Eduskunta palaa kesätauoltaan 3. syyskuuta, jolle se jäi käännytyslakikäsittelyn jälkeen heinäkuussa. Analysoimme asetelmia, joista hallitus lähtee toiselle vuodelleen.
Hallituksen sisäiset ristiriidat kytevät pinnan alla
Hallituksen tilanne on näennäisen vakaa, mutta pinnan alla kytee ristiriitoja.
Yleisesti porvaristo on tyytyväinen hallituksen toimintaan. Sen voimakkaat toimet työmarkkinoiden suhteen, hyökkäys, jonka se on käynnistänyt työväenluokkaa vastaan, on ollut porvaristolle mieluinen ja tarpeellinen keskellä syvenevää kriisiä. Toisaalta erityisesti hallituksen maahanmuuttolinjaa on kritisoitu. Viime aikoina julkisuudessa on jälleen käyty keskustelua siitä, että Suomi ei ole houkutteleva ”kansainvälisille osaajille” ja syyksi on väitetty hallituksen toimia, esimerkiksi sen ajamia kiristyksiä oleskelulupiin ja kansalaisuuden myöntämiseen sekä näiden luomaan ilmapiiriin. Kuitenkin nämä kiristykset osaltaan palvelevat imperialismin loismaisuutta ja sitä, että sorrettujen kansakuntien kansalaisten tehtävänä on olla täällä vain suomalaisten palvelijoina. Myös RKP on vaatinut, että hallituksen tulee päättää uudesta maahanmuuttolinjasta, ja nettomaahanmuutto pitää saada pysymään yli 40 000 ihmisessä vuosittain. Tämä keskustelu heijastaa porvariston yleistä tarvetta lisätä työvoiman tuomista sorretuista kansakunnista riiston lisäämiseksi ja vastauksena esimerkiksi väestön ikääntymiseen, ja tätä tavoitetta hallituksen tulisi edistää, mutta Perussuomalaiset saattaa pyrkiä äänten kalastelun ja shovinismin lietsomisen vuoksi pyrkiä toimimaan toisin.
Kokoomuksen tilanne on sen kannattajien silmissä kohtuullisen hyvä. Edellisessä Ylen kannatusmittauksessa se oli suurin puolue ja lisäksi kova talouspolitiikka on sen ydinalaa. Kuitenkin sen sisällä esiintyy turhautumista hallitusyhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa sekä huolta ”voittoputken” päättymisestä kunta- ja aluevaalien lähestyessä. Kokoomuksen suurin haaste on kuitenkin pääministeripuolueena pitää hallitus kasassa keskellä syvenevää kriisiä. Tässä sille tärkeää on erityisesti Perussuomalaisten pitäminen hallituksessa, puolueen käyttäminen taantumuksellistumisen edistämiseen ja toisaalta vastaaminen porvariston suunnasta tulevaan paineeseen maahanmuuttopolitiikan höllentämisestä.
Hallituksen leikkaukset ja lisääntyvät hyökkäykset työläisiä ovat jo nyt verottaneet Perussuomalaisten kannatusta työntekijöiden keskuudessa Taloustutkimuksen mukaan. Tämä on hyödyttänyt SDP:tä.Toisaalta Perussuomalaisten tilanne ei vielä ole mitenkään katastrofaalinen: sen kannattajat olivat heinäkuussa julkistettujen tietojen mukaan kokoomuslaisten ohella tyytyväisimpiä hallitukseen ja puolueen kannatus on pysynyt melko tasaisena mittauksissa. Puolue on myös onnistunut pitämään ”tiukkaa” maahanmuuttolinjaa ja esimerkiksi käännytyslaista käyty keskustelu, jonka aikana lietsottiin shovinismia turvapaikanhakijoita kohtaan, sopi sille hyvin. Yleisesti ottaen sen ensimmäinen vuosi hallituksessa on sujunut sen näkökulmasta kohtalaisen hyvin. Toisaalta, jos kannatus alkaa tästä pudota, puolueessa varmasti aletaan tarkastelemaan hallitusyhteistyötä tarkemmin. Perussuomalaisille on kuitenkin tyypillistä, että niiden vaalimenestystä ei voida arvioida galluppien perusteella, ja vaalit ratkaisevat.
Kokoomukselle hallituksen väliset ristiriidat ovat ongelma, mutta Perussuomalaiset ennemminkin hyödyntävät niitä, sillä se antaa niille mahdollisuuden esiintyä oppositiona, joka on hallituksessa kantamassa vastuuta ja pitämässä huolen, että ”vasemmisto” ei pääse tekemään vastuutonta talouspolitiikkaa, mutta toisaalta katsomassa, että Kokoomus ja RKP eivät avaa rajoja. Tämä asetelma epäilemättä vaikuttaa hallituksen vakauteen.
Kuitenkin on odotettavissa, että tulevat leikkaukset, heikennykset työntekijöiden asemaan ovat epämieluisia Perussuomalaisten kannattajille, mikä luo painetta puolueen toiminnalle hallituksessa. Kokoomuksen täytyy toisaalta tarjota Perussuomalaisille asioita, jotka pitävät puolueen kiinni hallitusyhteistyössä, toisaalta Perussuomalaiset saattaa yrittää voimakkaammin ajaa omia kysymyksiään ja pyrkiä esiintymään oppositiona.
RKP kipuilee hallituksessa olon kanssa ainakin näennäisesti. Hiljattain se valitsikin ”liberaalina” tunnetun Anders Adlercreutzin uudeksi puheenjohtajakseen. Adlercreutz pystyykin todennäköisesti tyynnyttelemään mielialoja puolueessa. RKP nostaa esille asioita todistaakseen kannattajilleen, että Perussuomalaisten kanssa hallituksessa oleminen on epämieluisaa, mutta toisaalta se ei saa mitään läpi ja joutuu hyväksymään hallituspolitiikan, sillä myöskään oppositiossa oleminen ei vaikuttaisi houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kristillisdemokraatit lienevät iloisia, että saavat olla hallituksessa, eikä niillä ole mitään merkittäviä ongelmia hallituksessa olon kanssa. Nämä puolueet siis pysyvät hallituksen ”uskollisina sotureina”.
Jo tehdyt leikkaukset ja säästötoimet olivat kovan väännön tulosta. Nyt vaikuttaa, että nämäkään toimet eivät riitä, vaan hallituksen pitää löytää lisää leikkauskohteita. Tämä tulee epäilemättä kärjistämään hallituksen sisäisiä ristiriitoja ja taistelua samalla, kun ristiriita sen ja joukkojen välillä kärjistyy. Lisäksi porvariston hallituksille on tyypillistä, että niiden toimintakyky vain heikentyy vaalien lähestyessä, eli hallituksella on paineita saada suurimmat ja vaikeimmat toimensa läpi ensimmäisten vuosiensa aikana.
Hampaaton ”oppositio” pettää joukot
Yleisesti ottaen ”opposition” kritiikki hallitusta kohtaan on ollut melko hampaatonta. Se on kyllä pitänyt meteliä erityisesti sosiaalisessa mediassa, ja heti vuonna 2023 nähtiin useita kohuja, joissa nostettiin esille erityisesti Perussuomalaisten ministerien rasistisia kommentteja. Nämä kohut jäivät kuitenkin vain kohuiksi, jotka olivat lähinnä kiusallisia Kokoomukselle. Tämä johtuu erityisesti opportunismin vararikosta ja porvarillisen demokratian syvenevästä kriisistä.
Opportunistit eivät ole onnistuneet mobilisoimaan joukkoja suuressa mittakaavassa, vaikka heidän keskuudessaan kyteekin syvä tyytymättömyys hallitusta vastaan. Keltainen ammattiyhdistysliike ei kuitenkaan voi kanavoida tätä tyytymättömyyttä, sillä se palvelee vain porvaristoa ja korporativismia. Kompromisseihin ja ”torjuntavoittoihin” tyytymällä keltainen ammattiyhdistysliike pyrkii levittämään pessimismiä työläisten keskuudessa ja esittämään porvariston kaikkivoipana. Vaikka esimerkiksi keväällä nähtiin lakkoja, ne koskivat lähinnä työläisaristokraattisia aloja, jotka ovat hyvin järjestäytyneitä keltaiseen ay-liikkeeseen.Lisäksi SAK, meuhkattuaan, että lakot jatkuvat, kunnes hallitus tulee neuvottelupöytään ja peruu lakko-oikeuden rajoittamisen ja muut heikennykset, perääntyi ja selitteli odottavansa hallituksen vastaantuloa, jota ei koskaan tapahtunut. Oletettavissa on, että samantyyppinen näytelmä toistuu syksyllä.
SDP on suurin ”oppositiopuolue”. SDP:n oppositiopolitiikka Lindtmanin-Tuppuraisen johtoklikin johdolla on ollut niin hampaatonta, huonoa ja varovaista, että se on aiheuttanut ärsyyntymistä myös sen omissa riveissä. Lindtman on varovainen, koska hän näkee, että SDP:n paras mahdollisuus päästä taas hallitukseen on sinipuna. Uusi ”vihervasemmistolainen” hallitus tuskin on mahdollinen nykyisten kannatuslukujen valossa. Tästä oli osin kyse myös käännytyslakiäänestyksen koordinoimisessa Kokoomuksen kanssa, vaikka samalla SDP myös osoittaa, että se palvelee ennen kaikkea suomalaisen porvariston etuja, eikä tämän, ”kansallisen edun”, nimissä sillä ollut muita vaihtoehtoja kuin saada kansanedustajistaan tarvittava enemmistö äänestämään lain puolesta. Kuuden annettiin livetä tästä rintamalinjasta, jotta pystyttäisiin patoamaan Vasemmistoliiton yrityksiä viedä kannattajia SDP:ltä ja osoittamaan, että myös SDP:stä löytyy mukamas käännytyslakia vastustava vaihtoehto.
Käännytyslakikeskustelu kärjisti SDP:n sisäistä valtataistelua. Olemme kirjoittaneet aiheesta aikaisemmin täällä. Tässä kyse oli nimenomaan eri SDP:n sisäisten klikkien valtataistelusta, sen eri poliitikkojen oman uran edistämisestä ja pidempään kehittyneistä ristiriidoista. SDP:n sisällä on myös kesän aikana ilmennyt vääntöä sen puoluelehden sivuilla ns. ”vihervasemmiston” ja ”sinipunaan” kallellaan olevien keskuudessa, ja esimerkiksi Lasse Lehtinen ehti jo varoitella puoluetta vuoden 1918 tielle lähtemisestä, mikä täytyy naurettavuudessaan tulkita silkkana provokaationa. Tässäkin on kyse eri klikeistä opportunistien sisällä, ei mistään todellisista ideologisista erimielisyyksistä. Todellisuutta on kuitenkin, että Lindtmanin-Tuppuraisen klikki painosti puolueensa äänestämään käännytyslain puolesta, mikä entisestään kärjistää ristiriitoja ja kaunoja sitä vastaan.
Vasemmistoliitto esittää puolustavansa köyhiä. Vasemmistoliitto on onnistunut parhaiten esiintymään hallituksen politiikan vastustajana ja pystynyt käyttämään hyväkseen SDP:n hajaannusta ja heikkoutta. Toisaalta sen suosio on liittynyt vahvasti Li Anderssonin henkilökohtaiseen karismaan ja taitoihin opportunistina. Minja Koskela on vahvoilla puolueen uudeksi puheenjohtajaksi, ja hän on HS:n sanoin ”punavihreän kuplan” täydellinen edustaja. Vasemmistoliitto pyrkii siis kosiskelemaan erityisesti kaupunkilaista ”liberaalia” pikkuporvaristoa, jonka äänet se katsoo varmimmin voivansa keskittää itselleen. Tässä se käyttää hyväkseen Vihreiden talouspoliittista hajanaisuutta ja heikkoutta SDP:n sinipunahaaveiden lisäksi. Näin se kuitenkin vieraantuu yhä enemmän siitäkin vähästä osasta työväenluokkaa, johon se on aiemmin vedonnut, vaikka se esittääkin puolustavansa köyhiä.
Kannatusmittauksissa Vasemmistoliitto on mennyt vihreiden ohi. Vihreät ei ole saanut tuotua esille omia näkemyksiään, ja tilanne tuskin tulee parantumaan. Ympäristökysymyksistä on tullut valtavirtaa, ja toisaalta joukkojen toimeentulon heikentyessä ympäristökysymykset eivät ole heille niin tärkeitä, sillä heillä on muita, paljon akuutimpia huolenaiheita. Vihreät eivät itsekään tiedä, ovatko ne lintu vai kala, eivätkä ne pysty tuomaan esille talouspoliittisia näkemyksiä, jotka merkittävästi eroaisivat hallituksen linjasta.
