Kiinan revisionistipuolueen kolmas täysistunto pidettiin viime viikolla. Tämä on merkittävä kokous, joka pidetään kerran viiden vuoden välein kokoontuvien kongressien välillä, ja jossa viitoitetaan Kiinan yhteiskunnallista ja talouspolitiikkaa seuraaviksi vuosiksi. Ensimmäinen ja toinen täysistunto keskittyvät yleensä siirtymään keskuskomiteoiden välillä, neljäs ja kuudes käsittelevät ideologiaa, viides viisivuotissuunnitelmaa. Kolmas täysistunto käsitteleekin siis sitä, miten kiinalainen sosiali-imperialismi vastaa kasvaviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin vaikeuksiinsa. Kokous kutsuttiin koolle lyhyellä varoitusajalla ja myöhässä ongelmien takia, ja se ilmoitettiin lopulta samana päivänä, kun vuoden toisen kvartaalin eli huhti-kesäkuun talousluvut julkistettiin, ja täysistunnon kannalta keskeiseksi nousivatkin talouden heikot näkymät, jotka osoittavat kiinalaisen sosiali-imperialismin edistyvää mädäntyneisyyttä osana koko imperialistisen järjestelmän mätänemisprosessia.
Kuten on tyypillistä revisionismille, kolmannen täysistunnon asiakirja on täynnä monimutkaisia ja epätarkkoja käsitteitä ja iskulauseita, joiden tarkoituksena on piilottaa asiakirjan revisionismi ”tieteellisen” esitysasun taakse ja yrittää esittää se marxilaisena, vaikka sanaakaan ei sanota luokista tai luokkataistelusta. Todellisuudessa nämä käsitteet ovat revisionistista roskaa, jolla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa ja jotka edustavat täysin porvarillista filosofiaa. Yksi keskeinen käsite on ”uusi kehitysfilosofia”, joka on China Dailyn mukaan osa ”Xi Jinpingin taloudellista viisautta” ja tarkoittaa Xin määritelmän mukaan ”innovatiivista, koordinoitua, vihreää sekä avointa ja jaettua kasvua”, eli edustaa täysin porvarillista ajattelua. Keskeinen ongelma, johon ”uusi kehitysfilosofia” pyrkii vastaamaan, on revisionismin mädäntyneisyys.
Xi Jinping itse määrittelee, että ”uuden kehitysfilosofian” keskiössä on ”kansa”, ja hän nostaa esille, että revisionistit Neuvostoliitossa vieraantuivat kansasta, minkä takia Neuvostoliitto lopulta romahti. Hän määritteleekin siis, että ”uuden kehitysfilosofian” pohjimmainen tarkoitus on estää tämän tapahtuminen Kiinassa, siis estää kiinalaisen sosiali-imperialismin romahtaminen, ja toisaalta pyrkiä määrittelemään kiinalaisen revisionismin erilainen tie ulos. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä sosiali-imperialismi ja revisionismi on jatkuvassa ja yhä pahentuvassa mädäntymisen tilassa. Vaikka Kiinan johtava fasistinen revisionistiklikki yrittääkin ylläpitää valtaansa kovalla kädellä ja se on ottanut opikseen neuvostoliittolaisen sosiali-imperialismin kohtalosta, finanssipääoman tarpeet ja sen imperialismin kehitys sekä myös sen asema kansainvälisesti luovat jatkuvasti painetta siirtyä kohti porvarillis-demokraattista hallintomuotoa. Neuvostoliitossa revisionismin mädäntyneisyys ja porvarillis-demokraattisen porvariston fraktion voitto porvariston sisäisessä kamppailussa johti sen romahtamiseen, ja ”uusi kehitysfilosofia” pyrkiikin siis estämään tämän tapahtumisen Kiinassa. Kuitenkin ristiriita fasismin ja porvarillis-demokraattisen hallintomuodon välillä kärjistyy jatkuvasti, sillä Xi Jinpingin revisionistiklikki tarvitsee fasismia ylläpitääkseen valtaansa, mutta samalla se joutuu tekemään myönnytyksiä liberalismille talouselämässä.
