Vallankumoukselliseksi tuleminen on prosessi, joka vaatii jatkuvaa oppimista ja uudelleenoppimista, jossa kukaan ei ole ratkaissut kaikkia kysymyksiä ja jossa kukaan ei ole kritiikin tuolla puolen.
Taistele liberalismia vastaan-teksti ei ole polemiikki taantumuksellisia, liberaaleja tai revisionisteja vastaan,
vaan sen aiheena ovat päivittäiset vuorovaikutukset toisten kanssa, elävässä elämässä, kansanjoukkojen tai toisten vasemmistolaisten kanssa, jotka jollain tasolla ovat samaa mieltä. Sekoitamme herkästi polemisoinnin normatiiviseen käyttäytymiseen ja kuvittelemme olevamme moitteiden ja niiden ulottumattomissa jotka eivät ole samaa mieltä oman mielipiteemme kanssa. Tämä on liberalismia, itsetietoisuuden puutetta, politiikan puhtauden harhakuvitelmia.
Kaikki ovat porvarillisen ideologian läpitunkemia. Mitä lähempänä on normia (valkoinen cis-hetero mies jne.) sitä todennäköisemmin tekee ajattelemattaan virheitä konkreettisten sortotilanteiden suhteen. Monet itseään vasemmistolaiseksi kutsuvista ovat moitteiden tuolla puolen, eivätkä tunnusta tätä todeksi.
Itsetietoisuuden hylkääminen – samalla kun jättää hyväksymättä sen että sekä me että muut tarvitsemme jatkuvaa uudelleenoppimista ja toistemme välistä solidaarisuutta, niin samalla nöyryyden ja toiset huomioon ottamisen sijasta löydämme röyhkeyttä ja itsekeskeisyyttä, haluttomuutta omien ennakko-oletusten kyseenalaistamiseen, vihaa kaikkia niitä kohtaan, jotka vaativat meitä ajattelemaan ankarasti.
“Vasemmistolaiset” ovat uuvuttavia, he vastustavat itsensä haastamista, kuvittelevat ennakko-oletustensa olevan automaattisesti vallankumouksellisia ja kyseenalaistamatta vastustavat kaikkia haasteita jotka he kokevat henkilökohtaisen auktoriteettinsä haastamiseksi.
Tällainen autoritäärinen “skeneily” on anarkistinen juonne, ironista kyllä. Siinä pidetään itsekritiikkiä “autoritäärisenä”, jolloin kritiikin ilmestyessä vetäydytään vasemmistolaiseen puhdasoppisuuteen, ideologian, kritiikin ja joustavuuden tuolle puolen. aikka kyseessä on anarkistinen juonne, samaan sortuvat monet itseään “kommunisteiksi” kutsuvat. Vaikka anarkistit ovat keskusalueilla aktiivisempia, on 90%:lle maailman väestöstä kommunismi normaalimpaa antikapitalismia
Kaikki väittelemisen ja kriittisen itsensä ymmärtämisen vastustaminen on lapsellista ja röyhkeää. Torjuminen ja nimittely on vastuutonta ja ala-arvoista. Kommunistien täytyy toimia nöyremmin ja paremmalla itsetietoisuudella. Kapitalismin tuolla puolen olevan maailman edustaminen vaatii sen, ettei käyttäydy kapitalismin itsekeskeisten kategorioiden mukaan.
Maoismi keskittyy vallankumouksellisen kommunismin vallankumoukselliseen käytökseen. Porvarillinen ideologia tuottaa itsekkyyttä ja itseä palvelevaa yksilökeskeisyyttä.
Kommunistien on keskityttävä palvelemaan kansaa ja laittamaan yhteisön, kollektiivin, edut omien etujen edelle. Siis: alas itsekkyys, ylös nöyryys.
—
Taistele liberalismia-tekstissä esitetyt yksilöllisen liberalistisen käytöksen tapaukset jakaantuvat kahteen yleiskategoriaan:
1. Yleisen röyhkeyden aiheuttama liberaali käytös, pikkuporvarillinen itsekkyys, joka liberaalikapitalistisen ideologian mukaan on luonnollista ja osa ihmisyyttä.
