Senegalin pääkaupungissa Dakarissa joukot kamppailevat ranskalaista imperialismia vastaan: ranskalaisomisteisia supermarketteja, bensa-asemia ja puhelinkioskeja ryöstettiin ja tuhottiin useita päiviä kestäneissä protesteissa, jotka leimahtivat oppositiopoliitikko Ousmane Sonkon pidätyksen jälkeen. Protesteissa ei kuitenkaan ole kyse vain yhdestä henkilöstä, vaan joukkojen vihasta korruptoitunutta hallintoa, Senegalin hallitsevaa luokkaa kohtaan, joka tanssii ranskalaisen imperialismin pillin mukaan, maassa, jossa 40 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, ja jossa koronaviruspandemian varjolla on asetettu tiukkoja rajoituksia, jotka entisestään kurjistavat kriisistä kärsivien joukkojen elämää. Senegalin turvallisuusjoukot vastasivat joukkojen vaatimuksiin luodein, jotka tappoivat ainakin kymmenen ihmistä ja haavoittivat satoja.
Senegal itsenäistyi nimellisesti Ranskan siirtomaavallasta vuonna 1960, mutta on edelleen sorrettu puolisiirtomaa. Dakarissa suuri määrä yrityksistä on ranskalaisten monopolien omistamia, Ranskan sotilaallinen läsnäolo on näkyvää ja Senegalin presidentit ovat jo itsenäisyyden alkuajoista olleet ranskalaismielisiä, eikä nykyinen presidentti Macky Sall ole poikkeus. Senegalin valuutta, CFA-frangi, otettiin käyttöön vuonna 1945 Ranskan siirtomaahallinnon päätöksellä ja sen kurssi on edelleen sidottu euroon. Valuutan tarkoituksena on helpottaa Ranskan ja Senegalin välistä vaihdantaa – siis helpottaa ranskalaisen imperialismin harjoittamaa riistoa. Ranskalaisen finanssipääoman lisäksi myös yhdysvaltalaisella finanssipääomalla on iso rooli Senegalissa, ja maa on myös IMF:n tiukan yksityistämisohjelman alaisuudessa velkaantuneisuutensa takia.
Senegalia on pidetty yhtenä “vakaimmista” maista Afrikassa, ja imperialistivallat ovat kiitelleet Senegalin ”vapaata” demokratiaa – ne ovat nähneet sen luotettavana ja turvallisena ”yhteistyökumppanina” – eli siis turvallisena kohteena pääoman viennille ja imperialistiselle sorrolle. Kuitenkaan Ousmane Sonkon, joka on saavuttanut erityisesti nuorten suosiota puheillaan, joissa hän on kritisoinut ranskalaista imperialismia ja Senegalin sitä palvelevaa hallitsevaa luokkaa, pidätys ei ole ensimmäinen laatuaan: ranskalaiselle imperialismille mieluisan presidentti Macky Sallin johdolla on nähty jo aiemmin kilpailijoiden vangitsemista tekaistuin syyttein. Protestit kuitenkin osoittavat, että köyhät joukot eivät enää siedä imperialistien loisimista maassaan: enemmistöllä ei ole varaa edes aivan välttämättömiin tavaroihin, joita etupäässä ranskalaisomisteiset yritykset myyvät.
Afrikassa on nähty useita liikkeitä, jotka vaativat entisten siirtomaaherrojen vallan täydellistä kumoamista ja kansallista vapautumista, sillä ”itsenäistyttyäänkin” nämä maat ovat edelleen vain näennäisesti itsenäisiä. Ilman imperialismin hävittämistä puolisiirtomaat eivät voi kuitenkaan todella vapautua – siksi kansallinen vapautustaistelu on erottamattomasti kytköksissä taisteluun sosialismin pystyttämiseksi proletariaatin, kommunistisen puolueen, johtaman maailmanvallankumouksen kautta. Senegalin protesteissa kyse on toisaalta joukkojen päivittäisistä vaatimuksista, vaatimuksista elintarvikkeista ja muista aivan perustavanlaatuisista elämisen välineistä, sekä kansallisesta vapautumisesta. Joukot vaativat toisaalta valtaa: ne vaativat imperialistien ajamista maasta, ne vaativat sananvaltaa omaan elämäänsä ja tuotantoa, joka palvelee niiden etuja, ei imperialistien voitontavoittelua. Imperialistit elävät maailman enemmistön kurjuudesta ja alistamisesta, ja siksi joukkojen päivittäiset vaatimukset voivat täyttyä vain vallan valtaamisen kautta, imperialistisen järjestelmän hävittämisen kautta. Kuten Senegalissa, kaikkialla maailmassa joukkojen aktiivisuus kasvaa ja ne kutsuvat kommunistisia puolueita johtamaan niiden oikeutettua kapinaa vanhaa valtaa vastaan ja uuden vallan rakentamiseksi.