Kuva: Yleisradio
Sunnuntaina 28.1. toimitetun presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen tärkein tulos ei ollut Alexander Stubbin (kok) ja Pekka Haaviston (vihr) valinta toiselle kierrokselle, vaan Jussi Halla-ahon (ps) menestys.
Halla-aho sai vaalissa 19,0 prosentin kannatuksen, mikä vastaa perussuomalaisen puolueen kannatusta. Halla-aho myös esiintyi pitäytyi puolueensa linjassa ja sanomassa sen sijaan, että hän olisi yrittänyt kalastella ääniä tekemällä irtiottoa puolueestaan, toisin kuin Stubb, Haavisto ja Olli Rehn (kesk). Tämä osoittaa, että perussuomalainen ulkopoliittinen linja sai taakseen tuntuvaa kannatusta. Kysymys ei ole vain määrätystä maahanmuuttopolitiikasta, joka ei enimmäkseen edes kuulu ulkopolitiikan alaan, vaan koko ulkopoliittisesta linjasta.
Aiemmissa presidentinvaaleissa PS ei ole yltänyt lähellekään samaan. Vuonna 2012 Timo Soini sai 9,4 % ja vuonna 2018 Laura Huhtasaari sai 6,9 %, minkä lisäksi on laskettava osin samoja ääniä kalastellut Paavo Väyrynen (tuolloin valitsijayhdistyksen ehdokkaana), joka sai 6,2 %. Siten vasta näissä vaaleissa perussuomalaisuus muodostui varteenotettavaksi linjaksi ulkopolitiikassa.
Muutoksen taustalla on erityisesti kolme tekijää: 1. Ukrainan sota, 2. PS:n ohjelmatyö, 3. PS:n vakiintuminen puoluekentällä. Ukrainan sotaa on käytetty nostamaan Suomessa isänmaallisia, venäläisvastaisia mielialoja, ja Halla-aho personifioi näitä mielialoja selvemmin kuin yksikään muu ehdokas, kenties tutkija Mika Aaltolaa lukuunottamatta. Riikka Purran kaudella PS:ssä tehty ohjelmatyö on auttanut puoluetta kohoamaan “yhden asian” protestiliikkeestä vakiintuneeksi puolueeksi, jonka kannatus on myös verrattain vakaata.
Tämä ilmaisee Suomen ulkopoliittisen aseman muutosta. Perussuomalaisten edeltäjä SMP (Suomen Maaseudun Puolue) oli täydellisessä ulkopoliittisessa paitsiossa “neuvostovastaisuuden” vuoksi, eikä Perussuomalaisetkaan voinut pitkään aikaan olla enempää kuin euroskeptinen vastaliike pikemmin kuin vaihtoehto. Ukrainan sota, välien katkominen Venäjään ja NATO-jäsenyys ovat muuttaneet tilanteen.
Samaan johtopäätökseen on päätynyt myös ensimmäisen kierroksen voittaja Stubb, joka yrittää kosiskella Halla-ahon kannattajia itselleen toisella kierroksella: “Ihmisten pitää ymmärtää, että perussuomalaiset ja perussuomalaisuus ovat tulleet Suomeen pysyväksi poliittiseksi voimaksi ja mielestäni rakentavaksi poliittiseksi voimaksi …”
Perussuomalaiset on aiemmin varsinkin eduskuntavaaleissa onnistunut nostamaan yleistä äänestysaktiivisuutta. Tällä kertaa tämä ilmiö voidaan havaita myös presidentinvaalissa, joissa ensimmäisellä kierroksella äänesti 74,9 %. On todennäköistä, että äänestysprosentti laskee toisella kierroksella varsinkin perussuomalaisten jättäytyessä pois. Saman arvion on esittänyt mm. tutkija Markku Jokisipilä.
Toisen kierroksen ehdokkaat
On jälleen toistettava ja alleviivattava, että kumpikaan ehdokkaista ei ole millään tavalla edistyksellinen tai edes “pienempi paha”.
Stubb on alleviivannut presidentti-instituution korporatiivista luonnetta: “Perusviestini on, että tasavallan presidentti ei voi olla ihminen, joka on mustavalkoisesti yhtä mieltä, vaan hänen pitää kuunnella, ymmärtää, välittää ja keskustella. Jälleen kerran sanon sen, että nämä eivät ole puoluepoliittiset vaalit. Nämä ovat henkilövaalit.” Hän myös alleviivasi vaali-iltana, että hän vierastaa vastakkainasettelun lietsomista ja painottaa, kampanjansa päätunnusta toistaen, että “tasavallan presidentin on oltava yhdistävä tekijä”.
Samassa yhteydessä Haavisto vahvistaa omat tärkeimmät taantumukselliset kantansa, jotka ovat yhtenäiset Stubbin kanssa, ja painottaa samalla yksimielisyyttä korporativismin peruselementtinä: “Ollaan hyvin samaa mieltä isoista turvallisuuspolitiikan asioista: NATO-jäsenyydestä, Suomen puolustusyhteistyösopimuksesta Yhdysvaltain kanssa, siitä, että ollaan tiukkoja, kovia itärajan suhteen, ja se ei ole huono asia, että Suomessa vallitsee näin suuri yksimielisyys keskeisistä ulkopoliittisista kysymyksistä. Se tekee suomalaiset vahvaksi.” Näiden lisäksi Haavisto on mm. ilmaissut tukensa UNRWA:n (YK:n alainen Palestiinan pakolaisapu) rahoituksen jäädyttämiselle. Nämä huomioon ottaen ei ole mitään syytä ajatella, että Stubb olisi pahempi USA:n juoksupoika – Stubb ja Haavisto ovat tässä suhteessa yhtä pahoja.
Molemmat myös vahvistavat presidentin sisäpoliittisen roolin. Haavisto sanoo samassa haastattelussa: “Sellainen asia, joka on tullut ulko- ja turvallisuuspolitiikan lisäksi viimeksi aikoina keskustelussa, on suomalaisten köyhyys, eriarvoisuus, eri alueiden kehitys, Itä-Suomen tilanne. Tämän tyyppisiä huolia ihmiset kantavat ja haluavat presidentin, joka ymmärtää aivan tavallisen suomalaisen ihmisen huolia. Vaikka presidentti ei näistä asioista päätä, niin Suomi täytyy tuntea.”
Stubb komppaa Haavistoa samassa haastattelussa. Iltalehdelle hän puolestaan selittää sisä- ja talouspoliittisia kantojaan, ilmiselvänä tarkoituksenaan kosiskella eräänkin puolueen kannattajia: “Kun kerron suomalaisesta yhteiskunnasta maailmalle, yksi osa sitä on perinteinen sosiaalidemokratia. Puhumme hyvinvointipalveluista ja koulutuksesta tai turvaverkoista ja sosiaalipolitiikasta.”
Yleisesti odotetaan, että Stubb valitaan presidentiksi. Ottaen huomioon presidentin korporatiivisen roolin, on tässä yhteydessä tarpeen muistaa, että Stubb on muussa kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa täysi amatööri, joka on aikanaan herättänyt omissaankin paljon arvostelua pääministerinä, valtiovarainministerinä ja Kokoomuksen puheenjohtajana. Tämä ennakoi, että suomalaisen imperialismin poliittisen järjestelmän epävakaisuus tulee lisääntymään.