Julkaisemme toimitukseen tulleen artikkelin, jonka on kirjoittanut Maolainen Komitea Suomessa.
Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
MARXILAISUUS JA SIIRTOLAISKYSYMYS
“Ristiriita proletariaatin ja porvariston välillä aukenee myös maahanmuuttoaaltojen ilmestymisessä koskettaen tuhansia sotapakolaisia ja yleensä köyhää kansaa, jotka pakenevat imperialistisia sotia ja jättimäistä riistoa ja sortoa puolisiirtomaissa ja jotka kasvattavat proletariaatin rivejä näissä [imperialistisissa] maissa. Siirtolaisuusaalto ja “inhimillinen tragedia” on myös välttämätöntä monopoleille asianomaisissa imperialistisissa maissa, joiden täytyy alentaa tuotantokustannuksia ja palkkatasoa …, ja niinpä he samanaikaisesti levittävät “terrorismin” pelkoa kaikkialla mediassa ja edistävät shovinistista hysteriaa, rasismia ja nationalismia. He toimeenpanevat taantumuksellista politiikkaa luokan jakamisesta kotimaisiin ja ulkomaisiin työläisiin estääkseen proletariaatin yhtenäistyneen luokkatietoisen toiminnan, jotta se ei organisoituisi luokkana omilla intresseillään ja kommunistisella ideologiallaan, politiikallaan ja puolueellaan. Tässä ristiriita on myös vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä, eikä fasismin ja demokratian välillä, “vasemmiston” tai “oikeiston” välillä. Kysymys ei ole porvariston diktatuurin tästä tai tuosta poliittisesta regiimistä tai hallitusmuodosta, vaan porvariston diktatuurin lopettamisesta proletariaattia ja kansaa vastaan näissä imperialistisissa maissa sosialistisella vallankumouksella, joka täytyy tehdä kansansodan kautta.”
– Latinalaisen Amerikan marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen V tapaaminen (2015): “Kansainvälisestä tilanteesta ja Kansainvälisen kommunistisen liikkeen tehtävistä”
Kysymys siirtolaisuudesta on erikoisen tärkeä poliittinen kysymys, mikä on yhteydessä maailman imperialistiseen järjestelmään ja taisteluun vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä maailmassa, joka on tänään maailmanvallankumouksen strategisen offensiivin asteella, osana “50–100 vuoden” ajanjaksoa, jolloin imperialismi ja maailman taantumus uppoavat ja sosialismi nousee; kun vallankumous on päätendenssi imperialismin mädäntymisen kasvaessa päivä päivältä; kun vallankumous kohtaa kaikkialla maailmassa yleisen vastavallankumouksellisen offensiivin, jonka keihäänkärki on suunnattu maoismia vastaan ja jota vastaan me taistelemme kampanjassa maoismin puolesta strategisena akselinaan kansansota Kommunistisen Puolueen johdolla.
Lenin sanoi Kominternin II kongressissa, että siirtomaakysymys on asetettava vallankumouksen ja vastavallankumouksen välisen taistelun kontekstissa, jota silloin leimasi jokaisen imperialismin ja kaiken taantumuksen hyökkäys neuvostovaltaa ja neuvostoaatetta vastaan. Tänään vastaava konteksti on yleinen vastavallankumouksellinen offensiivi, jonka puheenjohtaja Gonzalo on analysoinut. Taistelu vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on pääkysymys, joka meidän on nähtävä oikein siirtolaiskysymyksessä, vahvistaen vallankumouksen ristiriidan pääasialliseksi puoleksi.
Imperialismin luonteenomainen piirre on ero sorrettujen ja sortavien kansakuntien välillä, kuten Lenin on määritellyt, ja se on imperialismin pääristiriita, kuten puheenjohtaja Mao on vahvistanut. Imperialismi yhdistää maailman väkivalloin, ja siinä on edistyksellistä yksi puoli: maailman yhdistäminen, mutta sen soveltama taantumuksellinen väkivalta nostaa kansallisen vapautusliikkeen sorretuissa maissa imperialismia vastaan, ja nämä kaksi puolta muodostavat antagonistisen ristiriidan. Imperialismin näkökulmasta sorretut kansakunnat, pysyessään sorrettuina, ovat imperialismin reservi, jota se käyttää lahjoakseen taloudellisesti ja poliittisesti osan imperialististen maiden proletariaatista luokasta eronneeksi työläisaristokratiaksi, joka on “porvariston tärkein yhteiskunnallinen (ei sotilaallinen) tuki” (Lenin).
