Eduskuntavaalien johdosta julkaisemme oheisen artikkelin toimituskunnaltamme.
Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
PORVARILLISEN DEMOKRATIAN KEHITYSPROSESSI SUOMESSA JA KOMMUNISTINEN VAALIBOIKOTTI
Marxilaisuus on aina opettanut, että porvariston järjestämät vaalit ovat petollisia ja proletariaatin on käytettävä niitä vain agitaation ja propagandan välineenä vallankumouksen valmistelemiseksi. Se, miten vaaleja tulisi tähän tarkoitukseen käyttää, on sen sijaan muuttunut historian saatossa. Marxin aikana monissa maissa tehtävänä oli vielä vaatia parlamentarismia monarkismin tilalle demokraattisen vallankumouksen viemiseksi loppuun. Leninin aikana tehtävänä oli vaalien ja parlamenttien kautta politisoida, mobilisoida ja organisoida joukkoja vallankumoukselliseen taisteluun. Puheenjohtaja Maon aikana – ja varsinkin maailmanvallankumouksen nykyisessä vaiheessa, strategisessa offensiivissa – vaalit ja parlamentit ovat muuttuneet yksinomaan imperialismin välineiksi, ja proletariaatin asenteena on oltava niiden vastustaminen, jotta joukot voivat omaksua vallankumouksellisen tien.
Tänään ainoa johdonmukaisesti marxilainen kanta on yleensä kaikkien porvariston diktatuurin vaalien boikotointi, sillä yhtäältä se palvelee poliittisen kriisin syventämistä ja siten kypsyttää olosuhteita vallankumoukselle, toisaalta se synnyttää vaalienvastaista tendenssiä joukoissa kasvattaen heitä vallankumoukseen. Revisionistien ja kaikkien opportunistien pyhänä päämääränä sen sijaan on porvariston herruuden ikuistaminen, ja sen osana parlamenttikretinismillään he yhtäältä toivovat voivansa helpottaa porvariston kriisiä vallankumouksellisen tilanteen kehityksen jarruttamiseksi, toisaalta he haluavat madaltaa joukkojen tietoisuutta, varsinkin tuudittamiseksi perustuslaillisuusilluusioilla.
Tulevien eduskuntavaalien alla haluamme esittää analyysimme vaalien ja laajemmin porvarillisen demokratian kehityksestä Suomessa. Tällainen analyysi on välttämätön, jotta voidaan ottaa konkreettinen kanta vaaleihin ja ymmärtää, miten Suomessa vaalit ja eduskunta ovat muuttuneet imperialismin yksinvaltiuden välineiksi ja miksi ja miten proletariaatin on vastustettava niitä voidakseen käyttää niitä agitaation ja propagandan välineenä vallankumouksen valmistelemiseksi. Näin ollen meidän on erityisesti torjuttava revisionistien parlamenttikretinismi voidaksemme edistää taistelua oikean tien takaisinottamiseksi osana SKP:n rekonstituution prosessia marxismi-leninismi-maoismin, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevien kontribuutioiden alaisuudessa. Artikkelissa tarkastellaan ensiksi kysymystä historiallisesti ja lopuksi selvitetään vaaliboikottitaktiikkaa.
I. VAALIT OVAT ELINTÄRKEITÄ TAANTUMUKSELLE
Nykyisissä oloissa vaalit ovat osa porvarillisen demokratian hallintojärjestelmää vallitsevassa porvariston diktatuurissa, joka kehittyy imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakaudella, jonka nykyistä vaihetta leimaa imperialismin entistä suurempi mädäntyminen ja maailmanvallankumouksen strateginen offensiivi. Marxilaisuus opettaa meille, että meidän on analysoitava poliittista päällysrakennetta taloudellisella perustalla ja nähtävä taistelu vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä pääkysymyksenä.
Nuo erottamattomat lähtökohdat ohjaavat meidät määrittelemään kolme vaihetta modernin Suomen historiassa: 1. taistelu porvarillisen demokratian puolesta, 2. SKP:n taistelu sosialistisen vallankumouksen tekemiseksi, 3. taistelu SKP:n rekonstituoimiseksi, joka on nykyinen vaihe. Näiden käsittämisessä on lähdettävä puheenjohtaja Gonzalon opetuksesta, että “nykyaikaisen yhteiskunnallisen prosessin analysoimiseksi on lähdettävä kolmesta toisiinsa läheisesti liittyvästä kysymyksestä: vaiheet, jotka … kapitalismi käy läpi; korkeimpana ilmauksenaan Kommunistiseksi Puolueeksi muovautuneen proletariaatin prosessi; ja tie, jota vallankumouksen on seurattava”.
Kysymys vaaleista ja porvarillisesta demokratiasta on nähtävä tällaisen viitekehyksen läpi, ja siksi avaamme tämän asiakirjan tällaisella historiallisella, luokkakantaisella tarkastelulla.
1. Taistelu porvarillisen demokratian puolesta
Porvaristo koko kansan etujoukkona
Suomessa taistelu porvarillisesta demokratiasta suuntautui sekä feodalismia että kolonialismia vastaan, ja eroaa tältä osin useimmista vanhoista demokratioista, joissa kapitalistisen kehityksen kansallinen puoli ei pitänyt sisällään kolonialismin vastaista taistelua. Kansakunnan ristiriita kolonialismin kanssa oli pääristiriita, vaikka hetkittäin, kuten 1800-luvun jälkipuolella, taistelu kohdistui etupäässä feodalismin hävittämiseen.
Kansallinen ja porvarillinen kehitys Suomessa alkaa Ruotsin vallan alla. Eräs varhaisimmista hyvin tunnetuista ilmauksista oli talonpoikien käymä nuijasota 1500-luvulla. Myöhemmin, 1700-luvulla, vapaakauppaa puolustanut valtiopäivämies Anders Chydenius ilmaisee “Ruotsin itäisten läänien” porvariston omia, emämaasta eroavia intressejä, ja samoihin aikoihin upseeri Sprengtporten organisoi Anjalan liittona tunnetun kapinan. Rajoittuneisuudestaan huolimatta ne ilmaisevat porvariston johdolla muodostuvaa kansakuntaa, ja on tärkeää käsittää, että suomalainen kansakunta alkaa muodostua nimenomaan erona ruotsalaiseen, vaikka sen porvaristo olikin pitkään enimmäkseen ruotsalaistaustaista.
