Voittaja Stubbin oli vaikea pidätellä inhottua hymyään. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva
Sunnuntaina 11.2. Alexander Stubb (kok) valittiin Suomen 13. tasavallan presidentiksi. Hän astuu virkaansa reilun kahden viikon kuluttua perjantaina 1.3. Punalippu analysoi tuoreeltaan vaalien tuloksen ja merkityksen.
Suomalaisen demokratian voitto?
Vaalien toisella kierroksella kotimaan äänestysaktiivisuus laski 70,7 %:iin, kun se ensimmäisellä kierroksella oli 75,0 %. Voimakkainta lasku oli niillä siellä, joissa Halla-ahon tai Rehnin kannatus oli ollut korkeampaa, mikä vahvistaa Punalipun analyysin.
Suorana kansanvaalina järjestetyistä presidentinvaaleista matalampi äänestysprosentti on ollut vain vuoden 2012 toisella kierroksella (68,9 %) ja vuonna 2018 (69,9 %). Viime vuoden eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli 72,0 %.
Alexander Stubb aloitti voitonpuheensa kiittämällä “aivan jokaista suomalaista äänestäjää siitä, että suomalainen demokratia voitti tänään”. Matalaksi jäänyt äänestysprosentti osoittaa, että porvarillisen demokratian kriisi kehittyy Suomessa.
Niukka voitto, matala kannatus
Stubb sai 51,6 % annetuista äänistä, eli toiseksi jäänyt Pekka Haavisto (vihr) sai 48,4 %. Eroa ehdokkaiden äänimäärissä oli vajaa 100 000 ääntä. Tämä on niukin ero voittajan ja toiseksi jääneen välillä nykymuotoisen presidentinvaalin historiassa.
Haavisto tunnusti Stubbin voiton, ja molemmat toimivat yhdessä sen hyväksi, että Haaviston kannattajat siirtyisivät antamaan tukensa Stubbille. Ennen omiin vaalivalvojaisiinsa menemistä Stubb vieraili Haaviston valvojaisissa kehuen maasta taivaaseen Haaviston, tämän puolison Antonio Floresin ja koko Haaviston kampanjatiimin ja kaikki hänen äänestäjänsä. Hän alleviivasi puheensa pääsisältönä: “Ei ole enää Alexin tiimiä, ei enää Pekan joukkuetta, meillä on vain ja ainoastaan Suomen joukkue.”
Stubbin 34,7 % kaikista äänioikeutetuista (ulkosuomalaiset mukaanlukien). Toisin sanoen vain noin kolmannes äänioikeutetuista äänesti Stubbia. Tämä on matalin kannatus, jolla yksikään presidentti on Suomessa valittu nykymuotoisessa presidentinvaalissa.
Historiallisen matala kannatus, jolla Stubb valittiin, alleviivaa sitä syvää kriisiä, jossa porvarillinen demokratia Suomessa on. Parlamentarismi on kriisissä, kuten viimeksi väistyvä presidentti Sauli Niinistö korosti eduskunnan avajaisissa, ja presidentti-instituution merkitys on nimenomaan rämettyvän parlamentarismin yläpuolelle kohoavana, kuten Punalippu esitti julkilausumassaan.
Taantumus jatkuu kautta linjan
Stubb määrittelee, että hän haluaisi jatkaa Niinistön linjalla, mutta aikakausi on muuttunu Ukrainan sodan ja Suomen NATO-jäsenyyden vuoksi. Tämä on viittaus siihen, että Niinistö aikanaan kielsi ulkoministeri Stubbilta ja puolustusministeri Carl Haglundilta (rkp) julkisen NATO-keskustelun tilanteessa, jossa Venäjä oli annektoinut Krimin.
Stubb tulee kuitenkin jatkamaan linjaa, joka määriteltiin jo Niinistön aikana ja Niinistön johdolla, ja siinä on kaksi kulmakiveä, jotka hän lausui vaalivoittajana kansainväliselle medialle. Ensiksi, että “en näe NATO-identiteettiämme Venäjän kautta”. Tämä tarkoittaa, että Suomi ei hänen johdollaan tavoittele erityissuhdetta Venäjään hyötyäkseen siitä EU:ssa, NATO:ssa tai kahdenvälisessä USA-suhteessa, vaan Suomi tulee pitäytymään tiukasti yhteisessä rintamassa liittolaistensa kanssa. Odotus on, että Stubb haluaa rakentaa suomalaiselle imperialismille entistä läheisemmät suhteet “länteen”. Toiseksi, hän määritteli, että “turvallisuuspolitiikka on Suomelle eksistentiaalinen kysymys eikä siitä voida käydä kovia väittelyitä tässä tilanteessa”. Tämä tarkoittaa perinteistä konsensusta, jossa erimielisyydet vaiennetaan – sama, jonka uhriksi hän itse aikanaan joutui.
