Julkaisemme vastaanottamamme tekstin liittyen tulevaan kansainväliseen naistenpäivään.
Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
KOHTI KANSAINVÄLISTÄ NAISTENPÄIVÄÄ:
IMPERIALISMI, KORONA JA NAISLIIKKEEN TEHTÄVÄT
Perustajastamme Marxista lähtien ideologiamme, tänä päivänä marxismi-leninismi-maoismi, on aina korostanut kansainvälisyyden ja naisasian merkitystä proletariaatille. Kaikki suuret marxilaiset ovat kehittäneet molempia kysymyksiä, ja proletaarinen internationalismi ja proletaarinen feminismi ovat marxilaisuuden elimellisiä osia. Kansainvälisessä naistenpäivässä nämä eri puolet tulevat yhteen, ja tartumme tähän tilaisuuden esittääksemme käsityksiämme Suomen naisliikkeen eräistä perustehtävistä erityisesti nykyisissä oloissa. Samalla, ottaen huomioon nykyisten olojen vaikutuksen naisiin, katsomme, että tänä vuonna päivällä on erityisen korostunutta merkitystä luokkataistelulle kansainvälisesti ja Suomessa.
Naiskysymys on kansainvälinen kysymys
Tämän vuoden kansainvälinen naistenpäivä avautuu keskellä imperialismin yleiskriisin syvenemistä ns. “koronakriisinä” proletaarisen maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa. Perusfaktat ovat kiistattomia: maailman bruttokansantuote on uponnut enemmän kuin kertaakaan “rauhan” aikana sitten 30-luvun, ja kaikkialla maailmassa on nähty hätätilojen lainsäädännön käyttöä tavalla, jota on nähty vain sota-aikoina. Tämä tulee ymmärtää selvästi. Jättiläismäinen liikatuotannon kriisi on alkanut purkautua kiristäen ristiriitoja imperialistien välillä, jotka pyrkivät nykyisen kriisin oloissa hankkiutumaan suotuisiin asemiin aloittaakseen uusia sotia vaikutusalueista ja hegemoniasta maailmassa. Poliittisesti kysymys on perustuslakien ja demoliberaalien periaatteiden kumoamisesta, mikä osoittaa demokratian kriisiä. Raskaimman taakan kantavat joukot kaikkialla maailmassa, erityisesti sorretuissa maissa, jotka ovat saaliinjaosta käytävän interimperialistisen kiistan kohteena. Sanalla sanoen imperialismi on taantumusta kautta linjan, kuten Lenin on asettanut, ja pääasiassa se on kuolevaa kapitalismia, joka, kuten puheenjohtaja Maon teesi kuuluu, tulee lakaistuksi pois nykyisessä “50–100 vuoden” ajanjaksossa, jolloin vallankumouksesta on tullut päätrendi historian ja politiikan alalla.
Samalla, kun imperialistit ovat astuneet entistä kärjistyneempään keskinäiseen taisteluun, niiden päähuoli ei kuitenkaan ole toiset imperialistit, vaan vallankumous. Juuri vallankumousta torjuakseen ne pyrkivät kohoamaan ylemmäs keskinäisessä kilpataistelussaan ja heikentämään muita. Ei saa olla epäselvyyttä siitä tosiasiasta, että imperialismin vastavallankumouksellinen politiikka on mitä tietoisinta, kun sen päivät alkavat olla luetut maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa. Silti, millään viekkaudella ne eivät kykene loppuun asti pelastamaan nahkaansa, vaan mitä kovemmin ne sortavat, sitä enemmän joukot nousevat vallankumoukselliseen taisteluun, joka proletariaatin johdolla kuljettaa ihmiskuntaa sen voitonmarssilla kommunismiin. Se on, kuten puheenjohtaja Mao opettaa, imperialistit ovat samaan aikaan paperitiikereitä ja todellisia tiikereitä: strategisesti meidän on halveksittava heitä, mutta taktisesti otettava heidät vakavasti.
Juuri näistä lähtökohdista meidän on lähdettävä, jos haluamme ymmärtää naiskysymyksen oikein ja sen, miksi naiset on laitettu erityisesti kantamaan ns. “koronakriisin” taakan. Lenin on tunnetusti sanonut: “Kaikkien vapautusliikkeiden kokemus vahvistaa, että vallankumouksen menestys riippuu naisten osallistumisasteesta”. Imperialistit tietävät tämän, ja siksi he iskevät naisia vastaan maailman mitassa. He haluavat iskeä proletaarisen maailmanvallankumouksen sydämeen.
Muistaen, miten naisten emansipaatio on sidottu proletariaatin emansipaatioon, tuo ymmärrys on vietävä loogiseen johtopäätökseensä: naiskysymys on kansainvälinen kysymys, ja sitä se on ollut kansainvälisen luokkamme proletariaatin alkuajoista lähtien, siitä todistaa Toisen internationaalin aloittama ja Kolmannen internationaalin vakiinnuttama kansainvälinen naistenpäivä 8.3., josta Kansainvälinen kommunistinen liike pitää edelleen hellittämättä kiinni. Erityisen tärkeää kansainvälisen liikkeemme kannalta on naiskysymyksen merkitys maailmanvallankumouksen strategialle, sillä naiset kannattelevat enemmän kuin puolta taivasta, ja siten naisjoukot, erityisesti talonpoikaiset, muodostavat massiivisen vallankumouksellisen painon maailmassa keskittyen erityisesti sorrettuihin maihin, joiden kansallinen vapautusliike on maailmanvallankumouksen perusta kansainvälisen proletaarisen liikkeen johdolla. Tätä korostaa entisestään patriarkaalisen sorron erityinen voimakkuus puolifeodaalisissa maissa. Mikäli emme ymmärrä näitä, emme ole ymmärtäneet proletaarisesta feminismistä mitään.
Faktat puhuvat tämän ymmärryksen puolesta. YK:n tunnustuksen mukaan ennen pandemiaa naiset tekivät “lähes kolme kertaa niin paljon maksamatonta hoiva- ja kotityötä kuin miehet”, ja pandemian alettua tämä on lisääntynyt johtuen koulujen sulkemisista ja terveydenhuoltojärjestelmien venyttämisestä. Jo yksi ainoa numero antaa meille karkean kuvan siitä, miten painava tekijä maailmantaloudessa on naisten patriarkaalinen sorto: ennen pandemiaa maksamatonta hoivatyötä tehtiin päivittäin 16,4 miljardia tuntia, josta yli 2/3 naisten toimesta, so. lähes 3 tuntia naista kohden. Covid-pandemia on paitsi lisännyt kysyntää kotiorjuudelle, se on myös tuottanut sen tarjonnan iskemällä erityisesti naisten työmarkkinoille. Vaikutus on luonnollisesti voimaperäisin maailman enemmistön muodostavissa puolifeodaalisissa maissa, mutta samalla hyvin puhuttelevaa on, että esimerkiksi USA:ssa syyskuussa 2020 työvoiman ulkopuolelle tippui nelinkertainen määrä naisia miehiin verrattuna, ja myös täällä “sivistyksellään” ja “tasa-arvollaan” ylpeilevässä “EU”:ssa tilastot osoittavat selvästi, että isku on kohdistunut voimakkaammin naisten työssäkäyntiin – asia, jota entisestään korostaa naisten jo valmiiksi pienempi työmarkkinaosuus. Yhdessä näiden kanssa nähdään naisvastaisen väkivallan räjähdysmäinen kasvu. Jo ennen pandemiaa, YK:n mukaan, “243 miljoonaa 15–49-vuotiasta naista koki seksuaalista ja/tai fyysistä väkivaltaa kumppanin taholta viimeisen vuoden aikana”, mikä on vain pahentunut. Mainitaksemme vain erään “sivistyneen” maan, Ranskan, siellä raportit kotiväkivallasta ovat kasvaneet 30 % pandemian aikana, mikä on vain jäävuoren huippu, kun valtaosaa tapauksista ei raportoida. Tämä on osa imperialistista terrorismia ja suoranaista sotaa, johon maailman taantumus on ryhtynyt nykyisessä tilanteessaan.
Lyhyesti sanoen kaikkea tuota merkitsevät imperialismin lockdownit sun muut toimet nykyisessä kriisissä, ja ne on tietoisesti päästetty valloilleen lähtien jo siitä, miten itse koronaviruksen annettiin vapaasti levitä maailmassa tammi–helmikuussa 2020, kun pandemian tuleminen oli jo nähtävissä. Kuten Perun kommunistinen puolue (PKP) on meille kiteyttänyt, “imperialismin kehittyessä porvarillinen käsitys naisten asemasta taantumuksellistuu”. Jopa YK, jonka agendalla ei suinkaan ole anti-imperialismi, on pakotettu tunnustamaan tilanteen ja puhuu siksi “varjopandemiasta” peitelläkseen sitä, että hyökkäys naisia vastaan on tarkoituksellista.
Tuossa kontekstissa on helppo nähdä, miten suuri on heidän painonsa maailmanvallankumouksessa. Muistamme imperialismia poislakaisevien oikeutettujen sotien kaksi tyyppiä: kansalliset vapautussodat ja pääasiassa kansansodat. Naisten rooli molemmissa, erityisesti kansansodissa, joita käydään tänään Perussa, Turkissa, Intiassa ja Filippiineillä, on tunnetusti massiivinen vahvistaen Leninin teesin naisten osallistumisen tärkeydestä. Kaikkein kirkkaimpana esimerkkinä on Perun kansansota, jossa naisten osuus on tähän päivään asti saavuttanut suurimman voimakkuutensa kaikissa välineissä: puolueessa, armeijassa ja yhteisrintamassa. Huippuvuosina PKP:n Keskuskomiteasta 60 % oli naisia ja sen Poliittisesta toimikunnasta jopa 2/3, tämä jos mikä on puhuttelevaa! Se osoittaa, miten mahtavaksi voimaksi kansansodissa palveluksina maailmanvallankumoukselle naiset voivat kohota muodostaen samalla räikeän kontrastin naisten asemalle imperialismin, patriarkaatin ja useimmissa maissa myös puolifeodalismin alla. Se vakuuttaa naisjoukkoja oman kokemuksensa pohjalta oikeasta ideologiasta, marxismi-leninismi-maoismista, joka yksin voi johtaa naisten emansipaatioon. On sangen ymmärrettävää, miksi imperialistit, jotka janoavat naisten verta ja hikeä, ovat niin peloissaan, että epätoivoisesti iskevät entistä kovemmin naisia vastaan – yritys, joka valuu hukkaan, kuten kaikki taantumuksen suunnitelmat.
Niinpä “korona-aikana” olemme nähneet sorrettujen kansakuntien naisten nousua vastarintaan mm. Chilen naisten roolin yhteispadoissa, Meksikon naisten taistelevat protestit marraskuussa naismurhia ja poliisiväkivaltaa vastaan ja Puolan naisten demokraattisen taistelun aborttioikeuden puolesta. Imperialististen kansakuntien osalta panemme merkille Saksan punaisten naisten menestyksen 25.11. seuraten oikeaa tunnusta: “Naiset taistelkaa ja tehkää vastarintaa! Hätätilaa ja patriarkaalista väkivaltaa vastaan!” Tällaiset esimerkit vahvistavat meille, että mitä ikinä imperialismi yrittääkään tehdä asemansa helpottamiseksi, se ei voi olla seuraamatta puheenjohtaja Maon kuvaamaa logiikkaa: aiheuttaa häiriöitä, epäonnistua, aiheuttaa taas häiriöitä, epäonnistua taas… lopulliseen kukistumiseensa asti. Sen sijaan kansa välttämättä seuraa omaa logiikkaansa: taistella, epäonnistua, taistella taas, epäonnistua taas… lopulliseen voittoonsa asti.
Naisliikkeen tehtävät Suomessa
Naiskysymys Suomessa on osa kansainvälistä naiskysymystä, eikä tästä lähtökohdasta sovi poiketa. Kun vertaamme suomalaisten naisten asemaa siihen, mikä naisilla on muissa kansakunnissa, huomaamme ensiksi, että naisten työssäkäynti kodin ulkopuolella on täällä jokseenkin yleistä: sukupuolten välinen ero työllisyysasteessa, myös kun huomioidaan osa-aikaisuus, on vain viitisen prosenttia, kun taas esimerkiksi “EU”-maiden keskiarvo liikkuu 15–20 % tienoilla, ja Euroopan suurista imperialistimaista keskimääräistä suurempi kuilu on sellaisissa “sivistys”-maissa kuin Iso-Britannia, Saksa ja Italia (2016). Myös kotitöiden jakaantuminen on Suomessa jokseenkin tasaista, kun vertaillaan muihin “EU”-maihin, niin sorrettuihin, joissa tilanne on selvästi pahempi, kuin imperialistisiinkin. Tämän näennäisen “tasa-arvoisuuden” rinnalla esiintyy kuitenkin selvästi “EU”-maiden keskiarvoa korkeampi sukupuolten välinen palkkaero, joka on Suomessa “EU”-maiden suurimpia (2018). Kontrasti on huutava. Silti tuokaan tyhjä “tasa-arvo” ei kosketa kaikkia yhtäläisesti, vaan esimerkiksi maahanmuuttajanaisten työllisyysaste on huomattavasti suomalaisnaisia pienempää.
Edelleen, historiallisesti Suomen naiset ovat valloittaneet äänioikeuden maailmassa ensimmäisten joukossa vuonna 1906, ja heidän osallistumisensa esimerkiksi porvarilliseen politiikkaan on verrattain korkeaa, esimerkiksi nykyisestä eduskunnasta on enemmistö naisia. Nämä ovat taloudellisia ja poliittisia asioita, joihin vedoten suomalainen imperialismi ylpeilee aito šovinistisessa hengessä olevansa “tasa-arvon mallimaa”. On fakta, että naisten kotiorjuuden feodaaliset jäänteet ovat jokseenkin vähäisiä verrattuna moniin muihin porvarillisiin kansakuntiin, mukaan lukien “sivistyneisiin” eurooppalaisiin, ja vieläkin tärkeämpää on, että heidän osallistumisensa yhteiskuntaan kodin ulkopuolella, joka on edellytyksenä proletaarisen tietoisuuden syntymiselle heissä, on verrattain suurta. Se on luokkataistelun kannalta hyvä asia, mutta sitä ei tule sekoittaa kysymykseen “tasa-arvosta”. Manifestia mukaillen: porvaristo on paitsi takonut aseet itseään vastaan, myös luonut naiset niitä käyttämään. Juuri tämä huolestuttaa imperialismia.
Naisten suuri osallistuminen yhteiskuntaan on tulosta historiasta, jossa osansa ovat näytelleet sekä joukkojen valloitukset että imperialismin tarpeet, mutta siitäkin huolimatta, että imperialismi tarvitsee naisten osallistumista, se on sille valtava uhka, kaksiteräinen miekka. Siksi se tarvitsee erityisiä keinoja naisten maailmaamuuttavan energian patoamiseksi. Juuri tästä saa selityksensä, miksi tässä “tasa-arvon mallimaassa” on virallisesti tunnustettu naisiin kohdistuva väkivalta, niin seksuaalinen kuin muukin, aivan Euroopan huippua, jopa ohittaen kaikilla mittareilla lähes kaikki Euroopan sorretut kansakunnat. “EU”:n virallisen tutkimuksen mukaan Suomi on toiseksi väkivaltaisin maa naisille (2016). Meidän on ymmärrettävä, että kontrasti naisille “tasa-arvoisen” ja samalla heille väkivaltaisen Suomen välillä, ei ole satunnainen, vaan pyrkii naisten mahdollisimman suureen alistamiseen suomalaisen imperialismin eduille. Muu on idealismia ja satuilua “tasa-arvokehityksestä”, so. illuusioita imperialismista, joka on, muistutamme, taantumusta kautta linjan.
Nyt ns. “korona-aikana” tilanne on räjäytetty käsiin. Valtavalla kokoelmalla erilaisia rajoituksia ja suosituksia on tuotettu se, että kriisissä naisten taloudellinen asema on heikentynyt ja kotiorjuus ja väkivalta heitä kohtaan lisääntynyt. Ensin on naisvaltaiset alat kuten kauppa, matkailu ja ravitseminen sekä siivous, jotka ovat ottaneet iskun, mikä näkyy tilastoissa mm. työttömyyden ja toimeentulotuen kohdalla. Toisaalta on hoitotyö, jossa naiset ovat eturintamassa koronaan nähden, mikä on merkinnyt riiston kiristymistä, ja oman tapauksensa muodostaa myös esimerkiksi opetusala, jossa näyttäytyy etäopetus, joka koskettaa paitsi henkilökuntaa, myös oppilaiden ja opiskelijoiden perheitä, erityisesti äitejä. Naisvaltaisten alojen kuten palvelualojen kohteleminen erityisellä tavalla on räikeässä kontrastissa sen kanssa, että miesvaltaiset työmaat, sellaiset kuin vaikkapa Rauman telakka, ovat osoittautuneet yhtä hyviksi “koronalingoiksi” kuin kauppakeskukset tai ravintolat. Imperialismin perussanoma on, että “kaikki muu on kiellettyä paitsi työnteko”, mikä on kuin itsestään ohjannut vaikutusta naisvaltaisille aloille, mutta samalla on nähtävä, että isku nimenomaan naisten työssäkäyntiä vastaan on ilmaus porvarillisen naiskäsityksen taantumuksellistumisesta imperialismissa. Osana samaa kehityskulkua on kotiorjuuden ja naisvastaisen väkivallan lisääntyminen. Kokonaisuus muodostaa hyökkäyksen, jossa naiset, varsinkin proletaariset, uhrataan interimperialistisen kilpataistelun eduille pyrkien kasvattamaan heitä entistä lujemmin suomalaisen imperialismin puolelle kilpailijoita ja pääasiassa vallankumousta vastaan.
Tismalleen tässä kontekstissa Saarikko on puolueensa vaalikampanjan avauksessa lausunut ne kuvottavat, ääritaantumukselliset sanansa “suomalaiselle naiselle”, joiden sisältönä on, että suomalaisen naisen on annettava kaikki suomalaisen imperialismin hyväksi; samalla ne ovat myös kotiorjuuden ylistys, mutta ei puhtaassa muodossa, vaan yhdistettynä työssäkäyntiin kodin ulkopuolella. Tuollaiset puheet ovat tietysti jatkumoa Keskustapuolueen perinteiselle naiskäsitykselle, mutta niitä ei tule kuitata pelkästään sellaisina. Muistamme, kuinka Marin, tultuaan pääministeriksi, antoi haastattelun, jossa hän, pääministeri ja nainen, “rentoutuu siivoamalla” ylistäen tätä “tasa-arvoksi”, ja Marin on sentään sosialidemokraatti ja naisten työssäkäynnin kannalla! Porvariston naiskäsityksen taantumuksellistumisella on monet kasvot, ja siinä oman osansa näyttelee porvarillinen feminismi, joka “pääasiassa pyrkii vastustamaan naisliikkeen kehitystä proletariaatin johdolla ja ohjauksessa” (PKP). Sen virallinen, valtiollinen muunnos on avoimesti sovinnaista ja keskittyy illuusioon “tasa-arvon mallimaasta” – sen edustajat eroavat vain siinä, mitä reformeja tulee tehdä tai mitä “lasikattoja” rikkoa näennäisen tasa-arvon parantamiseksi imperialismin vallitessa. Toisinaan se päätyy jopa suoranaiseen “tasa-arvo”-šovinismiin. Nykyinen “feministinen” hallitusohjelma, sen näkyvimmät edustajat ja sen allekirjoittaneet puolueet edustavat kaikki porvarillista feminismiä. Puolustaen imperialismia se asettuu viime kädessä naisten aseman taantumuksellistumisen puolelle pyrkien peittelemään sen todellisuutta illuusioilla tasa-arvosta ja reformeista.
