Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
105 VUOTTA SUOMEN TYÖVÄEN VALLANKUMOUKSESTA!
Tammikuun 27. päivä vuonna 1918 jylisi uuden järjestyksen ääni: “Kaikki valtiollinen valta Suomessa kuuluu nyt järjestyneelle työväestölle ja heidän vallankumouksellisille järjestöilleen”. Se merkitsi, että sosialidemokraattinen puolue tarttui vallankumouksen johtoon ja alkoi komentaa sotatoimia.
Lyhyessä ajassa punaiset ottivat vallan eteläisessä Suomessa ja pystyttivät proletariaatin diktatuurin, mutta se suuntautui pian rintamasotaan, jossa valkoiset nousivat voittajiksi. Käännekohta sodassa oli Tampereen taistelu huhtikuun alussa, jossa Mannerheimin joukot murskasivat työläisten sankarillisen vastarinnan, ja samalla saksalainen imperialismi suoritti maihinnousuaan etelässä. Tästä sota eteni nopeasti valkoisten voittoon, ja toukokuun 16. päivänä Mannerheim marssi Helsinkiin. Nykyinen Suomen tasavalta on sodassa voittaneen valkoisen lahtarivallan jatkoa huolimatta porvariston diktatuurin hallintojärjestelmän sisällä tapahtuneista muutoksista.
Vallankumouksen kokemusten erittely vahvistaa marxismi-leninismi-maoismin, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevien kontribuutioiden totuudenmukaisuuden ja antaa meille Suomessa konkreettisemman ymmärryksen siitä.
Punalipun toimituskunta tervehtii Suomen työväen vallankumouksen 105. vuosipäivää tämän artikkelin muodossa.
Valta proletariaatin diktatuurille!
Perusasia maoismissa on valta. Konkreettisesti: mikä luokka pitää diktatuuria hallussaan, mihin se perustuu ja miten siitä taistellaan? Viitaten tähän kysymykseen Kuusinen toteaa arvovaltaisessa itsekritiikissään kesällä 1918: “Se mikä meidät sokasi, oli ennen kaikkea parlamentaarisen kansanvallan kangastus”, joka sai nostetta Venäjän helmikuun vallankumouksesta ja jatkui vielä marraskuun suurlakon ylikin, kun puolue vältteli vallankumousta suojellakseen parlamentaarisia asemiaan. Puolueen johto ei kyennyt näkemään oikein porvariston diktatuurin olemusta, jonka valtiosäännössä on vain yksi pykälä: “Luja järjestysvalta!”
Kansalaissota pakotti omaksumaan oikean asenteen vanhaa valtiota kohtaan, mutta vallankumouksen johtajien käsityksissä ilmeni yhä epäselvyyttä vallankumouksen luonteesta, mikä osin heijasteli monimutkaista tilannetta – pitkä taistelu tsarismia vastaan ja saksalaisen imperialismin uhka –, mutta pääasiassa johtui tietoisuuden puutteesta tässä kysymyksessä. Tammikuun 29. päivä Kansanvaltuuskunta antoi ohjelmajulistuksensa, joka oli luonteeltaan sosialistinen, mutta helmikuun 23. päivä se ehdotti valtiosääntöä, joka oli luonteeltaan mitä pisimmälle vietyä porvarillista demokratiaa. Käytännön politiikassa vallankumous päätyi kuitenkin toteuttamaan proletariaatin diktatuuria, sillä se vastasi vallankumouksen astetta. Tämän suuntaisia toimia olivat esimerkiksi tehtaiden, suurtilojen ja Suomen Pankin sosialisointi, yleinen työvelvollisuus, porvarillisten lehtien lakkauttaminen, vallankumoukselliset tuomioistuimet sekä kuntien ja valtion hallintoelinten muodostaminen järjestyneen työväen edustajista. Kuusinen kuitenkin huomauttaa oikein, että tämä tietoisuuden puute aiheutti horjuntaa ja heikensi diktatuurin toimeenpanoa.
