Vallankumouksellisen optimismin puolustus

Johdanto

Työväenliikkeen synkimpiä vitsauksia on ollut pessimismi työväenluokan vallankumouksellista asiaa kohtaan. Pessimismi jakaantuu kahdeksi vastakkaiseksi perusmuodoksi: oikeistolaiseksi ylenkatseeksi työväenluokan vallankumouksellista asiaa kohtaan, joka matelee kansanjoukkojen takapajuisimpien ainesten jäljessä, sekä ”vasemmistolaiseksi” kerskailuksi, joka on kiiruhtanut niin kauaksi joukkojen edelle, että se on joutunut niistä eristyksiin. Optimismi ja pessimismi ovat kaksi vastakkaista perusasennetta mahdollisuuksien suhteen, ja työväenliikkeessä ne heijastelevat pohjimmiltaan luokkataistelun myötä- ja vastatuulia. Optimismin (rehellisen vallankumouksellisen luottamuksen ja innostuksen) sekä pessimismin konkreettiset muodot ja kehitysasteet vaihtelevat eri aikoina, eri paikoissa ja eri tasoilla.

Me, Punalipun toimitus, kannatamme vallankumouksellista optimismia kaikilla tasoilla, mikä on ajanut meidät erilleen suurimmista pessimisteistä, jotka ovat miehittäneet ja mädättäneet Suomen vanhan työväenliikkeen. Heidän tärkeimpiä komentokeskuksiaan ovat SDP ja Vasemmistoliitto. Kuitenkin myös omissa pienissä ja ”hienostuneissa” piireissämme on esiintynyt pessimismiä. Tämä kirjoitus käsittelee ns. kolmasmaailmalaisuusaatetta (engl. Third-Worldism), joka on Punalipun kannalta uhkaavin pessimismin muoto. Tuo aate esiintyy vasemmistolaisena, mutta on sisällöltään oikeistolaista.

Mitä on kolmasmaailmalaisuus?

Kolmasmaailmalaisten perusväittämä on, että Suomen kaltaisessa imperialistisessa maassa työväenluokka olisi niin lujasti lahjottu imperialismin puolelle, ettei vallankumous voisi täällä menestyä. He ovat osittain oikeassa mutta pääasiassa väärässä. Vaikka he maailmanvallankumouksen suhteen ovat oikeilla jäljillä myöntäessään sorrettujen maiden johtavan roolin, he ovat kotimaidensa vallankumouksen suhteen väärässä, sillä he eivät luota Suomen työväenluokan kykyyn johtaa omaa vallankumoustaan. He halveksivat Suomen kansaa, mukaan lukien sen vallankumouksellisimpia joukkoja.

Kuten kaikkien ”ultra-vasemmistolaisten”, myös kolmasmaailmalaisten vasemmistolaisuus ei ole vasemmistolaista käytäntöä vaan kerskailua omasta puhdasoppisuudesta imperialismin pedonkidassa, sanalla sanoen naamioitu hyökkäys omaa työväenluokkaa vastaan. Vaikka he maailmanmitassa ehkä seuraavatkin osittain edistyksellisimpiä joukkoja, niin pääasiassa he kallistuvat kuitenkin oikeistolaisuuteen, sillä Suomessa he päätyvät matelemaan kotimaisen työväenluokkamme vastavallankumouksellisimpien mielialojen perässä. Tuo on virhe, jonka vuoksi he eivät kykenisi johtamaan vallankumousta täällä, vaikka imperialistinen lahjontapolitiikka tulisi odottamatta umpikujaan.

Yleensä he eivät voi johtaa mitään vallankumousta – sorretujen maiden kommunistiset puolueetkaan eivät kelpuuttaisi näitä hidastelijoita komentajikseen, sillä he eivät tunne historiallisen materialismin opetuksia kovin syvästi eivätkä osaa soveltaa niitä käytäntöön yhteiskunnan vallankumoukselliseksi muuttamiseksi. He ovat pelkkiä ”kenraaleita ilman armeijaa”. Heidän tekopyhyytensä paljastuu heidän asenteestaan, joka valkoisen miehen laiskuudella lykkää vallankumouksellisen taakan omilta hartioilta sorrettujen maiden niskoille. Asiallisesti he muistuttavatkin lähinnä imperialistisia isäntiään.

