italian kuningaskunnan perustuslaissa. Demoliberaali valtio täytyi, sen näkemyksen mukaan, korvata fasistisella valtiolla. Kun taas revisionistinen fraktio sen sijaan kehotti enemmän tai vähemmän laajaperäiseen poliittiseen korjausliikkeeseen.” Tässä ja juuri tässä on ero parlamentaarisen ja “PVL”:läisen fasismin välillä.
Poliisin toiminta on tuossa suhteessa jälleen hyvin alastonta. Yle kertoo, että poliisi oli “sopinut etukäteen järjestäjien kanssa, että Kansalaistorille voi kokoontua 15 ryhmää, jossa kussakin on enintään kuusi henkilöä”. Jo se, että tähän suhtauduttiin lähtökohtaisesti noin suopeasti, kertoo, miten mielivaltaisesti poliisi tulkitsee kokoontumisrajoitusta. Ainoa, mitä Helsingin poliisi teki toimeenpannakseen kokoontumisrajoitusta, oli, että se “keskeytti” hetkeksi mielenosoituksen. Pian se kuitenkin jo kertoi Twitter-tilillään: “Mielenosoitukset jatkuvat Kansalaistorilla mielenosoittajien jakauduttua pienempiin ryhmiin. Poliisi antaa järjestäjille luvan pitää puheita, mutta edellyttää etäisyyksien noudattamista.” Monikkomuotoa “mielenosoitukset” myöten tässä on kaikki valhetta. Nyt se on aloittanut esitutkinnan kokoontumisrikkomuksesta, ja komisariokin lupailee, että he koettavat “sitten ensi kerralla olla etevämpiä”.
Omassa uutisessaan 22.3. poliisi ylpeilee “turvanneensa kokoontumisvapauden”, mikä on tietysti totta. Se vain unohti tarkentaa, että perinteikkäiden tapojensa mukaan se turvasi vapauden fasistiselle mielenosoitukselle. Fakta on ja pysyy, että fasistisella liikehdinnällä monissa eri muodoissaan on tosiasiassa poliisin tuki. Valtaosa parlamentaarisista opportunisteista onkin kritisoinut poliisin toimintaa vedoten koronarajoituksiin; samalla he vahvistavat hyväksyntänsä sille, että tartuntatautilailla kumotaan perustuslakia. Osa taas on myös hyväksynyt poliisin toiminnan vedoten demoliberaaleihin ihanteisiin, mutta samalla he tulevat antaneeksi tukensa poliisin mielivallalle ja suhtautuvat suvaitsevasti fasismiin. Erilaiset taantumuskannat täydentävät toisiaan muodostaen yhtenäisen kudelman.
Lopuksi, lauantain tapaus auttaa näkemään käsillä olevan valtion taantumuksellistumisen dynamiikkaa, mutta vieläkin tärkeämpää – se on äänekäs kritiikki kaikille meille vallankumouksellisille Suomessa. Fakta on, että fasistit ovat onnistuneet kirkkaasti rikkomaan taantumuksen omia rajoituksia, mutta vallankumoukselliset eivät läheskään samalla vakavuudella. Tietysti fasisteille on tarkoituksella annettukin paikka esiintyä äärimmäisenä oppositiona joukkojen vallankumouksellisen kapinoinnin häiritsemiseksi, mutta se ei kelpaa meille verukkeeksi. Jos me emme mobilisoi joukkoja, fasistit kyllä tekevät sen. Tässä mielessä unohtumattomia ovat Leninin sanat: “fasismi on rangaistus Italian työläisille siitä, etteivät he ottaneet valtaa”.
Samoin kuin Italiassa 100 vuotta sitten, on meilläkin tänään vallankumouksen subjektiivinen tekijä vielä liian kehittymätön. Tuon puutteen edessä ei auta valittelu, vaan on määrätietoisesti ponnistettava kaikki sen voittamiseksi enempää viivyttelemättä. Fasistisen mobilisaation joukkoluonne ja suhteellinen suuruus osoittavat, ettei joukkojen räjähdysvoima voi enää pitkään pysyä padottuna.