Keskiviikkona 31.3. Marinin hallituksen esitys “liikkumisrajoituksista” koki tyrmäyksen perustuslakivaliokunnassa. Esityksen kohteena oli perustuslain 9 §:n paneminen päiviltä poikkeuksena, josta on säädetty perustuslain 23 §:ssä. PeV kiinnitti huomionsa juuri tuohon seikkaan: “Valiokunnan mielestä hallituksen esityksessä valittu perusratkaisu kieltää liikkuminen lähtökohtaisesti kokonaan on hallituksen esityksessä sille esitetyt epidemiologiset perustelut huomioiden oikeasuhtaisuusvaatimuksen vastainen, eikä sitä voi pitää perustuslain 23 §:n tarkoittamalla tavalla välttämättömänä”. Ero on siinä, kielletäänkö täsmällisesti rajaten tietty liikkuminen vai lähtökohtaisesti kaikki liikkuminen tietyin poikkeuksin. Tässä kontekstissa PeV nostaa kysymyksen oikeasuhtaisuudesta siksi, että epidemiologisen tutkimuksen perusteella ei lähtökohtaisesti mikä tahansa liikkuminen, vaan nimenomaan tietyt kohtaamiset sisältävät mahdollisuuden viruksen leviämiselle. Oikeasuhtaisuudella se tarkoittaa, että toimet tulisi kohdistaa juuri noihin kohtaamisiin eikä kaikkeen liikkumiseen.
Jos hallituksen esitys olisi mennyt läpi, tuloksena olisi ollut ei vain PL 9 §:n täydellinen viraltapano, vaan myös sen 23 §:n kohdalla sama kohtalo. Tilannetta on verrattava vuodentakaiseen Uudenmaan sulkuun, josta PeV tuolloin huomautti: “Perustuslakivaliokunta kiinnittää valtioneuvoston vakavaa huomiota valittuun sääntelytapaan. Asetuksen perustelumuistion mukaan rajoituksessa ei ole varsinaisesti kyse valmiuslain 118 §:n alaan kuuluvasta kiellosta. Valmiuslakia ei ole mahdollista tulkita laajentavasti siten, että otettaisiin käyttöön siinä säädettyä laajempia rajoituksia. Valiokunnan mielestä perustellumpi lähestymistapa … olisi ollut laatia asiasta perustuslain 23 §:n mahdollistama lainsäädäntö välttämättömistä liikkumisrajoituksista nyt vallitsevien poikkeusolojen aikana …” Silti PeV katsoi sormien läpi tuota perustuslain kaltoinkohtelua. Se tunnusti hallituksen fasistisen menettelyn, mutta hyväksyi sen.
Toinen vertailukohta on julkisessa keskustelussa nyt monesti esille nostettu tartuntatautilain muuttaminen. Se kohtasi hyvin samankaltaisia perustuslaillisia ongelmia kuin ne, jotka johtivat nyt liikkumiskiellon torjumiseen. Oikeusoppinut Pauli Rautiaisen kirjoitus viime lokakuulta esittelee kenties kaikkein selvimmin, miten läpeensä fasistisesta yrityksestä tuossa oli kyse.
Kahden tendenssin erottuminen
Asiasta porvariston keskuudessa käydyn taistelun ymmärtämiseksi on nähtävä ristiriidat porvarillisessa leirissä ja myös muiden luokkien osalta. Erityisesti hallituksen politiikka on paisuttanut valtiomonopolistista kapitalismia jättiläismäisiin mittoihin. Hiljattain esimerkiksi Olli Rehn on sanonut, että ilman massiivista “elvytystä” olisi nähty valtava määrä konkursseja. Ongelma on, että tuo on kohdistunut määrätyille aloille, ja se osa monopoleista, joka on jäänyt ilman, kokee tämän kilpailuhaittana. Vieläkin pahempaa, se edellyttää velkaa, ja – johtuen suomalaisten pankkien vaatimattomuudesta – se on velkaa kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta, mikä voisi merkitä suomalaisen finanssipääoman kansainvälisen aseman heikkenemistä, minkä kokee kaikkein epäoikeudenmukaisimmaksi se osa, joka ei tuosta kostu. Voi olla perusteltua nähdä tarkemmin, että samalla kun MaRa suorastaan vaati ravintoloiden sulkemista saadakseen korvauksia, niin aiemmin Metsäteollisuus ja nyt Teknologiateollisuus ovat ilmoittaneet siirtyvänsä paikalliseen sopimiseen. Mutta onpa yhteisiäkin intressejä: laiva- ja lentoliikenteen tukeminen on vientiteollisuudelle todellakin mieleen, jotta se ei itse joudu henkilöliikenteen vähetessä rahtinsa maksumieheksi. Nämä ovat suurporvariston keskinäisiä ristiriitoja. Muiden luokkien osalta riittää todeta, että pikkuporvaristo sietää taloudellisesti heikommin koronapolitiikkaa (konkurssiuhka jne.), ja proletariaatin riistoa on voimistettu.
