Eurovaalifarssi sai päätöksensä sunnuntaina. Kuten tavallista, äänestysprosentti jäi alhaiseksi: vain 42,4% suomalaisista äänioikeutetuista äänesti eli enemmistö hylkäsi vaalifarssin. Myöskin hylättyjä ääniä oli lähes 7000. Kokoomus oli jokseenkin yllätyksettömästi suurin puolue 24,8% kannatuksellaan. Kuitenkaan gallupit eivät onnistuneet ennakoimaan Vasemmistoliiton 17,3% kannatusta sekä Perussuomalaisten romahdusta. Vaalien tuloksessa korostuu porvarillisen demokratian kriisin syveneminen ja köyhimpien joukkojen laajamittainen vaalien hylkääminen.
Porvarillisen demokratian kriisi syvenee
Yleisesti vaalit kuvastivat jälleen porvarillisen demokratian ja parlamentarismin kriisiä. Tämä näkyi erityisesti Ranskassa, jossa presidentti Macron käytti valtaoikeuksiaan ja hajotti parlamentin, kutsuen uudet vaalit vedoten eurovaalitulokseen, vaikka asialla ei periaatteessa pitäisi olla mitään tekemistä kotimaan politiikan kannalta. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään ”shokki”, vaan liike, jota oli valmisteltu pitkään porvarillisen valtion kasvojen pelastamiseksi: yhtäältä uusien vaalien kautta Macron pyrkii voimistamaan omaa ja puolueensa asemaa, toisaalta ”kansanvallan” näytelmä, vaalifarssi, ”puhdistaa ilmaa” tilanteessa, jossa porvarillisen valtion hallinto on äärimmäisen epäsuosittu, ja näin palvelee porvariston diktatuurin jatkuvuutta. Tämä on jälleen yksi merkki siitä, että porvaristo ei pysty hallitsemaan kuin ennen, ja se turvautuu yhä enemmän porvarillisen demokratian ja parlamentin ohittamiseen.
Samalla joukot hylkäsivät vaalifarssin laajasti. Esimerkiksi Kreikassa nähtiin kampanja eurovaaleja vastaan, jonka aikana levitettiin julisteita ja lentolehtisiä ja järjestettiin useita tilaisuuksia, joissa paljastettiin EU:n taantumuksellinen luonne. Tähän kuului myös mielenosoitus, jossa vaadittiin Kreikan vapauttamista eurooppalaisten imperialistien ja jenkki-imperialismin kahleista ja kutsuttiin voimakkaaseen vaaliboikottiin.
Vaalikampanjoinnin yhteydessä Suomessa nähtiin myös mielenosoituksia, mikä ei ole ollut viime vuosina tavallista. Olemme jo aikaisemmin uutisoineet protesteista kokoomuksen ja von der Leyenin kampanjatilaisuutta vastaan. Myös Oulussa toistakymmentä mielenosoittajaa protestoi Perussuomalaisten kampanjatilaisuutta toukokuussa huutaen iskulauseita. Poliisi otti yhden henkilön kiinni väittäen, että hän olisi yrittänyt hyökätä Sebastian Tynkkysen kimppuun, vaikka videoilla näkyy selkeästi, että mielenosoittaja vain huutaa Tynkkyselle eikä käyttäydy aggressiivisesti tai uhkaavasti.
Suomen vaalituloksissa näkyy, että erityisesti syvimmät ja laajimmat joukot hylkäsivät vaalifarssin. Vaalitulos on siis hyvin heikolla pohjalla, sillä edes puolet äänioikeutetuista ei äänestänyt. Jo lyhyt vilkaisu eri äänestysalueiden tilastoihin osoittaa, että köyhimmissä lähiöissä äänestysprosentti jäi hyvin alhaiseksi, kun taas rikkaimmilla alueilla äänestysprosentti oli huomattavasti keskiarvoa korkeampi. Esimerkiksi Helsingissä useissa lähiöissä, kuten Kontulassa ja Jakomäessä, äänestysprosentti oli 30-40 prosentin luokkaa, kun taas rikkaammilla alueilla, kuten Munkkiniemessä ja Töölössä, äänestysprosentti oli 70% korvilla. Samantyyppinen ilmiö näkyy myös muualla Suomessa.