Sitten on pikkuporvarillinen muunnos, joka saa usein ulkoisesti radikaalimpia muotoja olennaisen sisällön suuntautuessa yhä sitä vastaan, että naisliikettä kehitettäisiin proletariaatin johdon alla, minkä vuoksi se usein pyrkii ulkonaisesta radikaalisuudestaan huolimatta patoamaan naisten vallankumouksellista räjähdysvoimaa. Sillä on kuitenkin merkittävä ero edelliseen: se mobilisoi naisia poliittiseen liikkeeseen, mikä pikkuporvarillisen feminismin ylitsepääsemättömistä rajoitteista huolimatta tarjoaa poliittisen tilan naisten taistelun päästämiseksi valloilleen. Se saattaa toisinaan hakea “innoitusta” sorrettujen kansakuntien naisten taistelusta, kuten kurdien tai afroamerikkalaisten, mutta se on kyvytön liittämään todella yhteen naisten taisteluita ympäri maailman, sillä se ei pysty ottamaan maailmanvallankumousta avainrenkaaksi, joka yhdistäisi ne.
Kiinnitämme huomiota siihen, että vaikka porvarillinen ja pikkuporvarillinen feminismi vastustavat naiskysymyksen ratkaisua ja vieläpä taantumuksellistuvat imperialismin kehittyessä, ne pystyvät näyttelemään rooliaan vain sillä edellytyksellä, että naisjoukoissa todella löytyy kannatusta niille. Mariátegui on selittänyt: “Naiset, enimmäkseen, vähäisen tai olemattoman poliittisen kasvatuksensa johdosta eivät ole nykyaikaisessa taistelussa uudistava voimaa, vaan taantumuksellinen voima”. Suomessa meidän on nähtävä, että erityinen naisliike on kuihtunut pieneksi sen historiaan nähden, mikä vaikuttaisi olevan tulosta porvarillisen feminismin edistymisestä: naiset on pitkälti mobilisoitu kapitalistiseen tuotantoon ja yhteiskuntaan, joten porvariston tarve erityiselle naisliikkeelle on hyvin rajallinen. Sellaista, lähinnä pikkuporvaristosta koostuvana ja mahdollisesta radikalismistaan huolimatta hyvin reformistisena, on kuitenkin olemassa, ja sen merkitys on nimenomaan ehkäistä proletaarisen naisliikkeen kehitystä esittämällä naisliike pelkästään tuollaisena. Samalla suurimpia naisjärjestöjä, jotka itse asiassa osoittavat porvarillisen feminismin voimaa, ovat naisvaltaiset ammattiliitot, jotka sitovat naisia, erityisesti proletaarisia mutta myös pikkuporvarillisia, ja heidän taisteluaan korporativismilla pyrkien varmistamaan, että se mahdollisimman hyvin palvelee suomalaisen imperialismin etuja. Toisaalta naiskysymystä peitellään pitämällä kovaa melua “pridestä”, jonka puolesta porvarillinen yhteiskunta hyvin pitkälti on, lukuunottamatta vanhakantaisia taantumuksellisia kuten porvarillisista puolueista erityisesti PS, osa Kokoomuksesta ja KD.
Huolimatta hyökkäyksestä naisia vastaan “koronan” nimissä, huolimatta porvarillisen ja pikkuporvarillisen feminismin vaikutuksesta, huolimatta kaikesta tästä – porvaristo ei ole saanut tukahdutettua naisjoukkojen kaipuuta emansipaatiolleen. Tämän näkemiseksi ei vaadita edes suurta ponnistelua. Riittää, kun missä tahansa lähiössä, missä tahansa työmaalla, missä tahansa koulussa juttelee naisten kanssa: heiltä löytyy ymmärrystä naisliikkeen puolesta, heiltä löytyy halua osallistua esimerkiksi mielenosoituksiin, mutta samalla, paljon puhuvana faktana on, että näillä samoilla naisilla ei usein ole edes tiedossa, että Suomessa olisi tänä päivänä naisliikettä tai että kansainvälisenä naistenpäivänä saatettaisiin järjestää kahvitarjoilun sijaan mielenosoitus. Kysymys on siitä, että taistellakseen he tarvitsevat organisoimistaan, jonka porvarillinen ja pikkuporvarillinen feminismi kieltävät heiltä.
