Viime syksynä ammattiliitot aloittivat odotetusti toimensa Orpon hallituksen työmarkkina- ja sosiaaliturvauudistusten johdosta, ja toimet ovat asteittain edenneet. Analysoimme tässä artikkelissa lakkoliikkeen kehitystä huomioiden hallituksen, ammattiliitot ja joukot, joiden kaikkien välillä on omat ristiriitansa, joiden oikea käsittely on edellytys vallankumoukselliselle linjalle.
Väenpaljoutta Senaatintorilla “STOP nyt” -mielenosoituksessa to 1.2. Kuva: Ivan Bessedin / IS
Aluksi ammattiliittojen toimet olivat lähinnä niiden omien koneistojen herättelyä: julkisuuteen annettuja lausuntoja ja paikallisia keskustelutilaisuuksia. Keltaiset ammattiliitot pitävät normaalisti järjestökoneistoaan, toimitsijoitaan ja jäsenistöään täydellisen passiivisuuden tilassa, joten lakkoja täytyy valmistella pitkään. Samaan aikaan osassa joukkoja esiintyi jo esimerkiksi vaatimuksia yleislakosta.
Lopulta aivan viime vuoden lopulla, 14.12. oli laaja yksipäiväinen lakko, johon osallistui noin 1000 työpaikkaa ja 100 000 työntekijää SAK:laisista liitoista sekä joitain STTK:laisia liittoja ja akavalainen Insinööriliitto. Lakko kohdistui mm. postiin, julkiseen liikenteeseen, rautateille, paperitehtaisiin, päivittäistavarakauppaan, sähkövoimalaitoksiin, teknologiateollisuuteen.
Tämän vuoden puolella viikolla 5 lakkoja oli keskiviikosta perjantaihin, pitäen sisällään varhaiskasvatusta, postia, päivittäistavarakauppaa, matkailu- ja ravitsemisalaa, kuljetusaloja, kiinteistö- ja siivouspalvelualaa, lentoliikennettä, teollisuutta, rakennusalaa, energia-alaa, rahtiliikennettä ja huolintaa. Lukumääräisesti tärkeimmät liitot lakoissa olivat Teollisuusliitto ja Palvelualojen ammattiliitto PAM. Yhteensä lakkoihin osallistui SAK:n mukaan noin 300 000 henkeä. Lisäksi torstaina 1.2. järjestettiin Helsingissä ammattiliittojen mielenosoitus, joka keräsi 13 000 henkeä.
Viikolla 7 lakkoja tullaan järjestämään osin eriaikaisesti rautateillä, elintarvikealalla, varhaiskasvatuksessa, teknologiateollisuudessa, kemianteollisuudessa, voimalaitoksissa, kaupan logistiikkakeskuksissa, paperiteollisuudessa, rakennuksilla ja julkisessa liikenteessä. Lakoista vastaavat Rautatiealan unioni RAU, Suomen Elintarviketyöläisten liitto SEL, toimihenkilöiden ammattiliitto Pro, Sähköliitto, hoitajien Tehy, Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer, Teollisuusliitto, PAM, Paperiliitto, Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL sekä Rakennusliitto. Elintarviketeikkusuuden lakkoon osallistuu 4000 työntekijää 92 työpaikassa. Teollisuuden lakoissa on 60 000 teollisuusliittolaista ja 7000 Pron jäsentä. PAM:n lakko koskee 10 000 työntekijää pääasiassa Keskon, S-ryhmän, Lidlin ja Tokmannin logistiikkakeskuksissa. Sähköliiton lakot kohdistuvat keskiviikkona Loviisan ydinvoimalaan, torstaina Olkiluotoon ja perjantaina vesivoimalaitoksiin pohjoisessa Suomessa. Yhteensä lakkojen piirissä viikolla 7 tulee olemaan noin pitkälle 100 000 työntekijää, minkä lisäksi varsinkin varhaiskasvatuksen ja julkisen liikenteen lakot vaikuttavat myös muiden töissäkäyntiin.
Näiden lisäksi on ollut myös muita toimia kuten ylityökieltoja sekä pienempiä mielenosoituksia kuten Tehyn ja SuPerin mielenosoitukset, joista ensimmäinen oli jo 20.9. päätunnuksenaan “Hallitus vie meiltä rahat ja oikeudet”.
Tähänastisten toimien mittakaavan ymmärtämiseksi on huomiotava kaksi vertailukohtaa. Sipilän hallitusta vastaan oli huomattavia joukkoja liikuttaneita ammattiliittojen toimia, kuten syyskesällä 2015 järjestetty #STOP-mielenosoitus, joka mobilisoi 30 000 henkeä – eli kaksi kertaa enemmän kuin torstain 1.2. “STOP nyt” -mielenosoitus, mistä porvarilliset journalistit jaksavat alati muistuttaa. Suuruusluokka mielenosoituksissa on kuitenkin sama. Toinen vertailukohta on syksyllä järjestetty “Me emme vaikene”, joka kohdistui rasismiin Orpon hallituksessa. Se keräsi yli 10 000 osallistujaa, eli suunnilleen saman verran kuin torstain 1.2. mielenosoitus.