2. Liberaali käytös, joka juontuu haluttomuudesta kohdata omaa ongelmallista käytöstään periaatteellisilla tavoilla.
Liberaali käyttäytyminen on linkittynyt liberalismiin nimenomaan samoilla tavoilla kuin itseään “sosialisteiksi” kutsuvat ovat ehdottomien yksilövapauksien puolesta – kuten liberaalin sananvapauden myytin puolustaminen, vaikka sitä käyttävä olisi kuinka taantumuksellinen tahansa. Sellainen on “periaatteettoman rauhan” liberalismia, jossa kommunistit työskentelevät tullakseen samankaltaisiksi reformistien ja demareiden kanssa ja kutsuvat tätä yhtenäisyydeksi.
Mao esittää 11 esimerkkiä liberaalista käyttäytymisestä:
Esimerkki 1: “Asioiden annetaan mennä menojaan rauhan ja ystävyyden vuoksi silloin kun joku on selvästi toiminut väärin, ja pidättäydytään periaatteellisesta väittelystä, koska hän on vanha tuttava, saman kaupungin asukas, koulutoveri, läheinen ystävä, rakastettu, vanha virkatoveri tai entinen alainen. Hyvien välien säilyttämisen vuoksi kysymystä kosketellaan vain kevyesti sen sijaan että siihen paneuduttaisiin perusteellisesti. Tuloksena vahingoitetaan sekä järjestöä että yksilöä. Tämä on yksi liberalismin laji.”
Tämä on enemmän toisen kategorian käytöstä. Moni vasemmistolainen kannattaa helposti jotain poliittista linjaa ilman kunnollisia periaatteita, ja silti esittää tämän linjan olevan oikein ja kaiken muun väärin. Hyvien suhteiden ylläpitämiseksi vältetään poliittista keskustelua, kuin politiikkaa ei olisi olemassakaan. Kukaan ei halua olla “Se tyyppi”, se jota aina pidetään hankalana ja joka puhuu vaikeista asioista. Tämä asia tulee erityisen tärkeäksi yksittäisen järjestön sisällä, mutta se aiheuttaa ongelmia, koska:
Esimerkki 2: “Antaudutaan vastuuttomaan arvosteluun yksityisesti sen sijaan että ehdotuksia esitettäisiin aktiivisesti järjestölle. Ihmisille ei sanota mitään suoraan, mutta heitä panetellaan selän takana, tai kokouksessa ei sanota mitään, mutta jälkeenpäin juorutaan. Ei piitata lainkaan kollektiivisen elämän periaatteista, vaan seurataan omaa mieltymystä. Tämä on toinen laji.”
Sen sijaan että avoimesti keskusteltaisiin poliittisesta ongelmasta ja haastettaisiin toisemme kollektiivisessa järjestöllisessä ympäristössä – missä voi olla mahdollisuus jonkinlaiseen sovinnontekemiseen – päädytäänkin juorujen levittämiseen. Kukaan itseään kunnioittava kommunisti ei väitä etteikö juoruaminen ole pikkumaista, vahingollista ja “yhteisöllisen elämän periaatteita” vastaan, niitä periaatteita joiden puolesta taistelemme. Reformisteja ja taantumuksellisia täynnä olevien järjestöjen piirissä toimiminen voi olla kuluttavaa, koska avoin haastaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta ja johtaa vain yksilötason juoruamiseen.
Yleensä uskalletaan haastaa vain ne ainekset, jotka ovat avoimen taantumuksellisia. Niitä jotka ovat imperialismin ja sovinismin puolella. Paljon hankalampaa on haastaa ne, jotka kuuluvat samaan leiriin, mutta kannattavat periaatteettomia ajatuksia. Näiden avoin haastaminen jätetään sivuun ja järjestötasolla keskustelemisen sijaan päädytään juoruamiseen.
Vasemmisto on juoruamisen likaämpäri ja tätä monesti todistellaan itselle sillä, että ne ajattelevat eri tavalla vaikka kuuluvatkin samaan vasemmistoon, tai että ne kuuluvat eri järjestöihin, joten juoruaminen on fine.
