Esipuhe 4: Solidaarisuus Suomen työväenliikkeessä

Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.

Varhainen solidaarisuus

Työväenliikkeen historiaan on alusta asti kuulunut työväenluokan keskinäinen solidaarisuus. Alkuun sen määritteleminen ollut epämääräisempää ja sen tarkempi määrittely kehittyi vasta 1800-luvun lopulla. Ranskan vallankumouksen 1789 tunnus “Vapaus, veljeys, tasa-arvo” vanheni nopeasti työväenluokan kasvaessa, koska kävi selväksi, että porvariston ja proletariaatin veljeys on mahdotonta. Sopivammaksi tunnukseksi työväenluokan keskinäiselle luottamukselle tuli solidaarisuus ja esim. Pariisin kommuunin yksi tunnuksista oli uusi muunnos vanhasta iskulauseesta: “Vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo”

Suomessa työväenliike syntyi 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa. Näihin aikoihin solidaarisuudesta oli jo tullut systematisoidumpi ja selkeämpi aate, oltuaan pohjana 2. Internationaalin perustamiselle. 2. Internationaali kuitenkin päätyi lopulta pettämään solidaarisuuden ja avustamaan imperialisteja ensimmäisessä maailmansodassa.

Solidaarisuutta ryhdyttiin ajamaan erityisesti uudessa internationaalissa, Kominternissä, jossa sitä pidettiin kansainvälisyyden elinehtona ja kansainvälisyyttä työväenluokan.

Luokkasodan jälkeen SKP joutui toimimaan maan alla. Komintern tuki Suomen työläisiä ja kommunisteja, tukien solidaarisuutta työläisten kesken. Alkuvuosina runsaasti tuettiin Neuvostoliiton puolella olleita suomalaisia kommunisteja, mutta 1925 eteenpäin lähinnä Suomessa olevia työläisiä ja kommunisteja. Komintern koulutti lukuisia suomalaisia kommunisteja, joita toimi myös kansainvälisissä vastuutehtävissä.

Suomalaiset olivat kuitenkin monesti huonoja osoittamaan solidaarisuutta, esimerkiksi imperialistien ryöstösota Kiinassa sivuutettiin täysin. Viron poliittisille vangeille kerättiin avustusta ja tuomittiin Nicola Saccon ja Bartolomeo Vanzettin kuolemantuomiot Yhdysvalloissa.

Kommunisteilla oli joitakin vuosittaisia solidaarisuusjuhlia: Karl Liebknechtin, Rosa Luxemburgin ja Leninin muistojuhla, LLL, tammikuussa; Pariisin kommuunin muistojuhla maaliskuussa; Kansainvälisen työväen vappujuhla toukokuun ensimmäisenä; kansainvälinen nuorisopäivä syyskuussa; Lokakuun vallankumouksen muistopäivä marraskuussa.

Varsinaiset kampanjat kansainvälisyyden ja tunnusten esittämiseksi kaduilla estettiin viranomaisten toimesta. mm. Kansainvälinen nuorisopäivä 1921 estettiin ratsupoliisien avulla. Vuosikymmenen lopulla poliisi kiristi vainoa ja 1929 hajotettiin kansainvälisen punaisen päivän mielenosoitus imperialistista sotaa vastaan, lokakuun vallankumouksen muistopäivä ja 1930 kansainvälinen työttömien päivä. Lopulta vuonna 1930 kiellettiin vapun viettäminen.

1930-luvulla nousi myös fasistinen Lapuan liike, joka pyrki kaiken marxilaisen ja sosialidemokraattisen toiminnan kieltämiseen. Vasemmistolaisia järjestöjä ja ammattiliittoja kiellettiin, poliittista väkivaltaa ja vainoa harjoitettiin. Muodollisesti järjestö kiellettiin 1933, mutta sen saamia myönnytyksiä pidettiin voimassa. Jatkosodan loppuun asti Suomen parlamentti oli selkeästi fasistisen diktatuurin jatke.