Keltaisten ammattiliittojen byrokraattisen, opportunistisen johdon toppuuttelevasta, pidättelevästä ja pasifisoivasta pyrkimyksestä huolimatta joukot haluavat taistella hallituksen politiikkaa vastaan, ja he ovat valmiita tekemään paljon päästäkseen kantamaan oman kortensa kekoon. On raportteja, että kymmenittäin joukkoja saapui monien tuntien matkan takaa ruuhka-Suomen ulkopuolelta Helsinkiin torstain 1.2. mielenosoitukseen. Esimerkiksi Oulu–Helsinki-väliin menee junalla 6 tuntia, joten kahden tunnin mielenosoitus ja liikkumiset sekä lakisääteiset tauot mukaan lukien Oulusta tulleet lakkolaiset tekivät käytännössä kaksi työpäivää osallistumalla mielenosoitukseen. Laiskuri oli se, joka meni töihin! Myös pienemmistä teollisuuskaupungeista lähdettiin sankoin joukoin Helsinkiin. Näiden lisäksi on raportteja, että joillain työpaikoilla, joihin lakot eivät ole kohdistuneet, työläisiä on harmittanut, että he “eivät ole päässeet tekemään omaa osuuttaan”, kuten eräässä saamassamme raportissa on muotoiltu. Joillain aloilla on puolestaan valiteltu, että “miksi nyt mennään lakkoon, kun kaikki ovat työttöminä – olisi menty silloin, kun töitä oli enemmän kuin tekijöitä”.
Toisaalta vaikka varsinkin joissain ammattiryhmissä nähdään innostusta lakkoja kohtaan, toisissa ammattiryhmissä on varsinkin alueittain ollut kielteistä suhtautumista lakkoihin. Yleisesti ottaen perinteiset ay-liikkeen linnakkeet kuten teollisuus seisovat yhtenäisinä lakkorintamassa, ja lakkojen ulkopuolelle jääneiden pettymys on suurempaa kuin rikkurointi. Sen sijaan esimerkiksi kaupanalalla, joka nojaa varsinkin pääkaupunkiseudulla hyvin vahvasti maahanmuuttajiin ja opiskelijoihin, lakkoihin osallistuminen on ollut selvästi pienempää. Raportit kertovat, että osa työläisistä on suoraan ilmoittanut, ettei voi osallistua lakkoon henkilökohtaisen taloudellisen tilanteen vuoksi.
Vaikka loppujen lopuksi lakossa on aina kysymys omien välittömien etujen uhraamisesta yhteisten syvempien etujen hyväksi, on paljonpuhuvaa, että keltaisten liittojen johtamien lakkojen taakse ovat voimakkaimmin järjestyneet ne työläiset, joiden asema on hyvin turvattu, kun taas syvemmät ja laajemmat joukot suhtautuvat nihkeämmin lakkoihin. Tämä osoittaa, että keltaiset liitot eivät pohjaa syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin eivätkä kykene mobilisoimaan heitä.
Keltaisten liittojen heikkous on siten nimenomaan joukoissa: yhtäältä ammattiliitot joutuvat tukahduttamaan keskikerroksen työläisten lakkoinnostusta, toisaalta ne eivät kykene vetämään syvimpiä ja laajimpia joukkoja mukaansa. Näistä kahdesta pääkysymys on jälkimmäinen, vastaten sitä, että meneminen syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin on ainoan marxilaisen taktiikan pääasia.
Mihin liitot pyrkivät?
Ammattiliitot mobilisoivat lakkoihinsa ja mielenosoituksiinsa tunnuksilla, jotka vastustavat Orpon hallituksen työmarkkina- ja sosiaaliturvauudistuksia. Samaan aikaan he virallisesti esittävät, että he haluavat päästä hallituksen kanssa neuvottelupöytään. Tämä ristiriita osoittaa selvästi, miten liitot pelaavat kaksilla rattailla: he pyrkivät neuvottelupöytään, sopimaan hallituksen kanssa, mutta joukkoihin he vetoavat esittämällä taistelunhaluista.