Omassa voitonpuheessan Stubb vielä antoi lupauksen: “Teen kaikkeni tämän tasavallan, tämän rakkaan maamme eteen, että olen yhdistävä tekijä ja että näinä rauhattomuuden aikoina tässä maassa rauha säilyy.” Rauha viittaa ennen kaikkea rauhaan yhteiskunnan sisällä poliittisten ja luokkaerojen yli, ja hän toisti illan aikana moneen kertaan, että on “vaikea kuvitella toista maata, jossa tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa tehdään näin reilut ja rehdit vaalit”. Tällä tavoin hän määrittelee itsensä korporatiivisena presidenttinä.
Myös esimerkiksi tutkija Iro Särkkä panee merkille Stubbin korporatiivisen mission yhteiskuntarauhan vartijana: “Nyt selkeästi oli havaittavissa sen [presidentti-]instituution ja tämän tuloksen aiheuttamaa nöyryyttä ja painolastia siitä, että hän ottaa tämän tehtävän todella vakavissaan ja haluaa pitää siitä huolta, että Suomi ei pääse eriytymään tai blokkiutumaan.”
Hajottava tekijä
Stubbin ulkopoliittista osaamista on korostettu. Onkin totta, että hän on muodollisessa mielessä hyvin perehtynyt eräisiin ulkopolitiikan kysymyksiin, erityisesti EU:hun ja transatlanttisiin suhteisiin. Tätä on nostettu siksi, että presidentin tarvitsee yhdistää suuri osa kansasta taakseen voidakseen täyttää korporatiivista tehtäväänsä. Samalla on kuitenkin haluttu unohtaa se, että Stubbin kyvyt johtajana eivät ole nauttineet suurta arvostusta. Merkittäviä paljastuksia ovat tehneet muun muassa kokoomuslaiset Elina Valtonen ja eduskunnan talouspäällikkö Pertti J. Rosila.
Näiden perusteella voidaan tehdä seuraavia huomioita Stubbin laadusta johtajana: 1) ylimielinen ja itsevarma silloinkin, kun ei osaa, 2) häikäilemätön, omanarvontuntoinen ja asettaa oman etunsa ja oman egonsa etusijalle jopa ryhmäkuntaisiin etuihin nähden, 3) epädemokraattiset menettelyt kulissien takaisesta asioiden hoidosta kritiikin vaientamiseen, 4) heikkous kotimaan politiikassa.
Nämä vaikuttavat hänen kykyynsä yhdistää “koko kansa” korporatiivisessa hengessä. Ennen vaaleja tehdyn kyselyn perusteella kolmaosa suomalaisista ei usko, että Stubb kykenisi yhdistämään kansaa.
Vallankumouksellinen vastustus
Vallankumouksellisten johdonmukainen kanta on vastustaa korporatiivista presidentti-instituutiota ja koko porvariston diktatuuria. Aluksi uuden presidentin tehtävänä on yhdistää “koko kansa”, mutta tehtävä on mahdoton, sillä syvimmät ja laajimmat joukot tulevat aina torjumaan Stubbin tai kenet tahansa porvarillisen presidentin. Tässä yhteydessä on alleviivatta, että 30 % ei äänestänyt kumpaakaan ehdokasta.
Erityisen vaikeaa Stubbille tulee olemaan se, että hänet on valittu kaikkein pienimmällä kannatuksella presidentiksi nykymuotoisten presidentinvaalien historiassa, ja hänen henkilökohtaiset taipumuksensa, joita hän on kampanjan aikana yrittänyt väkisin piilotella, pikemmin haittaavat tässä tehtävässä menestymistä.
Samalla on erityisesti terästettävä, että on virheellistä arvostella Stubbia siltä kannalta, ettei hän ole “oikea mies” edustamaan “Suomea” eli Suomen porvariston valitsemaa linjaa. Hänellä voi olla vaikeuksia tässä johtuen omista erikoisuuksistaan, mutta pääasia on, että Suomi on imperialistinen maa, eivätkä vallankumoukselliset voi kannattaa mitään “parempaa imperialismia” tai “ihmiskasvoista imperialismia”, vaan imperialismin murskaamista. Toiseksi Suomen porvaristo on (jo ennen vaaleja, kuten ehdokkaiden samanmielisyys osoitti) valinnut sen linjan, joka sitä parhaiten palvelee tässä hetkessä, ja sitä on vastustettava nimenomaan imperialistisena tarjoamatta jotain toista vaihtoehtoa nykyisen järjestelmän puitteissa eli nykyisen järjestelmän hyväksi. Kolmanneksi Suomen porvaristo on valinnut Stubbin valvomaan tätä linjaa, koska se arvelee Stubbin suoriutuvan tästä parhaiten. Neljänneksi, mikään linja ja kukaan ehdokkaista ei voi selvitä siitä, mitä Suomen porvaristo tarvitsee, koska suomalaisen imperialismin yleiskriisi ja porvarillisen demokratian kriisi välttämättä jatkavat pahenemistaan. Näiden avulla voidaan erottaa Stubbin vallankumouksellinen arvostelu ei-vallankumouksellisesta.