Espanjan sisällissota

1936 alkoi Espanjan sisällissota, jota pidetään toisen maailmansodan esinäytöksenä. Fasistien johtamat kansallismieliset pyrkivät murskaamaan tuoreen tasavallan ja lopulta onnistuivat siinä. Tätä kuitenkin edelsi kolmen vuoden sisällissota, jossa tasavaltaa puolustivat erityisesti kommunistit ja Komintern järjesti lukuisia vapaaehtoisia tasavaltalaisten puolelle.

Suomesta tasavaltalaisten puolelle lähti 225 suomalaista, kolmannes yhdysvalloista, kolmannes kanadasta ja kolmannes suomesta. Tasavaltalaisten puolella taistelleet vapaaehtoiset joutuivat Suomessa vaikeuksiin ja iso osa laitettiin turvasäilöön talvi- ja jatkosodan ajaksi, osa loikkasi Neuvostoliittoon ja toimi desantteina.

Talvisodan jälkeen, välirauhan aikana perustettiin Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, SNS. Toiminta-ajatuksena oli kirjallisuuden julkaiseminen ja kokouksien, juhlien ja esitelmätilaisuuksien järjestäminen. Jäsenmäärä nousi nopeasti yli 35 000 jäseneen ja 115 paikallisjärjestöön. Järjestö ei kuitenkaan kerennyt toimia pitkään, sillä Suomi ja Natsi-Saksa solmivat saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen saman vuoden syyskuussa ja järjestö julistettiin laittomaksi joulukuussa.

Vuonna 1943 Komintern lakkautettiin ja sen jälkeen suomalaiseen solidaarisuuteen tuli pitkä tauko.

Maailmanfestivaalit

Vuoden 1962 elokuussa järjestettiin Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi. Festivaalin järjestäjänä toimi Demokraattisen Nuorison Maailmanliitto (DNML) sekä International Union of Students (IUS). Neuvostoliitto ja vähemmässä määrin kolmannen maailman maat olivat festivaalien järjestämisessä runsaasti mukana. Osanottajia oli yli 13 000 n. 137 maasta.

Kuusi ensimmäistä festivaalia järjestettiin sosialistissa maissa, mutta Nikita Hruštšovin revisionismin, vaatimuksen rauhanomaisesta rinnakkaiselosta imperialistimaiden kanssa, myötä festivaaleja ruvettiin järjestämään myös ns. puolueettomissa maissa, ensin Itävallassa ja sitten Suomessa. Festivaalit antoivat suomalaisille nuorille ensi kertaa mahdollisuuden luoda laajasti kontakteja sosialististen ja kolmansien maiden nuoriin.

Yhdysvallat Ison-Britannian kanssa järjestivät Helsingissä samaan aikaan vastafestivaalit. Näissä järjestäjinä olivat erityisesti yhdysvaltalaiset, uskonnolliset ja sosialidemokraattiset järjestöt. Rahoituksesta vastasi CIA ja Yhdysvaltain hallitus. Järjestäjien tavoitteisiin kuului myös kahakoiden järjestäminen maailmanfestivaalin osallistujien kanssa.

Vietnam-protestit

1960-luvun mittaan Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa nousi nuorison ja erityisesti opiskelijoiden keskuudessa kylmän sodan ja kapitalismin vastustus. Yhdistävänä tekijänä oli imperialisminvastainen taistelu, josta päällimmäisin esimerkki oli Vietnamin sodan vastustus.

Osa toimijoista suuntautui ns. “Uuteen vasemmistoon”, joka toimi erillään marxilaisuudesta ja työväenliikkeestä. Suomessa tähän suuntautuivat erityisesti taistolaiset. Suomessa ei myöskään esiintynyt samanlaista vastarintaa, kuin monissa muissa maissa: Espanjassa protestoitiin Francoa vastaan, Yhdysvalloissa kehittyi lukuisia vallankumouksellisia ryhmiä, kuten Mustat Pantterit, Saksassa iskettiin Yhdysvaltoja edustavia tiloja vastaan aktiivisesti ja ympäri Eurooppaa oli mellakoita.

Suomessa toiminta keskittyi erityisesti rauhantoimintaan. 1960-luvulla Suomessa vaikutti kaksi aktiivista ja näkyvää rauhanjärjestöä: Rauhanpuolustajat ja Sadankomitea. Suomen Rauhanpuolustajat oli perustettu v. 1949 ja oli lähellä Neuvostoliittoa, Sadankomitean perustivat v. 1963 liberaalit pasifistit.

Sadankomitea ei kiinnostanut työväenluokkaa ja se jäi akateemisten piirien projektiksi. Se ei myöskään halunnut tukea siirtomaiden itsenäisyyssotia, jolloin siitä erosi tätä kannattanut ryhmä, Vietnamin komitea. Hajaannuksen myötä Rauhanpuolustajista nousi tärkein rauhanjärjestö, erityisesti siksi, että se sai poliittisia puolueita ja nuorisojärjestöjä toimintaansa. SKP:n hajautuminen enemmistö- ja vähemmistösiipeen johti siihen, että SKP:n vähemmistö, taistolaiset, ryhtyi käyttämään järjestöä yhteistyöorganisaationaan.

Sadankomitea onnistui järjestämään Vietnam-protestin 1965 ja osallistumaan Maailman rauhankongressiin ennen hiipumistaan. Rauhanpuolustajat pystyi aktiivisempaan toimintaan ja on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen säilyttänyt vasemmistolaisen linjan.

Tapaus Cabral

“Allekirjoittaneet puolueet ja kansalaisjärjestöt kiinnittävät huomota siihen, että YK:n 25- vuotisjuhla-asiakirjoihin kuuluu toimintaohjelma siirtomaiden ja niiden kansojen itsenäisyyden myöntämisjulistuksen täydelliseksi toteuttamiseksi. Siinä vedotaan jäsenvaltioihin, jotta ne antaisivat kaiken tarvittavan moraalisen ja aineellisen tukensa siirtomaavaltaa vastaan taisteleville kansoille.”

Tämän vuoden 1972 julistuksen allekirjoittajina olivat Suomen kaikki puolueet, Teiniliitto, ylioppilasliitto, YK-liitto, Rauhanpuolustajat ja presidentti Kekkonen.

Portugalilla oli v. 1949 lähtien ollut kanta, että sen “merentakaiset maakunnat” ovat ilman itsehallintoa olevia alueita, eli ne eivät kuulu Portugaliin. Siirtomaavallan ylläpitämiseksi Portugali käytti siirtomaissaan joukkotuhoaseita, kemiallisia aseita ja napalmia, sillä siirtomaavalta on mahdollista vain äärimmäisellä väkivallalla. Portugalin sotatoimet levisivät myös Tansaniaan, Sambiaan, Senegaliin, Kongon kansantasavaltaan ja Guineaan. Sotatoimille tuli tukea erityisesti NATO:lta ja Etelä-Afrikan Apartheid-hallinnolta.

Vuonna 1971 Suomeen tuli vierailulle Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU:n valtuuskunta ja myöhemmin samana vuonna erilliselle vierailulle tuli Guinea-Bissaun itsenäisyysliikkeen PAIGC:n johtaja Amilcar Cabral.

Suomen poliittinen johto yksimielisesti päätti Portugalin siirtomaiden Angolan, Guinea-Bissaun ja Mosambikin ja näiden itsenäisyysliikkeiden MPLA:n, PAIGC:n ja Frelimon nostamisesta Suomen kahdenkeskisen humanitaarisen kehitysyhteistyön piiriin mahdollisimman nopeasti. Lisäksi tukea päätettiin antaa Etelä-Afrikan ANC:lle, eli Afrikan kansalliskongressille; Namibiassa SWAPO:lle, eli Lounais-Afrikan kansan järjestölle; sekä Zimbabwessa ZAPU:lle, eli Zimbabwen afrikkalaisen kansan liitolle.

Chilen vallankaappaus

Syyskuun 11. päivän aamuna 1973 Chilessä alkoi Kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasvallankaappaus. Sosialistipresidentti Salvador Allende ja koko vasemmisto syrjäytettiin ja poliittiset vastustajat vaimennettiin. Sotilasdiktatuurin vuosina 1973–1990 tuhansia chileläisiä tapettiin, kymmeniä tuhansia kidutettiin ja sadat tuhannet joutuivat lähtemään maanpakoon.