Suomen työväen vallankumous valottaa myös vallankumouksellisen vallan kehitysprosessia. Marraskuun suurlakko sai vallankumouksellisen luonteen, ja sen myötä valta suuressa osassa maata päätyi järjestyneen työväen vallankumouselinten käsiin. Proletariaatti alkoi vallata poliisilaitoksia ja muita paikallisia vallan elimiä sekä takavarikoi porvaristolta ruokaa ja aseita. Kirjoituksessaan kesältä 1918 Letonmäki kuvailee tätä sissisodaksi, joka oli luonnonvoimaisesti kehittymässä kohti proletaarista vallankumousta Lokakuun vallankumouksen esimerkin mukaisesti. Sissisodan merkitys vallankumouksellisen vallan kehitysprosessille on huomattava maoismin kannalta, muistaen sen strategisen roolin, jonka puheenjohtaja Mao antaa sissisodankäynnille osana kansansotaa. Myös Mannerilla on pian vallankumouksen jälkeen sissisotaa koskeva maininta, jossa hän kritisoi sen puutteellista käyttöä kansalaissodassa, ja eri yhteyksissä myös esimerkiksi Lehén ja Hyvönen ovat viitanneet tähän kysymykseen enemmän tai vähemmän suorasti.
Valta on Suomen työväen vallankumouksen kallisarvoisimpia opetuksia. Vanhassa yhteiskunnassa, jossa yhä elämme, valta on porvariston diktatuurilla, ja tuomiten täysin “parlamentaarisen tien” meidän on vallankumouksellisen sodan – tänään kansansodan – keinoin murskattava se ja pystytettävä proletariaatin diktatuurin valta. SKP:n Perustamislausunnon sanoin: “Työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, eikä suinkaan pyrittävä palaamaan siihen vanhaan eduskunnalliseen, ammatilliseen ja osuustoiminnalliseen taisteluun, jonka kannalla Suomenkin työväenjärjestöt olivat ennen vallankumousta” ja “Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri”.
Taistelu aloitteesta
Eräänä tärkeimmistä syistä vallankumouksen tappiolle on oikeutetusti pidetty aloitteen puutetta. Tämä ilmeni kautta linjan, kiteytyneimpinä hetkinään marraskuun suurlakkoa seurannut perääntyminen ja kansalaissodan oloissa suuntaus rintamasotaan.
Puheenjohtaja Mao on osoittanut, että ylivoima on aloitteen valtaamisen objektiivinen perusta, mutta se riippuu viime kädessä oikeasta johtamisesta. Marraskuun suurlakon myötä aloite siirtyi vallankumouksen puolelle, mutta Svinhufvudin hallitus palautti sen taantumukselle, kun punaisten johto horjui ja perääntyi marraskuussa. Säilyttäen aloitteen itsellään valkoiset etenivät tammikuun lopulle asti, kunnes proletariaatti valtasi aloitteen takaisin itselleen aloittamalla vallankumouksen. Suuntaus tavanomaiseen sodankäyntiin herpaannutti otetta aloitteesta, jolloin vihollinen valtasi ylivoiman rintamalinjalla palauttaen itselleen aloitteen ja eteni sitä kautta ratkaisutaisteluihin.
Kuusinen on oikein huomauttanut, että “työväen taistelulle on vain vaaraksi se, että porvaristo saa määrätä luokkasodan alkamisajan”. Tämän ohella kapinataidon ja sissisodan parempi soveltaminen kansalaissodassa olisi estänyt aloitetta valumasta viholliselle. Sodan kulku vahvistaa erityisesti Marxin opetuksen, että “puolustus on aseellisen nousun surma”, jota Lehén on Kominternin sotilasasiantuntijana toimiessaan käsitellyt monipuolisemmin Suomen vuoden 1918 kansalaissodan kannalta. SDP:n marraskuun 1917 puoluekokouksessa bolševikkipuolueen delegaattina ollut toveri Stalin viittasi tähän samaan poliittisena periaatteena, kun hän kehotti ryhtymään empimättä vallankumoukseen ja seuraamaan “Dantonin taktiikkaa: rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta!”
Jos aloitteen valtaaminen tai menettäminen riippuu johtamisesta, se on itse asiassa kysymys tietoisuudesta, kuten puheenjohtaja Mao on opettanut. Marraskuun suurlakkoa seuranneessa perääntymisessä tämä näkyy selvästi. Yhtään himmeämmin se ei myöskään näy itse sodankäynnissä, josta Mannerin sanat ovat kuvaavia: “[punaisten venäläiset sotilasneuvonantajat] vaistomaisesti pyrkivät luokkasodassakin käyttämään imperialistisen sodan taistelumetoodeja”, ja tällä oli sitäkin suurempi merkitys, kun punaisten ylin sotilasjohto oli sotilaallisesti kokematonta. Toisin sanoen, porvarillinen sotilaallinen linja rajoitti vallankumouksellista sodankäyntiä.
Oikean ja oikeutetun – marxilais-leniniläis-maolaisen, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevien kontribuutioiden – ideologisen ja poliittisen linjan ohjauksella aloite voidaan säilyttää ja vallata soveltamalla “pala palalta” -menettelyä, jonka ytimenä on vihollisen strateginen halveksiminen mutta sen taktinen vakavasti ottaminen. Suomen työväen vallankumouksen kokemus vahvistaa tämän.
Vihollisen taktinen menettely
Taistelu aloitteesta ohjaa meidät kysymykseen taktiikasta. Lenin on kiinnittänyt huomiota siihen, että porvaristo muuttaa alati taktiikkaansa yhdistelmänä kahdesta perusmenetelmästä: väkivallasta ja näennäisistä myönnytyksistä, ja hän on analysoinut sen suhteessa porvariston sisäiseen ristiriitaisuuteen ja pääasiassa keinona työväenliikkeen murskaamiseksi. Myös Suomen vallankumouksen kokemus vahvistaa tämän.
Ensimmäisen maailmansodan myötä tsaristinen sorto kiihtyi äärimmilleen riistäen pois kaiken sen rahtusenkin demokratiaa, joka oli vuosina 1905–1906 valloitettu. Kuusinen kuvaa itsekritiikissään, että noissa raskaissa oloissa puolueen “itsenäisen luokkataistelun kanta” oli helppo säilyttää sosialidemokraattista oikeistoa vastaan, mutta “maaliskuussa tuli puolueemme proletaarisen siveyden eteen kiusaus ja lankeemus”, joka kiteytyi Tokoin senaatin muodostamisessa porvariston ja sos.dem. oikeiston välisenä luokkayhteistyönä. Keskustalaislinja, johon Kuusinen itsekin oli kuulunut, vastusti tuota, mutta piti sitäkin tärkeämpänä yhtenäisyyden säilyttämistä porvariston kanssa vehkeilevän oikeiston kanssa. Siten tämä porvariston taktiikan muutos voimisti kohtalokkaalla hetkellä opportunismia työväenliikkeessä.
Kesällä porvaristo vei tuon taktiikkansa loppuun. Eduskunnassa oli sosialidemokraattinen enemmistö, jonka sallittiin säätää yleinen laki 8 tunnin työpäivästä ja uusi kunnallisvaalilaki, jotka molemmat olivat Kuusisen arvion mukaan vavahduttavina, kertaheitolla tapahtuneina hyppäyksinä vertaansa vailla siihen astisessa maailmanhistoriassa. Myös nylkemistä rajoittava laki saatiin säädettyä, mutta sen toimeenpanemiseksi Tokoin senaatti pysyi toimettomana, mikä alkoi jo ruokkia anarkistista hajaannusta nälkiintyneissä joukoissa.
Käänteentekevä hetki oli kuitenkin “valtalaki”, jonka eduskunta hyväksyi heinäkuussa. Nopeasti taantumuksellistuva porvaristo vehkeili Kerenskin kanssa, hajotutti väkivalloin eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, joissa sosialidemokraatit menettivät enemmistönsä. Tähän vaikutti porvariston harjoittama suoranainen vaalivilppi sekä vaaliteknikointi (vaaliliitot porvaripuolueiden kesken), mutta myöskin – Kuusinen huomauttaa – “köyhälistön joukoissa jo alkanut kyllästyminen parlamentarismiin osaltaan vaikutti vaalien tulokseen”. Vaalivoittonsa turvin porvaristo alkoi käydä täyteen rynnistykseen proletariaattia vastaan, ja se ryhtyi hajanaisiin mutta systemaattisiin väkivaltaisiin hyökkäyksiin, mukaan lukien tulenkäyttöön aseettomia lakkolaisia vastaan.
