Suomen Pankin vanhempi ekonomisti kirjoitti hiljattain blogissaan eroista inflaatioasteissa eri tuloluokkien välillä. Johtopäätös on selvä: inflaatio on suurempaa pienituloisimmille.
Kuviota silmämääräisesti tarkastelemalla huomataan myös, että ei ole epätavallista, että pienituloisten inflaatio on suurituloisia suurempaa – olkoonkin, että matalan inflaation oloissa se on vähemmän siten. Viime kuukausina ero pienituloisimman ja suurituloisimman viidenneksen välillä on kuitenkin revennyt jo noin yhden prosenttiyksikön mittaluokkaan.
Marxilainen taloustieteilijä Eino Nevalainen on kiinnittänyt huomiota elinkustannusindeksillä kikkailemiseen jo 70 vuotta sitten (“Työväenluokan asema Suomessa vv. 1909–1954”, 1955):
“Kapitalistien onneksi elinkustannusindeksi hoitaminen kuuluu heidän määrättivssään olevalle porvarilliselle valtiolle. Sen virkamiehet, erinimiset ja arvoiset kanslia- ja muut neuvokset tuntevat ainakin käytännössä tämän porvarillisen valtion riippuvaisuuden kapitalisteista, sen vuoksi heistä on neuvoksia tullutkin. He väärentävät elinkustannusindeksiä kapitalistien haluamalla tavalla. Väärennys tapahtuu tietysti tieteen kaikkien sääntöjen mukaan. Tällainen neuvos laskee, mitkä punnustavarat ovat milloinkin ratkaisevia, suosittelee hallitukselle tai asianomaisille viranomaisille sen mukaisia pisteostoja tai muita toimenpiteitä. Valtion, ts. veronmaksajilta, suurelta osalta palkkatyöläisiltä kerätyillä verovaroilla suoritetaan sitten pisteostot, alennetaan keinotekoisesti jonkin punnustavaran hintaa, milloin kananmunien, milloin kahvin, milloin jonkin vaatekappalee, kaikkien muiden tavaroiden hintojen noustessa ehkä hyvinkin voimakkaasti ja niin pelastetaan tilanne, elinkustannusindeksi ei liikahdakaa, voipa vielä laskeakin. Hallitusherrat ja heitä tukevat ammattiyhdistysjohtajat voivat sen jälkeen kerskua, miten monta miljardia tämän toimenpiteen avulla on työtätekeville lahjoitettu. Mutta koskaan he eivät kersku sillä, miten monta miljardia kapitalistit voittivat tällä operaatiolla välttyessään palkankorotuksista.
Mutta väärennykset eivät rajoitu tähän ja muihin siihen verrattaviin taktillisiin, tämän tästä toistuviin toimenpiteisiin, vaan ne alkavat aina jo elinkustannusindeksin perustaa laskettaessa, ns. elinkustannustutkimusta suoritettaessa. Esim. meillä on aina ensimmäisestä, Vera Hjeltin vv. 1908–1909 suorittamasta elinkustannustutkimuksesta lähtien tutkimuskohteeksi valittu perheet, jotka ovat olleet keskimäärin paljon paremmassa taloudellisessa asemassa kuin keskinkertainen teollisuustyöläisen perhe. Vera Hjeltin tutkimuksessa perheiden keskimääräiset tulot nousivat 1 634:51 markkaan vuodessa, vaikka teollisuustyöläisen keskimääräinen vuositulo oli silloin ainoastaan 888:–. Vv. 1920–1921 vastaavassa tutkimuksessa keskimääräiset vuositulot olivat 16 911 markkaa, mutta teollisuustyöläisten keskimääräinen vuosipalkka oli suunnilleen 8 000 mk (v. 1920 7 862, v. 1921 9 385 markkaa). Vuoden 1928 kulutustutkimuksessa keskimääräinen vuositulo työläisperheissä oli 26 592 mk, mutta teollisuustyöläisen keskimääräinen vuosipalkka ainoastaan 13 459 mk. Ja lopuksi v. 1951 suoritetun kulutustutkimuksen perusteella laaditussa ns. uudessa elinkustannusindeksissä on indeksibudjetin loppusumma 378 222 mk, johon on vielä lisättävä verot, jotka eivät sisälly budjettiin, 50–70 000 mk, joten loppusumma todellisuudessa nousee 425–450 000 markkaan, vaikka teollisuustyöläisen keskimääräinen vuosipalkka oli ainoastaan 298 430 mk. Vaikka tähän lisätäänkin tutkimuksessa selville saadut perheen keskimääräiset lisätulot (siis myös vaimon palkka, milloin vaimo käy ansiotyössä, vajaat 10 % miehen vakinaisesta palkasta), jää sittenkin erotukseksi toista sataatuhatta markkaa vuodessa.
Olemme jo nähneet, että muiden palkkatyöläisryhmien tulot ovat pienemmät kuin teollisuustyöläisten, joten erotus niiden tulojen ja indeksibudjetin välillä muodostuu vieläkin suuremmaksi. Kulutus erisuuruisia tuloja saavissa perheissä on aivan erilainen, eivätkä meillä käytännössä olleet ja oleva indeksibudjetti voi jo senkään vuoksi kuvastaa työläisperheiden todellisia menoja eikä antaa kuvaa niiden elintasosta.”
Näin kirjoitti marxilainen taloustieteilijä lähes 70 vuotta sitten!
Tänään porvarillinen taloustieteilijä näyttäisi tunnustavan tämän todeksi, mutta sittenkin herää kysymys, onko tässä jokin ketunhäntä kainalossa. Otetaan vaikkapa pienituloinen helsinkiläisperhe. Tämän perheen menoista suhteellisen suuri osa kuluu ruokaan, jonka virallinen inflaatio oli viime vuonna noin 10%, kun kuluttajahintaindeksi nousi viime vuonna “vain” noin 7%. Todennäköisesti esimerkkiperheemme elinkustannusten nousu on pelkästään ruuan vuoksi ollut enemmän kuin 7% – eikä tässä ole vielä edes huomioitu sitä, että yhtenäinen lukuarvo ruuan inflaatiolle peittää erot ruokakoreissa. On kuultu puheita, että ruokamenot ovat nousseet 20, 25, jopa 30%. Nyt, jos tämä perhe saattuu asumaan vielä sosiaalista asumista tarjoavan, Helsingin kaupungin omistaman Hekan asunnossa, sen vuokramenot tulevat nousemaan 15%, kun esimerkiksi viime vuonna asumismenot nousivat reilu 5% ja yleensä vuokrankorotuksissa on puhuttu huomattavasti pienemmistä summista kuin 15%. Ihmisryhmä, jota Hekan vuokrankorotukset koskettaa, ei ole mitenkään marginaalinen, sillä Heka on Suomen suurin vuokranantaja. Käytännössä voidaan siten todeta, että todellisuudessa erot inflaatiossa ovat suuremmat kuin Suomen Pankin ekonomisti esittää.
Samainen porvarillinen ekonomisti myös huomauttaa: “Kun inflaatio oli ennen viime vuotta hidasta, myös erot eri tuloluokkiin kuuluvien kotitalouksien kohtaamissa inflaatioasteissa olivat pieniä – korkeintaan muutamia prosenttiyksikön kymmenyksiä”. Tällä hän yrittää vähätellä asiaa. Oletetaan, että ero inflaatioasteessa rikkaan ja köyhän perheen välillä olisi vain 0,1%. Vuodessa tämä tekee 1,2% ja 10 vuodessa liki 13%. Vaikka ero olisi kovin pieni ja sitä myötä elinkustannusten juovan leventyminen verrattain hidasta, vuosien saatossa ero rupeaa aika äkkiä kasvamaan.
Kiinalainen oppikirja “Kansantaloustieteen perusteet” (1974) sanoo napakasti: Porvaristo käyttää aina inflaatiota, hintojen nousua ja vuokrien nousua lisätäkseen juopaa nimellisen ja reaalipalkan välillä ja riistääkseen työläistä.” Kun elämänvälineet (ruoka, asunto jne.) kallistuvat enemmän kuin työläisen palkka nousee, hänen työvoimansa arvo on pienentynyt, sillä hän saa pienemmän määrän noita elämänvälineitä. Toisin sanoen riisto on voimistunut, porvariston voitot ovat kasvaneet.
Tämän toisena puolena porvarit ovatkin hiukan punastellen joutuneet puhumaan “ahneus-inflaatiosta” (engl. greedflation), ja esimerkiksi Euroopan keskuspankki on todennut pääjohtajansa Christine Lagarden suulla ja tilastojenkin valossa, että suurin inflaatiota ajava tekijä viime vuonna on ollut yritysten voittojen kasvu. Porvarit, ja heidän mukanaan varsinkin keynesiläiset tai muut “vasemmistolaiset” porvarilliset taloustieteilijät, yrittävät pestä käsiään laihalla moralismilla “ahneudesta”. Tällä tavoin he yrittävät esittää, että vetoamalla porvareiden omaantuntoon tai valtion väliintulolla kapitalismi voisi olla “oikeudenmukaista” eikä työläisten asema kapitalismissa jatkuvasti kurjistuisi. Totuus on kuitenkin, että syy työläisten aseman heikkenemiseen on itse kapitalistisessa järjestelmässä, jota ei voida korjailla siedettävämmäksi, vaan se täytyy tyystin lakaista pois sosialismin tieltä.