Näiden lisäksi liittojen kesken on huomattavia ristiriitoja. Tärkein ristiriita koskee vientivetoista työmarkkinamallia. Kysymyksen painokkuutta kuvaa se, että JHL:n edellinen johtaja Päivi Niemi-Laine joutui eroamaan jäätyään SAK:ssa vähemmistöön tässä asiassa. Varsinkin Teollisuusliiton johtaja Riku Aalto unelmoi tuosta uudistuksesta, sillä se tekisi Teollisuusliitosta SAK:n sisällä ja yleensä koko ay-kentällä hallitsevan liiton, unohtamatta, että siinä sivussa se lisäisi hänen henkilökohtaista valtaansa. Tällä hetkellä SAK:n sisällä varsinkin PAM:lla ja JHL:llä, joilla on suuri jäsenmäärä, on huomattava painoarvo, ja laajemmin ay-kentällä hoitajaliitoilla Tehyllä ja SuPerilla on myös huomattava asema. Vientivetoinen työmarkkinamalli tarkoittaa, että Teollisuusliitto neuvottelisi noille aloille palkankorotusten katon. Muita vientiliittoja ovat Paperiliitto, jonka alalla ei kuitenkaan enää solmita yleissitovia työehtosopimuksia, sekä auto- ja kuljetusalan AKT, joka alastaan johtuen on näytellyt kokoaan suurempaa roolia. Nämä voivat tukea Teollisuusliittoa sen valtapyrkimyksissä, mutta naisvaltaisten alojen liitot sen sijaan vastustavat. Edelleen, Kokoomuksella, työnantajaliitoilla ja muilla kapitalistien etujärjestöillä on omat, työmarkkinoiden korporatiiviseen rakenteeseen sekä palkkakustannuksiin eli riistoon liittyvät syynsä ajaa vientivetoista työmarkkinamallia, mutta Perussuomalaisilla voi olla myös omia, erityisiä syitään tässä, muistaen, että Perussuomalaiset on SDP:n jälkeen toisiksi suosituin puolue Teollisuusliiton jäsenistön keskuudessa. Siten vientivetoisen työmarkkinamallin vastustajat ovat jäämässä jalkoihin.
Tällä hetkellä hallitsevat äänet julkisessa keskustelussa sanovat, että neuvottelupöytään ei olla menossa. Pääministeri Orpo ja työministeri Satonen ilmoittavat suoraan, että hallitus ei taivu ulkoparlamentaariseen painostukseen. Ammattiliittojen johtajat yrittävät viestiä, että he ovat koko ajan valmiita koventamaan toimia, kunnes hallitus taipuu. Pinnallisesti näyttää siltä, että päällä on umpisolmu. Julkisuuteen on kuitenkin päässyt kummaltakin puolelta, varsinkin hallituksen puolelta, näkemyksiä, jotka peräänkuuluttavat sovintoa. Hyvin selvää myös on, että ennen pitkää on aika neuvotella ja tehdä kompromissi, mutta vielä ei ole julkisuuteen nähtävillä tarkasti, miten pian sen aika on ja millainen siitä tulee.
Sen sijaan kuten Sipilän kiky-sopimuskin näytti, neuvotteluja käydään mitä konspiratiivisimmissa oloissa ja ammattiliittojohtajat pyrkivät sovintoon kaikesta julkisesta ärhentelystään huolimatta. Elinkeinoelämän Keskusliitto EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies (kok) on kuvannut teoksessaan “Väistämättä” (2021) tätä peliä ja sen dynamiikkaa. Häkämies on taatusti puolueellinen, mutta esimerkiksi hänen “vastapuolensa” SAK:n silloinen johtaja Lauri Lyly (sd) ei ole julkisesti torjunut Häkämiehen esittämää kertomusta.
Kun Orpon hallitus ja ammattiliitot menevät neuvottelupöytään ja saavuttavat kompromissiin, kyse on samanlaisesta kompromissista kuin Sipilän kiky-sopimus – toisin sanoen sopimus työväenluokkaa vastaan, joka liittojen täytyy esittää valheellisena “torjuntavoittona”. Tätä varten ja osana yleisempää funktiotaan keltaisten ammattiliittojen täytyy murentaa joukkojen optimismi, voitonusko ja luottamus omiin voimiin. Tämä psykologinen operaatio on jo käynnissä täydellä vauhdilla, kun yleislakkoa tai yleensä vain kovempaa linjaa vaativille työläisille uskotellaan liittopomojen toimesta, että kovemmat otteet heikentävät asemaa.
Vielä toistaiseksi keskikerroksen työläiset uskovat opportunististen, omaa etuaan tavoittelevien liittopomojen valheet, mutta koko ajan ristiriidat liittojen sisällä joukkojen ja opportunististen johtajien välillä kärjistyvät. On tärkeää tarttua tuohon ristiriitaan paljastamalla opportunismin petollisuutta ja esittämällä sen tilalle järkkymätöntä taistelulinjaa. Tämä palvelee opportunismin voimien lyömistä hajalle ja on iskemistä suoraan korporatiivista järjestelmää vastaan.
Mutta pääkysymyksenä on ja pysyy meneminen syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin. Heidän etunsa ovat kaikkein voimakkaimmin ristiriidassa kaikkien hallitusten kanssa – ei vain Kokoomus-johtoisten, vaan myös SDP:n johtamien hallitusten kanssa. Heille korporativismin voimistaminen, johon hallitus ja keltaiset liitot pyrkivät, on kaikkein katalinta. Erityisesti, on perspektiivi, että tulevassa kompromississa on mukana ns. “vientivetoinen työmarkkinamalli” sekä erinäisiä muita rajoituksia, jotka tulevat sementoimaan syvimmät ja laajimmat joukot entistä pahemmin työväenluokan pohjalle. Heitä eivät keltaiset liitot pysty mobilisoimaan, mutta heidän tarpeensa taistella on suurempi kuin millään muulla joukkojen osalla – tähän ristiriitaan tarttuminen on tärkeää, sillä he edustavat päävoimaa vallankumouksessa ja vain heidän yhdistämisensä pohjalla voidaan keskikerrokset voittaa puolelle.