Joka tapauksessa kolmasmaailmalaisuusaate on esittänyt oikean kysymyksen: miksi imperialistisissa maissa ei ole vallankumouksellisia liikkeitä, kun taas sorretuissa maissa on? Aikanaan Lenin opetti, että ”ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettäkään” (Mitä on tehtävä?). Kolmasmaailmalaiset kuitenkin nostavat kädet ylös ja vastaavat: ”helpommin sanottu kuin tehty!” Leninin opetus on kuitenkin syvällinen ja perustavanlaatuinen totuus, minkä vuoksi sen ymmärtäminen on paitsi tärkeää, myös välttämätöntä, jos mielimme vallankumouksen menestyvän. Tarkastelkaamme ensiksi sen tärkeimpiä perusteluita ja arvioikaamme sitten niiden filosofisia juuria.
Kolmasmaailmalaisuuden lähteet

Kolmasmaailmalaisuuden oikeat ja virheelliset puolet tulevat ilmi sen perusteluista, joista oleellisimpia ovat todelliset, aineelliset lähteet. Sen pohjimmaisena puolena on tuntemusten tasolla pettymys, joka herää siitä todellisesta, objektiivisesta seikasta, että suuri osa Suomenkin työväenluokasta on omaksunut todella työläisvastaisia mielialoja. Vain noin 30 % suomalaisista samaistaa itsensä työväenluokkaan, heistäkin merkittävä osa on järjestäytynyttä työläisaristokratiaa, jonka luonteen selittää täydellisesti luonnehdinta, että se on työväenluokan sisältä kasvanut loinen. ”Työväenluokka” koetaan erilaisia ay- ja sosdem-piirejä lukuun ottamatta joksikin halveksittavaksi, ja mieluiten samaistutaan alempaan tai ylempään keskiluokkaan (yht. yli 50 %).[1]

Porvariston taantumuksellinen vaikutus on tuntunut Suomen työväenluokan ja -liikkeen koko historian läpi ja se on saavuttanut toistaiseksi ehdottoman yliotteen viimeistään vuonna 1944. Tämä vaipuminen sosialidemokratiaan ei ole edes voinut johtua imperialistisesta lahjonnasta, joka vielä 1918-1944 kosketti Suomen työväenluokasta vain hyvin pientä osaa – valtavalle enemmistölle avoimen fasistiterrorin aikakaudella ei tunnetusti ollut tarjota kuin tuskaa. Luopuruus johtui pääasiassa haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä bolshevikkien kokemusten luovaan soveltamiseen. Vuonna 1944 pahasti ohranan lahottama sekä sisäisen opportunismin mädättämä, Neuvostoarmeijaan sokeasti luottanut SKP luopui aseellisen vallankumouksen valmistelusta.

Kun SKP oli lopullisesti pettänyt maailman ja Suomen työväen syvimmät joukot, porvaristolla ei ollut ainoatakaan ylivoimaista estettä työväenluokan omanarvontunnon murskaamiseksi. Työväenluokan sorretuimmissakin osissa elää epätoivon ja pettymysten karaisema laajasti levinnyt käsitys, että ”kommunismi on kaunis ajatus, mutta ei toimi käytännössä”. Tämä on perua viholliseltamme, joka ahdaskatseisen itsekkyytensä vuoksi katsoo, että ”kommunismi on ruma ajatus”, ja vastustaa siksi sen toimintaa käytännössä. Työväenluokkaisen ylpeyden palauttamiseksi on vakuutettava, että ”kapitalismi on ruma ajatus, kun taas kommunismi on kaunis ajatus, joka myös toimii käytännössä”.