Tässä tilanteessa tapahtui Lokakuun vallankumous Venäjällä ja marraskuun suurlakko Suomessa. Noiden tapahtumien siivittämänä puolueen oikeisto alkoi neuvotella uudesta kokoomushallituksesta, ja keskusta perääntyi vallankumouksellisesta taistelusta jarruttaakseen puolueen kahtiajaon syvenemistä ja oikeiston yhtymistä porvaristoon. Näin puolue vahvisti jälleen reformistisen menettelytapansa, mikä entisestään syvensi anarkistista hajaannusta hetki hetkeltä vallankumouksellistuvissa joukoissa.
Lyhyesti, vastavallankumouksen taktinen kuvio oli siis siirtyminen ensin – maaliskuuss 1917 – väkivaltamenetelmästä näennäisiin myönnytyksiin, jolla se voimisti opportunismia; sitten – heinäkuussa 1917 – palaaminen väkivaltamenetelmään, jolla se syvensi joukkojen hajaannusta, ja lopulta – tammikuussa 1918 – ryhtyminen täysimittaiseen vastavallankumoukselliseen sotaan, kun se oli näillä taktisilla liikkeillään saanut muutettua tilanteen itselleen edulliseksi. Tämän ymmärtämiseksi on muistettava, että maaliskuussa porvaristolla ei ollut käytössään luotettavaa väkivaltakoneistoa eikä se olisi voinut sellaista edes laillisesti hankkia, mutta seuraavan vuoden tammikuussa se oli tämän pääasiallisen puutteensa korjannut.
Suomen työväen vallankumous vahvistaa, että proletariaatin on säilytettävä mitä syvällisin tietoisuus, suurin valppaus ja rohkein asenne, jotta se kykenee vastustamaan porvariston ovelaa taktikointia.
Vasemmiston heikkous kahden linjan taistelussa
On alleviivattava, että porvariston taktinen manöverointi toimi ulkoisena tekijänä, mutta puheenjohtaja Mao on käskenyt meitä kiinnittämään huomiota asian sisäiseen ristiriitaan, jonka kautta ulkoiset tekijät saavat vaikutuksensa, se on, kahden linjan taisteluun.
Näennäisillä myönnytyksillä porvaristo pyrki ja onnistuikin voimistamaan opportunismia puolueen sisällä, mutta sitäkin tärkeämpää on kiinnittää huomiota vasemmiston kehittymättömyyteen. Oli tannerilainen äärimmäinen oikeisto, joka tuomitsi kaiken vallankumouksellisuuden, oli tokoilainen opportunismi, joka hyödynsi vallankumouksellisia menettelytapoja oman parlamenttikretinisminsä hyväksi, ja sitten oli “marxilainen” keskusta, johon kuuluivat esimerkiksi Kuusinen ja Sirola. Lisäksi oli joitain vasemmistolaisempia, kuten Tuomi, joka marraskuun puoluekokouksessa vaati vallankumouksen aloittamista, mutta vasemmisto ei vielä esiintynyt määrätietoisena linjana, vaan “epäselvinä ja tilapäisinä hapuiluina”, kuten “Suomen työväen vallankumouksesta” -antologian (julkaistu vuonna 1928) selityksissä huomautetaan.
Vasemmiston heikkous näyttäytyy ennen kaikkea suhteessa keskustan voimakkuuteen, sillä se esti vasemmiston kehitystä. Tämä keskusta syntyi vallankumouksellisissa oloissa vuonna 1905, ja se kävi jatkuvasti taistelua oikeistoa vastaan kaikissa kysymyksissä, mukaan lukien niin sanotussa menettelytapakysymyksessä, joka oli oleellisesti kysymys illegaalisten menettelytapojen tunnustamisesta, mutta ennen kaikkea se halusi säilyttää valheellisen yhtenäisyyden puolueessa ja siksi rajoitti taistelua.
On kuitenkin huomattava, että keskustaksi luonnehdittu ei ollut keskustalaista pahuuttaan, vaan ymmärtämättömyyttään, minkä osoittaa heidän kääntymisensä kommunisteiksi vallankumouksen tulessa. Sen sijaan tokoilainen opportunismi, joka myös osallistui vallankumoukseen, muuttui pian avoimesti vastavallankumoukselliseksi. Kansalaissota kehitti vasemmiston, joka erosi päättävästi kaikesta opportunismista ja yhdistyi SKP:n lippujen alle. “Vallankumouksellinen sota … puhdistaa meidät omasta liastamme”, kuten puheenjohtaja Mao on sanonut.
Päättävä tarttuminen kahden linjan taisteluun puolueen kehityksen moottorina on avain vihollisen voittamiseksi, sillä vihollinen tunkeutuu puolueen sisälle. Kahden linjan taistelun oikean ja oikeutetun kehittämisen kriteeri on vasemmiston imponoiminen, ja tämän vuoksi sovinto imettää oikeistoa. Suomen työväen vallankumouksen kokemus omalta osaltaan vahvistaa nämä totuudet.
Ideologian ratkaiseva merkitys
SKP:n perustavan kokouksen “Avoin kirje toveri Leninille” asettaa oikeaan merkitykseensä ideologisen työn: “Se vallankumouksellinen sosialismi, jota emme Suomen työväen vallankumouksen alkaessa lainkaan käsittäneet, on meille nyt auennut ja alkanut selvetä: omasta kovasta kokemuksestamme ja Venäjän voittoisan köyhälistön suuresta esimerkistä sekä Teidän opettavaisista sanoistanne ja kirjoituksistanne”. Se on tieteellinen kannanotto sen puolesta, mikä pian oli tuleva tunnetuksi leninisminä, ja tänään se merkitsee meille marxismi-leninismi-maoismin, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevien kontribuutioiden omaksumista.
Yllä on osoitettu, että ratkaiseva tekijä vallankumouksen tappiossa oli Leninin suuren johdon taakse ryhmittyneen vasemmiston puute. Bolševikkipuolue teki paljon tämän eteen, muistaen erityisesti toveri Stalinin kontribuution SDP:n vuoden 1917 marraskuun puoluekokoukselle, mutta kaikkein ratkaisevinta oli Lokakuun vallankumouksen voittokulku samalla, kun suomalaisten toverien “itsenäisen luokkataistelun” keskustalaislinja koki täydellisen vararikon vallankumouksessa.
Luovasti sovellettuna vallankumouksen konkreettiseen käytäntöön ideologia antaa kyvyn nähdä näennäisen yli, säilyttää ja vallata aloite vaikeassakin tilanteessa ja voittaa hirvittävinkin vihollinen. Puheenjohtaja Mao on opettanut, että ideologisen linjan ja sen sovelluksena poliittisen linjan oikeellisuus tai virheellisyys ratkaisee kaiken. Jos ei ole puoluetta, se tullaan saamaan, jos ei ole joukkoja, ne tullaan saamaan ja jos ei ole valtaa, sekin tullaan saamaan, kunhan linja on oikea, mutta jos on virheellinen linja, sekin, mitä on, menetetään. Suomen työväen vallankumouksen kokemus vahvistaa tämän.
