Kuva Joukkovoima-mielenosoituksesta Helsingissä vuonna 2015.
Petteri Orpon hallitus näyttää olevan muodostumassa lähipäivinä. Palvellaksemme taistelun kehittämistä sitä vastaan haluamme palauttaa mieliin joitain kokemuksia Juha Sipilän hallituksesta (2015–2019), sillä se on tietyssä mielessä läheinen vertailukohta muodostumassa olevalle Orpon hallitukselle.
Hallitukseen osallistuvien puolueiden osalta niitä yhdistää oikeistolaisuus parlamentaarisessa mielessä. Sipilän hallituksessa pääministeripuolue oli toki Keskusta, mutta upporikkaan yrittäjä Sipilän johdolla Keskustaa pidettiin tuohon aikaan hyvin oikeistolaisena puolueena, eikä niinkään keskustalaisena puolueena.
Sipilän hallituksessa keskeistä osaa näyttelivät erilaiset “kilpailukykyä” parantavat toimet, kuten kolmikannassa hyväksytty “kiky-sopimus”, jolla muun muassa työläisten maksamatonta työaikaa lisättiin 24 tuntia vuodessa (“talkootyö”, kuten ammattiliitot sitä nimittivät), työnantajamaksuja siirrettiin työntekijöiden maksettavaksi tuottaen ison leikkauksen nettopalkkoihin ja ison tulonsiirron kapitalistien voittojen hyväksi ja julkisen sektorin lomarahoja leikattiin, minkä vaikutus oli sama. Lisäksi oli lukuisia muita toimia, kuten kaksi “aktiivimallia”, joiden julkilausuttuna tarkoituksena oli työllisyyden lisääminen, mutta todellisena vaikutuksena oli työttömien kyykyttäminen ja työläisten keskinäisen kilpailun voimistaminen palkkavaatimusten jarruttamiseksi.Julkisuudessa liikkuvien tietojen perusteella Orpon hallituksella on suunnitelmissa hengeltään samansuuntaisia toimia.
Suomalaisten anti-imperialistien käsitys Sipilän hallitusohjelmasta
Sipilän hallituksen ohjelma julkaistiin 27.5. ja hallitus nimitettiin 29.5. Analyysissaan 30.5. suomalaiset anti-imperialistit luonnehtivat, että Sipilän hallitus haluaa “pakottaa työväenluokan polvilleen herrojen voittojen hyväksi. Saman ilmiön osasia hallitusohjelmassa ovat myös sotavalmistelut, kolmansien maiden alistaminen ja rasistisen linnake-Euroopan rakentaminen.” Analyysissa kuvailtiin hallituksen kaavailemia toimia työväenluokkaa ja kansaa vastaan, ja selitettiin, että “syvenevien luokkaerojen vaikutuksia pyritään manipuloimaan pirstomalla työväenluokkaa”.
Edelleen se huomioi luokkataistelun ja repression voimistumisen: “Työväen osallistuminen poliittiseen ja taloudelliseen kamppailuun lisääntyy, ja vastaisuudessa nähdään varmasti entistä useammin myös suoraan kansasta lähtöisin olevia epätoivon ja vastarinnan ilmauksia. Hallitus tietää tämän. Siksi se lisää 50 miljoonaa euroa “sisäiseen turvallisuuteen”.”
Analyysi käsittelee myös kansainvälistä puolta: “Talous- ja sisäpolitiikka ovat yhtä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Suomen hallitseva luokka, suurporvaristo, on imperialistista ja saa voimansa kansainvälisyydestä, erityisesti Euroopan unionin kautta. Siksi vapaakauppasopimuksen edistäminen, linnake-Euroopan rakentaminen ja sodanhimo ovat hyökkäys Suomen työväenluokkaa vastaan.”
Lopuksi se ohjeistaa luokkataistelun kehittämistä: “Luokkataisteluliike on noususuuntaista. Menestyäkseen sen on kuitenkin omaksuttava imperialisminvastainen politiikka.”