Suomen työväenluokka ja laajasti käsitetty ”vasemmisto” kokee tappioita kaduilla ja kabineteissa jatkuvasti useimmissa tapauksissa, esimerkiksi vastustaessaan talouskuria sekä fasismia. Kuten Lenin on opettanut, työväenluokalla ei ole muuta asetta kuin järjestönsä, koska sillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Tällä hetkellä sitä kahlehtii voittamasta edes yksittäisiä taistelua sen epäusko omiin voimiinsa, porvarillinen arkijärki, joka uskottelee, että ”työväenvalta on ehkä kaunis ajatus, mutta se ei toimi käytännössä”. Laajalle levinnyt uskomus, että ”työväenvalta on hyvä asia, mutta ei toimi käytännössä” ei voi mitenkään johtua suoraan ja yksioikoisesti imperialistisesta lahjontapolitiikasta, vaikka sillä onkin vaikutusta.

Paras ase vallankumouksellisten riveissä esiintyvää pessimismiä vastaan on toteutuneita esimerkkejä levittämällä ja erityisesti uusia tuottamalla kohottaa työväenluokan uskoa omaan valtaansa ja voimaansa sekä kykyihinsä, sanalla sanoen taistella työväenluokan syvimmissäkin joukoissa esiintyvää pessimismiä vastaan.

Tietoteoria aseeksi

Marxilainen filosofia on dialektista materialismia. Sen mukaan todellisuus on pohjimmiltaan aineellista – aineeton todellisuus on aineen ominaisuus. Esimerkiksi ihminen on pohjimmiltaan eläin. Ihmisen kuten eräiden muiden, varsinkin nisäkkäiden, hermostot ovat niin kehittyneitä, että ne mahdollistavat kehittyneen itsetietoisuuden. Hermostonsa välityksellä ihminen saa aistihavaintoja, jotka toimivat tietoisuuden lähtökohtana aivoissa, jotka toisaalta toimivat myös kehon komentokeskuksena. Lyhyesti sanoen ihminen biologisena, aineellisena organismina on jakautunut myös aineettomiin ulottuvuuksiin, joilla on ehdottoman aineellinen perusta.

Tiedostamisen laki jakaantuu siten kahdeksi harppaukseksi: 1) käytännöstä teoriaan ja 2) teoriasta takaisin käytäntöön. Ensimmäinen harppaus tuottaa aistihavaintojen pohjalta ajatukset ja muuttaa näin ollen sisäistä maailmaa. Jälkimmäinen, tärkeämpi harppaus puolestaan muuttaa ympäröivää maailmaa, ja samalla ajatukset tulevat tarkistetuiksi käytännössä. Nämä vuorottelevat harppaukset tekevät kasaantuvasta tiedostamisesta kuin laajenevan spiraalin.

Tiedostaminen ei ole kuitenkaan vain yksilöiden ominaisuus, vaan se koskettaa myös kokonaisia ihmisjoukkoja: koko ihmiskuntaa, erillisiä kansakuntia, luokkia sekä niiden puolueita jne. jne. Tällöin joukolle yhteiset kokemukset toimivat lähtökohtana teorialle, joka yhdistää joukon ja ohjaa sitä yhteisessä käytännössään. Esimerkiksi todellisuus myös Suomessa synnyttää vallankumouksellisia mielialoja työväenluokassa, jotka täytyy keskittää vallankumoukselliseksi teoriaksi, joka yhdistää työväenluokan edistyneimmät ainekset kommunistiseksi puolueeksi, joka kykenee johtamaan taistelua vallankumoukselliseen suuntaan. Kun tähän yhdistyvät vallankumouksellisen tilanteen objektiiviset edellytykset, alkaa vallankumous.

Subjektiivinen ja objektiivinen vallankumouksessa

Teoksessaan ”II Internationaalin vararikko” (1915) Lenin esittää neljä edellytystä vallankumouksen syntymiselle: 1) vastakkaisiin luokkiin jakautuneen vallitsevan yhteiskunnan tasapaino/kriisiytyminen, 2) sorrettujen luokkien aineelliset elinehdot, 3) joukkojen aktiivisuus ja 4) vallankumouksellisten luokkien voima. [2]

Kolme ensin mainittua seikkaa kuuluvat ”vallankumouksellisen tilanteen objektiivisiin muutoksiin”, viimeinen subjektiivisiin. Vallankumouksella tarkoitetaan tässä yhteydessä sen poliittista puolta, toisin sanoen meidän vallankumouksemme tapauksessa porvariston diktatuurin murskaamista ja proletariaatin diktatuurin perustamista. Seuraavaksi teemme karkean kartoituksen vallankumouksemme mahdollisuudesta.

Voivatko Suomen sorretut luokat tulla riittävän voimakkaiksi vallankumoukseen? Taatusti voivat, jos joukkojen aktiivisuus kohoaa riittävän suureksi ja jos tuo aktiivisuus pystytään kanavoimaan uhrautuvaan ja sankarilliseen taisteluun vallankumouksellisen teorian avulla. Tämän tärkein edellytys puolestaan on sorrettujen luokkien elinehtojen tuntuva heikkeneminen vallitsevan yhteiskunnan kriisiytyessä. Tärkein kysymyksemme kuuluukin: voiko suomalainen imperialistinen yhteiskunta joutua sellaiseen kaikinpuoliseen kriisiin, jossa sorrettujen luokkien elämä on vaakalaudalla purkautuen aktiiviseen joukkotoimintaan, joka voi saavuttaa ylivoiman imperialismista? Ilman pienintäkään epäilystä vastauksemme on ”kyllä”.

Suomen työväenluokan mittava lahjonta on totuus. Silti on myös totta, että Suomessa on tukalassa asemassa olevaa työväenluokkaa, josta voi kohota työväenluokan etujoukko, joka samastaa itsensä kansainvälisen työväenluokan kaikkein syvimpiin etuihin. Koko modernin työväenluokan historia todistaa, että kaikista lahjuksista huolimatta kapitalismilla on loppujen lopuksi vain kurjuutta ja kuolemaa kaupaksi työläisille. Tänä päivänä myös Suomessa on käynnissä röyhkeä hyökkäys työväenluokkaamme kohtaan, jollaista hyökkäystä ei ole täällä toisen maailmansodan jälkeen koettu. Lisäksi imperialistinen maailmanjärjestelmä on matkalla kohti totaalista sotaa, joka vetää koko maailman kriisiin. Näitä molempia kehityskulkuja tukee kolmas: yhteiskunnan fasistisoiminen.

Nämä ovat objektiivisia totuuksia, ja siksi ne voidaan myös objektiivisesti tiedostaa. Siksi Suomessa voi kohota työväenluokan etujoukko, joka keskittää kaikki pyrkimyksensä valkoisen vallan häpäisemiseksi Suomessa ja tulee samalla paljastaneeksi sen todelliset kasvot maamme koko työväenluokalle. Tässä kytee jo vallankumouksen kipinä.

Tehtävämme on täysin mahdollinen, ja kaikenlainen ylimielisyys luovan käytännön suomia mahdollisuuksia kohtaan sekä epäusko työväenluokan ehdottomaan luovaan voimaan heijastelee työväenluokan takapajuisimpien kerrosten asenteita ja on varma este työväenluokan voitolle missä tahansa ja viime kädessä kaikkialla. Vallankumouksellinen velvollisuutemme ja ennen kaikkea vapautemme on uudistaa maailmankatsomustamme kansainvälisen työväenluokan etujoukon viitoittamaan suuntaan.