Näissä oloissa on noussut yleistä tyytymättömyyttä Marinin hallituksen koronapolitiikkaa vastaan, mikä on rikkonut linnarauhan. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten “politikointi” koronalla on yleisesti tunnettua. Marinia vastaan demoliberaali tendenssi on aktiivisesti ehdottanut – mm. oikeusoppinut Rautiaisen, parlamenttikretinisti Arhinmäen ja jopa itse PeV:n suilla – perustuslain vähittäistä kovertamista ontoksi. Esimerkiksi Rautiainen on tehnyt konkreettisen ehdotuksen tartuntatautilain muuttamiseen yksityistilaisuuksien kieltämiseksi, ja myös PeV on viitannut tähän mahdollisuuteen lausunnossaan: “Valiokunta toteaa selvyyden vuoksi pitävänsä virheellisenä käsitystä, jonka mukaan perustuslain 10 §:n mukainen kotirauhan suoja estäisi yksityisten kokoontumisen kieltämisen lailla ja kiellon valvomisesta säätämisestä myös kotirauhan piirissä nyt arvioitavan esityksen mukaisilla välttämättömillä perusteilla”. Näistä erityisesti parlamentaarisen PeV:n, joka kokoaa yhteen kaikki eduskuntapuolueet johdossaan SDP ja Kokoomus (Rinne ja Häkkänen), kanta on huomattava.
Ero noiden kahden tendenssin välillä on tämä: yksi haluaa kertaheitolla kumota ratkaisevan tärkeitä kohtia perustuslaista, toinen haluaa vähitellen kovertaa ne tyhjiksi. Päämäärä on sama, sen on jopa PeV vahvistanut moneen kertaan. Silloinkin kun se on tuominnut jyrkimmin sanankääntein jonkin Marinin hallituksen esityksistä, se on aina todennut, että taistelu epidemiaa vastaan on hyväksyttävä tavoite. Ero on nimenomaan menettelytavassa, se on hienoinen mutta merkitsevä ero. Puhuessaan imperialismista taantumuksena kautta linjan Lenin on aivan oikein huomauttanut, että eroavaisuudet porvariston diktatuurin eri hallintomuotojen välillä kutistuvat lähes olemattomiin.
Vaikka noiden ero onkin “vain” taktinen, se on sitä periaatteellisesti, sillä PeV olisi voinut hyväksyä hallituksen esityksen, minkä jälkeen olisi ollut tapauskohtaisen taktisen harkinnan kysymys, hyväksytäänkö asetukset, joilla ulkonaliikkumiskielto olisi otettu käyttöön määrätyllä alueella. Se ei kuitenkaan tehnyt niin, mikä kertoo tämänhetkisestä voimasuhteesta demoliberaalin ja fasistisen tendenssin välillä. Vielä on erikseen korostettava, että kumpikaan tendenssi ei ilmene puhtaassa muodossaan ideaalityyppeinä, mikä kysyy tarkkuutta erittelyssä niiden tunnistamiseksi oikein.
