Maailman kansat saartavat imperialismia joka suunnasta.
Militaristisen Kadettikunta ry:n julkaiseman “Kylkirauta”-lehden tuoreimmassa numerossa Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak on käsitellyt kansanedustajien näkemyksiä “maanpuolustuksesta”. Hän tunnistaa kolme suurta muutosta asenteissa: 1. lisääntynyt kannatus “kansainväliselle yhteistyölle”, 2. lisääntynyt kannatus iskea Suomen ulkopuolelle, 3. lisääntynyt kannatus valmiuden ja nopean toimintakyvyn kehittämiselle.
Tutkija pohjaa UPI:n kansanedustajille osoittamiin kyselyihin viime vuosilta. Hän kiinnittää huomiota siihen, että vuonna 2019 jopa 80 % kansanedustajista ilmoitti hyväksyvänsä tietoverkkoiskun ulottamisen vihollisen maaperälle ja fyysisenkin iskun oli valmis hyväksymään 57 %, kun taas vain 20 % ei hyväksynyt sitä (24 % ei osannut sanoa). Kokoomuksen äänenkannattaja Verkkouutiset otsikoikin: “Muutos politiikassa: Suomi valmistautuu iskemään rajojen ulkopuolelle”.
Pariisin rauhansopimus edellytti aikanaan, että Suomen puolustusvoimat on “on tarkoin rajoitettava sisäistä luonnetta olevien tehtävien suorittamiseen ja rajojen paikalliseen puolustamiseen” (13 artikla). Mauno Koivisto, toimiessaan suomalaisen imperialismin päänä, kuitenkin irtisanoi yksipuoleisesti tuon sopimuksen aserajoitusartiklat vuonna 1990.
Tämän jälkeen taantumus on alkanut militarisoitua kiihkeällä vauhdilla. Asevarustelun osalta riittää viitata 90-luvun laman Hornet-hankintoihin tai nykyisin käynnissä olevaan, Suomen historian suurimpaan asevarusteluun, joka kattaa maa-, meri- ja ilmavoimat. Samalla lakejakin tarvitsee viilata mahdollistamaan entistä aggressiivisempi politiikka, ja sitä varten tarvitsee indoktrinoida poliitikkojakin – tai kuten Salonius-Pasternak asian muotoilee:
“Puolustusvoimilla on lähes monopoli puolustukseen liittyvien asioiden esittelyssä eduskunnan eri valiokunnille”.
Arkadianmäellä vallitsee siten sotapolitiikassa “laaja konsensus”, kuten sanonta kuuluu. Mutta sekään ei aina riitä, ja siksi voidaan perustuslainvastaisesti pitää eduskunta ja minestereitäkin pimennossa ja tehdä sopimuksia näiden ohi. Esimerkeiksi kelpaavat Suomen salainen liittäminen Irakin sodan “halukkaiden koalitioon” Lipposen toimesta 2002 sekä “isäntämaasopimuksen” allekirjoittaminen Niinistön johdolla 2014.
Indoktrinaation, pimityksen, eduskunnan ohittamisen jne. muodostama järjestelmä edustaa vallan absoluuttista keskitystä, jota taantumuksellinen sodankäynti poikkeuksetta edellyttää.
Kansa ei halua sotapolitiikkaa
Kansalaisten ja niin sanottujen kansanedustajien näkemykset eroavat ratkaisevasti toisistaan. Esimerkiksi vuonna 2020 kysymykseen “jos Suomeen hyökätään, olisiko suomalaisten mielestänne puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta?”, kansanedustajista peräti 94 % vastasi “kyllä”, kun taas kansalaisista niin vastasi vain 65 %. Kielteisen vastauksen antoi jopa 18 % kansalaisista, kun eduskunnassa vastaava luku oli vain 1 %.
Merkittävä vähemmistö kansasta on siis vaistomaisesti sotapolitiikkaa vastaan. Tämä johtuu siitä, että se tietää, ketkä hyötyvät ja ketkä taas kärsivät taantumuksen militarisoitumisesta. On tunnettua, että voitot aseistamisesta ja itse sodasta pistävät rahaherrat omiin taskuihinsa, kun taas uudet sotakoneet ja sodan raskaat rasitukset kaadetaan työtätekevän kansan niskaan.
Asetettakoon rinnatusten yhdelle puolen asevarustelun hintalappu, toiselle puolen sosiaali- ja terveyspalvelujen, koulutuksen, kulttuurin ym. leikkaukset. Kuinka paljon parempi elintaso maassamme voisikaan olla, jos herrojen sotakiima voisi olla edes vähän pienempi!
Taantumus valmistautuu kiertämättömästi uusiin, entistä tuhoisampiin sotiin
Imperialismin säilyessä pysyy sotien kiertämättömyys, sillä kapitalistiryhmät eivät pysty enää laajentumaan muuten kuin valtaamalla toisten reviiriä. Kapitalismin “rauhanomaisen” laajentumisen rajat ovat jälleen alkaneet tulla vastaan, ja siksi näemme poikkeuksetta kaikkialla maailmassa kiihtyvää valmistautumista uuteen sotaan.
Tällä hetkellä peliä suurimpien imperialistivaltojen välillä käydään enimmäkseen diplomatian keinoin. Siinäkin on viime aikoina nähty hieman kovempia kierroksia: Venäjä ja jenkki-NATO ovat vetäneet pois keskinäisiä diplomaattejaan. Kaukoidässä puolestaan Taiwan, joka on pääasiassa USA:n imperialismin sortama puolisiirtomaa, kohtaa lisääntyviä uhkailuja Kiinalta, joka haluaa “palauttaa sen yhteyteensä” eli muuttaa sen omaksi siirtomaakseen.
Näissä oloissa suomalainenkin taantumus tekee paluuta toisen maailmansodan aikaiseen ja sitä edeltäneeseen komentoon, minkä symbolina on Pariisin rauhansopimuksen repiminen palasiksi, ja hallintojärjestelmässä absoluuttisen keskityksen järjestelmää voimistetaan.
Marxilaisten asenne on aina ollut, että he vastustavat imperialistisia sotia ja kannattavat kiväärien kääntämistä riistäjää vastaan, imperialistisen sodan muuttamista kansalaissodaksi. Muu on pasifistisia illuusioita, joilla verhotaan pahinta sosiališovinismia. Vastustaen sotaa sodalla kansainvälinen proletariaatti loi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ja toisen maailmansodan jälkeen sosialistisen leirin.
Tänään proletariaatti etenee kaikkialla maailmassa kommunististen puolueidensa konstituoimisessa/rekonstituoimisessa kansansotien aloittamista ja kehittämistä varten. Koko maailman on kuivaa preeriaa, jonka voi sytyttää yksittäinen kipinä. Jos uusi suursota syttyy, se tulee merkitsemään imperialismin loppua.