Pinochetin vallankaappaus oli CIA:n tukema ja sotilasdiktatuurin voimin Chileen pakotettiin uusliberaaleja uudistuksia, joiden pohjalta luotiin poliittinen malli uusliberalismille. Tätä mallia käyttivät alkuun Thatcherin ja Reaganin hallinnot, joista se on sittemmin levinnyt koko maailmaan, myös Suomeen.

Suomeen syntyi maan historian laajin kansainvälisen solidaarisuuden liike, Chile-solidaarisuusliike. Se vastusti sotilasdiktatuuria, toi julkisuuteen ihmisoikeusrikoksia ja tarjosi tukea Chilen vasemmisto-oppositiolle. Suomessa solidaarisuusliikehdintää ryhtyivät etunenässä ajamaan vasemmistopuolueet, ammattiyhdistysliike, koululais- ja opiskelijajärjestöt, poliittiset nuorisojärjestöt sekä Suomi-Chile-seura. Sekä luterilainen kirkko että maan johto tukivat solidaarisuusliikkeen tavoitteita. Vuosina 1973–1977 Suomi vastaanotti 182 Chilen pakolaista.

Solidaarisuusliike sai 1973 kerättyä 100 000 allekirjoitusta Chilen kansa ei ole yksin- kampanjassa. Vuonna 1974 seurassa oli 22 000 jäsentä ja 160 jäsenjärjestöä. Samana vuonna järjestön taksvärkkikeräys tuotti 1,6 miljoonaa markkaa. Suomella oli keskeinen rooli maailmanlaajuisen Chile-solidaarisuusliikkeen organisoimisessa. 1973 pidettyyn solidaarisuuskokoukseen osallistui edustajia 57 maasta.

Kansainvälisessä Chile-solidaarisuustoiminnassa korostui Neuvostoliittoon ja kolmansiin maihin myötämielisesti suhtautuvan ammattiyhdistysinternationaalin Maailman ammattiyhdistysten liiton, eli MAL:n, ja imperialistimaiden ammattiyhdistysinternationaalin Vapaiden ammattiyhdistysten kansainvälinen liiton, eli VAKL:n (nykyinen AMJ, Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestö), välinen kamppailu. 1970-luvun alussa eheytynyt SAK kuului VAKL:iin ja sen suhde SKP:hen ja Rauhanpuolustajiin oli vaikea. Chile-solidaarisuudesta ei tullut suomalaisen vasemmiston yhteistyöprojekti, vaan sen sisäinen valtapeli.

Apartheidin vastainen kampanja

Rotuerotteluun perustuvaa julmaa apartheid-järjestelmää ylläpitänyt kansallispuolue peri Etelä-Afrikan hallinnon siirtomaaisänniltä 1948 ja jatkoi apartheid-hallintoa vuoteen 1994 asti. Vuoden 1960 Sharpervillen verilöyly pakotti YK:n reagoimaan apartheidiin. Se kehotti katkaisemaan suhteet maahan ja turvallisuusneuvosto suositteli aseidenvientikieltoa painostuskeinona.

Suomessa ensimmäisenä reagoi Merimies-Unioni, joka ryhtyi Etelä-Afrikasta saapuvien kauppa-alusten saartoon vuonna 1963, estäen niiden pääsyn Suomen satama-alueille. Vuonna 1966 perustettu “Etelä-Afrikka-komitea” levitti tietoisuutta apartheidpolitiikasta ja sai kannatusta erityisesti opiskelijoista ja ammattiyhdistysliikkeestä.

Konkreettiset toimet taloudellisten ja diplomaattisuhteiden katkaisuun vietiin Suomessa läpi vasta 1980-luvun lopulla. Etelä-Afrikan vuosien 1984-1985 levottomuudet johtivat sisällissotaan ja Suomessa aloitettiin “Eristetään Etelä-Afrikka -kampanja”. Vuonna 1985 Auto- ja kuljetusalan työntekijöiden liitto julkisti Etelä-Afrikan tuonti- ja vientikieltoon. Boikotti tuli voimaan samanaikaisesti myös muissa Pohjoismaissa.

Laki Suomen ja Etelä-Afrikan välisen kaupan kiellosta (muutamaa poikkeuslupaa lukuunottamatta) tuli voimaan viivyttelyjen jälkeen vuonna 1987 ja se purettiin vuonna 1991. AKT lopetti boikottinsa vuonna 1992 Etelä-Afrikan demokratisoitumiskehityksen alettua. Suomessa erityisesti ruohonjuuritason aktivismi ja ay-liikkeen konkreettiset toimet saivat boikotin aikaan, Etelä-Afrikan kauppaa käyneiden yritysten harmiksi.

Kehitysapu ja maailmankaupat

Suomalainen kehitysapu alkoi 1800-luvulla kristillisenä lähetystyönä, siksi kehitysyhteistyötä tekevistä kansalaisjärjestöistä monen pohja on kristillinen. Suomen liityttyä 1955 YK:n jäseneksi, syntyi velvollisuus osallistua YK:n kautta hoidettavaan pienimuotoiseen kehitysapuun. Ensi kerran sitä annettiin vuonna 1961. 1975 kehitysapu asetettiin ulkoministeriön alaisuuteen avun poliittisen luonteen takia. Apua on perinteisesti annettu liittolaismaille poliittisin perustein. Heti kylmän sodan jälkeen 1990-luvun alussa Suomessa vähennettiin tuntuvasti kehitysapua ja samaa on jatkanut nykyinen oikeistohallitus.

Kehitysavulla pyritään parantamaan avunsaajamaan olosuhteita pitkällä aikavälillä esim. infrastruktuurin, peruspalveluiden ja paikallishallinnon tukemisella. Kehitysyhteistyö voi olla julkisista varoista annettua tukea, mutta myös lainaa. Vientiluottoina annettu apu on antajamaan omien yritysten tukemista, ja se tukee vähemmän itse kohdemaata. Kehitysavulla voidaan myös kontrolloida kohdemaan politiikkaa aina kohdemaan valtion omasta budjetista lähtien. Alikehitettyjen maiden vaatimuksena ei olekaan ollut kehitysapu, vaan maailmankaupan rakenteiden muuttaminen, jotta ne voivat toimia tasavertaisesti kansainvälisessä yhteisössä.

1960-70 luvuilla mediassa paljon esillä olleet Apartheid, Biafran nälänhätä ja kolmannen maailman vapautusliikkeet vaikuttivat siihen, että Suomessa ruvettiin perustamaan ystävyys- ja solidaarisuusjärjestöjä. Tämän seurauksena perustettiin mm. kehitysmaakauppaliike. Sen tavoitteena on purkaa riippuvuutta kehitysavusta ja muuttaa epäoikeudenmukaista talousjärjestelmää parantamalla alikehitettyjen maiden tasavertaisuutta teollisuusmaiden kaupankäynnin kanssa.

2000-luvulla Kehitysmaakauppojen merkitys on vähentynyt Reilun kaupan kasvettua suureksi. Reilu kauppa pyrkii parantamaan alikehitettyjen maiden pienviljelijöiden asemaa kansainvälissä kaupankäynnissä. Kansainvälistä talousjärjestelmää se ei pyri muuttamaan, vaan osaltaan tukee sitä.

Solidaarisuuden kriisi

Työväenliikkeen solidaarisuus on Suomessa kanavoitunut erityisesti valtion kautta luomalla vahvan sopimusyhteiskunnan omistavan luokan kanssa. Tämä on ollut elintärkeää työväen vallankumouksellisten tavoitteiden estämisessä. Siksi solidaarisuus Suomessa mielletään lähinnä hyvinvointivaltion idean kautta, solidarismina. Solidarismille aatteena on erilaisia tulkintoja, mutta yhteistä niille on valtion sosiaalisen vastuun ja kansalaisten yhteistyön korostaminen. Siinä nähdään tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden lisäksi osana yhteiskuntaa liberaalit arvot, kuten omatoimisuus ja omavastuisuus*. Se myös tukee kapitalistista markkinatalousjärjestelmää ja hyväksyy erot ihmisten taloudellisessa asemassa.