Luokkamme historian suuret merkkipaalut ovat Pariisin kommuuni 1871, Venäjän lokakuun vallankumous 1917 sekä Kiinan kansanvallankumous 1949. Kiinan suurta proletaarista kulttuurivallankumousta 1966-76 on pidettävä luokkamme toistaiseksi korkeimpana saavutuksena, joka ilmentää luokkamme tähän asti täydellisintä kehitysastetta. Pariisin kommuuni oli ensimmäinen proletariaatin diktatuurin hallitus, ja sen kokemus osoitti proletariaatin diktatuurin välttämättömyyden. Kulttuurivallankumouksen opetusten pohjalla Vallankumouksellinen internationalistinen liike (RIM) kirjoitti meille marxilaisille kallisarvoisesta proletariaatin diktatuurin opista: ”marxilainen on vasta se, joka laajentaa luokkataistelun tunnustamisen proletariaatin diktatuurin tunnustamiseen asti sekä tunnustaa, että koko sosialismin kauden ajan on objektiivisesti olemassaolevia luokkia, antagonistisia luokkaristiriitoja, porvaristo puolueessa ja että luokkataistelua on jatkettava koko proletariaatin diktatuurin ajan.” [3]

Kuten Mao itse opetti, ”selvyyden puute tässä kysymyksessä johtaa revisionismiin”.

RIMin asiakirjassa ”Eläköön marxismi-leninismi-maoismi!” selitetään vielä, että kulttuurivallankumous ”jätti meille suuria opetuksia, joita jo sovellamme, kuten esimerkiksi huomio, että ideologinen muutos on välttämätöntä luokkamme vallanoton kannalta”. Tänä päivänä kansainvälisen työväenluokan syvimmät ja kehittyneimmät joukot löytyvätkin sorrettujen maiden aseellisista vallankumoustaisteluista, joissa kulttuurivallankumouksen opetuksia sovelletaan päivittäin. Tällaisia taisteluita käydään esimerkiksi Intiassa ja Filippiineillä.
Työväenluokka luo maailman omaksi kuvakseen

Käsitellessään kulttuurivallankumouksen tehtäviä kiinalainen vallankumouksellinen Jao Wen-juan kirjoitti: ”Kaikki, mikä on olemassa objektiivisesti, voidaan tietää. Työväenluokka syventää tuntemustaan maailmasta oman vallankumouksellisen käytäntönsä kautta ja uudestiluo maailman omaksi kuvakseen.” (Työväenluokan täytyy astua johtoon kaikilla aloilla, 1968). [4]

Työväenluokka voi vapautua vain muuttamalla maailman omaksi kuvakseen vallankumouksellisella käytännöllään. Sana ”maailma” ei ole tässä yhteydessä pelkkä metafora, vaan kysymys on todellakin koko maailman muuttamisesta, sillä ”joko me kaikki astumme kommunismiin tai kukaan meistä ei astu” (Mao).

Meidän suomalaisten kommunistien kannalta tärkein kysymys on siis: kuinka kansainvälinen työväenluokka voi luoda Suomen omaksi kuvakseen? Tällöin ensimmäinen tehtävämme on selvittää, mikä on kansainvälinen työväenluokka, Tämä kirjoitus on vain keskustelunavaus, jota tuleva tutkimus väistämättä korjaa ja tarkentaa. Toivomme, että keskustelu lähtee tästä viriämään paitsi uusina artikkeleina, myös aktiivisena kirjoitteluna foorumilla.piirtää sen kuva. Olemme yllä viitanneet Kiinan vuosien 1966-76 kulttuurivallankumoukseen sekä tämän päivän vallankumouksellisiin sotiin. Näistä kansainvälisen työväenluokan tärkeimmistä ilmauksista on piirrettävä tarkempi kuva.

Toiseksi meidän on tutkittava, millä tavoin Suomen työväenluokan osat voivat samaistua kansainvälisen työväenluokan kehittyneimpiin aineksiin, toisin sanoen miten Suomen työväenluokka voi itse muuttua itsetiedostamisensa kautta kansainvälisen työväenluokan omaksi kuvaksi. Tämän jälkeen ei mikään etuoikeus eikä yleensä mikään olosuhde voi enää pidättää Suomen työväenluokkaa kommunistisen puolueensa johdolla taistelusta vapautensa puolesta – taistelusta maansa muuttamiseksi omaksi kuvakseen, kansainvälisen työväenluokan kuvaksi.

Muistakaamme: kaikki, mikä on objektiivisesti olemassa, voidaan tiedostaa. Imperialistinen etuoikeus ja vallankumouksen lainalaisuudet sekä yleensä yhteiskuntien historian lainalaisuudet ovat olemassa objektiivisesti, ihmisten tahdosta riippumatta. Siksi mekin olemme voineet saada tietoa niistä ja omaksua vallankumouksellisen asenteen – huolimatta etuoikeudestamme suomalaisina ja jopa huolimatta eräistä pikkuporvarillisista etuoikeuksistamme suhteessa tavalliseen suomalaiseen työväenluokkaan. Syyllistyisimme elitismiin, jos kuvittelisimme, että suomalainen työväenluokka, jonka etuoikeudet jäävät omiemme varjoon, ei mitenkään voisi tiedostaa maailmaa yhtä täydellisesti kuin me. Tuo harhaluulo heijastelee näkemystä, että ”työväenvalta on kaunis asia, muttei toimi käytännössä”. Tällainen etuoikeutetun sivistyneistön elitismi on yleensä tunnusomaista kolmasmaailmalaisuusaatteelle, jonka kannattajat löytyvät lähinnä kehittyneimpien imperialistimaiden yliopistoista.

Koska kansainvälisen työväenluokan olemassaolo, jakaantuminen ja tehtävät ovat objektiivisia tosiasioita, myös Suomen työväenluokka kaikesta taantumuksellisesta lahjonnasta huolimatta voi tiedostaa olevansa osa kansainvälistä työväenluokkaa ja voi siksi nostaa joukoistaan kommunistisen puolueen esikunnakseen armottomassa sodassa äärimmäistä luokkavihollista vastaan. Tällä hetkellä Suomen työväenluokan itsetiedostus ja itsensä vapauttaminen riippuu vain meidän kyvyistämme luokkamme kasvattajina. On ilmiselvästi oikein, että ideologisen ja poliittisen linjan oikeellisuus tai virheellisyys on ratkaisevaa kaikilla aloilla ja että meidän on ensitilassa suunnattava voimamme luokkataistelun kulttuurisiin ulottuvuuksiin voidaksemme esimerkkiä näyttämällä auttaa koko Suomen työväenluokkaa samastumaan kansainvälisen työväenluokan syvimpiin joukkoihin ja etuihin.

Sitä paitsi inhimillinen todellisuus ei ole vain objektiivisesti olemassa ihmisten tahdosta riippumatta, vaan se on nimenomaan myös subjektiivisesti olemassa: kunkin yhteiskunnan muutoksen lait ovat ihmisten omaa tuotetta, minkä vuoksi ihmiset itse voivat myös muuttaa lakinsa, kylläkin ”vain” vallitsevien lakien suomista lähtökohdista. Nämä lait kuitenkin vakuuttavat meidät voittomme mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä. Imperialistinen etuoikeus ja sitä vastaava lammasmaisuus työväenluokassa ovat ihmisten omia luomuksia, eivät ikuisia luonnonlakeja. Siksi niiden tiedostaminen ei tarjoa vain mahdollisuutta tunnistaa ja soveltaa lakeja, jotka johtavat imperialismin kuolemaan, vaan ennen kaikkea voimme tunnistaa ja soveltaa historiallisen materialismin löytämiä yleisiä lakeja näiden lakien muuttamiseksi.

Materialistinen historiankäsitys opettaa, että ”kansa ja vain kansa on se liikkeellepaneva voima, joka luo maailman historiaa” (Mao). Pelkästään tilastoja tutkimallakin on helppo vakuuttua, että objektiivisesti Suomessa kansanjoukot tarvitsevat sosialismia eräiden välittömienkin etujensa turvaamiseksi, mutta täällä imperialismin pedonkidassa laajojen kansanjoukkojen viehätys sosialismia kohtaan johtuu heidän pidemmän aikavälin eduistaan. [5]

Sen sijaan subjektiivisesti vain hyvin pieni osa Suomessa tiedostaa sosialismin tarpeellisuuden. Tällöin ensisijaista on auttaa kansaa omakohtaisesti vakuuttumaan tarpeestaan.

