JUHLIKAA SKP:N PERUSTAMISEN 100-VUOTISPÄIVÄÄ TAISTELEMALLA SKP:N JÄLLEENRAKENTAMISEN PUOLESTA!

Elokuun lopulla vuonna 1918 lahtariterrori riehui Suomessa. Tuhannet työväenluokan pojat ja tyttäret viruivat valkoisen vallan keskitysleireillä sekä joukkohaudoissa, eikä kärsimyksellä näyttänyt olevan loppua. Rajan yli Venäjän Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan oli kuitenkin paennut tärkeä joukko punaisia, jotka pitivät kokouksen Moskovassa 29.8. Kokous päätti perustaa SKP:n, alun perin nimellä Suomalainen kommunistinen puolue, ja samalla hyväksyttiin ohjelma uudelle, Suomen työväenluokan omalle puolueelle, joka kuoriutui vanhan sosialidemokraattisen puolueen tuhkista. Työväenvallankumouksen ja luokkasodan karu tappio oli suuri opetus Suomen työväenluokalle. SKP:n perustamislausuntona tunnettu ohjelma tekikin kovaa itsekritiikkiä sekavasta vallankumousohjelmasta sekä heikosta, ellei olemattomasta, valmistautumisesta vallankumoukseen. Ottaen oppia suurelta Leniniltä SKP julisti imperialismin kuolevaksi kapitalismiksi, proletaarisen vallankumouksen aatoksi, ja kehotti määrätietoiseen valmistautumiseen uutta luokkasotaa varten ja tuomitsi päättävästi revisionismin, koska tämä pyrkii kieltämään luokan ja sen puolueen valmistautumisen vallankumoukselliseen otteluun.

SKP:n ohjelma oli täynnä oikeutettua ja oikeaa vallankumouksellista optimismia, joka kaukonäköisesti ymmärsi tappion suhteelliseksi ja ohimeneväksi. Tulevina viitenä vuotena nähtiinkin lukuisissa Euroopan maissa sekä siirtomaissa ja puolisiirtomaissa, esimerkiksi Kiinassa, vallankumouksellisia nousuja. Suomessakin oli vuonna 1922 hetkessä monisatapäiseksi kasvanut Pohjolan punainen sissipataljoona, jonka lyhyen kokemuksen tutkiminen ja arvioiminen on tärkeää suomalaisille kommunisteille saadaksemme syvemmän kuvan SKP:n historiallisista rajoitteista ja voidaksemme todella arvioida SKP:n kokemuksen kokonaisuudessaan. SKP taisteli päättävästi alati kiihtyvän lahtariterrorin oloissa. Kuitenkin vallankumousaallon laannuttua hetkeksi vuosikymmenen puolivälissä SKP alkoi horjua suunnassaan tehden ohjelmansa vastaisia legalistisia virheitä, joita Kommunistinen internationaali kritisoi kovasti 20–30-lukujen taitteessa, jolloin maailmanlaajuinen lama riepotteli Suomen ja muiden kapitalististen ja sorrettujen maiden köyhälistöä ja valtansa uhatuksi kokenut porvaristo turvautui kaikkialla, myös Suomessa, enenevissä määrin fasismiin. SKP ei onnistunut täysin voittamaan virheitään, ja yhdistettynä lahtariterroriin puoluejärjestö halvaantui ilmeisesti oikeistolikvidationismiin 30-luvun puolivälissä pysyen joukkojen näkökulmasta lähes täysin toimintakyvyttömänä vuoteen 1944 saakka. Maininnan ansaitsee tosin eräiden SKP:n järjestöjen, varsinkin Helsingin ja Tampereen seuduilla, järjestämä vastarintatoiminta jatkosodan aikana, vaikka tämä jäikin vaikutukseltaan hyvin pieneksi ja oli joukoista irrallaan.