Solidarismi nähdään metafyysisenä voimana, “näkymättömänä kätenä”, joka ohjaa yhteiskuntaa. Koska materiaaliset olot muuttuvat, muuttuu myös kapitalistisen valtion tarve solidarismille, ja nykyään pidetään tärkeämpänä puhtaan liberaaleja aatteita, kuten liberalismiin olennaisesti kuuluva pluralismi, joka tukee luokkaristiriitojen peittelemistä niin kansallisesti kuin imperialismin tukemista kansainvälisesti. Työväenliike ja vasemmisto Suomessa tukeekin enemmän kansallista ja porvarillista solidaarisuutta, kuin kansainvälistä ja proletaarista.

Suomessa solidaarisuutta kannattavat eniten naiset, nuoret, korkeasti koulutetut ja vasemmistolaiset. Solidaarisella Suomella tarkoitetaan nykyään lojaaliutta EU:ta ja kansainvälisiä kauppajärjestöjä kohtaan*. Enemmän kannatusta saa kuitenkin solidaarinen Eurooppa, kuin solidaarinen Suomi. Solidaarinen Eurooppa käsitetään EU:n kautta toimivaksi ja sitä hyödyttäväksi toiminnaksi. Ympäristöongelmat, jäsenvaltioiden päätösvallan kaventuminen ja tulo- ja elinerojen kasvu nähdään EU:n solidaarisuutta heikentävänä voimana. EU pitääkin ymmärtää ylikansallisena “yhtiönä”.

EU:n solidaarisuutta on esimerkiksi yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen, eli ns. linnake-Euroopan rakentaminen. EU onkin maailman suurin aseiden viejä ja myyjä. Erityisesti aseita myydään konfliktialueille tai epädemokraattisille toimijoille, kuten Saudi-Arabiaan ja Israeliin.

EU ja Suomi ovat hanakoita julistamaan terroristeiksi kaikki niiden kansallista ja taloudellista ylivaltaa vastustavat voimat, mikä on omiaan hankaloittamaan solidaarisuuden osoituksia ja tukea kansalliseen vapautukseen ja sosialistiseen vallankumoukseen keskittyneille järjestöille. Lähestulkoon kaikki solidaarisuus on riippuvaista valtion rahoituksesta ja sitä halutaan tehdä nimenomaan valtion kautta. Siitäkin huolimatta, että Suomi valtiona tukeekin vain imperialistisia projekteja.

AY-liikkeen solidaarisuus alikehitettyjen maiden ammattiliikkeitä kohtaan toimii imperialistimaiden ammattiyhdistysinternationaali AMJ:n kautta* Kotimaan solidaarisuus siirtotyöläisiä kohtaan on yksittäisten kampanjoiden, kuten marjanpoimijoiden varassa.

Tällä hetkellä solidaarisuutta osoitetaan Suomessa lähinnä yksittäisten ja irrallisten projektien kautta, vahvasti imperialistisen maailmanjärjestyksen ylläpitämiseksi. Suomi ei ole tunnustanut Palestiinan valtiota ja monet Palestiina-solidaarisuutta tukevat tahot ovatkin esittäneet kahden valtion ratkaisua ja Israelin aprtheidpolitiikan jatkamista, sotilaallisesti Suomi tukee Irakin Kurdistania hallitsevia oligarkkeja, eikä Rojavan porvarillis-demokraattisia vallankumouksellisia.

Kansallista vapautusta tukevat solidaarisuuskampanjat ovatkin pelkästään antikapitalistisen vasemmiston tukemia, erityisesti Länsi-Saharan, Palestiinan ja Rojavan solidaarisuusliikkeet. Näistä viimemainittukin on lähinnä antifasistien ja ulkoparlamentaarisen vasemmiston tukema.

Vallankumouksellisten kommunististen järjestöjen tukeminen ei ole Suomessa ollut koskaan erityisen suosittua ja nykyään se on käytännössä mahdotonta.

This entry was posted in Arkisto, Esipuheet. Bookmark the permalink.

Leave a Reply