Perussuomalaisten romahdus
Tavallisesti perussuomalaiset ovat toimineet työväenluokkaa vaaliuurnille mobilisoivana voimana, esiintyen ”eliitinvastaisena” ja ”kansanomaisena” käyttäen hyväkseen sitä, että joukot ovat tyytymättömiä vallitsevaan järjestelmään ja etsivät ratkaisua. Kuitenkin, kuten Purra itsekin totesi, heidän kannattajansa eivät ole kiinnostuneita osallistumaan EU-vaaleihin. Puolue myös on luopunut EU-vastaisuudestaan ja pyrki omien sanojen mukaansa vakuuttamaan kannattajansa siitä, että vaaleissa kannattaa äänestää, koska EU:sta voi olla hyötyäkin, esimerkiksi shovinismin levittämisessä ja kovan rajapolitiikan tekemisessä, ei vain ongelmia. Tämä ei selvästi vedonnut heidän kannattajakuntaansa. Lisäksi perussuomalaiset kärsii hallituksessa olemisesta.
On merkittävää, että perussuomalaisten kannattajat eivät äänestäneet, sillä yhdessä SDP:n kanssa sillä on vaikutusta työläisten keskuudessa. Perussuomalaisten kannattajat selkeästi osoittivat, että he ovat EU:ta vastaan eivätkä halua legimoida sitä osallistumalla sen vaaleihin, eivätkä siis puolusta sitä työläisten keskuudessa. Tällä on siis merkitystä siihen, miten EU:ta ja sitä kautta vallitsevaa järjestelmää legitimoidaan työväenluokan keskuudessa. Toisaalta tämä antaa myös viitteitä siitä, että työläiset ovat menettämässä illuusionsa myös perussuomalaisista, joka toimii tyytymättömyyden varaventtiilinä suojellen porvarillista demokratiaa ja porvarillista valtiota ja inkorporoiden joukkoja siihen.
Samalla niin perussuomalaisten kuin myös hallituksen sisäiset ristiriidat kärjistyvät entisestään. Perussuomalaisten EU-linjaa, toimintaa hallituksessa ja Purran johtajuutta tullaan kyseenalaistamaan. Ennakoiden tätä, Purra on jo ilmoittanut, että Perussuomalaiset tarkastelee EU-linjaansa (joskin Purra haluaa pitää kiinni kannasta Suomen EU-jäsenyyden puolesta) ja pitää kiinni hallitusohjelman kirjauksista, painottaen, että vaalitulos ei vaikuta hallituksen toimintaan. Kuitenkin sen kannattajat ovat ilmeisen pettyneitä erityisesti leikkauspolitiikkaan. Pelkästään eurovaalitulos ei kuitenkaan aiheuta hallituskriisiä, mutta se saattaa jossakin määrin lisätä hallituksen epävakautta ja on yksi naula lisää sen arkkuun.
Näin porvarillisen demokratian kriisi sekä hallituksen kriisi kasvavat, osoituksena vallankumouksellisesta tilanteesta epätasaisessa kehityksessä.
Valtasiko Vasemmistoliitto vallan?
Vasemmistoliiton menestys vaaleissa on kiistaton, mutta mikä merkitys tälle on annettava, miten tätä on analysoitava? Katsokaamme:
Ensin, Vasemmistoliiton väistyvä puheenjohtaja Li Andersson sai 14% kaikista annetuista äänistä, eli yli 247 000 ääntä. On kuitenkin otettava huomioon, että äänestysprosentti on hyvin matala, minkä takia todellisuudessa ei syntynyt mitään ”kansanliikettä” Anderssonin tueksi. Vain 5% kaikista äänioikeutetuista äänesti häntä. Myöskään hän ei vedonnut erityisemmin köyhimpiin joukkoihin. Katsotaan esimerkiksi Jakomäen äänestysaluetta A Helsingissä, johon kuului 2478 äänioikeutettua. Tällä äänestysalueella vain 30% äänesti. Vasemmistoliitto oli suurin puolue ja Li Andersson suosituin ehdokas, mutta oikeastaan vain 217 ihmistä eli 8% kaikista äänioikeutetuista antoi äänensä vasemmistoliitolle, ja näistä 117 eli 4% kaikista äänioikeutetuista antoi äänensä Anderssonille. Samansuuntaisia lukuja nähdään muissakin proletaarisissa lähiöissä.
