Suomessa vuokralla asuminen on Euroopan kalleinta. Kaupungit kasvavat, ja asunnoille on kysyntää. Samanaikaisesti on käynnissä ”asuntosijoittamisen buumi”, ja uudet asunnot menevät yhä useammin sijoittajien omistukseen. Kaupungeissa havaitaan asuinalueiden segregaatiota, eli kehittyvää eriarvoisuutta, sekä asuinalueiden ”keskiluokkaistumista” eli gentrifikaatiota finanssipääomaa palvelevan rakentamisen ja vuokratason nousun myötä. Keskusteluun asuinalueiden eriytymisestä kytkeytyy myös köyhien asuinalueiden mustamaalaaminen, sekä porvariston huoli ”syrjäytymisestä”.
Esimerkiksi Turun Sanomat uutisoi hiljattain ”ghetosta” keskellä vehreää pientaloaluetta, jossa pientaloalueen asukkaat esittivät huolensa ”päihdeongelmaisista ja rikollisista” naapurissa. Alueen asukkaat olivat huolissaan lisääntyneestä rikollisuudesta, järjestyshäiriöistä ja sotkuisesta ympäristöstä. Imperialistinen järjestelmä toki ajaa jatkuvasti ihmisiä kurjuuteen ja osa löytää elämäänsä sisältöä esimerkiksi päihteistä, mikä näkyy köyhillä alueilla ongelmien kasvuna. Toisaalta kaupungin vuokrataloissa elää myös työläisiä, joilla ei ole yksinkertaisesti varaa asua muualla vuokrien kohotessa ja riiston kiristyessä. Kyse ei ole siitä, että köyhyys itsessään tarkoittaisi rikollisuutta, että köyhyys olisi häpeällistä – ei, köyhyys on maailmaa muuttava voima, vallankumouksellinen voima. Siksi porvaristo puhuukin kauhistuneena ”sosiaalisista ongelmista”, ja opportunistipuolueet esittävät ratkaisuksi ”paremman kaupunkipolitiikan ”, palveluiden turvaamisen ja pyrkivät ”osallistamaan” lähiöiden asukkaita. Tämä kuitenkin on vain puhetta: lupauksista huolimatta palveluja vain huononnetaan, ja uudistukset palvelevat vain joukkojen integroimista läpimätään järjestelmään, jonka todelliset kasvot ovat köyhyys ja kurjuus maailman enemmistölle. Lisäksi useat hankkeet, esimerkiksi liikenneyhteyksien kehittäminen, palvelee vain finanssipääomaa: ”parannetuille” asuinalueille rakennutetaan uusia asuntoja, joihin halutaan houkutella ”maksukykyistä” väestöä sijoittajien hyödyksi, ja alueen vuokrataso alkaa nousta, mikä pakottaa entiset asukkaat muuttamaan muualle. Köyhimmät joutuvat asumaan purkukuntoon asti ränsistyneissä, syrjäisissä ja levottomissa taloissa. Vain vallankumouksen, kansansodan kautta voidaan ajaa pois loismaiset vuokraisännät, järjestäytynyt rikollisuus sekä järjestää rakentaminen ja asuinalueiden palvelut vastaamaan todellisesti sen asukkaiden etuja.
Asuntopolitiikasta ja finanssipääomasta
OECD-maiden vertailussa Suomessa vuokralla asuminen on kalleinta. Vuokralla asuvien tuloista 32% menee selvityksen mukaan asumismenoihin, vaikka yleisellä tasolla asumismenot eivät Suomessa ole ”kohtuuttoman” korkeat. Osittain tämä johtuu siitä, että vuokralla asuvat ovat erityisesti pienituloisia, eli heidän tuloistaan suhteellisen iso osa menee asumiseen. Vuokra-asuminen on kuitenkin lisääntynyt, sillä yhä useammalla ei jää rahaa säästöön omistusasunnon hankkimiseksi. Tämä kertoo siitä, että vuokrat kasvavat palkkoja nopeammin. Yhä useammat muuttavat suurimpiin kaupunkeihin, ns. kasvukeskuksiin, töiden tai opiskelujen perässä. Korkea kysyntä on osaltaan vaikuttanut vuokrien nousuun. Tilanne on toisaalta muuttunut hieman etäopiskelun ja -työn myötä: vapaita vuokra-asuntoja on markkinoilla runsaasti tällä hetkellä, eli vuokrien kasvun uskotaan hidastuvan. Erityisesti vapaarahoitteisten asuntojen osuus on lisääntynyt asuntotuotannosta. Uusia asuntoja rakennetaan kasvavassa määrin asuntosijoittajien tarpeisiin: esimerkiksi vuonna 2019 46% uusista asunnoista oli vuokra-asuntoja.
