Lappeenrantalaisia punakaartilaisia.
Tänään 27.1. tulee kuluneeksi 101 vuotta Suomen luokkasodan syttymisestä. Vuosipäivänä juhlistamme erityisesti tuolloin keskenjäänyttä taistelua sosialismin puolesta, päämääränään kultainen kommunismi.
101 vuotta sitten ensimmäinen maailmansota oli hajottanut ympäri maailman luottamuksen porvaristoon. Venäjällä olivat työläiset muutamaa kuukautta aikaisemmin Lokakuun vallankumouksessa ottaneet vallan bolshevikkien johdolla. Tämän seurauksena monissa maissa työläiset eivät enää kokeneet itseään alemmaksi ja heikoksi luokaksi, vaan päättivät ottaa vallan porvaristolta itselleen. Näin kävi myös Suomessa.
Suomessa kansa, erityisesti torpparit sekä kaupunkien ja maaseudun työläiset, halusivat työväenvallankumousta, jonka silloinen SDP lopulta suostui aloittamaan 27.1.1918. Tuolloin Suomessa taisteltiin siitä, tuleeko vasta itsenäistyneestä valtiosta sosialistinen työväenvaltio, vai kapitalistinen porvarivaltio. Sosialismia tavoitelleet “punaiset” lopulta hävisivät porvariston puolesta taistelleille “valkoisille”. Tästä seurasi laaja valkoinen terrori ja työväen alistaminen, joka vain paheni seuraavilla vuosikymmenillä.
Suomesta tuli “valkoinen” Suomi, jota se on yhä edelleen. Luokkasopua on yritetty pitää yllä luomalla toisen maailmansodan jälkeisen kiivaan luokkataistelutilanteen vuoksi ns. “hyvinvointivaltion” malli, jossa pahimpia luokkaristiriitoja ei hetkeen annettu tulla esille. Revisionismin ja opportunismin seurauksena luokkataistelu onnistuttiin vaientamaan lähes olemattomiin. Tämän takia Suomen nykyinen ns. vasemmisto ei pääse hyvinvointivaltion illuusiosta yli, vaan nämä lietsovat sen avulla uskollisuutta porvaristolle ja puolustavat kansallista yhtenäisyyttä – kunhan se tapahtuu porvariston kommennusvallan alla.
Työväen ja porvariston välinen ristiriita, sekä imperialistisen Suomen ja kolmansien maiden välinen ristiriita vain jatkaa kasvamistaan. Tukea Yhdysvaltain ja EU:n taantumuksellisille sotaretkille on riittänyt herkeämättä jo vuosikymmeniä. Hallitus toisensa perään on vahvistanut porvariston asemaa leikkaamalla tukia, heikentämällä työehtoja ja palkkoja, antaen lisätukea ainoastaan armeijalle ja poliisille. Tyytymättömyys tähän on kasvanut, mikä on vuorostaan lisännyt valtion fasistisoitumista. Suomen valtio – edes “hyvinvointivaltiona” – ei ole työväenluokan valtio, eikä työväenluokalla ole siinä todellista poliittista valtaa.
Kuten 101 vuotta sitten opimme, luokkamme oleellisia ongelmia, kuten työttömyyttä tai riistoa, ei ratkaista vaaleilla. Jotta ne voidaan ratkaista, tarvitaan poliittista valtaa, jota työväellä ei tällä hetkellä ole. Mitä on työväeltä otettu pois, sitä ei ilman taistelua saada takaisin. Siksi me vaadimme enemmän: Me vaadimme jatkoa punaisten v.1918 aloittamalle taistelulle kommunismiin pääsemiseksi sosialismin kautta. Me vaadimme valtaa työväelle.
Luokkasota osoitti, kuinka työväki voi ottaa vallan itselleen ja käyttää sitä. Punakaarteihin järjestäytynyt työväenluokka osoitti, että näillä on voima siihen: poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta. Nyt, yli sata vuotta myöhemmin, Suomen työväki on määrällisesti ja suhteellisesti paljon suurempi kuin luokkasodan aikaan. Lisäksi meillä on yli sadan vuoden verran lisää kokemusta maailmanlaajuisesti niin käytännön, kuin teorian saralla.
Olemme Punalipussa luokkasodan satavuotisjuhlavuoden aikana opiskelleet ahkerasti luokkasodan historiaa, onnistumisia ja epäonnistumisia. Tiedämme, että työväenluokalla on voima ja kyky poliittisen vallan valtaamiseen ja sen pitämiseen. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman kommunistista puoluetta, joten taistelun johtamiseksi on uudelleenperustettava Suomen kommunistinen puolue. Tämä taas ei onnistu, ellei sen sen ohjaavana ideologiana ole työväenluokan kehittynein ideologia, marxismi-leninismi-maoismi.
Luokkasota on menneisyyttämme, mutta se tulee olemaan myös tulevaisuuttamme. Menneisyydessä meillä on siinä tappio, mutta tulevaisuudessa emme voi kuin voittaa!