Myöhemmin, Ruotsi menettää Suomen Venäjälle, ja kansakunnan kehitys jatkuu Arwidssonin tunnetun lausahduksen mukaisesti: “ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia”. 1800-luvun alkupuolella, ennen teollisen vallankumouksen kiihtymistä Suomessa, kansakuntaa muodostetaan porvarillisen intelligentsian keskuudessa etupäässä kulttuurin alalla. Esiintyy myös poliittista liikettä, varsinkin Snellman, joka on tuolloin vielä vainottu oppositiojournalisti.
Krimin sodan jälkeen tsaari sallii kansallis-kapitalistisen kehityksen edetä Suomessa, ja senaattoriksi kohonnut Snellman pääsee panemaan ohjelmansa liikkeelle. Tämän tuloksena Suomessa aletaan liberalisoida lainsäädäntöä kulminoituen vuoden 1879 lakiin elinkeinovapaudesta – kapitalistinen kehitys vapautettiin feodaalisista kahleista, ja kapitalismi ja proletariaatti kasvoivat ja keskittyivät nopeasti 1860-luvulta alkaen. Samalla porvariston suomalaistaminen pannaan myös alulle, ja vuosisadan loppuun mennessä uusi, suomenkieliset koulut käynyt porvarisukupolvi alkoi tehdä tuloaan yhteiskunnan näyttämölle. 1800-luvulla porvaristo näyttelee edistyksellistä roolia kansan etujoukkona, ja tämän yhteydessä se alkaa organisoida myös proletariaattia 1880-luvulta alkaen.
Proletariaatista tulee porvarillis-demokraattisen vallankumouksen etujoukko
1900-luvulle tultaessa tapahtuu kaksi oleellista muutosta Suomen porvarillis-demokraattisessa liikkeessä. Liberaalien uudistusten kausi tulee päätökseensä ja vaihtuu pian sortokaudeksi, jota maailmanhistoriassa kontekstoi kapitalismin kehittyminen imperialismiksi. Tämä pakottaa Suomessa kolonialistisen pääristiriidan palaamaan etualalle, sillä silloisen perustuslain mukaan mitään uudistuksia ei voitu tehdä ilman hallitsijan (tsaarin) suostumusta. Kapitalistisella kehitystiellä ei yksinkertaisesti ollut mahdollista edetä taistelematta kolonialismia vastaan.
Toiseksi, kapitalistisen kehityksen tuloksena voimakkaasti kasvanut ja keskittynyt proletariaatti alkaa 1890-luvun pulan entisestään kiihdyttämänä esiintyä entistä selvemmin itsenäisenä luokkana, ja se murtautuu ulos porvariston holhouksesta perustaen Suomen työväenpuolueen vuonna 1899, josta vuonna 1903 kuuluisassa Forssan kokouksessa tulee Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Tsarismin hävittyä sodassa Japania vastaan vallankumous puhkeaa kaikkialla keisarikunnassa vuonna 1905, ja sen osana Suomen suuriruhtinaskunnassakin kaikki luokat ja niiden puolueet esiintyvät omine tunnuksineen ja ohjelmineen. Proletariaatin voimasta kauhistunut porvaristo eroaa yhteisrintamasta, mutta siitä välittämättä proletariaatti onnistuu äänioikeustaistelussa ajamaan läpi oman johdonmukaisesti porvarillis-demokraattisen kantansa murskaten porvariston vastustelun.
Uuden vuosisadan myötä taistelu porvarillisen demokratian puolesta oli astunut uuteen jaksoon, jossa proletariaatista oli tullut vallankumouksen etujoukko ja porvaristo alkoi taantumuksellistua nopeasti. Tämän vuoksi porvarillinen demokratia alkoi ajautua kriisiin jo ennen sotaa, sillä porvaristo oli alkanut hylätä sen. Proletariaatin puolue määritteli oikein peruslinjassaan, että suomalainen ja venäläinen taantumus ovat kyllä keskenään tappelussa, mutta taipuvat vehkeilemään yhdessä proletariaattia vastaan, ja siksi Suomen proletariaatin tärkein liittolainen taistelussa porvarillisen demokratian puolesta on Venäjän proletariaatti eikä Suomen porvaristo. Tämä suuntaus otettiin murskaamalla oikeistolaiset kannat, jotka pitivät pääliittolaisena Suomen porvaristoa. Myös ns. menettelytapakysymyksestä väiteltiin asettaen kriteeriksi, että kulloisenkin menettelytavan on oltava tarkoituksenmukainen ja vastattava kansan oikeudentuntoa, mikä piti sisällään myös sen, ettei vallankumouksellista väkivaltaa periaatteellisesti kielletty, mutta kohtalokkaasti puolue kuitenkin suuntautui rauhanomaiseen ja reformistiseen kehitykseen.
Keskellä imperialistisen sodan raskaita oloja luokkataistelu Suomessa kärjistyy nopeasti Venäjän vallankumousten saattelemana vuonna 1917. Helmikuun vallankumous avasi tilanteen, jossa kesällä sosialidemokraattinen eduskunta eräiden porvarillisten ryhmien tuella säätää “valtalain” täysin legaalisesti noudattaen perustuslain säätämisjärjestystä, mutta Suomen porvaristo kutsuu Venäjän Väliaikaisen hallituksen hajottamaan eduskunnan. Lokakuun suuri sosialistinen vallankumous tunnustaa Suomen itsemääräämisoikeuden, mikä merkitsee Suomessa porvarillis-demokraattisen vallankumouksen lakipistettä, jonka myötä porvariston edistyksellisyys on kulutettu loppuun ja siitä on jäljellä enää pelkkä taantumuksellisuus. Stalin määritteli tarkasti Suomen itsenäistymisen luokkaluonteen: “vastoin tahtoaan Kansankomissaarien Neuvosto antoi tosiasiallisesti vapauden ei kansalle, ei Suomen proletariaatin edustajille, vaan Suomen porvaristolle, joka omituisen asiainkulun ansiosta oli kaapannut vallan ja sai riippumattomuuden Venäjän sosialistien kädestä”. Tämän myötä vallankumous astui sosialistiselle asteelleen keskellä monimutkaista tilannetta, jossa porvaristo kyseenalaistaa porvarillisen demokratian saavutukset heti tuoreeltaan.
2. SKP:n taistelu sosialistisen vallankumouksen tekemiseksi
SKP:n maanalaisuuden kausi
Tämän vaiheen avaa proletariaatin vallankumouksellinen luokkataistelu vuoden 1917 marraskuun suurlakossa. Hätääntynyt porvaristo aloittaa tammikuussa 1918 kansalaissodan, johon työväenluokka vastaa vallankumouksella, mutta kokee tappion, jonka tuhkasta nousee SKP saman vuoden elokuussa. Vallankumouksellisen sodan karaisema proletariaatti on karkottanut porvarillisen ideologian rippeetkin ja saavuttanut puolueen, joka ohjelmassaan julistaa pyrkimystä uuteen aseelliseen vallankumoukseen. Heti uutisen kuultuaan, porvaristo julistaa SKP:n kielletyksi.
Maailmansotien välisenä aikana Suomen talous kehittyy imperialistisella kehitystiellään, jota Metsäteollisuuden asiamies Solitander on osuvasti valottanut: “… vain suuryritykset kykenevät menestyksellisesti valvomaan kaukomarkkinoilla maan etuja maapallon eri puolilla ja siten turvaamaan maan taloudellisen kehityksen jatkumisen niin vakaana kuin se on mahdollista”. Hän käsittelee myös kysymystä saksalaisen ja englantilaisen imperialismin aiheuttamasta vaarasta. Lenin on huomauttanut, että pienet imperialistivallat esiintyvät suuremman takana, ja tässä suhteessa Suomen kapitalistiluokan sisällä oli taistelua saksalais- ja englantilaissuuntauksen välillä, mutta porvaristo ei halunnut myydä maataan vieraalle imperialismille. Edelleen, kuten tsaarin Venäjällä, suomalaisen imperialismin olemassaolo ei tuolloin poissulkenut talonpoikaiston valtavaa enemmistöä maan väkiluvusta, kuten ei sitäkään, että maan teollisuus oli metsäteollisuuden hallitsemana enimmäkseen alkeellista vientiteollisuutta suuremmille imperialisteille.
Poliittisella alalla hallitsevan luokan keskuudessa esiintyi taistelua monarkismin ja tasavaltalaisuuden välillä, sotilas- ja siviilihallinnon välillä sekä porvarillisen demokratian ja fasismin välillä. Kumpi tahansa puoli näissä ristiriidoissa onkaan kulloinkin ollut voitolla, hallitsevana tendenssinä on ollut poliittinen taantumus kautta koko linjan, kuten on imperialismille aina ja poikkeuksetta ominaista. Pääkysymys porvaristolle ei ollut ulkopolitiikan suuntaus tai hallintojärjestelmä, vaan tuhoontuomittu pyrkimys kommunismin murskaamiseen, mikä oli myös ainoa kysymys, josta porvaristolla oli yhtenäisyys. Ulkopolitiikassa ja hallintojärjestelmässä voitolla oli aina se suuntaus, joka parhaiten edisti porvariston epätoivoista antikommunistista taistelua.
Vuonna 1919 porvariston kuningashankkeen jouduttua vararikkoon saksalaisen imperialismin mukana Suomeen säädetään surullisenkuuluisa presidentillistä itsevaltiutta huokuva hallitusmuoto, joka mm. uskottelee, että “valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”, kun samalla kymmenet tuhannet olivat vailla kansalaisoikeuksia. Se on itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki, joka korvasi vanhat, Ruotsin vallan ajalta periytyneet perustuslait, jotka tsaari toisensa perään oli vahvistanut. Se oli Suomen ensimmäinen kapitalismin ja porvarillisen demokratian oloissa syntynyt perustuslaki, mutta konkreettiselta luokkasisällöltään se ei ollut enää edistyksellinen vaan taantumuksellinen perustuslaki. Se ei ollut kansan valloitus taistelussa feodalismia ja kolonialismia vastaan, vaan porvariston valloitus taistelussa proletariaattia vastaan, mikä vastaa hyvin Stalinin luonnehdintaa Suomen itsenäistymisen luokkaluonteesta.
Pitkin 20-lukua “lujaa järjestysvaltaansa” pitänyt porvaristo suorittaa useita offensiiveja SKP:tä vastaan, rikkoen jopa omia lakejaan kansanedustajien koskemattomuudesta kuten ns. Kallion leikkauksessa. Porvariston hyökkäystä kuitenkin rasitti ja heikensi sen oman rintaman hajanaisuus. Se piti kyllä asemansa eduskunnassa turvattuna nojautumalla laajoihin, pääasiassa talonpoikaisiin välikerroksiin, mutta se katsoi keskeiseksi ongelmakseen, että hallitukset olivat liian heikkoja eduskuntaan nähden ja eduskuntaa leimasi puolueiden ahdas ja lyhytnäköinen kilpataistelu, toisaalta myös laeissa oli mukamas porsaanreikiä, joiden tilkitsemistä tuo haittasi. Fasisti Svinhufvud esimerkiksi puhui avoimesti “parlamenttarismin kriisikaudesta”.
Näissä oloissa voimistui tendenssi parlamentaarisen järjestyksen sivuuttamiseen, vaikka eduskuntaa ei ikinä lakkautettukaan. Oli tendenssiä sotilashallinnon suuntaan, jota edusti esimerkiksi Suojeluskunnan inkorporoiminen valtiokoneistoon lailla (1927) tai epäonnistunut salahanke Mannerheimin johtaman kenraali-triumviraatin asentamiseksi valtaan. Lapualaisfasistinen liike kasvoi ja saavutti asteittain enemmän lainvoimaa samalla, kun sen kokoomukselainen johto yritti varjella “kansanliikkeen oikeutettuja tarkoitusperiä haitallisilta ylilyönneiltä”. Kivimäen hallitus myös ehdotti korporativisoimisen aloittamista 30-luvulla, mutta esitys kaatui eduskunnassa.
Sodan alkaminen salli porvariston tukahduttaa tilapäisesti omat ristiriitansa, jolloin se pääsi estottomasti etenemään finanssipääoman kaikkein imperialistisimpien ja šovinistisimpien, kaikkein taantumuksellisimpien ainesten viitoittamalla tiellä. Näissä oloissa porvaristo toimeenpanee nopeasti monopolikapitalismin muuttumisen valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi ja aloittaa korporativisoimisen. Mutta kommunismia se ei saanut vieläkään kukistettua, vaan jo välirauhan aikana vuonna 1940 kommunismi näytti voimansa Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seurassa, jonka jäsenmäärä ohitti nopeasti kaikki opportunistiset järjestöt, ja vielä voimakkaammin vuonna 1944, kun olojen vapauduttua SKP pääsi täydessä mitassaan osoittamaan silloisen kannatuksensa laajuudeen.