Katsomme, että suomalaisten anti-imperialistien analyysissa oli joitain toisarvoisia virheitä ja puutteita, mutta perusteiltaan se oli oikea: hyökkäys työväenluokkaa, kansaa ja maailman kansoja vastaan suomalaisen imperialismin hyväksi yhteistoiminnassa ja kilpailussa toisten imperialistien, pääasiassa EU:hun kuuluvien, kanssa – taantumuksen sisä- ja ulkopolitiikan militarisoituminen hyökkäyksen voimistamiseksi – työväenluokan ja kansan voimakkaampi pirstominen useilla eri tavoilla työläisten yhtenäisen luokkatoiminnan ja sen johtaman yhtenäisen kansanliikkeen kehityksen jarruttamiseksi – tarve johdonmukaiselle anti-imperialistiselle linjalle luokkataistelussa ulottuen laajoista kansainvälisistä kysymyksistä kotimaan politiikan yksityiskohtiin.
Ensimmäisiä mielenosoituksia
Vuoden 2015 mielenosoituksista on julkaistu myös ainakin Ylen koontijuttu. Mielenosoitukset jatkuivat myös seuraavana vuonna (1, 2), kenties aavistuksen matalammalla intensiteetillä. Vuonna 2017 liikehdintä oli jo selvästi heikompaa. Alkuvuonna 2018 ammattiliitot onnistuivat keräämään enää joitain tuhansia aktiivimallia vastaan, mielenilmaus oli monilla SAK:laisilla aloilla myös lakkopäivä. Joitakin liikkeitä pyrittiin puoliväkisin jatkamaan vielä vuonna 2019, mutta viimeistään pandemia laittoi noille rippeillekin stopin.
Suomalaiset anti-imperialistit katsoivat, että hallitus tulee kohtaamaan hyvin laajaa vastarintaa joukoilta. Alle kaksi viikkoa hallituksen nimittämisen jälkeen järjestettiin ympäri Suomea mielenosoituksia varhaiskasvatuksen puolesta keräten tuhansia osallistujia, yksinpä Helsingissäkin 4 000–5 000. Mielenosoitukset olivat keskenään koordinoituja, nimeä “Vain kaksi kättä” myöten, ja tiettävästi JHL oli pitkälti niiden taustalla, vaikka ne eivät olleetkaan poissulkevasti ammattiliittojen mielenosoituksia. Anti-imperialistit raportoivat “Vain kaksi kättä” -mielenosoituksesta Tampereella, ja esittivät, että lapsiin ja lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset ovat täysin linjassa muun hallituspolitiikan kanssa syventäen luokkaeroja.
Pian alettiin valmistella myös muita mielenosoituksia, kuten Facebook-ryhmästä alkunsa saanutta “Joukkovoimaa hallituspolitiikkaa vastaan”, joka toteutui 22.8. eli lähes kolme kuukautta hallituksen nimittämisen jälkeen. Mielenosoitus keräsi yli 10 000 osallistujaa, jotka olivat järjestäytyneet teemoittain eri blokkeihin kuten ay-väki, kansainvälinen solidaarisuus (etupäässä “kehitysyhteistyö”-järjestöt) ja ympäristö. Järjestäjät tulivat laajasta kirjosta, jossa kokoonsa nähden korostuivat anarkistit ja revisionistit.