Ottaen kannan kaiken sen puolesta, mitä vihollinen vastustaa, me vahvistamme tarpeen naisten taistelulle ja organisaatiolle, ja lähdemme siinä liikkeelle taistelun proletaarisesta yhteisyydestä, joka on sekä eri kansakuntien välillä että nais- ja miesjoukkojen välillä. On yhteinen vihollinen: imperialistinen maailmanjärjestelmä, joka ylläpitää ja voimistaa naisten sortoa omine erikoisuuksineen sorretuissa ja imperialistisissa kansakunnissa; ja yhteinen päämäärä: kommunismi, jonka saavuttaminen on yhtä naisten lopullisen emansipaation kanssa molempien edellyttäessä toisiaan. Tätä taistelun kahtalaista yhtenäisyyttä vastaava tunnus on: Proletaarinen feminismi kommunismin puolesta! Muistaen leniniläisen teesin, että vallankumous omassa maassa on proletaaris-internationalistisen velvollisuuden täyttämisen tärkein kohta ja että samalla on tuettava punaista linjaa kaikissa maissa, korostamme erityisesti kahta tehtävää naisliikkeelle: 1. tarve rekonstituoida SKP vallankumouksen johtoon, 2. solidaarisuus punaisten naisten taisteluille kaikkialla maailmassa. Ilman näitä kahta ehtoa Suomen naisliike ei tule milloinkaan kantamaan osaansa imperialismin ja taantumuksen poislakaisemisessa maailmasta eikä se tule siten ikinä valloittamaan naisten emansipaatiota. Erityisesti painotamme kysymystä SKP:n rekonstituutiosta kansansotaa varten ja naisten roolista siinä, sillä rekonstituutio on viivästynyt strateginen tehtävämme ja naisten vallankumouksellinen paino velvoittaa heitä tarttumaan rooliinsa osana proletariaatin historiallista tehtävää. Samalla se velvoittaa erityisesti meitä marxisti-leninisti-maoisteja politisoimaan, mobilisoimaan ja organisoimaan naiset taisteluun SKP:n rekonstituution puolesta kaikilla tasoilla: joukkoina, militantteina, kaadereina ja johtajina.
Nyt voimme asettaa konkreettisesti kysymyksen nykyisestä tilanteesta Suomen naisliikkeen kannalta ja erityisesti koskien tämänvuotista kansainvälistä naistenpäivää Suomessa. Kysymys on konkreettisesti siitä, annetaanko imperialismin onnistua sen suunnitelmissa alistaa naiset lujemmin taantumuksen palvelukseen vai käytetäänkö tuo imperialismin toiminta naisten mobilisoimiseksi vallitsevaa imperialistista ja patriarkaalista järjestystä vastaan. Samalla kun käsitämme tämän pitkänä taisteluna, emme lyhyenä, huomioimme myös välittömän hetken tämän vuoden kansainvälisenä naistenpäivänä: kun kokoontumisrajoitukset ovat yhtenä osana naisia erityisellä tavalla painavia ns. “koronarajoituksia”, pelkkä mielenosoitusoikeuden käyttäminen jo itsessään muodostuu vastalauseeksi naisten lisääntyneelle sorrolle, ja se välttämättä innostaa naisjoukkoja taisteluun. Painotamme tätä tarvetta taistella, sillä naisten hätä on huutava ja siksi juuri naiset voivat antaa erityisen voimakkaan sysäyksen taistelulle imperialismia vastaan, ja siten vastustamme päättävästi kaikkea kapitulaatiota esimerkiksi ns. “koronarajoitusten” verukkeella. Käsitämme huutavan kontrastin: 8.3. on se päivä, jolloin “sulkutila” astuu käyttöön, sattuva valinta hallitukselta! – tämä tismalleen samalla, kun on käynnissä paikallispuolustusharjoitukset-nimeä kantava maanlaajuinen 4500 hengen taantumuksellinen mobilisaatio paljastaen kuinka “sulkutila” ei poissulje, vaan jopa edellyttääkin militarismia – näistä huolimatta ja näitä vastaan naisten on taisteltava. Vetoamme kaikkiin vallankumouksellisiin, kaikkiin demokraatteihin ja kaikkiin, jotka tuntevat myötätuntoa naisia kohtaan: ottakaa kadut haltuunne 8.3.!
Imperialismia ja patriarkaattia vastaan!
Proletaarinen feminismi kommunismin puolesta!
Alas naisvastaiset “koronarajoitukset”!
Rohkeasti kohti kansainvälistä naistenpäivää 8.3.!
Maolainen Komitea Suomessa
Helmikuussa 2021