Xi Jinpingin määrittelemät viisi aspektia pyrkivätkin siis viitoittamaan kiinalaisen sosiali-imperialismin tien ulos. ”Innovatiivisuus” merkitsee riiston kasvattamista ja valtion kannustimia uusille keksinnöille, ”koordinoiminen” viittaa siihen, että valtiolla on suuri rooli taloudessa, se koordinoi sitä ja manipuloi markkinoita, ”vihreä kasvu” viittaa pääoman uudelleenjärjestämiseen ja pyrkimykseen tarttua uusiin mahdollisuuksiin voittojen kiskomiseksi kriisin olosuhteissa, avoin kasvu viittaa Kiinan talouden yhteyteen maailmanmarkkinoihin ja jaettu kasvu puolestaan tarkoittaa kiinalaisen työläisaristokratian lahjontaa. Näiden aspektien kautta kiinalainen sosiali-imperialismi pyrkii siis pitämään itsensä pinnalla: edistämään pyrkimyksiään sorretuissa kansakunnissa keskellä imperialistien keskinäistä taistelua ja vehkeilyä ja toisaalta hallitsemaan ristiriitoja kotimaassa.
Kiinalainen sosiali-imperialismi etenee kuitenkin kohti romahdustaan. Sosialismin saavutusten pakkoluovuttaminen, revisionistisen valtion voimakas puuttuminen talouteen ja sen työläisten ja sorrettujen kansakuntien armoton riistäminen on kannatellut kiinalaista sosiali-imperialismia pitkään ja tehnyt siitä talousmahdin. Kuitenkin revisionismin mädännäisyys alkaa paljastua yhä selvemmin maailmantalouden kriisin kontekstissa.
Kiinalaisen sosiali-imperialismin taloudellinen kasvu on ollut heikkoa viime vuodet, ja se jäi 5,1 prosentin vuotuisen kasvun tavoitteestaan tälle kvartaalille ja vuotuinen kasvu on hidastunut entisestään ollen 4,7 prosenttia toisessa kvartaalissa. Ylituotannon kriisi ja sen valtion manipuloimien markkinoiden mädäntyneisyys näkyy Kiinan sisällä erityisesti asuntomarkkinoilla, joilla puhkesi valtava kupla joitakin vuosia sitten ”Evergrande”-monopolin konkurssin muodossa. Kiinassa on paljon asuntoja, joille ei löydy ostajia, ja toisaalta asuntoja, jotka eivät koskaan valmistu monopolien ongelmien takia. Ostovoima on hyvin alhaista, ja yhä harvemmat saavat lapsia, eli työvoima supistuu. Kiinan valtio on myös hyvin velkaantunut. Mikäli talouskasvu jatkuu hitaana ja velkaa käytetään vain sakkaavan talouden pitämiseksi pinnalla, velkojien keskuudessa alkaa syntyä epäluottamusta ja nousee uhka finanssikriisistä.
Kiinalainen sosiali-imperialismi työntää valtion tuella maailmanmarkkinoille yhä vain uusia tuotteita tilanteessa, jossa markkinat ovat yltäkylläisiä ja vallitsee valtava ylituotannon kriisi. Imperialistit taistelevat maailman uudelleenjaosta. Tässä ylituotannon kriisin kontekstissa imperialistien väliset ristiriidat kasvavat, ja taistelukeinoina talouden saralla ne käyttävät protektionismia, tariffeja, tulleja, omien yritysten voimaperäistä tukemista ja tuotannon siirtämistä ”lähemmäksi”, kotimaahan tai ”ystävällismielisiin” maihin (friendshoring). Monopolisoitumistendenssi kiihtyy, ja esimerkiksi WTO:n asemaa ”vapaan” kaupan valvojana murennetaan jatkuvasti. Maailman ainoa hegemoninen supervalta Yhdysvallat on käyttänyt tekosyynä protektionismille Kiinan uhkaa, sitä, että myös Kiina tukee omia monopolejaan ja ”kansallista turvallisuutta”. Se julistikin ”kauppasodan” Kiinalle joitakin vuosia sitten. Myös ”vihreää siirtymää”, koronapandemiaa ja toimitusketjujen ongelmia on käytetty tekosyynä tuotannon siirtämiseen ”lähemmäksi” ja protektionismin voimistamiseksi: Yhdysvallat on esimerkiksi luonut kannustimia autotuotannon siirtämiseksi kotimaahan ja siirtänyt tuotantoa myös esimerkiksi Meksikoon, joka on sen puolisiirtomaa. Samalla jenkki-imperialismi pyrkii jatkuvasti patoamaan Kiinan pyrkimyksiä edistää valtaansa sorretuissa kansakunnissa.