Suomalaiset anti-imperialistit arvioivat mielenosoituksen merkitystä: “Ensimmäistä kertaa kahteen vuosikymmeneen Suomen ammattiyhdistysliike osallistui taloudellista taistelua pidemmälle suuntautuvaan poliittiseen taisteluun kaduilla [tämä ei tarkalleen pidä paikkaansa, mutta ammattiosastoja kyllä osallistui poikkeuksellisen laajasti tähän mielenosoitukseen – Punalippu], mikä on merkki luokkavastakohtaisuuksien kehityksestä. Samoin poliisin vihamielinen läsnäolo rauhanomaisessa mielenosoituksessa antaa esimakua siitä, miten se tulee ottamaan vastaan kehittyvän luokkataisteluliikkeen. Poliisi oli varustautunut kymmenin autolastein mellakkavarusteisia poliiseja, joiden kynsiin joutui mm. kadunvaltaukseen täysin sivullinen henkilö, jota pahoinpideltiin vastarinnan puutteesta huolimatta.” Kadunvaltaus oli ennakolta suunniteltu toimi vastalauseena Sipilän uhkailemalle työajan pidennykselle ilman korvausta (toteutui lopulta “kiky-sopimuksessa”). Mielenosoituksen yhteydessä nähtiin myös joitan yksilöiden tai pienryhmien tekemiä graffiti-aktioita.
On paljon syitä pitää “Joukkovoiman” mielenosoitusta menestyneenä, mistä osaltaan kertoi myös, että iltapäivälehdissä kehiteltiin salaliittoteoriaa, jonka mukaan mielenosoituksen takana olisivat olleet “kommunistit” (tarkoittaen revisionisteja) ja anarkistit, jotka olivat silloin johtava radikalismin suuntaus.
Kuitenkin suomalaiset anti-imperialistit näkivät tämän tilapäisen menestyksen läpi: “Järjestöpohjan laajuus nähtiin itseisarvona, minkä vuoksi yhtenäisen analyysin ja toimintaohjelman muodostamista ei haluttu tehdä. Tämän seurauksena tunnukset mataloitettiin ympäripyöreiksi. Mielestämme on kysyttävä, mitä hyötyä tästä on. Yhtäältä tällä saavutettiin suuri osanotto, toisaalta laadusta tingittiin. Kestävien joukkojärjestöjen ja -yhteyksien rakentamiseksi on keskityttävä laatuun ja konkreettiseen poliittiseen sisältöön.” He pitivät toissijaisena suuria ylätason yhteenliittymiä ja painottivat tarvetta mennä suoraan itse joukkojen pariin ja etenemistä “käytännön vastarinnan järjestämiseen kansanjoukkojen keskuudessa siellä, missä leikkaukset tuntuvat”, konkretisoiden: maakunnat, asuinalueet, oppilaitokset ja työpaikat. Heidän käsityksensä mukaan laaja ylätason yhteenliittymä olisi pelkkä hiekkalinna, jos se ei hankkisi itselleen lujaa joukkopohjaa. Tämä kävikin toteen seuraavina vuosina, kun tulevat “Joukkovoiman” mielenosoitukset kutistuivat kutistumistaan niin, että lopulta jäljellä olivat lähinnä vain revisionistit ja heidän lähimmät ystävänsä.
Revisionistit, jotka eivät kykene pohjaamaan joukkoihin, olivat kuitenkin suuntansa päättäneet, ja tavalliseen tapaansa he ruikuttivat epäreiluksi kokemaansa kohtelua mediassa. Anti-imperialistit kritisoivat tätä rivien välistä vahvistaen tarpeen joukkoihin menemiselle: “joukkoihin heikosti nojaava järjestömuoto osoittaa rajallisuutensa jo nyt. Laajojen kansanjoukkojen tiedot mielenosoituksesta ja leikkauspolitiikasta tulevat porvarillisen valtamedian puutteellisesta ja harhaanjohtavasta uutisoinnista. Päivittäin sekä lehdistössä että kansan keskuudessa syytä leikkauspolitiikasta sysätään Suomen työväenluokan, köyhien, maahanmuuttajien ja Kreikan kansan harteille. Mielenosoituksesta puolestaan on uutisoitu lähinnä vähätellen osanottajamäärää tai rakentelemalla vastavallankumouksellisia salaliittoteorioita sen järjestäjistä. Näiden tarkoitus on eristää mielenosoitus ja laajempi leikkauspolitiikan vastainen liike kansasta, vahvistaa tappiomielialaa ja levittää fasismimyönteistä mielialaa kansan keskuuteen.”
Lisäksi anti-imperialistit kritisoivat jo valmiiksi äärimmäisen lavean yhtenäisyyden ulottamista poliiseihin asti.
Ammattiliittojen toimia
Kesän kääntyessä syksyyn Sipilä alkoi painostaa ammattiliittoja hyväksymään hänen johdollaan valmistellun “yhteiskuntasopimuksen”. Pääministerin ominaisuudessa hän raivasi itselleen Yle Tv 1:stä paikan parhaaseen katseluaikaan puhuakseen suoraan “Suomen kansalle” taivutellakseen julkista mielipidettä. Hän ilmoitti, että jos ammattiliitot eivät hyväksy “yhteiskuntasopimusta”, sitten hallitus ei neuvottele vaan sanelee ja vielä pahemmat toimet – “pakkolait”, kuten ammattiliitot tätä uhkausta nimittivät.
Kaikki kolme ammattiliittojen keskusjärjestöä – SAK, STTK ja Akava – järjestivät #STOP-toimintapäivän 18.9. Mielenosoitukseen Helsingissä osallistui 30 000 henkeä ja lakossa oli 300 000. Toimintapäivän nimi viittasi siihen, että Sipilän olisi lopetettava “pakkolaeilla” uhkaileminen ja palattava neuvottelupöytään, tai muuten… – tai muuten ei mitään! EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies on kertonut kirjassaan “Väistämättä”, että SAK:n pian väistymässä ollut puheenjohtaja Lauri Lyly halusi saada sopimuksen Sipilän ja elinkeinoelämän kanssa, mutta hänen täytyi pelastaa kasvonsa ammattiliittojen jäsenistön silmissä. Hän kertoo, että neuvottelut eivät todellisuudessa olleet niin vaikeat kuin ulospäin annettiin ymmärtää ja että kaikki kolmikannan osapuolet tahtoivat yhdessä löytää ratkaisun.
Suomalaiset anti-imperialistit analysoivat eri suunnista tullutta painetta, joka pakotti keskusjärjestöt toimintapäivään: “Ensinnä hallituksen suunnalta talouskurin sanelupolitiikkana. Toiseksi painetta oli tullut liittojen sisältä osastotasolta, vaikka myös kenttätasolla esiintyy laajaa talouskurin hyväksyvää “kriisitietoisuutta”. Kolmanneksi 22. elokuuta järjestetty Joukkovoima-mielenosoitus oli sekin lisännyt tarvetta ay-liikkeen voimannäytölle. Keskusjärjestöjen oli näytettävä, etteivät ne ole vain passiivisia neuvottelijoita.”
Tämän näennäisen voimanosoituksen läpi he kuitenkin näkivät keltaisen ja korporatiivisen ay-liikkeen todellisen luonteen: “Silti keltaiset liittomme pitäytyivät passiivisen neuvottelijan roolissa myös mielenosoituksessa. Vaikka hallitus oli juuri Sipilän tv-puheella osoittanut pelkäävänsä lakkoja, keskusjärjestöt eivät halunneet lietsoa pelkoa työväen etujen puolustamiseksi. Keskusjärjestöjen puheenvuoroissa talouskurin vastustamista enemmän korostui huoli siitä, ettei ay-liikettä päästetty neuvottelemaan talouskurin toteuttamiseksi. Ne olisivat halunneet esittää heikennykset torjuntavoittoina. Meillä on unelma -tyylistä dialogia haluttiin käydä myös paikan päällä: puhumaan oli kutsuttu myös hallituksen edustajat, ja yleisöä pyydettiin erikseen kunnioittamaan heitä hiljaisuudella.”