Kommunismille on välttämätöntä maailman yhdistäminen vapaaehtoisuuden pohjalta, ja siksi se – ja vain se – pystyy yhdistämään kaksi imperialismille sovittamatonta vastakohtaa: maailman yhdistymisen ja kansallisen vapautusliikkeen, ja nämä yhdistämällä imperialismi alkaa menettää kallisarvoista reserviään proletariaatille. Maailmanvallankumousta ajaa eteenpäin pääristiriidan kehitys, joka ohjaa muiden ristiriitojen kehitystä, ja sen myrskykeskus ovat sorretut kansakunnat kolmannessa maailmassa Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa sekä Euroopassa.
Proletariaatin, anti-imperialistien ja vallankumouksellisten on Suomen kaltaisissa imperialistisissa maissa asetettava kysymys maahanmuutosta tuossa kontekstissa, ja siitä poikkeaminen – esimerkiksi korostamalla eroa fasismin ja porvarillisen demokratian välillä pääkysymyksenä – johtaa riisuutumaan aseista valtion taantumuksellistumisen edessä ja pettämään vallankumouksen, joka on ainoa tie vapautukseen niin imperialistisissa kuin sorretuissakin maissa. Nähden siirtolaiskysymyksen koko merkityksen se on meille avainkysymyksiä SKP:n rekonstituoimisessa. Vahvistamme itsemme näissä totuuksissa ja luomme katsauksen eräisiin tärkeimpiin kysymyksiin, jotka meidän on käsitettävä.
Maailman vastavallankumouksen reservi
Marx on “Pääoman” 1. kirjassa käsitellyt kapitalistista kasautumista ja sen “yleistä, ehdotonta lakia”, joka on suhteellisen liikaväestön tuottaminen, ja hän on havainnollistanut sen toimintaa analysoimalla Irlantia, joka menetti ensin väestöään nälänhädässä ja sen jälkeen vielä suuremmassa mitassa siirtolaisuutena Yhdysvaltoihin. Hän osoitti, miten Englannin soveltama malthusilainen politiikka palvelee voittojen kasvattamista Irlannissa, mikä tänään sorretuissa maissa tarkoittaa byrokraattisen ja comprador-porvariston sekä tilanherrojen voittojen kasvattamista, palveluksena imperialistiselle finanssipääomalle, jonka lakeijoita nuo ovat. Vieläkin enemmän, se on osa sorretun kansakunnan alkuperäisen talouden entistä suurempaa murskaamista, mikä on erottamaton osa kolonialismia nykyisissäkin siirtomaissa ja puolisiirtomaissa ja työntää taaksepäin niiden kansallista kehitystä. Pistävällä ironialla Marx kiteyttää: “Ja koska l’appétit vient en mangeant [ruokahalu kasvaa syödessä], tulevat maanomistajien silmät pian näkemään, että Irlanti 3½ miljoonineen on yhä vieläkin köyhä, ja köyhä sen tähden, että siinä on liian paljon väkeä, että siis väestön vähenemisen täytyy mennä paljon pitemmälle, jotta maa voisi täyttää todellisen kutsumuksensa englantilaisena lammas- ja karjanlaituimena.”
Anastusten, häätöjen ym. lisäksi on erikoisesti nähtävä, miten imperialismi soveltaa malthusilaisuutta eri muodoissaan tuon tavoitteensa eteen. Se murhaa miljoonia nälkään ja kulkutauteihin, joita ylläpitää sorrettujen maiden takapajuisuus, ja se myös manipuloi syntyvyyttä ja tuottaa siirtolaisvirtoja. On tavallista, että syntyvyyden alentamista sorretuissa maissa esitetään ratkaisuksi köyhyyteen. Bangladesh, esimerkiksi, on eräitä maailman köyhimpiä maita, mutta siellä syntyvyys on samaa luokkaa kuin Suomessa, eikä matala syntyvyys ole siellä lieventämässä köyhyyttä ja takapajuisuutta, vaan on tulosta USA:n imperialismin politiikasta, jolla on pyritty hillitsemään väestön anti-imperialistista taistelua samalla, kun maata on kuitenkin tietoisesti pidetty takapajuisuudessa (ks. Kissingerin raporttiaNational Security Study Memorandum [NSSM] 200 vuodelta 1974). Siirtolaisten kotimaihinsa lähettämät raha-avustukset ovat maailman mittakaavassa suuria ja niiden merkitystä köyhyyden vähentämisessä on kehuttu, mutta onko se poistanut esimerkiksi Filippiinien köyhyyttä? Päinvastoin – Filippiinien köyhälistön uusintaminen köyhälistönä on tullut jopa riippuvaiseksi noista mittavista rahalähetyksistä.Maailman väestönkasvu ja imperialismin loismaisuuden kasvu lisäävät entisestään malthusilaisia äänenpainoja.