Lopuksi, on tärkeää ymmärtää, että pohjimmiltaan fasismin ja demoliberalismin välinen taistelu ei koske koronapolitiikkaa, vaan suhtautumista vallankumouksellisen tilanteen kasvuun, joka on kiertämättömästi sidottu nykyiseen maailmanvallankumouksen strategiseen offensiiviin. Fasistinen tendenssi, joka näyttää pitkälti ryhmittyneen voimaperäisen valtiomonopolistisen kapitalismin kannalle, haluaa murskata sen “lekalla” eli soveltamalla laittomuutta, kun taas demoliberaali tendenssi, joka näyttäisi olevan vähemmän kietoutunut valtiomonopolistiseen kapitalismiin, pyrkii samaan liberaalimmin keinoin, kärjistämällä vähemmän ristiriitoja itse taantumuksenkin leirissä ja kovertamalla perustuslain tyhjäksi pala palalta.
Huomioita laajemmasta kontekstista
Nykyisessä luokkataistelutilanteessa fasistisen tendenssin edistyminen on kärjistänyt ristiriitoja jopa itse hallituksen sisällä. Porvariston paine ankarille toimille on kova, kuten jo THL:n Salmisen ja muiden puheet näyttävät, eikä toimien ankaruudesta vallitse erimielisyyttä vihollisen leirissä. PeV on moneen kertaan todennut, että hallituksen tavoitteet itsessään ovat hyväksyttäviä.
Fasistispohjainen hallitus koki kenties erätappion “liikkumisrajoituksia” koskevassa kysymyksessä, mutta Marin petaa jo tulevia eriä sanoillaan, jotka huokuvat fasistista halveksuntaa perustuslakia ja perustuslakikontrollia kohtaan: “Parhaamme teemme, mutta emme aina yllä siihen mihin perustuslakivaliokunta katsoo että meidän pitäisi yltää”. Noilla turhautumista pursuavilla sanoilla hän puolustelee läpeensä perustuslain ja sen hengen vastaista esitystä ja vierittää syyn tappiostaan oman hallituksensa harteilta perustuslakivaliokunnalle, so. parlamentarismille. Väkisinkin muistuu mieleen entisen puolustusministeri Niinistön fasistinen ja yhtä turhautunut mutta verrattomasti nasevampi lausahdus “perustuslakitalebaneista”.
Tappion koettuaan Marin painottaa yhä, että terveyden asiantuntijoiden mukaan perustuslainvastainen liikkumiskielto olisi välttämätön. Tämä ei voi olla muistuttamatta aiemmista erityisesti vasemmiston nostamista keskusteluista koskien teknokratiaa, joka kytkeytyy myös keskusteluihin ns. “uusliberalismista” ja “uudesta julkishallinnosta”. Pikkuporvarillisessa keskustelussa on vuosien saatossa kauhisteltu, millaiseksi VM:n virkamiesten valta on kasvanut valtion budjettiasioissa kaventaen olemattomiin erot harjoitetussa talouspolitiikassa parlamentaarisen vasemmiston ja oikeiston välillä – hallintomuodon perinteinen piirre, joka tunnetusti alkoi varsinkin Lipposen I hallituksesta.
Kysymystä teknokratian soveltamisesta koronapolitiikassa kosketeltiin HS:n pääkirjoituksessa 29.3. otsikolla: “Jos luottamus THL:n puolueettomaan asiantuntemukseen horjuu, hallitus menettää tuulensuojansa”. Kirjoitus itsessään on lähinnä porvariston keskuudessa käydyn taistelun hämärtämistä, mutta se osuu merkitykselliseen kysymykseen. Pitkän ajan kuluessa parlamentarismia on heikennetty fasismin teknokraattisella muunnoksella erityisesti budjettipolitiikan alalla ilman, että porvariston keskuudessa on ollut tästä merkittäviä erimielisyyksiä. Nyt keskellä taistelua demoliberaalin ja fasistisen tendenssin välillä teknokratiaa koetetaan laajentaa yleensä kaikkeen politiikkaan “poikkeusolojen” verukkeella. Fasistisella tendenssillä näyttäisi tässä olevan yliote, joka vaikuttaisi heijastuvan valmiuslain 106 ja 107 §:n käyttöönotossa PeV:n siunauksella.