Esimerkki 3: “Jätetään asiat tuuliajolle, elleivät ne koske itseä; sanotaan niin vähän kuin mahdollista, vaikka tiedetään aivan hyvin, mikä on väärin, luovitaan viisaasti ja pyritään vain välttymään moitteelta. Tämä on kolmas laji.”
Täydellisen liberaalia tasapainottelua. Kieltäydytään puhumasta, vaikka tiedetään että pitäisi puhua. Ollaan vain ystävällisiä ja käytetään asioihin “maalaisjärkeä.” Monesti esitetään retorinen kysymys: “Emmekö vain voisi tulla toimeen?”
Emme, koska luokkapolitiikka on äärimmäisen jakavaa ja se heijastuu kaikkeen järjestölliseen tilaan ja toimintaan. Tällainen toiminta pohjaa porvarilliseen kohteliaisuuteen, joten se on paljon yleisempää ei-vasemmistolaisissa ympäristöissä.
Esimerkki 4: “Ei totella käskyjä, vaan annetaan etusija omille mielipiteille. Järjestöltä vaaditaan erityistä huomaavaisuutta, mutta sen kuri hylätään. Tämä on neljäs laji.”
Tämä on selkeästi ensimmäisen kategorian käytöstä.
Tätä esiintyy erityisesti anarkistien piirissä. Anarkismin perusideologiaan kuuluu kollektiivisten “käskyjen” vastustaminen ja kollektiivisen kurin vastustaminen. Päätöksenteon rakenteita pidetään alistavina ja kollektiivinen kuri on autoritääristä.
Yleistä se on myös valtavirtavasemmistossa. Sen keulakuvat kuvittelevat kaiken mitä he sanovat olevan kultaa, että kaikkien pitäisi kuunnella heitä ja jos he eivät ole viikon mielenosoituksen keskipisteenä, niin totta helvetissä he tekevät itsestään sen keskipisteen.
Näillä keulakuvilla on muutaman vuoden parasta ennen-kestoaika. He ovat täysin kykenemättömiä itsekritiikkiin, uskovat olevansa vallankumouksen keskipiste, joten luonnollisesti pyrkivät olemaan kaikkien tapaamisten keskipisteenä.
On helppoa kuvitella olevansa se suuri aktivisti, jota kaikki seuraavat, jonkinlainen vasemmiston supersankari. Tällaiset ajatukset ovat liberaalia höttöä, itsekkäitä ajatuksia siitä, että voi päästä huomion keskipisteeksi. Sattuman ja henkilökohtaisten etuoikeuksien (erityisesti koulutus ja etninen suomalaisuus, sukupuoli, asuinalue jne.) risteytyessä yleensä päädytään hetkeksi vasemmiston supertähdeksi.
Todellisuudessa nämä ovat pikkuporvarillisen olemisen ja olemattoman aktivismin edustajia. Nämä “aktivistit” luulevat olevansa asiantuntijoita, sekä omaperäisiä ja aitoja yksilöitä, vaikka ovatkin vain osa pettymystä aiheuttavien röyhkeiden aktivistien ketjua, joista ei koskaan tule vallankumouksellisia
5. esimerkki: “Antaudutaan henkilökohtaisiin hyökkäilyihin, haastetaan riitaa, puretaan henkilökohtaista kaunaa tai pyritään kostamaan sen sijaan että ryhdyttäisiin väittelemään ja taistelemaan virheellisiä käsityksiä vastaan yhtenäisyyden tai edistyksen tai työn asianmukaisen suorittamisen vuoksi. Tämä on viides laji.”
Tällainen on keskiverto internetin vasemmistolainen. Sellainen joka ei osaa väitellä ja päätyy huonoon logiikkaan, periaatteettomiin väitteisiin ja hyökkää henkilöä vastaan.
Kommunistien ainoa syy väitellä toisten kommunistien kanssa on yhtenäisyyden ja vallankumouksellisen kehittymisen vaaliminen. Väittely ainoastaan väittelemisen takia, tai siksi että voi voittaa väittelyn, on erittäin periaatteetonta, pikkumaista, itse- ja yksilökeskeistä. Väittelyn pitää keskittyä poliittisiin linjoihin. Kun taistelemme tämän linjan oikeaoppisuuden puolesta sen pitää joko vakuuttaa toiset, tai horjuttaa yleisvasemmistoa, jotta näemme mitä tapahtuu.
Jakolinjoja aiheuttavat väittelyt johtavat taistelulinjojen muodostamiseen. Lisäväittelyt ovat tarpeen, jotta linjojen eri puolilla olevat päätyvät vallankumoukselliseen solidaarisuuteen. Väittelyihin pitää osallistua sillä asenteella, että näistä voidaan myös oppia jotain, että oma asia voidaan todistaa olevan väärin, tai että me olemme niitä joiden väärät mielipiteet täytyy korjata. Muuten väittelyitä käydään vain sen takia, että voidaan takertua omiin mielipiteisiin ja puolustaa niitä henkilökohtaisilla hyökkäyksillä. Tällaiset väittelyt ovat liberaaleja, ei-kommunistisia ja edustaa sellaista mitä yleensä käsitetään lahkolaisuudella.
Esimerkki 6: “Kuunnellaan virheellisiä mielipiteitä kumoamatta niitä ja kuunnellaan jopa vastavallankumouksellisia huomautuksia ilmoittamatta niistä, vaan sen sijaan suhtaudutaan niihin tyynesti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä on kuudes laji.”
Tätä tapahtuu erityisesti jos joku ystävä tai muu läheinen käyttäytyy vahingollisesti. Silloin helposti hyvien välien säilyttämisen takia tämän annetaan tapahtua. Miksi sen sijaan esimerkin 2 tavoin antaudumme juoruamiselle selän takana, mutta emme tee tälle toiminnalle mitään järjestön sisällä, ilmoita vahingollisesta käyttäytymisestä ja haasta virheellisiä mielipiteitä avoimesti? Entä pysytäänkö hiljaa, vaikka joku uhkaisikin vastavallankumouksellisilla uhkailuilla, vasikoimiselle tms.? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, eikä niitä pidä vähätellä.
Kun ryhdytään toimimaan vallankumouksellisessa järjestössä, jätetään itsekäs yksilökeskeisyys taakse ja asetetaan järjestön etu ensisijalle. Tämä ei tarkoita etteikö järjestöä saisi kritisoida ja etteikö saisi olla aina mukana kollektiivisessa kritiikin prosessissa.
Ilmoittaminen on toissijainen seikka, pääasia on väärien mielipiteiden vastustaminen. Miten toverit voivat oppia, jos heitä ei haasteta periaattellisella tasolla väärien mielipiteidensä takia? Entä miten itse opimme, jos emme voi hyväksyä, että itsekin olemme joskus väärässä?
Esimerkki 7: “Ollaan kansanjoukkojen keskuudessa eikä harjoiteta valistusta ja agitaatiota tai puhuta kokouksissa tai tehdä tutkimuksia ja kyselyjä niiden parissa, ja sen sijaan ollaan välinpitämättömiä niistä eikä ensinkään pidetä huolta niiden hyvinvoinnista vaan unohdetaan, että ollaan kommunisteja ja käyttäydytään ikään kuin oltaisiin tavallisia ei-kommunisteja. Tämä on seitsemäs laji.”
Tällaiseen käytökseen syyllistyvät kaikki. On helppo toimia vain vasemmistolaisissa turvasatamissa: yliopistoissa, ammattijärjestöissä, mielenosoituksissa jne. Nämä ovat sellaisia ympäristöjä, joissa pelätään niiden ulkopuolella olevia ihmisiä. Pitää murtaa ajattelu siitä, että “kansanjoukot eivät ole valmiita” tai että “kansanjoukot vihaavat meitä.” Ihan kuin emme itse olisi osa kansanjoukkoja? Olemme kansanjoukoille velkaa sen, että esiinnymme osana kansanjoukkoja sen sijaan että piileskelemme turvasatamissa. Muuten vain osoitamme ettei heidän huolensa kosketa meitä, että he eivät ole “tarpeeksi älykkäitä” tulemaan käännytettyjen vasemmistolaisten utopiakuplaan.