Tämän kehityksen, ja sen osana siirtolaisvirtojen nousut ja laskut määrää pääristiriidan kehitys. Mitä enemmän imperialistista sortoa, mitä syvempi byrokraattisen kapitalismin kriisi sorretuissa maissa, mitä enemmän imperialistista sotaa jne., sitä suurempi hävitys sorretuissa kansakunnissa, sitä enemmän siirtolaisuutta jne. Keskinäisessä kilpataistelussaan ja vehkeilyssään – joka tapahtuu pääasiassa sorrettuja kansakuntia vastaan – imperialistit, pääasiassa jenkki-imperialismi, manipuloivat taloudellisilla, poliittisilla ja sotilaallisilla toimillaan haluamansa väestönmuutokset. Esimerkiksi Venezuela, jonka hallinnon Yhdysvallat haluaa vaihtaa, on kauppapakotteilla ajettu talouskriisiin, ja sieltä on voimakas muuttoliike naapurimaihin.
Toiselta puolen, so. imperialistisissa maissa, kasvava nojautuminen maahanmuuttoon on ilmausta sen entistä suuremmasta loismaisuudesta. Samalla se palvelee pääoman entistä suurempaa kasautumista, voimistaen riistoa ja kasvattaen voittoja. Poliittisesti se merkitsee luokan hajaannuksen kasvattamista sen yhtenäisen luokkatoiminnan estämiseksi, mutta sitäkin enemmän se merkitsee työläisaristokratian entistä voimakkaampaa erottumista todellisista joukoista ja siten, itse asiassa, se tulee työntäneeksi köyhiä joukkoja eteenpäin taistelussaan.
Suomessa imperialismi on kehittynyt toisen maailmansodan jälkeen hyvin loismaiseksi. Se säilytti verrattain pitkään runsaan kotimarkkinateollisuuden, mutta kiristyvän kansainvälisen kilpailun oloissa 70-luvulla maan johtavat monopolit alkoivat siirtyä “ydinosaamiseensa”, eli sopivat keskinäisen kilpailunsa täydellisestä poistamisesta sopimalla, kuka tekee mitäkin nimenomaista tuotetta ja tätä vastaavilla yrityskaupoilla, jotka myös lisäsivät keskittymisen astetta, ja sitten toisaalta alkoi myös “globaali alihankinta”, joka pääsi täyteen vauhtiinsa 90-luvulta alkaen “globalisaation” myötä, jossa on erikseen korostettava myös puheenjohtaja Gonzalon analysoimaa “kapitalismin kontrolloimatonta aaltoa Itä-Euroopassa”, joka loi uusia mahdollisuuksia suomalaisellekin imperialismille, jonka toiminnan tärkeimpiä alueita on ns. Itä-Eurooppa (ulottuen itäisestä Keski-Euroopasta kauas Keski-Aasiaan). Suomalaisen imperialismin prosessissa kaikki niin sanotut rönsyt karsittiin, pitäen sisällään ei vain alemmat tuotantovaiheet, vaan myös jopa kokonaiset tuotantoalat kuten tekstiiliteollisuus; tämä kaikki sitä varten, että suomalainen finanssipääoma saattoi keskittyä harvoihin vahvuuksiinsa, mikä on ollut sen elinehto entistä kireämmässä kansainvälisessä kilpailussa. Tämän valtavan loismaisuuden edellyttämän kasautumisen kääntöpuolena on 90-luvulta alkaen pysyväksi muodostunut joukkotyöttömyys, joka ei ole milloinkaan hellittänyt 90-luvun lamaa edeltäviin lukuihin tai edes lähelle, huolimatta Marinin hallituksen kerskailemasta “historiallisen korkeasta työllisyysasteesta”.
Joukkotyöttömyys nostaa esille kysymyksen suhteellisesta liikaväestöstä, joka voisi johdattaa kysymään, että mihin imperialismi tarvitsee siirtolaisia, kun Suomessa on valmiiksi niin paljon työttömiä. Yksi osa porvariston ongelmaa on, että “kapitalistisen kasautumisen yleinen laki” (Marx) on suhteellisen liikaväestön tuotanto, mutta Suomessa tätä ei voida yksinomaan kotoperäisesti tuottaa tarpeeksi, sillä väestön absoluuttinen määrä aiheuttaa rajoituksia. Kasautumista varten tarvitaan lisää liikaväestöä, josta osa pitää tuoda muualta. Toiseksi, työläisten ja suhteellisen liikaväestön uusintaminen on jokseenkin kallista. Siirtolaisista se saa halvemmalla suunnilleen samanlaisen työläisen, kaikkein halvimmalla, jos jostain Itä-Euroopan tai Keski-Aasian maasta lähdetään tänne muutamaksi vuodeksi töihin, sillä tästä ei tule käytännössä mitään kustannuksia paitsi palkka, joka sekin on yleensä kantaväestöä matalampi, mutta siirtotyöläiselle, joka elää paljon kantaväestöä vaatimattomammissa oloissa, siitä voi jäädä käteen tuntuvastikin ylimääräistä, joka on vielä paljon enemmän hänen kotimaassaan, jossa hintataso on matalampi.
Jättimäinen pääomien kasautuminen, suunnattoman suuri pääomien vienti ja valtavat siirtolaisuusliikkeet, sanalla sanoen imperialismin pitkälle edennyt loismaisuus eli mädäntyminen, on laajentanut suhteellisen liikaväestön maailmanlaajuisiin mittoihin tehden sen painosta entistä suuremman. Se on voimistanut työläisten keskinäistä kilpailua työvoiman myyjinä, mikä heikentää sitä suhteessa porvaristoon. Tämä on ymmärrettävä hyvin Suomessa, jossa työläisten ammatillinen järjestäytymisaste on perinteisesti korkea. Työväenluokan keskinäisen kilpailun paheneminen alentaa kaikkien palkkoja ja pakottaa kaikkia olemaan entistä nöyrempiä pomolle, esimerkiksi olemalla entistä “joustavampia” työaikojen, lakisääteisten korvausten, työterveyden jne. suhteen – myös hellityillä erikoisaloilla kuten teknologiateollisuudessa. Se voimistaa tätä entisestään esimerkiksi pidentämällä eläkeikää.Imperialistisen finanssipääoman entistä suuremmat voitot, joita se kiskoo sekä sorretuista että imperialistisista maista, palvelevat suurempaa pääoman kasautumista, kun samalla työläisten kohtiossa kasautuu entistä suurempi köyhyys niin siirtolaisten hahmossa kuin myös kotoperäisessä köyhälistössäkin. Työväenluokan todellista asemaa Suomen kaltaisissa imperialistisissa maissa ei ole mahdollista ymmärtää ilman tätä, ja erityisesti “kolmasmaailmalaiset” kannat ovat tässä suhteessa mitä naurettavinta ilveilyä.
Tuolla perustalla on ymmärrettävä, että kilpailu ei ole enää mitään esimonopolistisen kapitalismin yksinkertaista kilpailua. Työläisten keskinäinen “vapaa kilpailu” saa komplementikseen työläisten entistä voimakkaamman jakamisen muilla keinoin. Yhtenäisten työmarkkinoiden tilalle on tullut ja tulee päivä päivältä enemmän eri kasteihin jaetut työmarkkinat, jolloin “rodun” ja myös sukupuolen mukainen segregaatio työelämässä voimistuu, saaden seurakseen myös asuinalueiden segregaation. Tämän apuna käytetään “linnake-Eurooppaa”. Siirtolaisuuteen kohdistetaan erikoista suodattamista (filtteröintiä), jotta imperialismi saa käyttöönsä kaikkein alistuvaisimmat ja vähiten kapinalliset siirtolaiset, käyttäen tässä hyväkseen esimerkiksi turvapaikkaprosessia, EU:n ulkopuolisen työvoiman tarveharkintaa ja EU:n–Turkin sopimusta. Suodatinten avulla ja lisäksi siirtolaisten oikeuksia kontrolloidaan, manipuloidaan ja poistetaan, missä käytetään verukkeina esimerkiksi “terrorismin” tai “jengirikollisuuden” torjuntaa ja menetelminä ovat mm. työluvan peruuttaminen tai karkotuksella uhkaaminen, kielitaidottomuus ja segregaatio, perheenyhdistämisen kontrolli jne. jne. Tuloksena on porvarillisen oikeuden taantumuksellistuminen osana valtion taantumuksellistumista. Työvoima on jaettu erilaisiin tuotantosuhteisiin, joista osa on olemukseltaan orjuudellisia kumoten työvoiman myymisvapauden, joka on kapitalistisen tuotantotavan perustavimpia vapauksia. Siten luokka on mitä syvimmällä tavalla pirstottu sen yhtenäisen luokkatoiminnan estämiseksi, mikä pahentaa koko luokan köyhyyttä ja oikeudetonta asemaa kapitalismin vallitessa.