Esimerkiksi Turussa vuokrataso nousi eniten Suomessa vuonna 2020. Turun kaupunki omistaa kiinteistöyhtiö TVT:n, joka tarjoaa asuntoja 15-20% yleistä vuokratasoa halvemmalla. Tällaisten tuettujen asuntojen tuotanto on vähentynyt viime vuosina, ja vapaarahoitteisten puolestaan lisääntynyt. TVT:n vuokratalojen asukkaat ovat esimerkiksi valittaneet asuntojen heikosta laadusta: asukkaat ovat saaneet homeoireita, ja esimerkiksi nyt purkutuomion saaneen Varissuon Konradinkujan kerrostalojen parvekkeet olivat pitkään poissa käytöstä, koska rakennus oli niin huonossa kunnossa. Kaupungin vuokratalot siis päästetään niin heikkoon kuntoon, että ne on pakko purkaa – ja tilalle rakennetaan uusia asuntoja, joissa vuokrataso on aiempaa korkeampi.
Imperialistisessa kilpailussa mukana pysyäkseen suomalaisen finanssipääoman on kasvatettava riistoastetta kotimaassa. Tämä näkyy esimerkiksi niin, että reaalipalkkoja alennetaan elämisen kallistumisen avulla: palkat eivät nouse, mutta elämisen menot, kuten vuokrat, kyllä. Yhä suurempi osa tuloista menee siis elämiseen. Toistuvat talouskriisit, riistoasteen kasvattaminen hyödyntämällä siirtotyövoimaa ja siirtämällä tuotantoa synnyttävät työttömyyttä ja rapauttavat työväenluokkaisia keskikerroksia. Yhä harvemmalle jää siis rahaa säästöön omistusasuntoon, joka on Suomessa yleisin varallisuuden muoto. Rakennusyhtiöt myös tarjoavat asuntosijoittajille palveluita, joiden avulla nämä voivat valita ”parhaat päältä” ennen kuin asunnot tulevat myyntiin. Näemme siis tässäkin varallisuuden keskittymistä monopoleille.
Asuntosijoittamista on lisännyt alhainen korkotaso, ja asuntoihin sijoittaminen antaa vakaampaa ja tasaisempaa tuottoa kuin esimerkiksi osakkeet. Siinä on myös verohyötyjä: sijoittaja voi vähentää uusien kerrostalojen taloyhtiöiden asuntolainojen maksuosuudet verotuksessaan toisin kuin omistusasujat. Pankit ohjaavat rakentamista ja remontoimista: ne voivat esimerkiksi päättää, että kiinteistön arvo on liian alhainen, joten taloyhtiölle ei myönnetä remonttilainaa. Näin siis valtio toisaalta vero- ja finanssipolitiikkaa sijoittajien hyödyksi, ja finanssipääoma ohjaa tuotantoa. Rakentaminen ja kiinteistöjen remontointi siis keskittyy alueille, joissa nähdään ”kasvupotentiaalia”. Asuntoja ei rakenneta ihmisten tarpeisiin vaan välineiksi korkeiden monopolivoittojen tuotantoon. Köyhien alueiden annetaan rapistua, samalla, kun kehitettävillä alueilla vuokrat nousevat niin, että köyhimpien on muutettava muualle.
”Sosiaaliset ongelmat” ja porvariston keinot
Porvariston kuntavaalisirkuksen lähestyessä tulemme varmasti kuulemaan monia huolestuneita lausuntoja syrjäytymisestä ja ongelmalähiöistä. Porvaristo esittää köyhyyden häpeällisenä ja haluaa mustamaalata sitä, iskostaa ihmisten mieliin oman ideologiansa siitä, että kenestä vain voi tulla rikas kovalla työllä, ja samalla aiheuttaa epäsopua köyhälistön keskuudessa. Onhan köyhyys tieteellisesti organisoituna porvaristolle vaaraksi, sillä kaikkialla maailmassa köyhimmät vaativat vallankumouksellisinta politiikkaa ja ovat valmiita uhraamaan kaikkensa – sillä heillä ei ole mitään, mikä pidättelisi heitä, he näkevät kaikista selkeimmin imperialismin todellisen luonteen ja ovat valmiita taistelemaan sitä vastaan, koska uudella vallalla on kaikki annettavanaan heille, ja tämän voiman järjestäydyttyä kommunistisen puolueen, so. marxilais-leniniläis-maolaisen puolueen alaisuuteen, se ei voi hävitä.
Joukkoja yritetään huijata osallistumaan kuntavaaleihin niiden väitetyn ”paikallisuuden” takia. Puolueet lupailevat parempia palveluita, parempia liikenneyhteyksiä ja viihtyisämpiä ympäristöjä. Kuten aiemmin on todettu, nämä kuitenkin ensisijaisesti palvelevat asuntosijoittajia. Lisäksi ns. hyvinvointivaltio on kriisissä: porvaristo ei voi enää samalla tavalla lahjoa työväenluokkaa imperialismin yleiskriisin edetessä, ja palveluiden parantaminen jää lähinnä korulauseiksi. Ottakaamme esimerkiksi Turun kaupungin, jossa jatkuvasti pyritään kehittämään keskustaa valtavilla rakennushankkeilla, mutta TVT:n vuokratalot jätetään rappiolle ja julkisista menoista säästetään! Näemme myös osallistamishankkeita, esimerkiksi asukasbudjetointia ja aluefoorumeita, joissa väitetysti lähiöiden asukkaat pääsevät vaikuttamaan omiin asioihinsa suoraan. Näiden tehtävänä on kuitenkin vain luoda illuusioita vaikuttamisesta ja yhteisestä hyvästä, taata se, että porvariston poliitikot voivat tyytyväisenä todeta: ”tämä on kansan tahdon mukaista”, ja sitten jättää tämä kansan tahto täysin huomiotta.
On tietenkin tosiasia, että köyhillä asuinalueilla on paljon ”sosiaalisia ongelmia” kuten päihdeongelmia ja rikollisuutta. Syrjäytyminen on mätänevän imperialistisen järjestelmän ilmiö: ensinnäkin kriisiytyessään se synnyttää työttömyyttä ja suistaa ihmisiä myös imperialistisissa maissa kurjuuteen, ja toiseksi porvaristo antaa ihmiselämän tarkoitukseksi palvella mahdollisimman tehokkaasti pääomaa, voittojen kerryttämistä porvarille – jos siihen ei pysty, on hyödytön. Joukkoja turrutetaan porvarillisen ideologian lisäksi päihteillä, ja ei ihme, että moni hakee elämäänsä sisältöä niistä. Mutta – johtuvatko nämä ilmiöt siitä, että köyhyys tekisi ihmisestä pahan? Ei, nämä ovat imperialismin kasvot, eikä porvaristo voi koskaan ratkaista näitä ongelmia. Tarkoittaako se, että lähiön asukkaat eivät ole kiinnostuneita osallistumaan porvariston politiikkaan sitä, että he olisivat laiskoja, epäpoliittisia tai tyhmiä? Ei tietenkään, he vain näkevät sen, ettei se palvele heitä millään tavalla. Kyse on siis siitä, että joukot tarvitsevat vallankumouksen, joka ainoastaan voi ratkaista heidän ongelmansa, ja ne tarvitsevat johtonsa, kommunistisen puolueen.
Kansansota ja uusi valta ratkaisuna
Kuten siis näemme, asuntokysymyksen juurisyy on finanssipääoma, joka kahmii joukkojen tuloista ison osan vuokran muodossa. Tuotanto ei palvele joukkojen tarpeita, vaan finanssipääomaa. Samalla kriisiytyvä imperialistinen järjestelmä luo aina vain lisää köyhyyttä ja ajaa ihmisiä epätoivoisiin olosuhteisiin, eikä suomalainenkaan finanssipääoma enää pysty yhtä lailla lahjomaan työväenluokkaa. Porvaristo ei pysty ratkaisemaan ongelmaa, vaikka miten vaalipuheissaan puhuisi palveluiden parantamisesta ja huolestuttavista kehityskuluista. Ratkaisu on siis tänä päivänä marxilais-leniniläis-maolaisen, kommunistisen puolueen johtama kansansota vallan valtaamiseksi, sillä vain tämän avulla voidaan todella ratkaista joukkojen päivittäisiä ongelmia ja puolustaa näiden etuja. Tämä tarkoittaa siis köyhyyden, maailmaa muuttavan voiman, tieteellistä organisointia.
Suomessakin kansanjoukkojen tyytymättömyys kasvaa päivä päivältä imperialistisen järjestelmän ajautuessa vain syvemmälle ahdinkoonsa. Vain kulkemalla Suomen kaupungeissa näemme, että elämme edelleen luokkayhteiskunnassa. Suuri merkitys on siis ensinnäkin imperialistisen järjestelmän ja finanssipääoman vallan hävittämisellä, sillä se luo ”sosiaalisia ongelmia” ja toivottomuutta, tekee voittoa ihmisten perustarpeilla ja perustuu siis riistoon. Toisaalta vielä suurempi merkitys on sillä, mitä rakennamme tilalle: sosialismin, jossa tuotanto järjestetään palvelemaan finanssipääoman sijasta kansanjoukkoja, ja jossa luokkayhteiskunnan jäänteet puretaan, päätyen lopulta kommunismiin. Tämä prosessi alkaa jo kansansodan aikana tukialueiden kehittämisen muodossa, sillä sitä käydään joukkoja varten ja niihin tukeutuen: toisin kuin imperialistisissa tuhoavissa sodissa, kansansodassa rakentava aspekti on pääasiallista.