Esipuhe 1: Filosofiasta tieteeksi

Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.

Tieteen määrittely

Yleisesti ottaen ihmiset käsittävät tieteen eri tavalla kuin miten se oikeasti toimii. Yksi tieteen perusmääritelmistä erityisesti ymmärretään väärin. Tämän mukaan tiede kyseenalaistaa kaikkea, kaiken ja on riippuvainen falsifioinnista[1]. Tämä on tieteen perusteellisesta väärinymmärtämistä.

Tiede on sen sijaan riippuvainen ongelmajoukoista, joiden parissa voidaan tehdä työtä ja joista voidaan saavuttaa vastauksia. Tiede hyväksyy tiettyjä aksioomia[2], joiden avulla se voi tehdä tieteellistä työtä näiden aksioomien perusteella.

Sanakirjamääritelmä tieteelle onkin: “Ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällinen ja kriittinen tutkiminen; sen avulla saatu tietojen jäsentynyt kokonaisuus.”(Grönros 2004)

Jotta voi tehdä tiedettä, on sen perustana oltava tieteellinen malli[3]. Tieteiden tutkimiseen käytetään mm. tieteellistä menetelmää[4], mutta tieteellinen menetelmä tai malli eivät ole ilmestyneet tyhjästä, vaan ne ovat vuosituhansien mittaisten filosofisten pohdintojen ja tutkimusten seurausta.

Filosofian tarve

Alunperin ihmiset ovat selittäneet asiat ja ilmiöt hengillä ja jumalilla, kunnes he ovat ruvenneet tutkimaan ja pohtimaan asioita näistä huolimatta. Tästä syntyi filosofia. Filosofiasta on sittemmin erkaantunut erilleen monia eri tieteenhaaroja aina fysiikasta psykologiaan. Erottelu tieteen ja filosofian välille on tehty kunnolla vasta 1800-luvulla, sitä ennen selkeää jakoa ei ole ollut.[5]

Toisin kuin erityiset tietokokonaisuudet, jotka käsittelevät asioita tietyissä kategorioissa (taloustiede, tähtitiede, biologia jne.), filosofiat ovat kokonaisvaltaisia maailmankuvia, järjestelmällisiä keinoja analysoida ja ymmärtää tiettyjä ilmiöitä ja tapahtumia maailmassa.

Tässä mielessä filosofia on tärkeä kahdella tavalla.
Ensinnäkin, välittämättä siitä kuinka tietoisesti tai tiedostamatta ihmiset tätä tekevät, jokainen hyödyntää yhtä tai toista metodia – eli filosofiaa – ymmärtääkseen maailmaa.

Maailmankuva, jossa nähdään elämän maapallolla olevan kärsimystä ja etsitään merkitystä ja pelastusta alistumisella myyttiselle jumalalle kaukana taivaissa voimistaa tietynlaista käytöstä; ajatus, jonka mukaan ihmiset kohtaavat maailman yksin, sekä merkitysten kaivaminen “hetkessä elämisestä” vahvistaa toista.

Sitten on myös niitä, jotka sanovat: “Minulla ei ole mitään filosofiaa, teen vain sitä mikä toimii.” Vaikka he kuinka kieltäisivät asian, tulevat he samalla ilmaisseeksi (ja tehneeksi) filosofiaa. Tämä on pragmaattista filosofiaa, jolla on valta-asema euro-amerikkalaisessa maailmassa. Siksi keskitetty taistelu, joka koskee filosofian pohjalta noussutta maailmankuvaa ja metodia, vaikuttaa kauaskantoisesti ihmisten spontaaniin ja näennäisen epäfilosofiseen, jokapäiväiseen ajatteluun ja toimintaan – poliittinen toiminta mukaan lukien.

Kansanjoukkoihin kohdistuvan laajan vaikutuksen lisäksi filosofia on kriittisen tärkeä muovatessaan ja ohjatessaan aidosti vallankumouksellista liikettä. Mikään liike ei muuta maailmaa – siis perustavanlaatuisesti muuta sitä – ilman metodia maailman ymmärtämiseksi.

Marxin, Leninin ja Maon johtamat vallankumoukselliset edistysaskeleet niin käytännössä, kuin teoriassa on saavutettu – ja on voitu saavuttaa ainoastaan – materialistisen dialektiikan[6] muovaamisella, syventämisellä ja soveltamisella, samalla taistellen porvarillisen filosofian etujoukkojen hyökkäyksiä vastaan.

Samalla tavalla pragmatismin vaikutus vallankumoukselliseen liikkeeseen – joka on usein ottanut muodokseen vähätellä taistelua filosofiasta, kuten myös ideologisesta ja poliittisesta linjasta yleisesti – on johtanut kapeanäköiseen pakkomielteisyyteen siitä “mikä toimii” välittömässä tulevaisuudessa. Tällä on merkittävä vaikutus siihen, että liike on ihastunut harhaluuloihin ja hetkellisiin myönnytyksiin ja ajoittain jopa hylännyt vallankumouksellisen päämäärän kokonaisuudessaan.

Marxismi-Leninismi-Maoismi

Marxismi toimii tieteenä, joten jokainen “uusi taso” sisältää sekä mahdollisuuden uusien ongelmien ratkaisemiseksi, että uusia aseita vanhojen ongelmien ratkaisemiseksi. Leninismi on rakennettu marxismin päälle ja maoismi marxismi-leninismin. Uudet tasot ovat perusteellisia murroksia aiemmista. Marxismin tai marxismi-leninismin poiketessa maoismista, ovat marxismi ja marxismi-leninismi väärässä. Tämä tarkoittaa sitä, että näistä vääristä asioista on tullut raskauttavia esteitä etenemiselle. Jokainen taso sisältää omat analyysinsa[7], jotka on vedetty yhteen, eli synteesiin marxismi-leninismi-maoismissa.

Marxismi, leninismi ja maoismi tunnistetaan erillisiksi tasoiksi. Argumentti tämän puolesta on yhtä yksinkertainen, kuin se on selkeä:
“Marxismi” on teollisen kapitalismin aikakauden luokkataistelun taso,
“Leninismi” on finanssipääoman aikakauden luokkataistelun taso, ja
“Maoismi” on sosialismin aikakauden luokkataistelun taso.

Tämä argumentti voi tuntua äkkiseltään pöhköltä, “miten niin me olemme sosialismin aikakaudella?” Marxin kirjoitusten aikaan teollisuuskapitalismi oli tuotannon päämuoto laadullisesti, ei määrällisesti. Leninin kirjoitusten aikaan tuotannon päämuoto oli finanssi-/monopolikapitalismi, joka on sama muoto mikä hallitsee myös maoismin aikakaudella.

Maoismi on luokkataistelua sosialismin aikakaudella, joka sisältää teoriat revisionismista, kapitalismin palauttamisesta (ja siihen liittyvistä teorioista, kuten kahden linjan taistelu luokkataistelun muotona, porvaristo puolueen sisällä, “yksi jakaantuu kahdeksi” jne.), sosiaali-imperialismista, pitkitetystä kansansodasta ja kulttuurivallankumouksesta.

Marxismi-leninismi-maoismi, lyhyemmin MLM, on joka asteellaan joutunut vääristelyjen, väärennösten ja väärinkäytösten kohteeksi. Milloin kyseessä on ollut perustelujen keksiminen liberaaleille, milloin sovinistisille ajatuksille. Joka kerta kyseessä on ollut vallankumouksellisen sisällön ja työväenluokkaisen ideologian korvaaminen porvaristoa hyödyttävällä sisällöllä ja ideologialla.

Marxin, Engelsin, Leninin, Stalinin ja Maon kohdalla tehdään samaa, josta Lenin itse kirjoitti kirjassaan “Valtio ja vallankumous” (1917):

“Marxin opille tapahtuu nykyään samoin kuin historiassa on monta kertaa tapahtunut vallankumouksellisten ajattelijain ja sorrettujen luokkien vapaustaistelun johtajain opeille. Suurten vallankumousmiesten eläessä sortajaluokat ovat maksaneet heille alituisilla vainoamisilla, ovat ottaneet heidän oppinsa vastaan mitä raivokkaimmalla kiukulla, hurjimmalla vihalla, irvokkaimmalla valhe- ja parjausryöpyllä. Heidän kuoltuaan heistä yritetään tehdä vaarattomia pyhäinkuvia, yritetään niin sanoaksemme julistaa heidät pyhimyksiksi, myöntää heidän nimelleen jonkinlainen kunnia sorrettujen luokkien „lohdutukseksi” ja petkuttamiseksi, riistäen vallankumoukselliselta opilta sen sisältö, tylsentäen sen vallankumouksellista kärkeä, mataloittaen tätä oppia. Tällaisessa marxilaisuuden „muokkauksessa” yhtyvät nykyään porvaristo ja työväenliikkeessä olevat opportunistit. Opin vallankumouksellinen puoli, sen vallankumouksellinen henki unohdetaan, työnnetään syrjään ja väärennetään. Etualalle vedetään ja ylistetään sellaista, mikä on tai näyttää olevan otollista porvaristolle.”

Kuten tekstissä on osoitettu kaikille jotka tämän ymmärtävät: kommunismi on tieteellistä ja Marxismi-Leninismi-Maoismi on sen kehittynein muoto.

[1] Tieteenfilosofinen oppi, jonka mukaan kaikki väitteet ovat periaatteessa kumottavissa.

[2] Perusväittämä tai -lause, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen.

[3] Idealisaatio, joka kuvaa tutkittua ilmiötä tietystä näkökulmasta.

[4] Järjestelmällinen menettelytapa tieteen tekemiseksi, jonka avulla pyritään luomaan uutta tietoa ja täsmentämään vanhaa.

[5] Esimerkiksi Newtonin tärkein teos on nimeltään “Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet”

[6] Dialektiikka tarkoittaa, että mikään ei tapahdu tyhjiössä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten näin ollen esitykset suorasta syy-seuraussuhteesta ilmiön A ja ilmiön B välillä ovat yliyksinkertaistuksia, epäilyttäviä ja todennäköisesti palvelevat jotain ideologista päämäärää.

Materialismi tutkii sitä, mikä on totta, eikä kuvitteellista tai ideologisesti rakennettua. Kun nämä kaksi laitetaan yhteen, saadaan metodi jolla voidaan arvioida monimutkaisia tilanteita tarkastelemalla kuinka tilanteeseen vaikuttavat eri osatekijät liittyvät toisiinsa, samalla keskittyen olevaan, tarkasteltavaan ilmiöön.

Esimerkiksi dialektis-materialistinen analyysi köyhyydestä ottaa huomioon sellaisia asioita kuin maantiede, koulutusmahdollisuudet, sosiaalipalvelut, ympäristötekijät, luokkien välinen dynamiikka ja niin edelleen. Ei-dialektinen, ei-materialistinen analyysi päätyy vain toteamaan “köyhyys johtuu köyhien laiskuudesta” tai “köyhyys on jumalan tahto”. Nämä ovat ideologiaan ja metafysiikkaan pohjaavia yliyksinkertaistuksia.

[7] analyysi opettaa mitä ongelmasta voidaan oppia pienemissä ja yksittäisissä osissa.

Lähteet:
Valtio ja vallankumous, Lenin (1917)
The Science of Revolution, Lenny Wolff (1983)
Suomen kielen sanakirja, Grönros (2007)

This entry was posted in Arkisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply