Australian työväenpuoluetta (ALP) repii korruptioskandaalien sarja. Kaksi puolueen New South Walesin osavaltion hallituksessa istuvaa ministeriä on tällä hetkellä vangittuina epäiltynä lahjusten vastaanottamisesta tahoilta, jotka on yhdistetty nk. ”Kiinan kommunistiseen puolueeseen” (CCP). Myös kolmea muuta New South Walesin osavaltionhallituksen työväenpuolueen mandaatilla istuvaa ministeriä epäillään vastaavista rikoksista, ja taustalla on moniulotteinen ja epämääräinen liikemiesten vaalirahoittajien verkosto.
Korruptioskandaalit ovat ravistelleet ALP:ia jo aiemmin, ja johtaneet ALPn New South Walesin osaston pääsihterin Kaila Murnainin eroon vuonna 2019. Murnainia verrattiin Uuden-Seelannin pääministeriin Jacinda Ardeniin, jota puolestaan on verrattu Suomen pääministeriin Sanna Mariniin. Murnainia pidettiin Australian sosiaalidemokratian tulevaisuutena, joten poliittisen nousukiidon päättyminen korruptioskandaalin seurauksena eroon oli erittäin katkera pala Australian sosiaalidemokraattien poliittiselle eliitille, joka oli masinoinut tämän taakse isolla rahalla tehdyn säälittävän ja porvarillisen julkisuus- ja imagokampanjan. On mielenkiintoista, että suomalaiset porvarilliset mediasivustot ovat olleet hiljaa Australian työväenpuolueen tapauksesta.
Australian työväenpuoluetta on pidetty sosiaalidemokraattisten sisarpuolueidensakin joukossa poikkeuksellisen oikeistolaisena, puolueena joka ensimmäisenä lähti tekemään uusliberalistista politiikkaa ja murtamaan sosiaalidemokraattien avioliittoa ay-liikkeen kanssa ensimmäisenä imperialistisessa lännessä jo 1970-luvun puolivälissä, jo ennen Ronald Reaganin ja Margaret Thatcheria.
Vaikka sosiaalidemokraattiset työväenpuolueet ottivat rahaa ja logistista apua läntisiltä tiedustelupalveluilta (kuten CIA:lta ja MI6:lta) vastaan koko kylmän sodan ajan heikentääkseen kommunistien asemaa ay-liikkeessä, niin Australian työväenpuolueen toiminta oli poikkeuksellisen avointa ja hyökkäävää pyrkimyksissä luokkasovun edistämisessä.
Australian työväenpuolueen tapauksella on kuitenkin myös laajempi merkityksensä, eli sen kohdalla ei ole kyse pelkästään tapausesimerkistä, vaan sen voidaan katsoa edustavan myös maailman sosiaalidemokraattisten puolueiden politiikan perikatoa laajemmin. Dialektisen materialismin ja marxismi-leninismi-maoismin näkökulmasta katsottuna Australian työväenpuolueen nykyinen tilanne ei ole poikkeus, vaan looginen jatkumo luokkasovun ja suurporvariston, sekä finanssipääoman uskollisesta puolustamisesta.
Tämä tapahtuu nykyisen kriisin kontekstissa, vallankumouksellisten voimien kasvun seurauksena. Näemme kaikkialla maailmassa joukkojen taisteluiden kasvua, sekä määrällisesti että intensiteetiltään. Näistä vain jotain yksittäisiä esimerkkejä ovat mm. Ranskassa mielenosoitukset poliisivaltiokehitystä vastaan, Hollannissa suuret mielenosoitukset fasistista ulkonaliikkumiskieltoa vastaan, talonpoikien taistelut Brasiliassa, Mapuche kansan taistelut maidensa puolesta, unohtamatta kukoistavia kansansotia Perussa, Turkissa, Filippiineillä ja Intiassa.