Kymmenessä vuodessa SKP:n johto mädättyi oikeisto-opportunismiin, ja vuonna 1944 joukko pettureiksi muuttuneita entisiä tovereita emäluopio O. W. Kuusisen siunauksella järjesti rikollisen “uudelleenperustamiskokouksen” anastaakseen vallan revisionismille. “Uudelleenperustettu” tai “laillistettu” puolue – tosiasiassa murskatun kommunistisen puolueen raunioille perustettu revisionistinen puolue – syyllistyi poliittisessa ja järjestöllisessä linjassaan oikeistolikvidationismiin ja parlamenttikretinismiin hyläten valmistautumisen uuteen vallankumoukseen. Pian, vuonna 1948, tytär H. Kuusinen julisti: “Tšekkoslovakian tie on meidän tiemme”, millä hän tarkoitti Lokakuun tien hylkäämistä. S”K”P oli eturivissä toivottamassa tervetulleeksi modernin revisionismin voittokulkua Hruštšovin hahmossa. Vuonna 1957 edustajakokouksessaan S”K”P hyväksyi avoimen, täysin peittelemättömän revisionistisen ohjelman, joka mm. hylkää vallankumouksellisen väkivallan universaalisuuden, propagoi ns. rauhanomaista siirtymistä sosialismiin eli ns. parlamentaarista tietä, sotkee vakavasti proletariaatin diktatuurin käsitettä, hämärtää sosialistisen vallankumouksen taloudellista ohjelmaa jne. jne. Revisionismille tyypillisesti S”K”P hylkäsi kaikki marxilaisuuden yleispätevät vallankumoukselliset periaatteet sillä verukkeella, että olisi muka ilmaantunut uusia olosuhteita. Surullista on, että revisionismin eteneminen ei kohdannut täällä ollenkaan mainittavaa vastarintaa, mitä varten on tutkittava tarkemmin faktoja ja tehtävä kaikinpuolinen arviointi SKP:n maanalaisuuden kaudesta 1918–1944 sekä uuden S”K”P:n ensi askelista.

Kansainvälisiä kehityskulkuja seuraten S”K”P:n revisionismissa päälinjaksi muuttui varsinkin 1968 Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen eurokommunismi, jonka kannattajat tunnettiin “enemmistöläisinä” tai “saarislaisina”, kun taas brežneviläiset eli “taistolaiset” jäivät vähemmistöön, ja nämä kaksi puolta kävivät toistakymmentä vuotta taistelua samassa puolueessa varsinaisen jakaantumiseen kahdeksi erilliseksi puolueeksi tapahtuessa vasta 80-luvulla. Eurokommunismi otti etäisyyttä venäläiseen sosiali-imperialismiin lähentyen kotimaisten imperialistiensa kanssa, mutta brežneviläiset pitivät visusti kiinni venäläisestä sosiali-imperialismista – pohjimmiltaan tässä oli koko kiista. Ei pidä ollenkaan paikkansa, että “taistolaisuus” olisi ollut vallankumouksellista tai “stalinismia”, sen johto oli läpeensä revisionistista ilman pienintäkään aikomusta vallankumoukselliseen järjestötyöhön Suomessa tai vallankumouksellisen linjan tukemiseen muissa maissa.

Mutta kansainväliset tuulet puhalsivat tänne myös vallankumouksellista linjaa, josta muodostui 70-luvulla Marxilais-leniniläiset ryhmät. MLR oli osa kansainvälistä antirevisionistista liikettä, ja erityisesti se piti läheistä yhteyttä muiden pohjoismaiden antirevisionisteihin. MLR ei ollut varsinaisesti maolainen, ja se muotoili ideologiansa pikemmin “marxismi-leninismiksi” kuin “marxismi-leninismi, Mao Zedongin ajatteluksi”, jolla nimellä tuolloin proletariaatin ainoa ideologia tunnettiin – pitäytyminen marxismi-leninismissä merkitsi proletariaatin ideologian uusimman askelen kieltämistä, mikä oli ilmeisesti MLR:n heikkouksia. Järjestö oli saavuttanut vakituista toimintaa useilla teollisuuspaikkakunnilla, mutta se joutui kriisiin pian puheenjohtaja Maon kuoltua. MLR hylkäsi avoimesti marxilaisuuden ja keksi itselleen aivan “uuden” ideologian, joka oli vain vanhan porvarillisen ideologian muunnos. Kuin toisintona sille, mitä SKP:ssä oli tapahtunut neljännesvuosisata aiemmin, MLR:ssä ei kehkeytynyt merkittävää linjataistelua, jonka tuloksena Suomessa olisi säilynyt kommunistinen järjestö. Me, nykyiset kommunistit, arvostamme MLR:ää antirevisionistisena järjestönä ja pidämme tärkeänä tutkia ja arvioida sen kokemusta ensimmäisenä kommunistisena järjestönä Suomessa SKP:n revisioitumisen jälkeen. Tässä, samoin kuin SKP:nkin arvioimisessa, on kiinnitettävä terävää huomiota paitsi järjestön ansioihin, myös sen heikkouksiin, jotta voimme ymmärtää, miksi vallankumouksellinen järjestötyö katkesi heti järjestön käännettyä takkinsa.

Venäläisen sosiali-imperialismin romahdus tapahtui 80–90-lukujen taitteessa, ja tämän prosessin yhteydessä vuonna 1990 saarislaisten johdolla perustettiin uusi puolue nimellä Vasemmistoliitto, joka ei tunnustanut enää ollenkaan marxilaisuutta ja kommunismia, vaan jopa julistautui ensimmäisenä puolueena sotien jälkeen avoimesti olevansa antikommunistinen puolue. Muka “vallankumoukselliset” ja “marxilais-leniniläiset” taistolaiset liittyivät oitis tähän puolueeseen, joskin vähemmistö heistä erotettiin pian heidän yritettyään keplotella itsensä antikommunistisen puolueen kärkipaikoille. Tänä päivänä on jäljellä muutama kommunismin jaloa nimeä tahraava kuppikunta, jotka kaupittelevat uusvasemmistolaisia roskateorioitaan milloin minkäkin nimen tai tunnuksen alla. He ovat täysin jämähtäneet poroporvarilliseen parlamentarismiin ja puhuvat sosialimista korkeintaan metaforin. Kuin rikollinen, joka visusti karttaa rikospaikkaansa, nämä huijarit varovat sanomasta sellaisia historian kivenkoviksi todistamia faktoja kuin, että sosialismi voi olla vain proletariaatin diktatuuria, jossa työväenluokka pakkolunastaa korvauksetta kaikki tuotantovälineet takaisin itselleen kapitalisteilta ja määrää kaikesta yhteiskunnallisesta elämästä, ja että sosialismiin voidaan siirtyä vain väkivaltaisen vallankumouksen tietä, mihin on määrätietoisesti valmistauduttava joka hetki. Sen sijaan nämä rikolliskoplat ovat avoimesti parlamenttikretinistisen oikeistolikvidationismin ja läpikotaisen uusvasemmistolaisen revisionismin pauloissa. On pidettävä todella kuvaavana faktana, etteivät nuo järjestöt mainittavasti edes juhli kunniakkaan SKP:n 100-vuotispäivää.

Kaikista revisionismin synkistä ja kuvottavista rikoksista huolimatta objektiivinen tilanne antaa aihetta innokkaaseen vallankumoukselliseen optimismiin. On historiallinen välttämättömyys, että imperialismi ja maailman taantumus tulevat uppoamaan ja sosialismi tulee nousemaan, ja me, kommunistit, maolaiset, tiedämme, että tämä hetki on jo ovella, että elämme maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaiheessa. Kaikkialla maailmassa on nähtävissä, kuinka heikosti imperialismilla pyyhkii. Se on sidottu lukuisiin sotiin ympäri maailman, varsinkin kolmannessa maailmassa, ja heikkokin vastarinta pitää sitä pilkkanaan, eikä Euroopassakaan rauhaa riitä. Vanhalla mantereella on etelästä pohjoiseen ja idästä länteen nähty valtavia, enemmän tai vähemmän rauhanomaisia joukkoliikkeitä kapitalistista kurjuutta vastaan. Kaikki muistavat Kreikan velkakriisin tai Ranskan työlain tai eri maiden nuorison lähiömellakat. Maailmanvallankumouksen perusta ja keskus on kuitenkin kolmannessa maailmassa, jossa kansansodat, sellaiset kuin Perussa, Intiassa, Turkissa ja Filippiineillä, ovat jo arkipäivää, ja niiden määrä tulee vain lisääntymään seuraavalla vuosikymmenellä, mikä kiihottaa vallankumouksellisia liikkeitä täällä imperialismin keskusalueillakin.