Toiseksi, Vasemmistoliitolle tulos oli historiallinen, ja sen puolueväki juhli voittoa suuresti. On kuitenkin laitettava jäitä hattuun. Kuvitellen, että näytelmällä Euroopan parlamentissa olisi jotakin todellista merkitystä (mitä sillä ei todellisuudessa ole, sillä Euroopan Unioni on imperialistien liittouma, jonka suunnan määrittelee imperialistien välinen vehkeily ja taistelu, sekä erityisesti sen vahvimpien imperialistien, etupäässä saksalaisen imperialismin, intressit), Vasemmistoliitto on nyt saanut kolme edustajaa sinne. Nämä edustajat vaikuttavat Euroopan parlamentin GUE/NGL ryhmässä, joka on pienin sen ryhmistä 36 edustajallaan, ja sen sisällä on linjaltaan näennäisesti hyvin erilaisia puolueita. Voidaan myös muistella, miten Vasemmistoliitto suoriutui kotimaanpolitiikassa ollessaan hallituksessa vuosina 2019-2023. Huolimatta ”punavihreydestään” ja ”naisvaltaisuudestaan”, Marinin hallitus purki talouskriisiä joukkojen niskaan, rajoitti ennennäkemättömällä tavalla perusoikeuksia, kuten kokoontumisen vapautta, rikkoi perustuslakia ja edisti militarisaatiota (esimerkiksi Uudenmaan sulku), vei läpi läpimädän sote-uudistuksen ja vei Suomen Natoon, jossa erityisesti Vasemmistoliitto petti äänestäjänsä täysin. Tämän ”feministisen” ja ”kansan puolella olevan” hallituksen aikana esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta, nuorison näköalattomuus ja köyhyys vain lisääntyivät. Vasemmistoliitto tietenkin väittää, että pandemia, Keskusta ja SDP olivat kaikkeen syypäitä. Kuitenkaan ei voida kieltää, että se itse oli myös hallituksessa, mutta ei silti pystynyt tekemään mitään todellisia parannuksia joukkojen elämään, päin vastoin.
Kolmanneksi, ja tämä on tärkein aspekti, on siis selvää, ettei vaalien kautta voida ottaa valtaa proletariaatille. Vaikka Vasemmistoliitto haluaisikin, se ei ”vaalivoittonsa” avulla pysty tekemään mitään todellista muutosta syvimpien ja laajimpien joukkojen elämään, eikä se pysty muuttamaan EU:ta ”sisältäpäin”, ja jos se saakin läpi jonkinlaisia pinnallisia reformeja, ei järjestelmän perusluonne muutu. Vaikka se saisikin kaikki mahdolliset paikat, se ei edelleenkään ottaisi valtaa proletariaatille, se ei muuttaisi sitä todellisuutta, että imperialismi perustuu erityisesti sorrettujen kansakuntien riistoon. Vasemmistoliittokin siis palvelee suomalaisen imperialismin etua, vaikka se koettaakin piilottaa tämän korulausein ”heikompien” puolustamisesta ja reformeista. Imperialistien liittoumana EU palvelee edelleen tämän riiston jatkumista ja kiihdyttämistä suurimpien eurooppalaisten imperialistien eduksi, erityisesti saksalaisen imperialismin. Vaikka EU:n kautta tehtäisiinkin jonkinnäköisiä ”parannuksia” Suomen kansan oloihin, nämä reformit olisi joka tapauksessa kirjoitettu sorrettujen kansakuntien verellä.
Kaiken huipuksi kyseessä on oikeastaan Pyrrhoksen voitto: Jussi Saramosta piti tulla Vasemmistoliiton puheenjohtaja Anderssonin poistuessa europarlamenttiin, ja häntä on vuosia koulutettu tehtävään. Kuitenkin Anderssonin suuri äänimäärä veti hänetkin mukanaan Brysseliin, ja nyt kysymys puolueen seuraavasta johtajasta onkin auki. Andersson on yleisesti suositumpi kuin puolueensa, ja tähän vaikuttavat hänen henkilökohtainen karismansa ja taitonsa opportunistina, ei niinkään se, että vasemmistoliiton linja erityisesti puhuttelisi kansaa. Todellisuudessa vasemmistoliiton voitto jättää sen haasteen eteen, sen on ponnisteltava keksiäkseen uusia temppuja, joilla huijata kansaa.