Toinen huomattava ongelma on oikeuskansleri. Monet tärkeät porvarilliset lehdet kuten Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 1.4. tai Talouselämä päätoimittajansa kirjoittamassa kommentissa niin ikään 1.4. ovat jälleen kiinnittäneet ankaraa huomiotaan suomalaisen demokratian tilaan. HS kirjoittaa: “Yksi demokratian rakenteellinen ongelma on se, että hallituksen toimien lainmukaisuuden valvonta on liikaa kiinni siitä, millainen persoona tulee valittua oikeuskansleriksi. Nyt perusoikeuksien valvojasta on tullut hallitustiimin jäsen. Oikeuskansleri on luopunut erotuomarin roolista ja ryhtynyt pelaajaksi.” Nämä ovat kuvaavia sanoja, mutta pohjimmainen tarkoitus on vain hämärtää sitä, että oikeuskanslerin virkaan ei ketään nimitetä sattumalta, vaan hallitsevan luokan etujen mukaisesti. PL 69 §:n mukaan hänet nimittää tasavallan presidentti, ja nykyinen Tuomas Pöysti aloitti tehtävässään 2018 ansioiduttuaan tätä ennen Sipilän sote-uudistuksessa, joka tunnetusti johti hallituksen kaatumiseen. Hallituksen vaihduttua hän on jatkanut auliisti nykyisen palveluksessa yhtä vähän perustuslaista välittäen.
Oikeuskanslerin käytännössä muodostunutta epädemokraattista roolia on kritisoitu jo vuonna 2016 oikeusoppineiden Juha Lavapuron ja Tuomas Ojasen toimesta. He huomauttavat, että PL 112 §:n mukaan oikeuskanslerin tulisi aktiivisesti puuttua perustuslainvastaisuuksiin valtioneuvoston, ministerin tai tasavallan presidentin päätöksissä ja toimenpiteissä, mutta oikeuskanslerien käytännöksi on vakiintunut olla näin tekemättä. Tuo liittyi keskusteluun, jossa Sipilän nähtiin “jyränneen oikeuskanslerin pyrkimykset korjata ongelmallisia lakiesityksiä”. Jopa sellaisetkin päinvastaisella kannalla olleet oikeusoppineet, jotka kannattivat oikeuskanslerin roolia “hallitustiimin jäsenenä”, korostivat PeV:n vahvaa roolia. Muodollisella parlamentarismilla on kannatusta tendenssierojen yli, minkä ei tulisi olla yllättävää maassa, jossa vuoden 1930 fasistikumouksen jälkeenkin näennäinen parlamentarismi säilytettiin mutta tosiasiassa fasismille alisteisena. Se ei sulje pois, vaan jopa edellyttääkin parlamentarismin, perustuslaillisuuden ja PL-kontrollin halveksuntaa. Nyt demoliberaali tendenssi on kuitenkin nostanut taistelun kohteeksi oikeuskanslerin roolin, ja tässä kontekstissa myös virassa oleva yksilö on laitettu kyseenalaiseksi, kun ilmeisen tarkoitushakuisesti on nostettu esille Tytti Yli-Viikarin tapaus.
Eräs huomionarvoinen kysymys on poliisivaltiokehitys. PeV kritisoi Marinin satasivuista listaa poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksista absurdiksi viitaten siihen, että kansalaisen tulee pystyä tietämään, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Marinin ehdotus oli siten ristiriidassa PL 8 §:n kanssa ja olisi käytännössä merkinnyt jälleen uutta tilaisuutta poliisimielivallan laajentamiselle. Huomionarvoista on, että demoliberalismi on nostanut ongelmaksi lakiesityksen sanamuodon, muttei sitä, että lain toimeenpano perustuisi välttämättä poliisimielivaltaan. Poliisi on itse todennut, ettei se olisi pystynyt valvomaan lakia kovin tehokkaasti ja että poliisi olisi päättänyt tapauskohtaisesti, olisiko liikkumisen syy hyväksyttävä ja selitys uskottava. Tämä kytkettiin kysymykseen poliisin resursseista, ja julkisessa keskustelussa pohdittiin armeijan käyttämistä virka-apuna; vähemmän huomiota on annettu sille, miten vartiointiliikkeiden rooli olisi myös korostunut. Mahdollisen yksityistilaisuuksien kiellon toimeenpano tulisi yhtä lailla edellyttämään mielivaltaa, ja tässä nähdään demoliberalismin poikkeaminen fasismiin. Lisäksi kummassakin lähestymistavassa lähtökohtana oleva poliisiurkinnan lisääminen ja yksityiselämään puuttuminen ovat demoliberaalien ihanteiden vastaisia. Sama ilmiö on nähty aiemmin mm. tiedustelulaeissa. Molemmat tendenssit löytävät toisensa poliisivaltiokehityksessä, mikä osoittaa fasistisen tendenssin voimaa.