SKP:n taistelun ensimmäisessä jaksossa, joka tunnetaan myös “maanalaisuuden kautena”, kysymys oli taantumuksellisen väkivallan kukistamisesta vallankumouksellisella väkivallalla. Puolue ei onnistunut nostamaan uutta aseellista vallankumousta, mutta se kesti raskaissa oloissa, jotka päättyivät porvariston suunnitelmien täydelliseen vararikkoon saksalaisen fasismin mukana. Tämä tapahtuu osana proletaarisen maailmanvallankumouksen etenemistä strategiseen tasapainoon toisen maailmansodan ja erityisesti Kiinan kansanvallankumouksen myötä.
Julkisuuden kausi
Toinen jakso avautuu syksyllä 1944, kun Suomen porvaristo taipui toveri Stalinin johtaman Neuvostoliiton ylivertaisen mahdin edessä. Se joutui teeskentelemään demokratiaa, suomaan SKP:lle legaalisuuden ja kitkemään julkeimpia fasistejaan. Näissä oloissa sen täytyi siis omaksua kokonaan uusi suunnitelma epätoivoisessa yrityksessään kommunismin tuhoamiseksi, ja niinpä sen pääasialliseksi pyrkimykseksi tuli revisionismin ruokkiminen SKP:ssä. Se halusi riisua kommunistit aseista inkorporoimalla heidät vanhaan demokraattiseen järjestykseen.
On tärkeää nähdä oikein sisäisen tekijän ja ulkoisen olosuhteen välinen suhde: ensimmäinen ohjaa prosessia, jälkimmäinen vaikuttaa edellisen kautta. Ulkoinen olosuhde oli Neuvostoliiton Suomen porvaristolle pakottama Moskovan välirauhansopimus, mutta sisäisessä tekijässä meidän on kiinnitettävä huomiota porvariston diktatuurin antikommunistiseen olemukseen ja Leninin huomautukseen, että vallankumouksen torjumiseksi porvaristo vaihtelee aina taktiikkaansa yhdistelmänä kahdesta perusmenetelmästä – väkivalta ja myönnytykset. Välirauhansopimus lukeutuu ratkaisevimpiin seikkoihin, jotka pakottivat porvariston muuttamaan taktiikkaansa.
Jos porvariston taktiikan muutosta ei nähdä oikein, ei kyetä käsittämään oikein niitä virheitä, joita SKP teki aseellisen taistelun ja yhteisrintaman soveltamisessa vallankumouksen tekemiseksi. Legaalisuuden edellytyksenä oli SKP:n sitoutuminen “kansanvaltaisiin menettelytapoihin”, minkä vuoksi se luovutti aseensa heti syksyllä 1944 – fakta, jonka periaatteellinen merkitys oli oleva suurempi kuin konkreettisten aseiden määrä –, ja puolue astui rintamaan sosialidemokraattien ja Maalaisliiton kanssa fasismin juurittamiseksi pois Suomesta. Mutta tässä rintamassa puolue ja sen johto saivat pian nähdä aloitteen lipuvan käsistään, mikä ilmenee esimerkiksi Hertta Kuusisen kirjeissä O. W. Kuusiselle.
Fasismin sodassa kokema tappio ei nostanut tilalle elinvoimaista demokratiaa, vaan kommunistien legaalisen aseman vuoksi porvarillinen demokratia ja sen instituutiot olivat porvaristolle entistä arveluttavampia. Siksi porvaristo antoi korkeimman vallan presidentti Paasikiven johtamalle sisäpiirille, joka sisälsi armeijan päällystöä ja asevelisosialisteja. Esimerkiksi tätä kautta toteutettiin vuoden 1948 “huhtikuun hälytysyönä” tunnettu poliisioperaatio, joka yksinkertaisesti vain sivuutti kommunistisen sisäministerin, kommunistien johtaman Valpon ja kommunistien johtamat poliisiyksiköt. Parlamentaarisen järjestelmän heikkous pakotti porvariston nojautumaan voimakkaasti ase- ja repressiovoimiinsa ilman mitään legaalista pohjaa. Samalla se myös säilytti fasismin nopeasti kehittyvässä korporatiivisessa järjestelmässä, jonka toimeenpanoon SKP:kin joutui sekaantumaan ollessaan hallituksessa. Demokratian voittokulku Suomessa toisen maailmansodan jälkeen on pelkkä myytti, ja puolueemme siitä saamat kokemukset jälleen vahvistavat sen marxilaisen totuuden, että “työväenluokka ei voi noin vain ottaa valmista valtiokoneistoa haltuunsa ja panna sitä käymään omien tarkoitustensa toteuttamiseksi”.
Siten puolueen pääongelma oli, että se lykkäsi aseellisen vallankumoustaistelun hamaan tulevaisuuteen. Tämän seurauksena rintama, johon SKP oli mennyt, ei voinut toimia vallankumouksen valmistelemisen välineenä, vaan se muuttui proletariaatin käsien sitomisen keinoksi, kun SDP ja ML jarruttivat kaikkia aidosti demokraattisia uudistuksia ja lopulta hajottivat rintaman. Asiallisesti se merkitsi SKP:n antautumista porvariston edessä. Näin ollen meidän on vahvistettava puolueemme karvaan kokemuksen pohjalta puheenjohtaja Maon edellyttämä kriteeri: “yhteisrintama on rintama, joka on yhdistynyt aseellisen taistelun ylläpitämistä varten”.
Puolueen antautumisen syiden ymmärtämiseksi on käsitettävä oikein kahden linjan taistelua puolueessa. Olosuhteissa on paljon rinnasteisuutta vuoteen 1917, jolloin proletariaatin johtajat sokaistuivat “parlamentaarisen kansanvallan kangastuksesta” ja vasemmistoa vaivasi vaistonvarainen hajanaisuus ja jopa penikkamaisuus. Mutta vuonna 1918 kansalaissodan tulessa keskustalaiset johtajat kääntyivät vasemmalle, kun taas 40-luvulla porvaristo vältti tämän soveltamalla terroria verrattain hillitysti. Lisäksi se tuki oikeistoa kehittämällä määrätietoisesti valtiomonopolistista kapitalismia, korporativismia sekä porvariston ja sosialidemokraattien yhteisrintamaa tukeakseen työläisaristokratian kehitystä revisionismin väliaikaisen voiton aineellisena perustana. Ratkaisevaksi tekijäksi kohosi siten vasemmiston kehittymättömyys, joka on pääasiassa sen omalla vastuulla mutta porvaristo pyrki myös myötävaikuttamaan tähän.
Lopulta Hruštšovin vallankaappauksen myötä revisionismi pääsi etenemään voimakkaammin, vaikka sitä jarruttikin maanalaisuuden kova kokemus. Vuoden 1957 ohjelmaan sisältyy jo merkittäviä revisionistisia kantoja, mutta niiden heikkoudesta kertoo, että myös vallankumouksellinen kanta oli sanoissa säilytettävä; merkittävimmin tämä kaksinaisuus näkyy kysymyksessä vallankumouksen tiestä: aseellinen vai rauhanomainen. Sanoista huolimatta kaikki käytäntö oli suunnattu rauhanomaiselle tielle, joten puolue eteni revisionistista linjaa pitkin, ja 60-luvulla, Aaltosen toimiessa vielä puheenjohtajana, SKP otti kantaa NKP:n puolesta KKP:tä vastaan, mikä sinetöi kysymyksen.
Puheenjohtaja Mao on selittänyt osuvasti, että “vihollinen ei pysty voittamaan meitä asevoimin, mutta porvariston harjoittama imartelu saattaa voittaa riveissämme olevat heikkotahtoiset”. Juuri tätä porvaristo sovelsi houkutellessaan SKP:tä inkorporoitumaan vanhaan demokraattiseen järjestykseen, ja tuloksena oli revisionismin väliaikainen voitto. KKP on kiteyttänyt osuvasti: “Jos proletaarinen puolue ei tee joukkotyötä, hylkää aseellisen taistelun ja tekee fetissin parlamenttivaaleista, se vain tuudittaa joukkoja ja korruptoi itsensä. Porvaristo lahjoo kommunistisen puolueen parlamenttivaalien kautta ja muuttaa sen revisionistiseksi puolueeksi – ovatko sellaiset tapaukset harvinaisia historiassa?”
Perusvirhe oli perustuslaillisuusilluusioon pohjaava taistelu porvarillisen demokratian puolesta fasismia vastaan, mikä ei onnistunut edes lakaisemaan pois fasismia, vaan johti vain vallankumouksen pettämiseen. Vahvistamme erikseen, että kansandemokratioina tunnetuissa maissa kommunistit sovelsivat menestyksekkäästi fasisminvastaista rintamaa vallankumouksen tekemiseksi, mutta edellytyksenä oli puolueen luokkaitsenäisyyden säilyttäminen omien asevoimien turvin.
3. Taistelu SKP:n rekonstituoimiseksi
Revisionismin valtaantulo SKP:ssä ei hillitse porvaristoa, vaan yllyttää sitä. Valtiomonopolistinen kapitalismi, korporativismi ja vaalifarssi kehittyvät entistä voimakkaammin nyt revisionismin täydellä tuella.
Valtiomonopolistisen kapitalismin keinoin nostettiin useilla aloilla lyhyessä ajassa monia menestyviä monopoleja, jotka olivat valmiita kansainväliseen kilpailuun. Pääoman entistä suurempi keskittyminen edellytti myös proletariaatin entistä suurempaa keskittymistä, joka tapahtui maaseudun liikaväestön muuttaessa kaupunkeihin ja Ruotsiin. Porvariston tarvitsi kuitenkin torjua tästä johtuva proletariaatin voiman kasvu. Päämenetelmänä sillä oli tietysti revisionismi ja muu opportunismi, ja sen väliaikaisen voiton aineellisen pohjan voimistamiseksi se investoi työläisaristokratian määrälliseen lisäämiseen. Toisaalta se myös hillitsi proletariaatin kasvua kasvattamalla kaupunkilaista keskiluokkaa, joka korvasi talonpoikaiston menetettyä painoa proletariaatin ja porvariston välillä horjuvana suurimpana pikkuporvarillisena luokkana. Eräs tehokas väline näissä oli koulutus, jolla proletariaatista nostettiin esille korkeasti ammattitaitoisia työläisiä erityisesti imperialistisen ja vientiin suuntautuneen raskaan teollisuuden palvelukseen, ja toisaalta imperialismi tarvitsi myös lisää insinöörejä, kauppamiehiä ja hallintovirkailijoita.
Imperialismilla on myös muita hyvin laajasti käytettyjä keinoja, joilla se yrittää hillitä kaupungistumisesta aiheutuvaa proletariaatin keskittymistä. Eräs on “ulkoistaminen” eli “alihankinta” tai “aliurakointi”, jonka tuloksena finanssipääoma kontrolloi entistä suurempaa määrää muodollisesti ja näennäisesti itsenäisiä pienempiä pääomia, mikä ei siis heikennä, vaan voimistaa monopolismia. Tämän ansiosta valtavasti kasvanut ja keskittynyt proletariaatti on pilkottu entistä pienempiin osiin, millä porvaristo pyrkii heikentämään sen yhtenäistä luokkatoimintaa. Toinen tärkeä keino on segregaatio, jolla luokkaa myös pilkotaan osiin; tätä segregaatiota sovelletaan voimakkaasti rodun, sukupuolen ja asuinalueen mukaan.
Näiden erikoisten tekniikoiden pohjalla on nähtävä imperialismin varsinainen perusta. Sorrettujen kansakuntien riisto voimistuu, ja Suomessa kapitalistisen kasautumisen yleisen lain mukaisesti entistä suurempi määrä työläisiä joutuu työttömäksi, kehittyen suunnattoman suureksi pysyväksi joukkotyöttömyydeksi 90-luvulla. Kokonaisuutena arvioiden imperialismin mädäntyminen on suurempaa päivä päivältä, mikä tekee siitä strategisesti entistä heikomman.
Revisionistien tavallisten valheiden mukaan Suomi on toisen maailmansodan jälkeen demokratisoitunut ja eduskunnan valta kasvanut. “Hyvinvointivaltio”, joka on näytellyt tärkeää roolia taloudellisessa prosessissa, on kuitenkin luotu enimmäkseen korporatiivisten rakenteiden kautta käyttäen tulopolitiikkaa ja komitealaitosta. Bismarckin Saksaa on pidetty “hyvinvointivaltion” edelläkävijänä, mutta on muistettava, että sen kääntöpuolena oli “sosialistilait”. Suomessa revisionistit päästettiin 60-luvulla hallitukseen, mutta kommunismin ja työväenliikkeen tukahduttaminen oli voimakasta. Korporativisoidun keltaisen ay-liikkeen tehtävänä on ollut sitoa työläisten kädet varsinkin taloudellisessa taistelussa, ja SKP:n rekonstituution lipun vuonna 1967 nostanut MLR kohtasi jatkuvasti vainoa varsinkin “idänsuhteiden vaarantamisen” verukkeella.
Korporativismi on koko olemassaolonsa ajan ollut muutoksessa sekä sisäisesti että suhteessa muuhun hallintojärjestelmään. On väitetty, että sen kultakausi on mennyt jo, mutta EU-jäsenyys, kiky-sopimus ja vuoden 2020 “maaliskuun kihlaus” sekä tällä hetkellä kulissien takana valmisteltava eläkeuudistus ovat esimerkkejä hyvin isoista asioista, joita porvaristo kehittää korporatiivisen systeemin kautta. Lisäksi työläisten taloudellinen taistelu on korporativismin saappaan entistä kovemmin polkema.
Kuitenkin porvariston sisällä on suuntausta liberalismiin, joka on porvariston diktatuurille normaalisempi hallitusmuoto. Esimerkiksi Sorsan niin sanottu talouspolitiikan uusi konsensus sovittiin korporativismin ja eduskunnan ohi suljetuissa kabineteissa, mutta sen toimeenpano edellytti lehmänkauppoja ja muita hähmäisiä menettelyjä eduskunnassa. Viime vuosikymmenten kokemus on osoittanut, että mitä suuremman roolin porvaristo on antanut eduskunnassa tehtäville lehmänkaupoille, sitä kärkevämpää on porvariston poliittisen järjestelmän puolueiden itsekäs ja ahdaskatseinen taistelu eduskunnassa, mikä tietenkin pahentaa demokratian, parlamentarismin kriisiä.
Riippumatta kulloisistakin hallintojärjestelmän yksityiskohdista tai perustuslain sanamuodoista, tasavallan presidentti on säilyttänyt itsellään porvariston korkeimman poliittisen johtajuuden. Kulloisestakin viranhaltijasta riippumatta presidentti kohoaa päivänpolitiikan yläpuolelle ja paimentaa sitä. Tunnetuimmin tämä toteutui Kekkosessa, mutta eivät muutkaan presidentit ole olennaisesti poikenneet tuosta tavasta varsinkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.
Taantumuksen militarisoituminen on tärkeä tendenssi. Sota on ristiriitojen ratkaisun korkein muoto luokkayhteiskunnissa, ja tänään kaikki ristiriidat kärjistyvät, mikä lisää taantumuksen militarisoitumista niin ulko- kuin sisäpolitiikassaankin. Tällä tendenssillä on vaikutusta hallintojärjestelmään. Puheenjohtaja Mao on selittänyt, että “sodan luonne määrää suhteen kansan ja hallituksen välillä“, täsmentäen, että taantumukselliselle sodalle demokratia on haitaksi. Toisaalta, kuten PKP on huomauttanut, parlamentaarisen järjestelmän mädäntyessä entistä enemmän “valtion perustat heikkenevät entisestään ja sen täytyy ylläpitää itseään koko ajan enemmän ase- ja repressiovoimillaan“. Presidentillä ei kenties ole enää monia legaalisia valtaoikeuksia, mutta armeijan ylipäällikkönä hän on porvariston korkein johtaja ja hänen valtansa kasvaa militarisoitumisen myötä. Jotkut porvarilliset tutkijatkin ovat panneet merkille, että politiikan “turvallistaminen” laventaa presidentin vallan piiriä ilman mitään edes näennäisesti demokraattista päätöstä. Siten hallintojärjestelmä Suomessa kehittyy tällä hetkellä presidentillisen itsevaltiuden linjaa, jonka alaisuudessa kehittyvät korporativismi ja mädäntyvä parlamentarismi.
Tällä tavoin hallintojärjestelmä on kehittynyt taantumuksellisten keskinäisten ristiriitojen käsittelemisen välineenä palvellen porvariston epätoivoista unelmaa kommunismin lopettamisesta ikihyviksi. Se on saavuttanut jonkin verran menestystä, mutta vallankumouksellinen proletariaatti ei voi milloinkaan antautua tai kokea lopullista tappiota. SKP:n revisioiduttua MLR kohotti korkealle SKP:n rekonstituution lipun Suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen ravistelemassa maailmassa vuonna 1967. Se kohotti jälleen suuren tunnuksen “poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta”, hylkäsi parlamenttikretinismin ja vaaliopportunismin, vastusti korporativismia ja presidentillistä itsevaltiutta sekä käsitti Suomen toisen asteen imperialistivallaksi, joka vehkeilee sekä jenkki-imperialismin että neuvostososiali-imperialismin kanssa; yhteenvetona se kohotti korkealle marxismi-leninismin ja Mao Tse-tungin ajattelun ja kehitti sen sovellusta Suomessa. Vaikka MLR kapituloitui puheenjohtaja Maon kuoleman jälkeen ja likvidoi itsensä, se jätti haalistumattoman jälkensä luokkataistelun historiaan Suomessa paljastamalla revisionismin ja porvariston diktatuurin kehityksen toisen maailmansodan jälkeen ja vahvistamalla uudelleen aseellisen vallankumouksen tien.
80–90-luvun taitteessa revisionismi joutui täydelliseen ja totaaliseen vararikkoon, mikä on kiertämätön osa revisionismin prosessia; samalla luokkaristiriidat ovat kärjistyneet voimakkaasti eikä imperialismin pitkälle edenneestä mädäntymisestä ole paluuta kuviteltuun menneeseen “loistoon”; maailmanvallankumous on astunut strategiseen offensiiviin, mutta Suomessa proletariaatti on vielä hyvin voimakkaan hajaannuksen tilassa. Siten vallankumouksellisen tilanteen kehityksen epätasaisuus on hyvin voimakasta. Kuitenkin luokkataistelussa, mukaan lukien revisionistipuolueiden piirissä, on koko ajan noussut antirevisionistista taistelua, jonka korkeimpana ilmauksena on marxismi-leninismi-maoismin, puheenjohtaja Gonzalon universaalisti pätevien kontribuutioiden rantautuminen Suomeen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Kuluneiden noin 15 vuoden aikana tämä proletariaatin ideologian korkein aste on saavuttanut pysyvyyden kovalla sitkeydellään ja lannistumattomuudellaan.
Kansainvälisen kommunistisen liikkeen taistelu etenee kampanjassa maoismin puolesta kansansota strategisena akselinaan antaen koko ajan suurempia iskuja yleiselle vastavallankumoukselliselle offensiiville, murskaten revisionismia, joka on yhä päävaara, ja ylittäen hajaannustaan, joka on yhä pääongelma. Tässä prosessissa on neljä kansansotaa – Filippiineillä, Intiassa, Perussa ja Turkissa – sekä uusia valmisteilla, ja se on generoinut Kansainvälisen Kommunistien Liiton proletariaatin uudeksi kansainväliseksi järjestöksi. Samalla Suomessa taistelu SKP:n rekonstituution puolesta etenee KKL:n osana. Nämä kuljettavat Suomen historiaa vääjäämättä eteenpäin uuteen vaiheeseen, jossa rekonstituoitu SKP militarisoituna kommunistisena puolueena aloittaa kansansodan sosialistisen vallankumouksen tekemiseksi maassa osana ja palveluksena maailmanvallankumoukselle.
Yhteenvetoa
Historia osoittaa, että vanha porvarillinen demokratia, joka on alunperin syntynyt vallankumouksellisesta taistelusta feodalismia ja kolonialismia vastaan, on muuttunut taantumukselliseksi välineeksi proletariaatin vallankumouksellisen luokkataistelun tukahduttamista varten. Hallintojärjestelmä on alituisesti ollut mullistusten, muutosten ja mukautusten kohteena, mutta vallitsevana lakina, joka on ohjannut tätä prosessia, on ollut porvariston diktatuurin olemus eli proletariaatin murskaaminen, antikommunismi. Kulloistakin hallintojärjestelmää tai mitään taantumuksen politiikan osa-aluetta, mukaanlukien talous- tai ulkopolitiikkaa, ei voida ymmärtää irrallaan diktatuurin olemuksesta.
Jotta voidaan ymmärtää hallintojärjestelmän perustana olevan diktatuurin toiminta, on pidettävä mielessä kaksi kysymystä: porvariston herruuden sotilaallinen ja yhteiskunnallinen tuki. Marxilaisuus opettaa, että asevoimat ovat jokaisen valtion selkäranka. Kaikki imperialistisen järjestelmän perusristiriidat kärjistyvät maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa, jonka sisällä olemme astumassa uuteen vallankumousten jaksoon. Tämän tilanteen edessä vanhan valtion militarisoituminen kiihtyy ja voimistuu sen valmistautuessa käymään kaikentyyppisiä taantumuksellisia sotia: imperialistisia ryöstösotia maailman uudelleenjaosta, imperialistisia hyökkäyssotia sorrettuja kansakuntia vastaan sekä vastavallankumouksellisia sotia. Taantumuksen militarisoitumista palvelevana hallintojärjestelmän perustendenssinä on vallan itsevaltainen keskitys, mikä on vastakkainen demokratialle. Tällä hetkellä se toteutuu presidentillisessä itsevaltiudessa, jonka alaisuudessa ovat korporativismi ja mädäntynyt parlamentarismi.
Toiseksi Lenin on selittänyt, että “työläisaristokratia on porvariston tärkein yhteiskunnallinen (ei sotilaallinen) tuki”, jota ilman porvaristo ei voi pysyä vallassa. Työläisaristokratia on tänään hyvin edustettuna parlamentaarisessa ja korporatiivisessa systeemissä, mutta opportunistipuolueiden vaalikannatuksen laskiessa sen asema eduskunnassa heikkenee, mikä pahentaa demokratian kriisiä ja ajaa eteenpäin taantumuksellisen hallintojärjestelmän sisäistä muutosta. Aktiivisena toimijana tässä ovat laajat joukot, jotka ovat hylänneet opportunismin ja omaksuneet vaaliboikotin. Tällä tavoin “pohjakerrosten” kriisi vaikuttaa “huippukerrosten” kriisiin, muistaen Leninin määritelmän vallankumouksellisen tilanteen kehityksestä, ja tämä vahvistaa jälleen subjektiivisen tekijän ratkaisevan merkityksen myös itse vallankumouksellisen tilanteen objektiivisten edellytysten kehittymiselle.
Porvaristo on ovela taktikko, joka kehittää kaikenlaisia metkuja riistääkseen proletariaatilta aloitteen. Suomessa se on kahdesti saavuttanut väliaikaista menestystä soveltamalla “kansanvallan kangastusta”, ja siksi vallankumouksellisen proletariaatin on oltava erityisen valppaana tämän varalle, huomioiden myös muut tähän kategoriaan kuuluvat kielteiset kokemukset kuten Prachandan petoksen Nepalissa tai revisionistisen ja kapitulationistisen oikeisto-opportunistisen linjan Perussa. Koska tämä huijaus operoi poikkeuksetta kahden linjan taistelun kautta, meidän on vahvistettava, että vasemmiston kyky imponoida itsensä on ratkaiseva tekijä vallankumouksen kurssin säilyttämisessä ja porvariston juonien kukistamisessa.
Näin ollen, vasemmiston on yhdistyttävä lujasti kansansodan ympärille antaakseen ainoan kommunistisen vastauksen taantumuksen sotapolitiikkaan: sota sotaa vastaan, pitäen sisällään tarpeen vastata taantumuksen militarisoitumiseen kommunistisen puolueen militarisoitumisella. On päättävästi hylättävä revisionistien luulottelema “rauhanomainen tie” ja murskattava se erottamattomassa ja leppymättömässä taistelussa imperialismia ja revisionismia vastaan soveltaen ainoaa marxilaista taktiikkaa.
Nykyiset suomalaiset revisionistit puhuvat “demokratian laajentamisesta” tai “demokraattisesta käänteestä”. Nämä ovat enimmäkseen illusorista demokratismia, mutta sisältävät myös korporatiivisen komponentin. Nuo tunnukset eivät johda proletariaatin taistelua eteenpäin, vaan yrittävät pidättää sen kehitystä. Miten vähän noilla on tekemistä vallankumouksellisen politiikan kanssa, ilmenee parhaiten siitä, että revisionistien vaaliohjelmassa ei puhuta sosialistisesta vallankumouksesta sanaakaan – jäljellä on vain paljas reformismi. Revisionistit ovat perinteisesti puolustaneet vallankumousta vähättelevää vaaliopportunismiaan väitteellä, että “joko reformeja tai ei mitään”, mutta Lenin on murskannut tuon huijauksen selittämällä, että “joko vallankumouksellinen taistelu, jonka sivutuotteina ovat reformit, taikka vain puheita reformeista ja reformien lupailemista eikä muuta”. Eduskunta ei voi palvella minkäänlaisena muutoksen välineenä, eikä tie sosialismiin voi kulkea “demokratian laajentamisen” tietä, joka merkitsee vain proletariaatin sorron voimistamista, vaan ainoa tie on porvarillisen demokratian murskaaminen.
II. BOIKOTTI VOIMISTAA KANSAN TENDENSSIÄ VALLANKUMOUKSEEN
Saadaksemme syvällisemmän ymmärryksen boikottitaktiikasta meidän on vahvistettava jälleen Leninin opetukset, joiden mukaan kysymys on siitä, mikä palvelee vallankumouksellisen liikkeen etenemistä.
Teoksessaan “Vasemmistolaisuus” lastentautina kommunismissa, johon revisionistit mielellään viittaavat ymmärtämättä siitä mitään, Lenin on selittänyt, miksi silloisessa tilanteessa oli torjuttava boikottitaktiikan universaali merkitys: “Juuri sen vuoksi, että Länsi-Euroopassa työläisten ja etenkin pientalonpoikien kehittymättömät joukot ovat paljon suuremmassa määrin porvarillis-demokraattisten ja parlamentaaristen ennakkoluulojen vallassa kuin Venäjällä, juuri siksi kommunistit voivat (ja heidän pitää) vain toimimalla sellaisissa laitoksissa kuin porvarillisissa parlamenteissa käydä mitään vaikeuksia säikkymättä aikaa ja sitkeyttä vaativaa taistelua näiden ennakkoluulojen paljastamiseksi, hälventämiseksi ja voittamiseksi.“
Tänään tuo tie on meiltä suljettu. Leninin jälkeen saatu kokemus parlamentarismista on osoittanut, että sen kautta ei ole onnistuttu voittamaan joukkojen porvarillis-demokraattisia ennakkoluuloja tai mobilisoimaan ja valistamaan heitä vallankumousta varten; sen sijaan porvaristo on parlamentarismin avulla onnistunut tuudittamaan joukkoja ja korruptoimaan puolueen. Nämä faktat on erityisesti todistettu Suomen kohdalla.Kokemus kansansodista on sen sijaan osoittanut, että boikottitaktiikan soveltaminen toteuttaa Leninin vaatimusta, kun esimerkiksi Perussa kansansodan kehityksen tuloksena äänestämättä jättävien määrä 2,5-kertaistui vuoden 1990 vaaleissa verrattuna edellisiin, vuoden 1985 vaaleihin.
Lenin korostaa oikein kysymystä joukoista, ja meille se on kysymys joukkojen inkorporoimisesta kansansotaan proletariaatin poliittisena ja sotilaallisena strategiana, jota ilman emme voi asettaa oikein kysymystä vaaliboikotista. PKP on selittänyt: “Taistelu vallasta pääasiana ei tarkoita, että alusta alkaen tulemme inkorporoimaan joukot yhdellä kertaa, sillä puheenjohtaja Mao on opettanut, että tukialueiden ja asevoiman kehitys on se, mikä generoi vallankumouksen korkeasuhdanteen; se täytyy siis nähdä yhdessä joukkojen vallankumoukseen inkorporoimisen lain kanssa, jonka Puolueemme asetti vuoden 1980 II täysistunnossa, inkorporoiminen, joka tulee harppauksin ja etenevästi; käymällä enemmän kansansotaa, tulee suurempi joukkojen inkorporointi, siis, kansansota on poliittinen tosiasia, joka moukaroi voimallisilla aktioilla ajatuksia ihmisten mieleen, jotka tulevat vähä vähältä ymmärtämään ainoan ja todellisen tiensä, kehittäen siten poliittista tietoisuuttaan; kansansota kokoaa yhteen kaikki vallankumoukselliset ja avaa tien kehityksellään.”
On totta, että Suomessa on paljon porvarillis-demokraattisia ennakkoluuloja, kuten Lenin huomauttaa, mutta ne voitetaan pala palalta käymällä enemmän kansansotaa, jonka edellytyksenä oleva vallankumouksellinen tilanne epätasaisessa kehityksessä on Suomessa läsnä ja syvenee imperialismin mätänemisen yleiskriisin, porvarillisen demokratian kriisin ja pääasiassa vallankumouksellisen proletariaatin etenemisen tuloksena. Viime vuosikymmenten kokemus vaaleista ja vaaliboikoteista Suomessa on myös vahvistanut, että tämän mukainen eteneminen ei ole mahdollista ilman vaaliboikottia, sillä PKP:n sanoin “joukot etsivät niiden ääntä, jotka hyväksyvät, eivätkä niiden, jotka epäilevät”, ja parlamenttikretinismin peruskantoja on epäillä ja syytellä köyhimpiä joukkoja revisionistien ansaitun huonosta vaalimenestyksestä.
Näin ollen vahvistamme jälleen Leninin teesin, että “boikotointi on … poliittisen kriisin, s.o. vallankumouksellisen liikkeen lähteen, syvenemistä”, sekä PKP:n käsityksen vaaliboikotin merkityksestä: “Boikotti … osoittaa selvästi, miten vaalien – missä suinkin mahdollista – haittaamisen, heikentämisen ja estämisen politiikka on korkeasti hedelmällistä, ja, pääasiassa, se generoi vaalienvastaisen tendenssin, auttaen kansan poliittisen tietoisuuden muodostumista; boikottitaktiikka ja vaalienvastainen tendenssi, joita kansansota soveltaa ja takoo ja jotka kehittyvät sen elimellisinä osina, osoittavat esimerkin, miten vaaleja käytetään kansansodan kehittämisen hyväksi.”
Boikotti palvelee kansansodan tien ottamista vallankumouksen tekemiseksi; vaaleihin osallistuminen parlamenttikretinismiä vanhan järjestelmän säilyttämiseksi. Vastaten Leninin kehotusta selvän kapinatunnuksen nostamisesta etualalle boikotissa, me kohotamme poliittisina tunnuksina:
Älä äänestä, vaan taistele ja tee vastarintaa!
Vaalit, ei! Vallankumous, kyllä!
SKP:n rekonstituution puolesta!
Kansansota kommunismiin asti!
Punalipun toimituskunta
maaliskuu 2023