Keskusta on päätellyt, että niin kauan, kun Perussuomalaiset on suuri puolue, se voi tavoitella vain keskikokoisen apupuolueen paikkaa. Se haluaa esittää itsensä perinteiseen tapaansa ”maltillisena keskitienä”. Se haastaa erityisesti Perussuomalaisia, ja se näkee mahdollisuuden Perussuomalaisiin pettyneiden työntekijöiden äänissä ja pyrkii kosiskelemaan myös ammattiyhdistysliikettä, joka on SDP:n aluetta. Uusi puheenjohtaja Antti Kaikkonen myönsi hiljattain HS:n haastattelussa, että Keskustan tulee kiinnittää enemmän huomiota ”palkansaajapuolen kysymyksiin”, ja että puolue on ollut asiasta liian hiljaa lähihistoriassa. Hän on esimerkiksi vastustanut vientimallia ja valtakunnansovittelijan vallan rajoittamista. Samalla Keskusta haluaa myös näyttäytyä ”vastuullisen” talouspolitiikan kannattajana vetoamalla sotien jälkeiseen jälleenrakennukseen, Urho Kekkoseen, sekä 90-luvun lamaan ja Esko Ahoon, joka tunnetusti ratkaisi talouskriisin purkamalla sitä ennennäkemättömällä tavalla joukkojen niskaan.
Mitä syksyllä on luvassa?
Syksyllä käsittelyyn on tulossa budjetti, jossa näköpiirissä on lisää säästötoimia ja velan kasvua. Hallituksen täytyy löytää lisää leikkauskohteita, mistä ei tule sille helppoa tehtävää. Vastaten talouskriisin syvenemistä, odotettavissa on, että talouspoliitiikka on eduskunnassa suuressa roolissa.
Odotettavissa on, että talouskriisi pahenee entisestään. Luottoluokittaja Fitch on arvioinut Suomen talousnäkymät negatiivisiksi johtuen erityisesti siitä, että valtionvelan takaisinmaksuun liittyy epävarmuutta ja hallitus ei ole onnistunut ”sopeuttamaan” taloutta tarpeeksi. Talouskasvu ei ole ollut sillä tasolla, mitä hallitus on luvannut. Tämä ei kuitenkaan ole ainoastaan hallituksen syytä, kuten opportunistit haluavat uskotella omien hallitushaaveidensa petaamiseksi, vaan taustalla ovat maailmantalouden heikot näkymät, jotka vaikuttavat suomalaisen imperialismin vientivetoiseen talouteen voimakkaasti, ja markkinoilla leviävä hermostuneisuus taantumasta, jota erityisesti Yhdysvaltojen heikot talousluvut ovat lietsoneet. Lisäksi työttömyys on kasvanut Suomessa viime syksystä ja hiljattain myös uutisoitiin, että Suomessa työttömyys on kolmanneksi korkeinta EU:ssa (vain Kreikassa ja Espanjassa työttömyys on korkeampaa). Lisäksi esimerkiksi konkurssien määrä on korkeimmalla tasolla sitten 90-luvun laman.
Hiljattain kävi ilmi, että ”hyvinvointialueet” ovat ylittäneet budjettinsa vieläkin suuremmilla summilla, kuin mitä aiemmin arvioitiin, ja vaaditaan yhäkin rajumpia säästötoimia. Oletettavasti tämä nousee keskusteluun myös eduskunnassa. Kuitenkaan tilanteeseen ei ole juurikaan nostettu muita ratkaisuja kuin ”hyvinvointialueiden” omat säästötoimet. Sote-uudistuksen koko historia on osoitusta porvariston kyvyttömyydestä hallita, ja nyt myös nähdään, että vaikka uudistus oli epäilemättä täysin epäonnistunut, porvariston keskuudessa ei ole kiinnostusta eikä kykyä lähteä pelastamaan ”hyvinvointivaltiota”, vaikka tämä onkin ollut sille keskeinen lahjonnan väline.
Samanaikaisesti keskustelua on jo herättänyt ”Tunnin juna”-hanke Helsingin ja Turun välille, joka maksaisi miljardeja, ja palvelisi ennen kaikkea finanssipääomaa. Joukot ovat laajasti ilmaisseet suuttumustaan tästä hankkeesta keskellä valtavia heikennyksiä julkisiin palveluihin. Samalla hanke jakaa myös porvaristoa. Erityisesti Kokoomus on Petteri Orpon johdolla puolustanut hanketta, kun taas Perussuomalaisten keskuudessa on esiintynyt epäilyksiä. Hiljattain Orpo myös julkisesti kommentoi, että liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranteen antamat tiedot siitä, että hanke olisi kannattamaton, koska se ei olisi saamassa EU-rahoitusta, ovat vääriä.
Hallitus on pyrkinyt esimerkiksi lakko-oikeuden rajaamisella turvaamaan ”työrauhan” ja valmistelemaan lisää heikennyksiä. Alkusyksystä eduskunnan käsittelyyn on tulossa laki paikallisen sopimisen laajentamisesta, joka odotettavasti tulee olemaan keltaiselle ay-liikkeelle suuri kysymys siksi, että se heikentäisi niiden asemaa. Toisaalta on huomattava, että hallitus kehittää korporativismia voimakkaasti, ja ”kolmikanta” säilyy yhä yleisenä kehikkona ja paikallista sopimista kehitetään sen puitteissa.
Syksyn työehtosopimusneuvotteluissa esille nousee erityisesti edellä mainittu paikallinen sopiminen. Lisäksi lausuntokierros vientivetoisesta palkkamallista, jossa palkankorotukset sidottaisiin vientialojen palkankorotuksiin, päättyi heinä-elokuun vaihteessa. Esimerkiksi tasa-arvovaltuutettu on varoittanut, että malli tulisi suurentamaan naisten ja miesten välistä palkkaeroa entisestään, ja oikeuskansleri näkee mallin vaarantavan koko ”sopimiseen perustuvan” järjestelmän, mikä on korporativismia.
Lisäksi hallituksen asialistalla on esimerkiksi irtisanomisten helpottaminen ja ensimmäisen sairaspoissaolopäivän muuttaminen palkattomaksi.
Taantumuksellistumiskehitystä syvennetään edelleen ja porvaristo polkee yhä enemmän omia lakejaan hallitakseen kärjistyvää kriisiä. Eräs tällainen käsittelyyn tuleva toimi on laki venäläisten tonttikauppojen kieltämisestä. Olemme kirjoittaneet vastaavista toimista osana Suomen lisääntyvää militarisaatiota täällä.
Lopuksi
Kriisiä puretaan joukkojen niskaan. On siis odotettavissa, että ristiriita porvariston ja proletariaatin välillä, joka näyttäytyy ristiriitana hallituksen ja joukkojen välillä, kärjistyy entisestään. Syksyllä monet jo aiemmin tehdyt heikennykset astuvat voimaan, ja toisaalta uusia ajetaan läpi. Joukkojen elinolosuhteet heikkenevät entisestään.
Opportunistit pyrkivät kaappaamaan joukkojen nousevan taistelun omiin tarkoituksiinsa hallituksen kampittamiseksi, mutta toisaalta ne paljastavat itsensä jatkuvasti yhä selkeämmin joukkojen edessä pettämällä tämän taistelun ja ajamalla vain kapeakatseisesti omaa etuaan. Samalla on oletettavissa, että hallituksen ja eduskunnan sisäiset ristiriidat kärjistyvät entisestään ja poliitttinen kriisi syvenee, mistä nähtiin jo merkkejä käännytyslain kohdalla.
Porvaristo on siis täysin kykenemätön hallitsemaan kriisiä, ja sillä on joukoille annettavana vain loputtomia leikkauslistoja, epäonnistuneita ”uudistuksia”, jatkuvaa kurjistumista, militarisaatiota ja repressiota. Revisionismi ja opportunismi tarjoavat lähinnä leukojen louskutusta ”äärioikeistohallituksesta”, mutta ne eivät pysty mobilisoimaan joukkoja, jotka vaativat elinolojensa täydellistä muutosta. Vallankumouksellisten on siis tartuttava lujasti tämän taistelun johtoon.