Meidän on nähtävä selvästi, mikä on poliittisen rasismin rooli tässä kontekstissa. “Linnake-Eurooppaan” kuuluvat menetelmät legitimoidaan rasistisella hysterialla porvarillisessa julkisuudessa, se on selvää. Mutta yhtä selvää on, että poikkeuksetta kaikki luetellut työkalut siirtolaisten kontrolloimiseen ja oikeudettomiksi tekemiseen kuuluvat sisäministeriön hallinnonalaan. Vasemmistolaisuudellaan kerskailevassa Rinteen/Marinin hallituksessa sisäministerin salkku on ollut Vihreillä, jotka profiloituvat kovin maahanmuuttajamyönteisinä, mutta mitä he ovat tehneet “linnake-Euroopan” vastustamiseksi? Tuskin mitään. Sen sijaan pandemian vuoksi he vieläpä sulkivat Suomen rajat, mikä sai jopa Viron taantumuksen ärähtämään, sillä virolaisten siirtotyöläisten kotimaahansa kantamat rahat ovat maalle keskeisiä. Kuluva hallituskausi, jos mikä, osoittaa, että porvarillisen oikeuden taantumuksellistuminen siirtolaiskysymyksessä ei ole mikään oikeistopuolueiden yksinoikeus, vaan se on kaikkien porvarillisten puolueiden ja koko porvarillisen politiikan yhteistä omaisuutta, mikä vastaa täysin imperialismin intressejä. Enimmillään erot porvariston maahanmuuttopolitiikassa ovat sen tarpeita vastaavaa kausivaihtelua: toisinaan on löysempi suodatus ja suurempi nettosisäänvirta, toisinaan taas tiukempi suodatus ja pienempi nettosisäänvirta.
Samalla, kun joukkojen kurjuus lisääntyy ja kapitalistien voitot kasvavat, imperialismin on voimistettava työläisaristokratian erottumista työväenluokasta. Köyhyyden kasautuminen voimistaa joukkojen taipumusta vallankumoukseen, minkä torjumiseksi työläisaristokratia on porvariston tärkein tuki, ja toisaalta korkeampien monopolivoittojen ja taantumuksellistuvan porvarillisen oikeuden vuoksi imperialismilla on enemmän kykyä työläisaristokratian lahjomiseen. Työläisaristokratian voimistuminen merkitsee opportunismin voimistumista, ja vastustaen vallankumousta se yrittää nostaa etualalle eron porvarillisen oikeiston ja vasemmiston välillä käyttäen tätä oman parlamenttikretinisminsä hyväksi.
Erityisen huomionarvoinen virtaus opportunismissa on antifasistisena esiintyvä vasemmistoliberalismi, joka esittää esimerkiksi Perussuomalaiset fasistisena puolueena. Meistä on välttämätöntä käsittää, että Perussuomalaiset ovat “[porvarillisen] demokratian varaventtiili”, kuten porvarillinen tutkija Markku Jokisipilä on sitä hyvin osuvasti luonnehtinut, ja – täsmennämme – se on sitä siinä määrin kuin joukot muuten menettävät uskoaan porvarilliseen demokratiaan imperialismin pitkälle edenneessä mädäntymisessä ja yleiskriisissä. Siksi proletariaatin kannalta Perussuomalaiset ei ole vaarallinen, koska se on fasistinen, vaan nimenomaan siksi, että se ei ole. Fasistit ovat vaarallisia omalla tavallaan, mutta tuollainen liberalismi hämärtää todellisia ristiriitoja ja erityisesti johtaa luopumiseen vallankumouksesta “demokratian puolustamisen” verukkeella, kun päivä päivältä entistä taantumuksellisempi liberaalidemokratismi on porvaristossa yhä hallitseva fraktio. Tämä on osa opportunistien parlamenttikretinismiä, joka ei tuo parannusta esimerkiksi siirtolaisten asemaan, vaan tukee sen heikentämistä esittämällä valheellisen “vaihtoehdon”, joka on tosiasiassa imperialistisen porvariston yhden osan perässälaahustamista. Siirtolaisten asema kuuluu imperialismin perusetuihin, ja sitä voidaan parantaa vain vallankumouksellisella taistelulla, jonka sivutuotteita reformit ovat.
