Vaalitulos oli monille pseudovasemmistolaisille karvas pettymys, ja he ovat ruotineet sen syitä julkisuudessa eri yhteyksissä. Opportunististen linjojen paljastamiseksi ja vastustamiseksi ja vallankumouksellisen linjan kirkastamiseksi ja levittämiseksi haluamme kiinnittää huomiota erityisesti Vasemmistoliiton ja revisionistien niin kutsuttuihin “analyyseihin”.
Vasemmistoliittolaista sanahelinää
Kansan Uutisten päätoimittaja Jussi Virkkunen ja politiikan toimittaja Toivo Haimi kirjoittavat otsikolla “Tällainen oli katastrofin anatomia: 8+1 syytä vasemmistoliiton vaalitappioon”. Tämän “analyysin” heikkous voidaan kiteyttää seuraavaan lainaukseen:
“Vasemmistolaisille ja liberaaleille äänestäjille politiikan sisällöillä on suurempi merkitys kuin ihmisille keskimäärin. Siis sillä, mitä puolueet lupaavat ennen vaaleja – ja sillä, miten ne ovat toimineet aikaisemmin.”
Tästä huolimatta koko “analyysissa” ei käsitellä noita politiikan sisältöjä juuri nimeksikään, kun valtaosa palstatilasta kuluu esimerkiksi sen ihmettelyyn, miten väistyvät kansanedustajat saisivat “testamentattua” ääniään uusille ehdokkaille. Niinpä se saapuukin urheasti seuraavaan mitä ponnekkaimpaan ja vaikeimpaan johtopäätökseen kerrassaan ankaran harkinnan tuloksena:
“Tällä kertaa vasemmistoliitolla ei ollut tarjota potentiaalisille äänestäjilleen omia, omaleimaisia, olennaisesti erilaisia ja ennen kaikkea parempia vaihtoehtoja kuin muilla puolueilla.”
Ennen kaikkea he harmittelevat, ettei Vasemmistoliitto erottunut SDP:stä. Niinpä he sitten syvämietteisen pohdiskelunsa lopputuloksena paaluttavat ohjelmatyötä edessä siintävälle oppositiokaudelle:
“Jos vasemmistoliitto haluaa menestyä tulevaisuudessa, on sen pystyttävä tarjoamaan selkeitä, konkreettisia ja positiivisia visioita tulevaisuudesta. Vasemmistoliiton vision on oltava sen oma ja leimallisesti vasemmistolainen. Visiolla on oltava tarpeeksi laaja kannatus, jotta se olisi toteuttamiskelpoinen, mutta sen on oltava myös tarpeeksi radikaali erottuakseen joukosta.”
Sanahelinää. Mitään muuta tämä “analyysi” ei tarjoa, eikä voikaan tarjota, sillä politiikka on Vasemmistoliiton heikko kohta.
Vasemmistoliitto ja proletariaatti
Eräs kiinnostavimpia kohtia KU:n kirjoituksessa on “7. Ay-liikkeen merkitys”. Toimittajat tunnustavat, että heidän puolueensa ei kykene puhuttelemaan “duunareita” (heidän käyttämänsä sana). Sitten he toteavat, että ay-liike ei voi olla poliittinen voima, ja lopuksi huomauttavat, että proletariaatti ei koostu enää etupäässä miesvaltaisten teollisuusalojen työläisistä. Nämä ovat taatusti hyviä kysymyksiä, mutta he eivät tarjoile mitään, yhtään mitään niihin kysymyksiin vastaamiseksi. Tulisiko hyväksyä ja pitää hyvänä sitä, että keltainen ay-liike lähinnä työttömyyskassa, vai tulisiko pyrkiä sen muuttamiseksi? Entä tulisiko yleensä nojautua työväenluokkaan vaikkapa PS:n heikentämiseksi? Ei inahdustakaan näistä, vaikka ne askarruttavat varmasti monia Vasemmistoliiton hyvää tarkoittavia kannattajia ja rivijäseniä. KU välttää puhumasta politiikan sisällöistä, koska se on sen heikko kohta.
Edelleen, toimittajat puhuvat myös “alueiden kostosta” (heidän sitaateissa käyttämänsä ilmaus). Mitä he sitten sanovat? He antavat ymmärtää, että kaupunkien ulkopuolella asuu pelkästään hyväosaista väkeä, jota – toimittajien sanoin – “vituttaa” ja jotka siksi äänestävät PS:ää. Savo-Karjalan vaalipiirissä työttömyys on maan huippua, ja PS oli siellä suosituin puolue, kun taas Vasemmistoliitto sai huonomman kannatuksen kuin valtakunnallisesti. Näiden alueiden työttömiä – joista monet ovat entisiä teollisuustyöläisiä, joiden työpaikat imperialismi on vienyt pois – tuskin voidaan syyttää hyväosaisuudesta. Toimittajat problematisoivat Vasemmistoliiton elitismiä, tekevät jopa näennäistä itsekritiikkiä siitä, mutta samalla jatkavat siihen syyllistymistä. Ei ihme, että proletariaatti hylkii Vasemmistoliittoa.
KU:n entinen toimittaja Kai Hirvasnoro yrittää KU:lle kirjoittamassaan kommentissa tarttua tähän ongelmaan, toistaen pääväittämänsä vuoden 2021 kuntavaalien tuloksesta:
“Monien mielestä vasemmistoliiton näkyvimmät asiat ovat jonnin joutoa, ”kun pitäisi puhua työstä, toimeentulosta, reuna-alueiden kurjistumisesta sekä verojen ja maksujen jatkuvasta noususta eli perussuomalaisten sanoin: sinä maksat”.”
Ratkaisu, jota hän tarjoilee, on jonkinlainen “vasemmistopopulismi” vastavetona PS:n “oikeistopopulismille”:
“Vasemmistoliiton politiikassa painottuvat ilmasto, sukupuolten tasa-arvo, vähemmistöjen oikeudet ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus mukaan lukien palkansaajien aseman parantaminen, mutta tavalla joka ei kosketa.
Toiseksi suurin työväenpuolue [Perussuomalaiset] ei ole kiinnostunut mistään näistä. Se puhuu jokaisen ymmärtämällä kielellä jokapäiväiseen arkeen vaikuttavista asioista, niin kuin siitä bensan hinnasta, josta ylemmyydentunteiset vihervasemmistolaiset ovat pilkanneet perussuomalaisia.”
Sen sijaan, että työläisille vieras Vasemmistoliiton idealistinen horina kuvitellusta ja teeskennellystä tasa-arvosta kapitalismin vallitessa korvattaisiin marxilaisen poliittisen taloustieteen mukaisella käsityksellä imperialismin tai naiskysymyksen merkityksestä proletariaatille, jotta sen tietoisuutta voitaisiin kasvattaa, KU:n eläköitynyt ex-toimittaja tarjoilee vaistonvaraisuuden palvontaa.
Hirvasnoron kirjoituksella on merkitystä, vaikka hänen kantansa ei ole edustettuna puolueen johdossa eikä näköpiirissä ole tämän asian muuttuminen. Tärkeää on nimittäin tunnistaa, että hänen katsomuksensa vastaa Vasemmistoliiton ay-siiven ajattelua monilta osin. Tämä siipi on ajoittain kiivaassakin taistelussa puolueen johdon kanssa valtakunnallisesti sekä piiri- ja paikallistasolla. Välillä tämä siipi täyttyy suoranaisesta epätoivosta sen vuoksi, että puolueen uusvasemmistolainen ja postmoderni hömpötys karkottaa ay-siiven omia kannattajia.
Kuitenkin Vasemmistoliiton ay-siipi pysyy aina lopulta enimmäkseen sitoutuneena puolueeseensa. Sen objektiivinen merkitys on tukea Vasemmistoliiton opportunismin kaupittelua. Siksi on tärkeää tunnistaa, että se ei ole vasemmistolaisempi, proletaarisempi linja puolueessa, vaan opportunismin muunnos, jonka joukkopohja ei ole yliopistojen intelligentsiassa, vaan ruumiillisen työn tekijöissä.
Sanalla sanoen Vasemmistoliiton ongelma on proletariaatti. Sen maailmaasyleilevään eetokseen kuuluu huoli myös yhteiskunnan kaikkein riistetyimmistä ja sorretuimmista jäsenistä, mutta tuo eetos ei puhuttele eikä voikaan puhutella yhteiskunnan “pohjakerrosta”, joka on oman kokemuksensa pohjalla oppinut, että korkealla yläilmoissa liihoittelevat puheet tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta ovat pelkkää ilveilyä.
Vasemmistoliitossa on monia rehellisiä ihmisiä, joiden on käsitettävä, että tasa-arvoa ei voi olla sortajan ja sorretun välillä, se on, että tasa-arvoa voidaan edistää vain vallankumouksellista tietä.
Revisionistien poliittisen linjan vararikko ja kuinka he yrittävät sitä peitellä
Selitellessään jälleen kerran entistä huonompaa vaalitulostaan revisionistien johtajat löysivät lähinnä kolme tekijää, jotka kaikki ovat sille kieltämättä aika kiusallisia: 1. kampanjan käynnistysvaikeudet ja ehdokasettelu, 2. taktinen äänestäminen, 3. Marinin hallitus. Ensimmäinen kertoo paljon siitä, miten toimintakykyinen tuo puolue on. Tärkein on kuitenkin noista viimeinen, jonka johdosta revisionistijohtajat kirjoittavat seuraavaa:
“Kehno vaalitulos oli kuitenkin SKP:tä [sic] laajempi ilmiö, johon oli monia syitä. Koko vasemmisto laajasti tulkiten ajautui vaikeuksiin näissä vaaleissa. Se ei tullut yllätyksenä, sillä Marinin hallitus teki useita arveluttavia ratkaisuja, kuten Natoon liittyminen, hoitajiin kohdistunut pakkolaki ja aktiivimallin tuominen hiukan muokattuna ja eri nimellä työttömien riesaksi. Nämä söivät uskon vasemmistolaisen politiikan mahdollisuuksiin ja antoivat hyviä lyömäaseita oikeiston käsiin. Tätä peliä ei hävitty vaalikampailussa vaan jo paljon aikaisemmin.” (Korostus lisätty).
Mikä helmi! Kerrassaan suurenmoista ja kiitettävää! Korostamassamme kohdassa revisionistit ovat päässeet totuuden jäljille. Mitenkä? He kumoavat koko poliittisen linjansa ytimen! Kuinka niin?
Suomen eduskunta on porvariston diktatuurin parlamentti imperialismissa, eikä sen kautta ole mahdollista tehdä porvariston vastaista politiikkaa, siis aidosti vasemmistolaista eli proletaarista politiikkaa. Mennyt hallituskausi on jälleen hyvä todiste. Se on jälleen yksi todiste sen puolesta, että revisionistinen niin kutsuttu “parlamentaarinen tie” on täysin virheellinen ja poissuljettu. Tämä on vallankumouksellisille hyvin tuttua ja selvää. Mutta mitä?
Revisionistit sanovat: kaksi tai kolme (laskutavasta riippuen) parlamentaarista niin sanottua vasemmistopuoluetta osallistui hallitukseen, ja se “söi uskon vasemmistolaisen politiikan mahdollisuuksiin”. Siis ei noiden hallitukseen osallistuneiden puolueiden politiikkaan, vaan yleensä “vasemmistolaiseen politiikkaan” – samaan politiikkaan, jota revisionistit itsekin katsovat edustavansa. Vai olisiko muuten Marinin hallitus muka vaikuttanut heidän kannatukseensa, jos se ei pohjimmiltaan edustaisi sitä samaa “vasemmistolaista politiikkaa”?
Tämä ei ole vähäinen kysymys, vaan kaikkein tärkein, ja se kohdistuu suoraan revisionistien poliittisen linjan ytimeen. Puolueen viime vuonna hyväksytyssä ohjelmassa nimittäin sanotaan, että se
“… haluaa kehittää uusliberalismin, oikeiston ja suurpääoman vastaista yhteistoimintaa politiikan suunnan muuttamiseksi, työtätekevien ja vähävaraisten ihmisten oikeuksien laajentamiseksi, suurpääoman vallan rajoittamiseksi, ekologisen rakennemuutoksen toteuttamiseksi, rauhan turvaamiseksi ja tien avaamiseksi sosialismiin.”
Tämä linja on täysin vararikkoinen, ja todellisuus on jälleen kerran julmasti murskannut sen. Ei ole “parlamentaarista tietä” sosialismiin. On vain aseellisen vallankumouksen tie (tänään kansansota), muu on sosialidemokratiaa. Revisionistit itsekin sen tunnustavat: heidän ja SDP:n välillä ole mitään mitäänperustavanlaatuista eroa – jos olisi, SDP:n hallituspolitiikka ei olisi “syönyt uskoa jne.”
Rehellinen teko olisi tunnustaa revisionistisen linjan virheellisyys. Tietenkään mainitun puolueen johtajat eivät näin tee. Sen sijaan he ulkoistavat vastuun syytellen hallitusta, että se muka “söi uskon jne.” Tämä on säälittävä, vastuuton asenne. Sallikaa meidän tehdä seuraava vertailu: valitteliko Lenin vuonna 1917, että opportunisti Kerenskin johtama väliaikainen hallitus “söi uskon vasemmistolaisen politiikan mahdollisuuksiin”? Ei. Hän leimasi häpeällä Kerenskin ja muut opportunistit, ja muovasi sitten Lokakuun vallankumouksen.
Vastuun ulkoistaminen hallitukselle on kieltäytymistä aidosta itsekritiikistä ja epätoivoinen yritys läpeensä virheellisen linjan ylläpitämiseksi. Hukkuva tarttuu oljenkorteenkin, mutta se ei sitä pelasta.
Leuka ylös ja kohti uusia tappioita
Sulkien silmänsä todellisuudelta ja kieltäytyen oppimasta virheistä, revisionistijohtajat julistavat jälleen kerran, että on kutsuttava “aktiivisia ihmisiä yhteistoimintaan kautta maan rauhan, toimeentulon ja peruspalveluiden puolustamiseksi kokoomuksen rikkaita ja suurpääomaa suosivaa talouslinjaa vastaan”. Vararikkoisuutensa peittelemiseksi he tekevät viittauksen: “Sipilän hallituksen kokemus kertoo, että laajalla kansalaistoiminnalla ja protesteilla on mahdollista vaikuttaa merkittävästi politiikan suuntaan.”
Mitä tuo “Sipilän hallituksen kokemus” oikeastaan tarkoittaa? Tarkoittavatko he “Joukkovoiman” nimen alla järjestettyä “laajaa kansalaistoimintaa” “politiikan suunnan muuttamiseksi”? Tästä huolimatta tuli kiky-sopimus, aktiivimallit jne. Tämä tuskin on se “merkittävä vaikutus politiikan suuntaan”. Kenties he tarkoittavat “vasemmistolaisen politiikan” voittoa vuoden 2019 vaaleissa? Mutta sehän kuluneiden 4 vuoden aikana “söi uskon vasemmistolaisen politiikan mahdollisuuksiin”. Tämäkään tuskin on se, mitä he tarkoittavat. Ehkä he tarkoittavatkin omaa veretseisauttavaa tulostaan vuoden 2019 vaaleissa? Silloin he menettivät yli 40 prosenttia äänestäjistään. Tuskinpa tästäkään on siis kyse.
Mysteeriksi jää, mitä tuo epäselvä viittaus oikein tarkoittaa. Sen sijaan selvää on, että he pitävät kiinni revisionistisesta linjastaan, joka perustuu parlamenttikretinismiin. Se on laajaa yhteistoimintaa, joka jättää porvarillisen valtiokoneiston ja kapitalistisen taloudellisen perustan koskemattomaksi. He pitävät siitä kiinni kuin hukkuva oljenkorresta.
Jos sen sijaan halutaan tehdä vasemmistolaista politiikkaa, on määrätietoisesti ja keskittyneesti valmistauduttava sosialistiseen vallankumoukseen, joka väkivaltaisesti murskaa porvariston diktatuurin valtiokoneiston ja pystyttää oman, proletariaatin diktatuurin valtiokoneistonsa sosialismin toteuttamiseksi, kuten Marx on meille opettanut ja historia on kerta toisensa jälkeen todeksi osoittanut.