Kiina laajentaessa riistoaan maailmassa se ei kohtaa vastustusta vain muilta imperialisteilta, vaan myös niiltä kansoilta ja kansakunnilta, joita se pyrkii alistamaan ja riistämään. Myös porvarillisessa lehdistössä esille on nostettu Kiinan kohtaamat ns. ”geopoliittiset vaikeudet” eli siis yhtäältä imperialistien välisten ristiriitojen kärjistyminen ja toisaalta sen ongelmat valtansa lujittamisessa sorretuissa kansakunnissa.
Kiina ilmoitti korkojen leikkauksista elvyttääkseen taloutta ja kannustaakseen lainanottoa. Tämä on läpeensä porvarillinen keino yrittää ratkaista talouskriisi, joka on ylituotannon kriisi, ja tämä toimi voi ehkä vain hetkellisesti estää taloutta romahtamasta ja palvelee vain ylituotannon kriisin kärjistymistä. Lisäksi kiinalaisen sosiali-imperialismin talous muuttuu yhä vain pöhöttyneemmäksi. Myös porvarillisessa lehdistössä on nostettu esille, että tämä ei ratkaise laajempia ongelmia Kiinan taloudessa. Kolmas täysistunto korosti myös ”uusia tuotantovoimia” eli korkealaatuista teknologiaa, lääketeollisuutta jne, ja tarkoituksena onkin ohjata sijoituksia tälle sektorille. Kuitenkin tämäkin on lähinnä tekohengitystä; ylituotannon kriisi ja ongelma siitä, miten Kiina voisi laajentaa osuuttaan imperialistisesta ryöstösaaliista, pysyy.
Vastauksena näihin ongelmiin kiinalainen sosiali-imperialismi on siis pakotettu voimistamaan itseään sotilaallisesti yhä enemmän. Se on sotilaallisesti vielä suhteellisen heikko, mutta pyrkii jatkuvasti voimistamaan itseään tällä saralla, mistä kertovat esimerkiksi sen jatkuvat sotaharjoitukset Aasiassa ja kiihtyvä asevarustelu. Tämä tulee epäilemättä kiihtymään sitä mukaa, kun sen talous heikkenee, sillä sen täytyy edistää pyrkimyksiään sorretuissa kansakunnissa ja pystyä puolustamaan osuuttaan imperialistisesta ryöstösaaliista yhä voimakkaammin helpottaakseen talouskriisiään.
Keskellä taloudellista kriisiä kiinalaisen sosiali-imperialismin täytyy toisaalta kiihdyttää proletariaatin riistoa, joka on jo nyt hyvin ankaraa, ja tämän lisäksi sen käy yhä vaikeammaksi lahjoa työläisaristokratiaa. Kuten kaikki imperialistit, kiinalainen sosiali-imperialismi ei voi hallita pelkästään terrorilla, vaan se tarvitsee myös liikavoittoja työläisaristokratian lahjomiseksi. Lisäksi sen laajentaessa riistoaan sorretuissa kansakunnissa, kärjistyy ristiriita myös sen ja sorrettujen kansakuntien välillä. Taistelu ja vallankumouksellinen liike sitä vastaan siis kasvavat. Puheenjohtaja Mao sanoi: ”Jos Kiinassa tapahtuu oikeistolainen antikommunistinen vallankaappaus, olen varma, että he eivät tule saamaan rauhaa, eivät pitkään, koska kaikki vallankumoukselliset, jotka edustavat kansan yli 90-prosenttisen enemmistön etuja eivät hyväksy sitä. Tuolloin oikeistolla voi olla minun sanojeni käyttämisen etu, mutta vasemmisto tulee epäilemättä käyttämään muita sanojani järjestäytyäkseen ja kaataakseen oikeiston.”