Junnila puhumassa “Kukkavirta”-tapahtumassa vuonna 2019. Samassa kuvassa mm. PVL:n entinen johtaja Antti Niemi ja Kansallismielisten Liittouman Terhi Kiemunki.
Eduskunta äänesti keskiviikkona 28.6. ministeri Junnilan luottamuksesta. Junnila on vuosien saatossa kerännyt osan kannatuksestaan flirttailemalla natsismin kanssa. Hän on mm. “vitsaillut” numerosarjoilla “88” ja “14”, “kaasuttamisella” sekä KKK-lumiukolla, ja hän on ollut puhujana fasistien “Kukkavirta”-tapahtumassa.
Porvarillisten uutisten mukaan hallituskriisin vaara syntyi, kun Purra ilmoitti kulisseissa, että hallitus kaatuu, jos Junnila ei saa luottamusta. Hallituspuolue RKP ei näet halunnut äänestää Junnilalle luottamusta.
Lopulta äänestyksessä Junnila sai eduskunnan luottamuksen äänin 95 puolesta, 86 vastaan. Ruotsalaisen eduskuntaryhmän edustajista 7 äänesti vastaan ja 3 tyhjää. Kolme kokoomusedustajaa oli poissa (Zyskowicz paikalla, muttei äänestänyt edes tyhjää). Oppositiopuolueiden edustajista 12 oli poissa.
HS:n pääkirjoituksessa samana päivänä arvioitiin seuraavasti: “Oppositiopuolueet vihreät, Sdp, keskusta ja vasemmistoliitto pelasivat taitavasti, mutteivät loppuun asti. Oppositio näki hallituksen heikon kohdan. Se iski kiilan, joka levensi Rkp:n ja perussuomalaisten välisen railon sellaiseksi, että sitä on vaikea peittää. Oppositio olisi kuitenkin saanut myös erotettua Junnilan, jos nyt istunnosta poissa olleet kansanedustajat olisi saatu paikalle.”
Tässä on totta yksi puoli: oppositiopuolueet näkivät erään ristiriidan, joka repisi hallitusta sisältä.
Vastuun siirtäminen oppositiolle pohjaa Orpon asettamaan narratiiviin, jonka mukaan mitään laskelmia ei tehty, vaan jätettiin ikään kuin arpaonnen varaan, saisiko Junnila luottamuksen.
Ruotsalaisen eduskuntaryhmän jakaantuminen 7 vastaan ja 3 tyhjää oli kuitenkin ilmiselvästi tarkan laskelman tulos. Nimittäin tällöin Junnilan puolella olisi lähtökohtaisesti 98 edustajaa ja Junnilaa vastaan 98, kun 3 äänestäisi tyhjää ja puhemies olisi poissa. Tämä olisi riittänyt siihen, että Junnila saa jatkaa ministerinä.
Kun edustajia oli kuitenkin poissa, niin käytännössä toisenlainen tulos olisi perustunut ns. satunnaiseen enemmistöön, jonka käyttöä ei vakiintuneen tavan mukaan pidetä hyväksyttävänä. Puhemies Halla-aho olisi voinut täpärän paikan tullen lykätä äänestystä satunnaisen enemmistön välttämiseksi.
Ei ole mitään syytä uskoa, että Orpo olisi jättänyt hallituksensa säilymisen arpaonnen varaan. Pikemminkin hän on yrittänyt kääntää opposition hyökkäyksen oppositiota vastaan. Syyttelyksi siitä, miksi kukin ei ollut salissa paikalla, kun muutoin olisi saatu hallitus kaadettua. Tämä on hallituksen epätoivoinen yritys kääntää ilmassa epätodellisena leijuneen “hallituskriisin mahdollisuus” oppositiota vastaan.
Todellisuudessa Orpo selvisi juuri niin heikosti, kuin sopi olettaa. Purra selitti IS:lle: “Näin töyssyisesti ei voi jatkaa. Mikäli hallituksessa on näin paljon ristivetoa, niin tietenkään asioiden edistäminen, joissa on mukana kaikille puolueille vaikeita asioita, ei ole mahdollista.”
IS:n kommentissa puolestaan arvioitiin: “Hallituksen kakkospuolue [PS] sai pääministeri Orpon näyttämään heikolta. Hallituksen alkumetreillä tullut vakava kolhu keskinäiseen luottamukseen ei voi olla näkymättä hallituksen työskentelyssä myös jatkossa.” HS:n analyysissa luottamusäänestystä kuvattiin “arvovaltatappioksi” Orpolle. HS:n ylempänä viitattu pääkirjoitus puolestaan päättyy loppukaneettiin: “Hallitus pysyi yhdessä vaan ei yhtenäisenä.”
Punalipun kirjoituksessa 26.8. esitettiin oikea arvio: “Johtopäätös on, että hallitus on hyvin ahtaalla ja sillä on aloite vain hyvin heikosti käsissään. Ja tämä on vasta hallituksen lähtötilanne! Porvarillisen demokratian kriisi on entistä pahempi, ja taantumuksellinen tendenssi hallintotavan muuttamiseksi voimistuu.”
Junnilan tapaus on jälleen todistuksena myös parlamentaarisen taistelun tyhjänpäiväisyydestä. Edes hänenlaistaan ällötystä, jonka natsi-flirtti on maailmallakin saanut kielteistä julkisuutta, ei pystytty erottamaan.
Lopuksi on huomattava, että Junnilan tapauksen taustalla on osaltaan niin sanottu “kulttuurisota”, jossa PS toimi tällä kertaa aloitteentekijänä. Useissa porvarillisissa medioissa on arveltu, että Purra halusi Junnilan ministeriksi ja haluaa – kaikista ikävyyksistä huolimattakin – pitää tämän ministerinä ihan vain provokaatiotarkoituksessa. Tästä on taantumukselle hyötyä, kun osan vasemmistosta huomio keskittyy yksittäisiin junniloihin taloudellisten kysymysten sijaan.