Kaikki porvarilliset puolueet yrittävät kaupitella proletariaatille omaa tavaraansa: Perussuomalaiset yhtä, keltaiseen ay-liikkeeseen pohjaava opportunismi toista, intelligentsian vasemmistoliberalismi kolmatta jne. Kukin näistä hyötyy vilpillisestä polarisaatiosta, jota he itse ruokkivat ja jota porvarillinen julkisuuskin ruokkii hyvää korvausta vastaan. Tuon polarisaation keinoin he yrittävät valaa joukkoihin uskoa raihnaiseen porvarilliseen demokratiaan ja sen näennäisesti tarjoamiin mahdollisuuksiin vaikuttaa, mutta todellisuudessa valinta kahden porvarin väliltä on valinta ruton ja koleran väliltä. Meidän on nähtävä tämä selvästi ja ymmärrettävä, että heidän tiensä on parlamenttikretinismi, jota propagoidaan mitä kieroimmissa asuissa kuten “äänestämisessä fasismia vastaan”. Se, että tämä opportunismi on osa yleistä vastavallankumouksellista offensiivia, näkyy heidän kiivaassa antikommunismissaan, jota esimerkiksi vasemmistoliberaalit peittelevät virallisesti fraasillaan “autoritääristen tunnusten kiellosta”.
Yhteenvetona, yleistä vastavallankumouksellista offensiivia luonnehtii luokan pirstominen taloudellisesti ja poliittisesti. Se tekee sen siksi, että se on heikko ja raihnainen, koska imperialismi on loismaista, köyhyys on jättimäistä ja vallankumous on päätendenssi. Nämä ovat saman kolikon kaksi puolta, ja se osoittaa, että imperialismin kerskaileva loisto ja voimakkuus ovat näennäistä ja katoavaa. Mutta se osoittaa, että ongelma ei ole joukoissa, vaan meissä. Lenin on sanonut, että pirstotun proletariaatin ainoa ase on järjestäytyminen Puolueeksi, ja siksi se on vallankumouksen tekemiseksi ratkaiseva tehtävä, joka meidän on myös mahdollista suorittaa, vastoin kaikkia “kolmasmaailmalaisia” pessimistisiä näkemyksiä. Vallankumous on päätendenssi, mikä ei tarkoita, että se toteutuisi itsestään, sillä mikä tahansa yhteiskunnallinen tendenssi on riippuvainen ihmisen maailmaamuuttavasta toiminnasta. Siksi kaikkien, jotka haluavat loppua imperialistiselle kansallisuussorrolle, on seurattava proletariaatin johtoa ja tartuttava vallankumoukseen päätendenssinä, mikä tarkoittaa Suomessa SKP:n rekonstituoimista.
Ainoa tosi internationalismi
Joukkojen nostaminen vallankumoukseen ei siis ole kiinni objektiivisista oloista vaan meistä, ja meidän on siksi sovellettava köyhyyden tieteellistä organisoimista: opas – kansainvälisen proletariaatin ideologia, joka on tänään marxismi-leninismi-maoismi, pääasiassa maoismi, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevät kontribuutiot; moottori – aseellinen taistelu, so. kansansota; johto – Kommunistinen Puolue. Se merkitsee, että pohjaten ideologiaan joukot on politisoitava, mobilisoitava ja organisoitava SKP:n rekonstituoimiseksi kansansotaa varten. Tätä suurta tehtävää vastassa seisoo, kuten olemme nähneet, yleinen vastavallankumouksellinen offensiivi.