Niinpä he päättelivät: “Sanotun perusteella on selvää, että mielenosoituksen tarkoituksena oli nimenomaan rauhoitella nousevaa luokkataisteluliikettä, päästää ay-liike paremmin osalliseksi neuvotteluihin ja pelastaa ay-byrokratian kasvot”. Tämä oli tarkka ja oikea näkemys. #STOP-toimintapäivän jälkeen mielenosoitukset, lakot ja muut toimet laantuivat, ammattiliitot solmivat Sipilän kanssa “kiky-sopimuksen” ja opportunistiset ay-johtajat pelastivat jossain määrin kasvonsa. “Kiky-sopimus” oli työläisten keskuudessa äärimmäisen vihattu, eikä siihen oltu kovin tyytyväisiä, että kymmeniä ja jopa satoja tuhansia euroja tienaavat liittopomot solmivat sen, mutta toisaalta liittojen jäsenmäärä koki hiukan piristymistä: työläiset näkivät hallituksen hyökkäävän samalla kertaa työläisiä itseään ja petturiliittoja vastaan, joten he päättelivät, että nuo liitot kaikesta huolimatta olivat heidän puolellaan.
Näitä illuusioita vastaan anti-imperialistit toistivat jälleen tarpeen mennä syvemmälle ja alemmas joukkoihin taistelussa opportunismia vastaan (olkoonkin, että he luottivat enemmän järjestyneisiin kuin järjestymättömiin työläisiin, poiketen tässä Leninin opetuksista): “Ay-byrokratian petollisten juonittelujen ei saa antaa johtaa harhaan. Kun paine osastoissa voimistuu, tämä pakottaa vanhat mädät johtajat joko väistymään tai tekemään myönnytyksiä työväenluokan eduksi. Luokkataisteluliike voi ammattiyhdistysliikkeen osalta kehittyä vain, jos osastotasolla pitäydytään tiukasti taistelumielialan lietsomisessa. Muussa tapauksessa keskitetty toiminta ei tule mahdolliseksi, eikä abstrakti, käytännöstä irrallinen yleislakkotunnus edesauta yleislakon edellytyksiä.” (Kourallinen kaikesta mahdollisesta työväenliikkeestä irrallaan olevia anarkisteja ehdotteli yleislakkoa, mihin tässä ilmeisesti viitataan).
Myöhemmin ammattiliitot järjestivät joitain yksittäisiä mielenosoituksellisia toimia, joilla oli yhtä vähän vakavaa aikomusta vaikuttaa politiikkaan kuin #STOP-toimintapäivälläkään. Huomattavimpana oli lakkopäivä 2.2.2018 aktiivimallia vastaan; mielenosoitukseen Helsingissä osallistui joitain tuhansia – toimiin ryhdyttiin kuitenkin vasta sen jälkeen, kun aktiivimalli oli jo hyväksytty eduskunnassa, mikä alleviivasi, että kysymys ei ollut pyrkimyksestä puolustaa työläisten oikeuksia, vaan antaa joukoille valheellinen kuva, että keltainen ay-liike mukamas tekisi jotain joukkojen hyväksi.
Yhteenvetona
Sipilän hallitusta vastaan nousi verrattain nopeasti laajaa ja suuria joukkoja mukaan vetänyttä toimintaa, mutta kaikki toiminta tuntui kuin alleviivanneen sitä, että tarkoituksena oli jarruttaa luokkataistelun kehitystä. Siten nämä toimet kertoivat mielialojen kärjistymisestä joukkojen keskuudessa ja siitä, että luokkataistelu oli valmis kärjistymään. Linjansa monista epäselvyyksistä ja toimintansa kehittymättömyydestä huolimatta anti-imperialistit osoittivat tuolloin oikeat perusperiaatteet luokkataistelun kehittämiseksi: leppymätön ja erottamaton taistelu imperialismia ja opportunismia vastaan sekä meneminen syvemmälle ja alemmas joukkoihin.