Kun yhteenvetona tarkastellaan taistelua demoliberaalin ja fasistisen tendenssin välillä, piirtyy kuva, että PeV on demoliberalismin viimeisiä linnakkeita, mutta enimmäkseen erittäin vahva sellainen. Toinen tärkeä on Helsinki, mukaan lukien kokoomukselainen pormestarinsa Vapaavuori, joka on jatkuvasti ollut Mariniin nähden vastahankaan koronapolitiikassa, eikä tässä ole kysymys vain puolue-eroista, sillä sote-uudistuksessa Vapaavuoresta maalailtiin julkisessa keskustelussa suoranaista kapinakenraalia. Nykyisessä tilanteessa fasistinen tendenssi näyttäisi nostaneen taistelun teknokratian laajentamisen puolesta, kun taas demoliberaali tendenssi vaikuttaisi ryhtyneen taisteluun laillisuuden palauttamiseksi oikeuskanslerin käytännössä. Yleisvaikutelma on, että teknokratian laajentamisessa fasismilla on yliote, ja oikeuskansleri-asia on taistelua tuulimyllyjä vastaan, sillä valvottava määrää oman valvojansa (poikkeuksena tilanne, jossa istuvan presidentin ja valtioneuvoston välillä ristiriita kärjistyy, jolloin noussee kysymys presidentillisestä absolutismista). Kokonaisuutena vaikuttaa siltä, että fasismi etenee vähittäisin askelin paitsi päivittäisessä politikoinnissa, myös porvariston diktatuurin hallintomuodossa.
Fasistikumouksen näköaloja
Huomionarvoista on, että fasistinen mullistus on yhä tekemättä, mutta fasistinen tendenssi on saavuttanut vuosien saatossa hyvin vahvat asemat, joita se nyt entisestään vahvistaa. Siten tilanteen vaatiessa sillä on valmiiksi hyvät lähtökohdat valtiokaappaukselle. Porvariston sisällä fasismi on nouseva tendenssi, demoliberalismi laskeva. Vallankumouksellisten ei ole sallittua laskea antifasistista valppauttaan, sillä mitä enemmän taantumus edistää fasismia, sitä enemmän kärjistyvät kaikki yhteiskunnalliset ristiriidat ja sitä lähempänä on sosialistinen vallankumous.
On alleviivattava, että fasismin eteneminen ei ole vain pitkän ajan kulussa piirtyviä tendenssejä, vaan nykyisellä hetkellä se on silmiemme edessä koronan varjolla taphtuva rynnäkkö. Puhuttelevia ovat Pauli Rautiaisen lokakuiset sanat TTL:n muutosyritykseen liittyen: “Vain tiukalla poliittisella tahdolla ja siihen liitetyllä poliittisella ohjauksella on kyky ohittaa kaikki valtioneuvoston sisäiset hätäjarrutusmekanismit”, joita itse perustuslaki edellyttää käytettävän. Olisi naiivia idealismia kuvitella, että kyse on vain Marinin henkilöstä, jota pidetään yleisesti voimakastahtoisena. Päinvastoin, porvaristo on nostanut tarvitsemansa henkilön pääministerikseen.
Perustilanne on, että demoliberaali tendenssi on vielä vallitseva, mutta fasistinen on nouseva. Kaikkien vallankumouksellisten tulee huomioida tämä taktiikassaan. Erityisen vakavana muistutuksena meille on kokemus SKP:n taistelukyvyttömyydestä vuoden 1930 fasistikumousta vastaan. Puolueemme oli kuvittellut fasismin etenevän vain vähitellen, mikä laski sen valppautta, ja niinpä taantumuksen onnistui antaa vakava isku puolueen johdon tuhoamiseksi – vastavallankumouksen päämenetelmä. Tuon kokemuksen aseistamina emme anna sen toistua.