Teollisuusliiton johtaja Riku Aalto. Kuva: Aamulehti.
Tiistaina 26.9. ammattiliitot aloittivat ensimmäiset toimensa Orpon hallitusta vastaan. Näitä toimia kehitetään SAK:n vetämänä kampanjana “#PainavaSyy”. Ensimmäiset toimet ovat maltillisempia kuin kenties kertaakaan tähän asti Suomen noin 140-vuotisen ammatillisen liikkeen aikana: Teollisuusliitto järjestää tunnin mittaiset ulosmarssit yksittäisissä tehtaissa Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja JHL:n koulunkäynnin ohjaajat ovat menossa 15 minuutin työnseisaukseen osissa Itä-Suomea.
Syy, jota mukavilla tuoleillaan istuvat liittopomot eivät sano julkisuuteen, on “Loimaan kassan” (Kokoomuksen perustama niin sanottu “Yleinen työttömyyskassa”) pelko. Tämä huoli on avoimesti ilmaistu suljetummissa tilanteissa luottamusmiesten ja muiden ay-aktivistien toimesta. Heidän mukaansa voimakkaan lakon järjestäminen paljastaisi työnantajille, miten moni liittojen jäsen jättäisi noudattamatta lakkokäskyä. Voiko tämän vararikkoisempaa perustelua olla!
IS:n Timo Haapala – jonka sympatiat työnantajia kohtaan ovat tunnettuja – repostelee liittopomojen naurettavan pienillä toimilla. Sen sijaan, että alkuun maltilliset toimet kätkisivät keltaisten liittopomojen heikkouden, ne kailottavat sitä kovaan ääneen Etelärannan herroille.
Perustelu on myös muuten täysin nurinkurinen. Vuonna 2015 liitot saivat lisää jäseniä sen ansiosta, että ne teeskentelivät järeillä toimilla laittavansa kampoihin Sipilän hallitukselle, ja monet – epätoivoisetkin – yhteenotot liittojen ja työnantajien välillä ovat lisänneet liittojen kannatusta joukoissa. Kommunistisen puolueen manifesti on puolestaan kuvannut, että monesti työläisten taistelujen “varsinaisena tuloksena ei ole välitön menestys vaan työläisten yhä laajempi yhteenliittyminen”.
Historiallisesti Suomen työväenluokka on käynyt paljon kovempia ja uhrautuvampia taisteluja paljon pienemmällä järjestäytymisasteella, ja tänään maailmassa monissa maissa – mukaan lukien imperialistisissa maissa – työläiset ryhtyvät voimakkaisiin työtaistelutoimiin välittämättä liittojensa jäsenmääristä.
Jos keltaiset liittopomot olisivat huolissaan järjestäytymisasteesta, kuten Haapala ja liittoaktiivit väittävät, niin liittopomojen olisi kaikkein järkevintä määrätä järeitä toimia. Sen sijaan todellinen syy löytyy liittojen korporatiivisesta luonteesta.
Ensiksi, keltaiset liittopomot pohjaavat työläisaristokratiaan, he edustavat porvarillista työväenliikettä. Engels on luonnehtinut, että porvarilliset työväenliitot ovat hyvin arkoja ja kokevat sen vuoksi tappion taistelussa. Jos ne olisivat rohkeita, ne pystyisivät nostamaan työväenluokan uhrautuvaan puolustustaisteluun, saavuttamaan voittoja ja jopa lisäämään jäsenmääräänsäkin.
Toiseksi, keltaiset liittopomot edustavat työväenluokan ja porvariston välisen korporatiivisen sovinnon asiaa. Heidän tehtävänsä on sitoa työläiset luokkarauhaan porvariston kanssa, kun samalla kapitalismin jatkuva kehitys voimistaa työläisten riistoa. Siksi näiden ja tulevien toimien ainoa tarkoitus on, että liittopomot pääsisivät neuvottelupöytään hallituksen ja työnantajaliittojen kanssa.
Ainoa marxilainen taktiikka on mennä syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin vastustaen opportunistisia johtajia, jotka pettävät työläisten todelliset edut. On tehtävä rohkeaa ja periksiantamatonta vastarintaa Orpon hallituksen hyökkäyksille työväenluokkaa ja kansaa vastaan – se on sanoma, joka vetoaa joukkoihin ja sivuuttaa keltaiset liittopomot.