On myös niitä, jotka ovat avoimesti ylpeitä tällaisesta toiminnasta. Nämä esittävät sellaisia teorioita, jotka luottavat kansanjoukkojen ehdottomaan spontaanisuuteen ilman vallankumouksellista agitaatiota tai pyrkimystä luoda etujoukkojen yhteistä puoluetta. Ihan kuin työväenluokka olisi homogeeninen ryhmä, jolla on täydellinen vallankumouksellinen sisältö, joka vain odottaa profetioissa kerrottua hetkeä. Tämä on haluttomuuden ja pelon teoriaa, sitä ettei kohdata kansanjoukkoja vallankumouksellisella tavalla ja esiinnytä kommunisteina.
Tämä on elitismiä, sitä että sivuutetaan kaikki ne, jotka eivät kuulu “vasemmistolaisiin veljeskuntiin”, niin kuin kommunismi olisi jokin näkymätön korkeakoulu ja esitetään ettemme ole kommunisteja erilaisissa tapaamisissa ja keskusteluissa. Tämä toimintatapa on nimeltään blanquismi. Se ei toiminut parisataa vuotta sitten, eikä kertaakaan sen jälkeen, joten sitä on turha jatkaa.
Esimerkki 8: “Nähdään jonkun vahingoittavan kansanjoukkojen etuja eikä kuitenkaan tunneta suuttumusta tai varoiteta tai estetä häntä tai koeteta puhua hänelle järkeä, vaan sallitaan hänen jatkaa. Tämä on kahdeksas laji.”
Tämä on selkeästi väärin, mutta oleellista on huomata lopetus, eli se että jonkun annetaan jatkaa toimintaansa. On helppo röyhistellä sillä, kuinka vallankumouksellinen on isoissa taisteluissa, mutta päivittäisten väliintulojen kohdalla vaikeudet alkavat. Miten kohtaamme rasistiset ja seksistiset hyökkäykset, vastustammeko sellaista puhetta?
Silloin jos emme sano mitään, emme voi syyttää kuin itseämme. Puolustetaanko mukamas vallankumousta silloin, jos on liian vaikeata laittaa kansanjoukkojen edut omien etujen edelle?
Esimerkki 9: “Työskennellään innottomasti vailla määrättyä suunnitelmaa tai suuntaa; työskennellään leväperäisesti ja yritetään selviytyä joten miten – »Niin kauan kuin ihminen on munkkina, hän jatkaa kellojen soittoa». Tämä on yhdeksäs laji.”
Tämä on ylimielisyyttä kuria ja periaatteita kohtaa. Tietysti jos tavoitteena on osoittaa ettei edusta omia periaatteitaan kurinalaisella tavalla, on tehokkainta toimia ilman suunnitelmaa ihmisten parissa. Toiminta jätetään epämääräiseksi, poliittiset tavoitteet epäselviksi ja toivotaan sitä, että kansanjoukot tajuavat oikeat suunnitelmat ja suunnat itsekseen. Järjestetään mielenosoituksia vain oman itsen takia, kirjoitetaan tekstejä, joissa on vain pienimmän yhteisen nimittäjän reformismia, keksitään asioita sitä mukaa kuin niitä tehdään… Tai sitten liitytään johonkin zeitgeistiin tai #occupy:hyn jossa ainoastaan kehutaan niiden spontaania henkeä ja juhlitaan sitä ettei niillä ole suuntaa.
Toisaalta, tällainen toiminta on sellaista, johon vasemmistolaiset on kasvatettu. Vasemmistolaisia koulutetaan olemaan ajattelematta työsuunnitelmien, poliittisten päämäärien tai järjestelmällisen lähestymistavan kautta poliittista toimintaa. Ajaudutaan vain tapahtumasta tapahtumaan, kuvitellen että tehdään jotain vallankumouksellista. “Laiva vailla päämäärää ei koskaan löydä satamaa, huolimatta siitä kuinka monet myrskyt se on kestänyt.”
On eri asia tietää mitä vastaan on, kuin se minkä puolesta on.
Osataanko vastata siihen, miten päästään kapitalismista eroon, millä se korvataan ja miten sen korvaaja rakennetaan?
Esimerkki 10: “Pidetään itseä suuren palveluksen vallankumoukselle tehneenä, ylpeillään veteraanina, ylenkatsotaan pieniä tehtäviä samalla kun ei lainkaan pystytä suurempiin tehtäviin, ollaan huolimattomia työssä ja velttoja opiskelussa. Tämä on kymmenes laji.”
Tällainen toiminta on omiaan aiheuttamaan eripuraa järjestöissä ja karkoittamaan ihmisiä. Nämä “veteraanit” pyrkivät aina toimimaan johdossa ja olemaan parrasvaloissa, ihan vain sillä perusteella että oli aikanaan mukana tapahtumassa x. Ideologinen koulutus syrjäytetään joko sillä, että “teoria on käytäntöä” tai “nämä asiat opeteltiin jo sillon aikanaan.”
Tällaisilla toimijoilla ei ole mitään merkitystä isojen tehtävien suhteen, joita ovat ainoastaan ne joilla vallankumousta järjestellään. Näitä tapauksia tulee ja menee, eikä heillä oikeasti ole merkitystä vallankumoukselle kuin omassa mielessään
Esimerkki 11: “Ollaan selvillä omista virheistä eikä kuitenkaan yritetä oikaista niitä ja omaksutaan liberaali asenne itseä kohtaan. Tämä on yhdestoista laji.”
Ihmiset ovat lähes aina ainakin suurinpiirtein tietoisia omista ongelmistaan. Muiden kritisoiminen on helppoa, omien ongelmien kohtaaminen ja itsekritiikki ei. Heijastelemme itseämme ja käytöstämme porvarillisen peilin kautta ja on luontevaa kapitalismissa kasvatettuna käyttäytyä liberaalisti, kapitalismin vaatimalla tavalla.
Loppujen lopuksi on aina kyse itsestä. Siksi on mietittävä miten tämä itse voi tulla kansan palvelemisen väliin. On opeteltava palvelemaan kansaa. Vallankumous ei ole itseämme, vaan kansanjoukkoja varten ja jos olemme vallankumouksellisia vain itsemme tähden, miksi välittäisimme tippaakaan vallankumouksesta? Silloin voi vain hylätä vasemmiston ja ryhtyä kapitalistiksi, kilpailemaan muiden kapitalistien kanssa yksilökeskeisimmästä päämäärästä.
Mao kirjoittaa: “Liberalismi on erittäin vahingollista vallankumouksellisessa kollektiivissa. Se on syövyttävä aine, joka tuhoaa yhtenäisyyden, heikentää kestävyyttä, aiheuttaa apatiaa ja luo erimielisyyttä. Se vie vallankumouksellisilta riveiltä tiiviin organisaation ja tinkimättömän kurin, estää politiikkaa toteutumasta ja vieraannuttaa puoluejärjestöt kansanjoukoista, joita puolue johtaa. Se on erittäin huono taipumus.”
Sellaiset jotka ajattelevat toisin, jotka hylkäävät tällaisen kritiikin, ovat niitä jotka ylistävät kapitalistista yksilökeskeisyyttä ja varaavat oikeuden laittaa omat tunteensa ja mielialansa kansanjoukkojen yli. Sen vuoksi pelätään sosialisteja, jotka haastavat liberaali-porvarillisen ajatuksen “sananvapaudesta” ja “esiintymisen vapaudesta”. Sen vuoksi halveksuntaa niitä radikaaleja kohtaan, jotka irvistävät ajatukselle “tulla lähetetyksi maaseudulle”. Sen vuoksi kuuluu vain itsekeskeistä puhinaa, kun liberaalisosialistien oi-niin-tärkeät yksilölliset mielipiteet tulevat haastetuiksi.