Myös Suomen historia on ollut jatkuvaa työväenluokan ja kansanjoukkojen taistelua: vuoden 1905 vallankumousaalto levisi myös Suomeen; vuonna 1918 Suomen kansa kävi rohkeasti vallankumoukselliseen luokkasotaan; tappiosta huolimatta läpi 20-luvun se jatkoi taistelua voimistuvan lahtariterrorin oloissa; 20-luvun lopulta pitkälle 30-lukua erittäin tukalaa terroria pelkäämättä köyhälistö taistelivat kapitalistisen järjestelmän kaadettua laman heidän niskaansa; 40–50-luvuilla työläiset lakkoilivat ja protestoivat jatkuvasti uhmaten jopa valkoisen vallan luoteja kuten Kemissä 1948; 60–70-luvuilla nousi jälleen spontaania luokkataisteluliikettä; kaikki muistavat 90-luvun laman valtavat taistelut; ja viimein tullaan tähän hallituskauteen, jolloin on taas nähty jopa monikymmentuhantisia mielenosoituksia kapitalistien mielivaltaa vastaan. Yksikään näistä liikkeistä ei kuitenkaan kyennyt kukistamaan porvariston diktatuurin valtiota, sillä niiltä puuttui todella luja, kokenut ja määrätietoinen kommunistinen johto. Oikeutetun ja oikean johdon alaisuudessa yksittäinenkin kipinä riittää sytyttämään preeriapalon.

Revisionistit pyrkivät kanavoimaan kansanjoukkojen spontaanin pettymyksen ja vihan ja koko joukon muita mitä kauneimpia, mitä taistelutahtoisimpia tunteita pelkkään oppositiopolitiikkaan. Linjaansa he perustelevat väitteillä, että porvariston Suomessa vähentynyt suoranainen väkivalta on merkki demokratiasta, joka muka tarjoaa mahdollisuuksia vaikuttaa. Me, kommunistit, olemme aina ensimmäisinä muistuttamassa, että mitään ei ole koskaan saatu anelemalla ja ilmaiseksi, vaan kaikki työväenluokan saavutukset, kuten 8-tuntinen työpäivä, on vaatinut mitä uhrautuvaisinta luokkataistelua, jota on käyty uhmaamalla niin nälkää kuin kuolemaakin, varsinkin kun porvaristo vastasi työväenluokan koveneviin vaatimuksiin aloittamalla luokkasodan tammikuun lopulla 1918.

Eivätkä asiat ole tänä päivänä sen paremmin. Itävallassa porvaristo yrittää virallisesti kumota 8 tunnin työaikalain, ja käytännössä sitä rikotaan eri verukkeilla myös Suomessa, oli kyse sitten “kilpailukykysopimuksesta” tai muusta “joustamisesta”. Entä riittääkö, jos vain tyydytään käyttämään “demokratiaa” esimerkiksi protestoimalla rauhanomaisesti? Tuskinpa, sillä edes yli 50 000 ihmisen mielenosoitus ei estänyt “kilpailukykysopimusta”, joka merkitsi lisää ilmaista työtä kapitalisteille, riiston koventamista. Jopa toistasataatuhatta keränneet mielenosoitukset 90-luvulla eivät lopettaneet työttömyyttä tai antaneet työläisten velkoja anteeksi. Suomen ja koko maailman historia on osoituksena, että työväenluokka voi saavuttaa vaatimuksensa vain, kun se määrätietoisesti ja pelottomasti, johtajanaan sen oma kommunistinen puolue, ottaa väkisin sen, mikä sille kuuluukin, pitäen aina tärkeimpänä vaatimuksenaan valtaa itselleen, sillä “kaikki ilman valtaa on illuusiota” (Lenin).

Suomalainen porvaristo on hyvin ahtaalla, minkä vuoksi se tulee välttämättä jatkamaan hyökkäystään proletariaattia vastaan. Nousukauden erottaa laskukaudesta vain porvariston taktiikka sen armottomassa hyökkäyksessä. Tuleva hallitus, oli sen johdossa mikä tahansa puolue, tulee jatkamaan Sipilän hallituksen toimia. Seuraavan vuosikymmenen edetessä tullaan varmasti näkemään vielä luokkataistelun kärjistymistä entisestään kansainvälisellä tasolla, kolmannessa maailmassa ja imperialistisissa maissa, myös Suomessa. On viipymättä valmistauduttava antamaan oikeutettua ja oikeaa kommunistista johtoa nouseville luokkataisteluliikkeille, ja tässä ratkaisevaa on nojautua proletariaatin ideologian uuteen, kolmanteen ja korkeampaan asteeseen – marxismi-leninismi-maoismiin – ja asettaa kaikki strategia ja taktiikka maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaiheen kannalta.

Näistä syistä me olemme perustaneet Punalipun, joka on tällä hetkellä ainoa kommunistinen järjestö Suomessa. Me ainoina vaalimme kunniakkaan, vuonna 1918 perustetun SKP:n perintöä, ja me ainoina taistelemme jälleenrakentaaksemme Suomen kommunistisen puolueen poliittisen vallan valtaamiseksi työväenluokalle sosialistisessa vallankumouksessa kansansodan tietä, ja tämän jälkeen vallan puolustamiseksi ja kehittämiseksi kommunismiin asti toistuvin kulttuurivallankumouksin. Tällä tiellä pitäytymisen takaa tinkimätön ideologiamme marxismi-leninismi-maoismi, joka on taistelussa komentajamme ja oppaamme.

Jälleenrakentakaa Suomen kommunistinen puolue!

29.8.2018

Punalippu-kollektiivi

Suomalaisen kommunistisen puolueen perustamislausunto

(Hyväksytty perustavassa kokouksessa Moskovassa 29.8.1918)

Suomalainen Kommunistinen Puolue on proletariaatin, palkkatyöväen puolue, joka ajaa yksinomaan työväenluokan asiaa, koettaen nostaa sitä valtaan, hävitääkseen porvarillisen rosvovaltion ja kapitalistisen talousjärjestelmän.

Kommunistinen Puolue nojaa siihen vallankumouksellisen marxilaisen sosialismin periaatteeseen, siihen kommunismin periaatteeseen, jota Marx ja Engels julistivat, mutta jota myöhemmän ajan sovittelupolitikoitsijat ovat väärin selittäneet, sovittelupolitikoitsijat, joitten teoreettisten selittelyjen mukaisesti myös Suomen vanha sos-dem.puolue on ohjelmansa hyväksynyt.

Kommunistinen Puolue tahtoo, kuten aikoinaan myös tekivät Marx ja Engels, erottautua vallankumouksellista sosialismia vastustavista »sosialisteista» ja »sosialidemokrateista», jotka eksyttävät työläisjoukkoja pois siltä vallankumouksellisen taistelun tieltä, joka välittömästi johtaa työväen diktatuurivaltaan ja sosialistiseen vallankumoukseen.

Porvaristo poliittisine ja taloudellisine rosvojärjestöineen on työväenluokan verivihollinen, joka on kukistettava ja hävitettävä. Mutta tuon porvarivallan pitkittymistä avustavat »sosialistien» ja »sosialidemokratien» nimellä kulkevat »oikeistolaiset» ja »keskustalaiset» työväen pimittäjät ja pimityspuolueet, ollen työväenluokan vihollisia ja sellaisina kohdeltavat.

Perussyynä työväenluokan puutteeseen, kurjuuteen ja oikeudettomuuteen on tuotantovälineitten yksityisomistusoikeuteen perustuva kapitalistinen työntuloksien riistämisjärjestelmä, jonka tukena on kapitalistinen luokkavaltio voimakeinoinensa, luokkasorron välineinensä. Pääoman käyttö työntuloksien riistämiseksi työläisten käsistä porvarien ylläpidoksi ja hyvinvoinniksi sekä yhä suurempien liikevoittojen saavuttamiseksi on tämän tuotannon oleellisin tunnusmerkki. Mutta yksityisvaltioitten asteella on kapitalismi kehittynyt viimeisimmälle vaihekaudelleen, imperialismiin. Valtiollinen valta, tuotannonvälineitten omistus ja työväestön luomat rikkaudet ovat eri maissa yhä enemmän joutuneet vain harvojen kapitalistiyhtymäin käsiin, jotka sopivat keskenään koko maailman jakamisesta suuriin riistämisalueisiin yli kansallisuus-, rotu- ja valtion rajojen. Aivan samoin kuin työläiset suurissa tehtaissa eivät enään näe inhimillistä isäntää, vaan ainoastaan kylmän suurpääoman, yksityisten kohtalosta mitään piittaamattomine prosenttiharrastuksineen, samoin kansat imperialismin asteella joutuvat imperialistisen kapitalismin liikelakien alaisina joukkokurjuuteen, jopa joukkokuoleman alaisiksi. Osoituksena tästä on hirmuinen maailman sota imperialististen valtaetujen jättiläismäinen yhteentörmäys.

Tämä kapitalismin kehitysvaihe on kiiruhtanut proletaarisen sosialistisen vallankumouksen tulon. Syntyy vallankumouksellisia joukkoliikkeitä. Ajatus omassa maassa suoritettavasta pysyväisestä vallankumouksesta yhtyy kansainvälisen vallankumouksen tietoisuuteen. Vanhat sosialidemokratiset katsomukset kaikissa maissa väistyvät uuden vallankumouksellisen kommunistisen katsomuksen tieltä.

Kaikissa maissa kiintyy vallankumouksellisten kansanjoukkojen toivo vaan siihen, että porvarivalta on kukistettava, sen luokkavalta kerrassaan hävitettävä ja tilalle asetettava työväenvalta. Vallankumoukselliset joukot ovat menettäneet luottamuksensa entisiin taistelutapoihin, päämääriin ja imperialismin palvelukseen ryhtyneisiin johtajiinsa. Sosialistinen tietoisuus käy elämän käytännölliseksi kysymykseksi ja sosialismin toteuttamista aletaan vaatia.

Oleellisesti on yksityisomistus todellisuudessa tullut tarpeettomaksi kehityksen jarruksi. Siihen perustuva tuotantotapa on saanut kuolemantuomionsa. Uusi yhteiskunnallinen tuotantotapa on pantava käytäntöön, jos mielitään viedä taloudellista ja henkistä kehitystä eteenpäin. Yhteiskunta on kypsä siirtymään sosialismiin. Tällöin tulee vallankumouksellisten luokkien rohkeasti käydä sosialismia käytännössä toteuttamaan, eikä jäädä odottamaan epämääräistä kamariteoreetikkojen lupaamaa sosialismia jossain kaukaisessa tulevaisuudessa.

Nyt ei tule enään kysymykseen, että luokkatietoisuuteen herännyt ja luokkataisteluun järjestynyt köyhälistö pyrkisi kansanvaltaiseen tasavaltaan, vaan köyhälistön päämääränä on pyrkiä köyhälistön valtaan, kaiken valtiollisen ja taloudellisen vallan anastamiseen omiin käsiinsä. Porvarillinen valtio hävitetään ja sijalle luodaan työväen valtio, jossa porvaristo on oikeudeton luokka ja työväen luokka määrää kaikissa suhteissa maan ja kansan henkisestä ja taloudellisesta elämästä.

Sosialistinen Yhteiskunta, jonka toteuttamiseksi Kommunistinen Puolue toimii ja taistelee, ei ole työväelle uusi yhteiskunnallinen päämäärä, vaan sen kauvan kantama ihanne, jonka viimeaikainen taloudellinen kehitys on tuleennuttanut kypsäksi hedelmäksi.

Sosialistisella vallankumouksellaan on kunkin maan työväestön pelastettava niin itsensä kuin toistenkin maitten köyhälistön suuri asia sekä perustettava yhteinen kansainvälinen neuvostotasavalta sosialistisen maailmanjärjestyksen voitoksi ja vahvistukseksi.

Venäjän köyhälistön Sosialistinen Neuvostotasavalta on tässä merkityksessä toistaiseksi maailman vallankumouksellisen köyhälistön ainoa oikea isänmaa, jota kaikkien maiden kommunistien on nyt puolustettava imperialismin rosvoilta, sillä Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta on koko maailman köyhälistön yhteinen taisteluase kaikkien maiden porvareita ja niiden hirmuhallituksia vastaan.

Näillä perusteilla Suomalainen Kommunistinen Puolue lausuu:

1. Työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, eikä suinkaan pyrittävä palaamaan siihen vanhaan eduskunnalliseen, ammatilliseen ja osuustoiminnalliseen taisteluun, jonka kannalla Suomenkin työväenjärjestöt olivat ennen vallankumousta.

2. Ainoastaan sellainen työväenliike ja toiminta, josta on takeita, että se edistää kommunismin leviämistä sekä työväen tulevan sosialistisen vallankumouksen voitolle pääsyä, on hyväksyttävää ja sellaista on tarmokkaasti ajettava;- toisellaisella kannalla esiintyvää toimintaa työväen keskuudessa on jyrkästi tuomittava, paljastettava ja vastustettava.

3. Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri; – on siis pyrittävä porvarillisen valtion hävittämiseen, eikä suinkaan kansanvaltaan, ei ennen vallankumousta, eikä vallankumouksen kautta.

4. Työväen diktatuurivallan kautta on luotava kommunistinen yhteiskuntajärjestys pakkoluovuttamalla kaikki maa ja kapitalistinen omaisuus sekä järjestyneen työväen omalla toiminnalla järjestettävä kaikki tuotanto ja tuotteiden jako; – ei siis ole, ei vallankumouksen kautta, eikä ennen sitä, pyrittävä vain korjailemaan kapitalistista riistojärjestelmää siedettävämmäksi.

5. Työväen kansainvälisen vallankumouksen syntymistä ja voittoa on edistettävä mahdollisimman tarmokkaasti sekä kaikin voimin tuettava Venäjän proletariaatin Sosialistista Neuvostotasavaltaa.

Suomessa on tällä hetkellä porvarillinen lahtarivalta voitolla. Verisellä terrorilla on porvaristo koettanut tukahuttaa työväen vapauspyrkimykset. Tuhansien toveriemme veri huutaa kostoa. Kymmenet tuhannet orvot ja lesket nääntyessään nälkään kiroovat sortajaansa – tuskalla odottavat vapautumisen hetkeä.

Työväen voima on tällä hetkellä hirveän luokkasorron alaisena, vaan voitettuna, murrettuna se ei ole.

Se on uudestaan nouseva.

Kovan kokemuksen kouluuttamana on se lahtariterrorinkin kahleet murtava.

Porvaristo jo pelkää sitä. Kaikki voimansa ja pirullisen taitonsa se käyttää välttääkseen lähestyvää tilintekopäivää.

Suomen työväestön on tarkoin harkittava tekonsa, antamatta viekotella itsensä ennenaikaisiin ja varomattomiin tekoihin, jotka vain heikentäisivät sen joukkovoimaa. Sen sijaan on työväen koottava ja järjestettävä kaikki voimansa lähestyvää viimeistä, ratkaisevaa taistelua varten.

Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallankumouksen edessä.

Köyhälistöllä ei ole menetettävänä muuta kuin kahleensa.

Voitettavana sillä on koko maailma.

This entry was posted in Yleinen. Bookmark the permalink.

Leave a Reply