Vallankumouksellinen sota pakottaa oppimaan nopeasti, ja tapahtumien vyöry tuuppii johtajia oikeaan suuntaan, ja siksi ideologian ilmauksena proletaarinen luokkarohkeus, luottamus vallankumousta kohtaan kohoaa ratkaisevaksi tekijäksi. Ideologian syvällinen omaksuminen keskellä kahden linjan taistelua päästää rohkeuden valloilleen ja vapauttaa kaikista epäilyksistä. Sen puute johtajien taholta oli varmimpana vakuutena Suomen työväen vallankumouksen tappiolle, kun he illusoituneina “parlamentaarisesta tiestä” ja vailla uskoa vallankumoukseen päästivät aloitteen käsistään ratkaisevina hetkinä. Tänään tällä seikalla on korostunutta merkitystä, sillä elämme maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa, mutta jotkut hyväätarkoittavat ihmiset, jotka näkevät vain näennäisen ja pinnallisen, ovat vailla uskoa vallankumoukseen. Jos heitä seurattaisiin, ei voitaisi edetä SKP:n rekonstituutiossa, vaan menetettäisiin sekin, mitä on jo valloitettu.
SKP:n tarve
Puheenjohtaja Mao on sanonut: “Jos halutaan vallankumousta, täytyy olla vallankumouksellinen puolue. Ilman vallankumouksellista puoluetta, ilman marxilais-leniniläisen vallankumouksellisen teorian pohjalle ja marxilais-leniniläiseen vallankumoukselliseen tyyliin rakennettua puoluetta on mahdotonta johtaa työväenluokkaa ja kansan laajoja joukkoja voittoon imperialismista ja sen apureista.”
Tällaisen puolueen puute oli Suomen vallankumouksen tärkein puute, kuten ylempänä on seikkaperäisesti osoitettu, ja tällainen puolue oli vallankumouksen pääasiallinen valloitus, kun karvaan tappion tuhkasta nousi uljaana ja voitonvarmuutta uhkuen Suomen Kommunistinen Puolue, joka perustettiin elokuun lopulla vuonna 1918.
Vain me, muodostumassa olevat kommunistit, marxisti-leninisti-maoistit, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevät kontribuutiot, olemme tämän puolueen legitiimejä perillisiä Suomessa, sillä kaikki muut ovat hylänneet sen ohjelman, joka on ilmaistu SKP:n Perustamislausunnossa. Uskollisuus SKP:lle ja sen ohjelmalle merkitsee tänään taistelua SKP:n rekonstituoimiseksi militarisoituna Kommunistisena Puolueena kansansotaa varten.
100 vuotta sitten oli kommunistinen välttämättömyys kuulua Kommunistiseen Internationaaliin. Tänään se merkitsee kuulumista Kansainväliseen Kommunistien Liittoon, sillä maailmanvallankumous, jonka osana myös Suomen vallankumous on nouseva uudestaan voittoisana, tarvitsee johtajakseen maailman kommunistisen puolueen, se on, Kommunistisen Internationaalin, joka on rekonstituoitava. Taistelu tämän hyväksi on myös osa velvollisuuttamme SKP:n perillisinä.
Suomessa on nykyisin kaksi kommunistisena esiintyvää puoluetta, mutta ne ovat molemmat vajonneet parlamenttikretinismiin. Ne molemmat hylkäävät vallankumouksen opetukset, joista on maksettu verellä, ja edustavat askelta taaksepäin SKP:n perustamisesta. Vallankumoukselliset joukot näkevät tämän ja torjuvat revisionismin. Uskollisina Suomen työväen vallankumoukselle me nostamme lipun “Vaalit, ei! Kansansota, kyllä!”, jonka alla tulemme valloittamaan Suomen proletariaatin parhaat lapset edeten SKP:n rekonstituutiossa vallankumouksen tekemiseksi.
Leppymättömässä ja erottamattomassa taistelussa imperialismia, revisionismia ja kaikkea opportunismia vastaan, astuen rinta rinnan kansainvälisen kommunistisen liikkeen ja Kansainvälisen Kommunistien Liiton kanssa, me tulemme pyyhkimään imperialismin, revisionismin ja taantumuksen pois Suomesta, osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle.
Eläköön 105 vuotta Suomen työväen vallankumouksesta!
Eläköön Kansainvälinen Kommunistien Liitto – KKL!
Alas revisionismi! Yhdistykää maoismin alle!
Kaikki ilman valtaa on illuusiota!
Vaalit, ei! Vallankumous, kyllä!
SKP:n rekonstituution puolesta!
Punalipun toimituskunta
tammikuussa 2023