Tehtävän täyttäminen kutsuu meitä osallistumaan konkreettisiin taisteluihin. Suomalainen työläisaristokratian järjestelmä porvariston tärkeimpänä yhteiskunnallisena tukena nojautuu ohueen kuoreen lahjottuja luopioita korporativistisessa ay-liikkeessä ja opportunistipuolueissa. He ovat luokasta eronneita, ja vaikka he väittävät edustavansa luokkaa, he uhraavat sen välittömimmätkin edut omien itsekkäiden etujensa hyväksi. Työläiset, jopa työläisten laajat keskikerrokset, kiroavat heitä alituiseen, mutta he ovat taitavia, ja soveltavat kaksoismenettelyä: 1. eristäen keskikerrokset pohjakerroksesta, 2. toisinaan manöveroiden esimerkiksi työtaisteluilla tai muilla joukkoja kiihottavilla keinoilla. Vallankumouksen peruskysymyksiä on työläisaristokratian eristäminen ja keskikerroksen yhdistäminen pohjakerroksen puolelle.
Nähden siirtolaisuuden konkreettisesti tärkeänä osana pohjakerroksia meidän on kiinnitettävä suurta huomiota heihin. Tässä tarkoituksessa nostamme kolme erityistä kysymystä.
1. Maahanmuuttoon liittyvät demokraattiset vaatimukset, eli “linnake-Euroopan” vastustaminen. On vastustettava korkeasti militarisoitua rajavartiointia, joka murhaa pakolaisia Välimerellä; maahanmuuttajien kriminalisoimista noitavainoilla “terrorismin” tai “katujengien” torjunnan verukkeella; maahanmuuttajien kontrolloimista oleskeluluvilla, perheenyhdistämisillä; jne. Jotkut porvarilliset puolueet yrittävät käyttää näitä kysymyksiä vaalitaistelussaan, minkä valheellisuus on paljastettava, sillä imperialismin tämän päivän perusetuihin kuuluu suuri siirtolaisuus yhdistettynä “linnakkeeseen”. Vain vallankumouksellisella taistelulla imperialismia vastaan voidaan tehokkaasti taistella noiden vaatimusten puolesta.
2. Laajempi anti-imperialistinen solidaarisuus. Lenin on nimenomaisesti käskenyt, että sortavien kansakuntien proletariaatille on tehtävä tunnetuksi ja se on saatava tukemaan kaikin tavoin sorrettujen kansakuntien taistelua. Käytännöllinen kokemus on osoittanut, että voittaakseen siirtotyöläisten luottamuksen on tunnettava heidän lähtömaitaan ja tuettava heidän kansallisia anti-imperialistisia taisteluitaan. Ilman konkreettisia toimia eri maista tulevien työläisten ja sorrettujen joukkojen yhdistämiseksi ei voida saavuttaa lujaa vallankumouksellista rintamaa imperialismin murskaamiseksi, ja näin ollen koko vallankumous tulee hylätyksi. Puheenjohtaja Mao on opettanut, että internationalismi on kommunismin henki, ja maolaiset kaikkialla maailmassa osoittavat sitä vuotuisissa kampanjoissaan esimerkiksi Intian kansansodan tueksi, Ibrahim Kaypakkayan muistoksi ja puheenjohtaja Gonzalon kunniaksi; uutisoimalla jatkuvasti sorrettujen maiden tapahtumista; ja myös järjestämällä konkreettisia solidaarisuustoimia lukuisten erillisten sorron ilmausten johdosta.
3. Erityisen huomion kiinnittäminen siirtolaisiin työläisinä. Marxin johtama Ensimmäinen internationaali näytti meille esimerkkiä estäessään useiden lakkojen murtamisen ulkomaisella rikkurityövoimalla, minkä se saavutti nimenomaan ei lietsomalla työläisissä vihaa ulkomailta tuotuja työläisveljiä vastaan, vaan menemällä heidän luokseen lakon tavoitteiden selittämiseksi, jotta heidät saatiin voitettua lakon puolelle. Samaa kohtaamme me esimerkiksi silloin, kun on selitettävä vierastyöläisille työehtosopimuksen sisältöä, jotta porvarit eivät käyttäisi heitä palkkojen polkemiseen, ja näin pidetään huoli, että he tulevat osaksi työväen rintamaa eivätkä poikkea siitä. Tämä kysyy toisinaan myös konkreettisia ponnisteluita kielimuurin ylittämiseksi, sillä varsinkin vierastyöläisillä on tyypillistä, että heidän nokkamiehenään on joku samaa kieltä puhuva orjapiiskuri, joka pimittää heiltä kaiken ja saa suomalaiselta isännältään palkkioksi tuntuvan korvauksen.