Toisen maailmansodan jälkeen sosialidemokraattiset puolueet pyrkivät patoamaan työväenluokan sosialistisen vallankumouksen nk. ”hyvinvointivaltiolla”, jonka tarkoituksena oli ”kesyttää” työväenluokan vallankumouksellinen tendenssi ja luokkatietoisuus. Suomalaisessa kontekstissa luokkasovun keskeisin ilmentymä oli nk. ”tulopoliittinen ratkaisu” tai tulopolitiikka. Luokkasovun edistämisen ideologisessa ulottumassa on ollut heikentää vallankumouksellista tendenssiä.
Australian työväenpuolueen tilanne on yleistettävissä myös muihin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin maailmanlaajuisesti. Tukensa (vaikkeivät aina sanoissa, mutta käytännössä) luokkasovun edistämiselle ovat antaneet niin sanotut vasemmistopuolueet, parlamentaariset lakeijat, jotka ovat irrottautuneet työväenluokan kansainvälisen aseman edistämisestä ja sosialistisesta vallankumouksesta, jotka toisinaan saattavat kutsua itseään ”marxilaisiksi”. He ovat valinneet vaalit, vaaleihin liittyvän korruption, finanssipääoman ja hylänneet työväenluokan sosialistisen vallankumouksen.
Sosiaalidemokraatit ja muu parlamentaarinen vasemmisto, eli revisionistit ja/tai revisionistien perilliset kamppailevat samoista äänestäjistä, ja käyttävät samoja vaaliteknisiä aseita. Tällaisia esimerkkejä löytyy runsaasti, kuten Kreikan Syriza, Espanjan Podemos, Ison-Britannian Jeremy Corbyn ja Suomen Vasemmistoliitto. Porvarillinen valtamedia lukee näitä ilmiöitä ”vasemmistoradikaaleina”, ja esittää nämä uhkana kapitalismille ja suurpääomalle. Viime aikainen kotimainen uutisointi on nostanut esiin esimerkiksi SDPn varapuheenjohtaja Matias Mäkysen ”kapitalismikritiittisiä” kannanottoja, joista voidaan päätellä myös Suomen sosiaalidemokraattien siirtyvän edellä kuvaillun kansainvälisen tendenssin suuntaan eli ”kosmeettisen vasemmistoradikalismin suuntaan”.
Yhtä kaikki, tämä ei kuitenkaan edistä työväenluokan asemaa, vaan näivettää ja kurjistaa työväenluokan tilannetta entisestään. Näytöt näiltä tendensseiltä tiedetään. Kuten muistamme, Kreikan Syrizan tapauksessa Syriza taipui liki välittömästi kansainvälisen porvariston edustajien eli ”troikan” edustajien vaatimusten edessä. Jos katsomme hiukan kauemmas ajassa, niin myös Perun pahamaineisen APRAn (joka myös määritellään sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi) Alan Garcia esiteltiin kansainväliselle medialle ”vasemmistoradikaalina” presidenttinä kun hänet valittiin ensimmäiselle kaudelleen Perun kansansodan ollessa täydessä käynnissä vuonna 1985. Kuten tiedämme Perun kansansodan loistavista opetuksista, historia osoitti Garcian käyttäneen aivan toisenlaisia vaatteita, nimittäin fasismin mustaa pukua.
Nykyisen kriisin kärjistymisen myötä sosiaalidemokraatit toimivat perinteisen roolinsa mukaisesti. Sen politiikka on finanssipääoman, joukkojen kurjistumisen ja fasistisen tendenssin edistämisen puolesta. Työväenluokalle sosiaalidemokraatit ovat edelleen ”jotain lainattua, jotain uutta”, eli samaa vanhaa agendaa uusissa, hiukan ”radikaalimmissa vaatteissa”. Proletariaattia ei pidä mädättää sosialidemokraattisella porvarillisella politiikalla, vaan kasvattaa aidolla luokkatietoisuudella marxismi-leninismi-maoismin ohjaamana, kohti kansansotaa, sosialistisia ja uusdemokraattisia vallankumouksia.