Vaikka yleisesti ottaen kaikki vasemmistolaiset voimat ja yleensä sivistyneet ihmiset ovat tuominneet Israelin toimet ja ottaneet kantaa palestiinalaisten puolesta, osa kannanotoista on hyvin tekopyhiä. Suomessa tässä ovat erityisesti kunnostautuneet Vasemmistoliitto ja Vasemmistonuoret, jotka perinteisistä syistä esittävät solidaarisia palestiinalaisille, mutta käytännössä hyväksyvät miehittävän sionistihallinnon sekä kaiken muun taantumuksen maan päällä.
Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja presidenttiehdokas Li Andersson määrittelee Hamasin terroristijärjestöksi, ja IS:n mukaan hän sanoo, että “Israelilla on Anderssonin mielestä oikeus puolustautua, koska Hamas hyökkäsi Israeliin, mutta Israelin pitää puolustautuessaan noudattaa kansainvälisen oikeuden pelisääntöjä”. Tämä on yksiselitteisesti Israelin narratiivia, joka pyrkii peittämään sen faktan, että koko Israelin valtion olemassaolo on loukkaus kansainvälistä oikeutta kohtaan. Vasemmistoliitto on perinteisesti kannattanut kahden valtion ratkaisua, joka hyväksyy Israelin valtion laittoman olemassaolon, mikä ei kansainvälisesti tarkastellen ole kovin yleinen kanta vasemmistolaisille. Toistamalla väitteitä Hamasista siviilejä vastaan hyökkäävänä terroristijärjestönä Andersson myös toistaa sionistista sotapropagandaa, sillä Israel tarkoittaa “siviilillä” aseistautunutta miehittäjää, joka ei välttämättä ole sionistiarmeijan vakinaisessa palveluksessa.
Vasemmistonuorten kannanotto toteaa samassa äänilajissa: “Tuomitsemme kaiken siviileihin kohdistuvan väkivallan. Hamas ei edusta koko Palestiinaa tai kaikkia palestiinalaisia, ja miljoonien ihmisten kollektiivinen rankaiseminen järjestön tekojen vuoksi on julmaa sekä epäinhimillistä.” Mutta hallitsevana näkökulmana Vasemmistonuorten kannanotossa ei ole Hamasin tuomitseminen, vaan niin sanoaksemme pienen ihmisen puolustaminen sodan keskellä. Tämä kovin humaanilta kuulostava näkökulma on itse asiassa hyvin petollinen ja taantumuksellinen. Lenin on painottanut, että “todellinen internationalismi voi olla vain uhrautuvaista työtä vallankumouksellisen liikkeen ja vallankumouksellisen taistelun kehittämiseksi omassa maassa, tämän taistelun, tämän linjan ja vain sen tukemista (propagandalla, myötämielisyydellä, aineellisesti) poikkeuksetta kaikissa maissa” (Huhtikuun teesit, 1917). Sen sijaan, että Vasemmistonuoret ottaisi kantaa Hamasin tai yhtään minkään Israelia vastaan taistelevan palestiinalaisjärjestön puolesta, se vain kauhistelee inhimillistä katastrofia.
Lenin on kiteyttänyt, että “proletariaatti taistelee kukistaakseen imperialistisen porvariston vallankumouksen avulla, kun taas pikkuporvariston tarkoituksena on ‘parantaa’ imperialismia reformien avulla, mukautua imperialismiin alistumalla siihen” (Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky, 1918). Mielestämme tämä ero näkyy varsin selvästi kannanotoissa Palestiinan kysymykseen.
Li Andersson ja kumppanit haluavat imperialismia, joka “puolustautuessaan noudattaa kansainvälisen oikeuden pelisääntöjä”, mutta se on imperialismia yhtä kaikki. Kaikki vallankumoukselliset sen sijaan ottavat selvän kannan Palestiinan kansan aseellisen vastarinnan puolesta; tämä kanta on Kansainvälisellä Kommunistien Liitolla ja tämä kanta on myös Punalipulla.