Näiden kolmen kysymyksen soveltaminen on edellytys luokan pirstoutuneisuuden ylittämiseksi ja sorrettujen kansakuntien muuttamiseksi imperialismin reservistä proletariaatin reserviksi. Se on ainoa tehokas keino saavutettujen valloitusten puolustamiseksi ja vallankumouksen tekemiseksi.
Pikkuporvarillinen antirasismi kiinnittää huomiota vain osaan, arvostellen erityisesti Perussuomalaisia ja muita maahanmuuton vastustajia, mutta jättäen täysin huomiotta joukkojen konkreettisen yhdistämisen taloudellisessa ja poliittisessa taistelussa. Se haittaa maahanmuuttajajoukkojen mobilisoimista, sillä maahanmuuttajat ovat muutakin kuin maahanmuuttajia: he ovat luokkiensa edustajia, enimmäkseen työläisiä. Toisaalta se haittaa myös suomalaisten työläisten liittymistä yhteen luokkaveljiensä kanssa, ylläpitää kansallisia ennakkoluuloja ja rasistisen politiikan vaikutuspohjaa. Pikkuporvarillisessa kirjallisuudessa on kyllä laajalti dokumentoitu “deindustrialisaation” yhteyttä “oikeistopopulismin” nousuun, on puhuttu “globalisaation häviäjistä” imperialistisissa maissa jne., mutta paljonko tehdään käytännössä tähän asian juurisyyhyn puuttumiseksi, so. imperialismin tuhoamiseksi? Tuskin mitään. Pikkuporvarien vaatima “kansallisuuksien tasa-arvo” on harhaanjohtava ja luokan yhdistymistä haittaava valhe ja illuusio niin kauan, kuin se ei merkitse imperialismin tuhoamista, sillä todellista tasa-arvoa ei voi olla niin kauan kuin on sorrettuja ja sortajia.
Lopuksi, haluamme alleviivata tämän oikean marxilais-leniniläis-maolaisen politiikan merkitystä maailmanvallankumouksen kannalta. Se palvelee proletariaatin ja maailman kansojen vapaaehtoista yhdistymistä yhdeksi rintamaksi imperialismia vastaan ja heikentää imperialismia, muuttaen sorretut kansakunnat imperialismin reservistä proletaarisen vallankumouksen reserviksi. Tämän osana mitä johdonmukaisin internationalismi palvelee kampanjaa maoismin puolesta; oikean menettelyn ansiosta siirtolaiset voivat lähettää kotimaihinsa muutakin kuin rahaa – nimittäin aatteita. Se on ensiarvoisen tärkeää, sillä maoismin imponoiminen maailmanvallankumouksen komentajaksi ja oppaaksi merkitsee vakavaa tappiota yleiselle vastavallankumoukselliselle offensiiville, ja alleviivaamme: siirtolaisten lähtömaat ovat sorrettuja maita, jotka ovat maailmanvallankumouksen myrskykeskus.
Lenin on sanonut, että “todellinen internationalismi voi olla vain uhrautuvaista työtä vallankumouksellisen liikkeen ja vallankumouksellisen taistelun kehittämiseksi omassa maassa, tämän taistelun, tämän linjan ja vain sen tukemista (propagandalla, myötämielisyydellä, aineellisesti) poikkeuksetta kaikissa maissa”. Tämä on yhtäpitävä SKP:n rekonsituution tehtävän kanssa, sillä SKP:n rekonstituoiminen on kansansotaa varten ja koska se on erottamattomasti sidottu oikean maolaisen linjan tukemiseen kaikkialla maailmassa. Oikea kanta siirtolaiskysymykseen, kuten olemme nähneet, on avainkysymyksiä SKP:n rekonstituoimisessa.
SKP:n rekonstituution puolesta kansansotaa varten osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle!
Yhdistykää maoismin alle! Eteenpäin kohti Yhdistynyttä maolaista kansainvälistä konferenssia!
Eespäin kansainvälisen anti-imperialistisen rintaman rakentamisessa!
Maolainen Komitea Suomessa
marraskuussa 2022