Tuossa tarkoituksessa kommunistit soveltavat ”joukkolinjaksi” kutsuttua menetelmää, jonka Mao on kiteyttänyt ilmaukseen ”joukoilta joukoille”. Aseistaessaan ennen ei-vallankumoukselliset kansanjoukot vallankumouksellisella tietoisuudella ja komentaessaan näitä toimintaan joukkolinjan soveltaminen syövyttää pessimistisiä katsomuksia niiden perustuksia myöten. Vain soveltamalla joukkolinjaa voimme käytännössä osoittaa sosialismin välttämättömyyden ja vakuuttua vallankumouksellisesta optimismista.
Kohti taistelua!

Kehotamme jokaista toveria tarttumaan tässä kirjoituksessa kartoitettuihin tehtäviin, ensimmäisessä vaiheessa kattavaan ja monipuoliseen tutkimukseen, jonka menestys ei riipu nykyisistä taidoistamme vaan kyvystämme kehittyä. Toistakaamme: kaikki, mikä on objektiivisesti olemassa, voidaan tiedostaa. Siksi riippuu vain omasta mielikuvituksestamme, onnistummeko kehittymään, muuttamaan puutteemme eduiksemme.

Toverit, jotka jo tekevät tutkimustyötä, ovat jo matkalla kohti oikeaa suuntaa. Ohjeistamme kuitenkin kaikkia tarkistamaan tutkimustaan tätä keskustelunavausta vasten sekä käymään tieteellisiä neuvotteluja Punalipun toimituksen kanssa tutkimuksestaan: erityisesti sen tarpeellisuuden ehdoista eli siitä, miten jo aloitettu tutkimus kaikkein parhaiten palvelee kansainvälisen työväenluokan asiaa.

Ne toverit, jotka eivät vielä osallistu tutkimustyöhön tai joiden tutkimukset ovat vielä vaistomaisia, voivat myös kehittyä, ja heidän nykyiset puutteensa, esimerkiksi kokemattomuutensa tutkimuksen alalla, voivat opettaa meitä kaikkia marxilaisuuden hallitsemisessa sekä kansan palvelemisessa. Siksi ohjeistammekin niitä tovereita, jotka eivät vielä harrasta tietoista tutkimusta, kysymään tutkimuskohteita ja ohjausta tutkimukseen Punalipun toimitukselta. Koska marxilainen tutkimus on käytännönläheistä, jokaiselle voidaan löytää mielekästä tutkittavaa ja jokainen voi oppia.

Menestyksemme kolme tärkeintä ehtoa ovat: 1) luottamuksemme, sitoutumisemme ja omistautuneisuutemme kansainvälisen työväenluokan asiaa kohtaan, 2) taitomme arvostella menneitä virheitämme ja oppia niistä sekä 3) taitomme löytää jokaiselle toverille oikeita ja mielekkäitä tehtäviä etujoukon rakentamisessa. Kaikki kolme ehtoa kysyvät ennen kaikkea vallankumouksellista luottamusta, lennokkuutta ja mielikuvitusta sekä marxilaisuuden luovaa soveltamista toimintaohjeena.

Voittomme ratkaisee luja pitäytyminen näissä marxilaisuuden syvimmissä perustotuuksissa, jotka lopulta kiteytyvät yhdeksi: ”On oikein kapinoida!” (Mao). Tämän totuuden ulottaminen Suomen työväenluokkaan osana kansainvälistä työväenluokkaa johtaa maailman uudestiluomiseen kansainvälisen työväenluokan omaksi kuvaksi, minkä edessä imperialistinen etuoikeus ja lahjonta sekä imperialistien hirvittävimmätkin aseet ydinaseista fasismiin osoittautuvat pelkiksi paperitiikereiksi.

Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!

Tämä kirjoitus on vain keskustelunavaus, jota tuleva tutkimus väistämättä korjaa ja tarkentaa. Toivomme, että keskustelu lähtee tästä viriämään paitsi uusina artikkeleina, myös aktiivisena kirjoitteluna foorumilla.

Viitteet

[1]http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000004847665.html

[2] ”Marxilainen ei epäile sitä, että vallankumous on mahdoton ilman vallankumouksellista tilannetta, eikä sitä paitsi mikä tahansa vallankumouksellinen tilanne johda vallankumoukseen. Minkälaiset yleensä puihuen ovat vallankumouksellisen tilanteen tunnusmerkit? Emme erehtyne osoittaessamme seuraavat kolme perustunnusmerkkiä: 1) Hallitsevien luokkien on mahdotonta säilylttää herruutensa muuttumattomana; vallitsee jonkinlainen ‘huippukerrosten’ kriisi, hallitsevan luokan politiikan kriisi, se synnyttää halkeaman, johon tunkeutuu sorrettujen luokkien tyytymättömyys ja suuttumus. Vallankumouksen alkamista varten ei tavallisesti riitä se, että ‘pohjakerrokset eivät tahdo’, vaan sitä varten on välttämätöntä vielä se, että ‘huippukerrokset eivät voi’ elää vanhaan tapaan. 2) Sorrettujen luokkien puutteen ja kurjuuden kärjistyminen tavallista tuntuvammaksi. 3) Joukkojen aktiivisuuden huomattava voimistuminen yllämainituista syistä, joukkojen, jotka ‘rauhan’ aikana sallivat rauhassa riistää itseään, mutta jotka myrskyisinä aikoina vetää itsenäiseen historialliseen toimintaan niin kriisin synnyttämä tilanne yleensä kuin myös itse ‘huippukerroskin’.

Vallankumous – yleisen säännön mukaan – ei ole mahdollinen ilman näitä objektiivisia muutoksia, jotka eivät ole riippumattomia ainoastaan eri ryhmien ja puolueiden, vaan myös eri luokkien tahdosta. Näiden objektiivisten muutosten kokonaisuutta sanotaankin vallankumoukselliseksi tilanteeksi. Tällainen tilanne oli olemassa vuonna 1905 Venäjällä ja kaikkina vallankumouskausina Lännessä; mutta se oli olemassa myös viime vuosisadan 60-luvulla Saksassa, vuosina 1859-1861, 1879-1880 Venäjällä, vaikkei vallankumouksia tällöin ollutkaan. Miksi? Siksi, ettei jokainen vallankumouksellinen tilanne synnytä vallankumousta, vaan ainoastaan sellainen tilanne, kun ylempänä lueteltuihin objektiivisiin muutoksiin yhdistyy subjektiivinen, nimittäin se, että vallankumouksellinen luokka pystyy vallankumoukselliseen joukkotoimintaan, joka on kyllin voimakas murskaamaan (tai murtamaan) vanhan hallituksen, joka ei koskaan, ei edes kriisikausina, ‘kaadu’, ellei sitä ‘kaadeta’.” (Lenin: Valitut teokset osa 5/10, s. 291-2; Kustannusliike Edistys, Moskova 1976).

[3] http://kommunistit.blogspot.fi/2014/12/elakoon-marxismi-leninismi-maoismi.html

[4] ”Everything that exists objectively can be known. The working class will deepen its recognition of the world through its own revolutionary practice and remake the world in its own image.” (https://www.marxists.org/archive/yao-wenyuan/1968/august/30.htm). Käännös toimituksen.

[5] Asiaa on tiiviisti käsitelty mm. seuraavassa blogikirjoituksessa: https://jiminykrix.wordpress.com/2016/11/16/some-thoughts-on-white-workers-and-the-problems-with-third-worldism/

This entry was posted in Arkisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply