Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.
Puhuessamme vasemmistosta yleensä – erotuksena tärkeämmästä, vallankumouksellisen liikkeen sisäisestä mittapuusta – tarkoitamme vallankumouksen vaatimusten ja tavoitteiden kannalla enimmäkseen olevia poliittisia toimijoita (jotka eivät suinkaan välttämättä ole vallankumouksellisia). Suomessa vasemmisto on tällä hetkellä ulkoparlamentaarinen, ja sen toiminta on pienten, yleensä epäjohdonmukaisesti antikapitalististen ryhmien toimintaa.
Nykypäivänä puolueet ovat eri äänestäjäsektoreihin erikoistuneita ja kapitalismin niille jakamista ”reviireistä” huolehtivia vaalipuolueita. Nämä ovat niin riippuvaisia pääomasta, tai kokonaan sitoutuneita siihen, ettei niistä edes pysty syntymään mitään antikapitalistista, puhumattakaan vallankumouksellista. Päinvastoin, Suomessa “vasemmisto”puolueissa on otettu tietoisesti vastavallankumouksellinen linja. Todellisuudessa niissä antikommunismi on johdonmukaisempaa ja konkreettisempaa kuin antifasismi, joka on niille lähinnä muotivirtauksista riippuva ääntenkalastuskoukku, julkisesti on sitouduttu porvariston puolelle valkoisen vallan ylläpitämiseksi ja ne ovat vannoutuneet porvariston diktatuurin valtion ylläpitämiseen.
On nähtävä mistä tämä kehitys on tullut, miten tämä ilmenee ja miten se vältetään vallankumouksellista puoluetta rakennettaessa.
Kapitalismin kanssa limittyneet puolueet
Historia
Sata vuotta sitten jako puolueiden välillä on mennyt pääasiassa yhteiskuntaluokkien mukaan. Suurimmat puolueet ovat syntyneet kansanliikkeistä ja edustaneet tiettyä ryhmää: työläisiä, rikkaita maanomistajia, porvareita jne.
1944 perustettu SKDL oli proletariaattia edustaneen SKP:n vaalipuolue. Koska puolue oli kasvanut suureksi hyvin lyhyessä ajassa pääosin SDP:tä tukeneiden liittyessä puolueeseen, oli siinä jo alkuvaiheessa hyvin vahva revisionistinen linjaus. Päätös porvarillisen demokratian tukemisesta osana fasisminvastaista taistelua vain vahvisti revisionistien vallan puolueessa.
Puolueiden rahoitus valtion toimesta aloitettiin 60-luvun puolessavälissä. Sillä oli hyvin nopea vaikutus vasemmiston rauhoittamiseksi. Vuosi 1968 oli muualla maailmassa vallankumouksellinen vuosi, jolloin radikaalit liikkeet kasvoivat ja saivat paljon vaikutusvaltaa. Suomessa taas SKP päätti poistaa väkivaltaisen vallankumouksen tavoitteen ja marxismi-leninismin puolueohjelmasta, joka hyväksyttiin seuraavan vuoden vuosikokouksessa. Puolueen molemmat revisionistiset siivet hyväksyivät tämän.
Nykyään kaikkien puolueiden kohdeyleisönä on mahdollisimman laaja äänestäjäjoukko ja ne edustavat kaikkia muita, paitsi proletariaattia ja sorrettuja kansanosia. Koska köyhimpiin tuloluokkiin kuuluvat eivät äänestä, on vaalipropaganda suunnattu hyvätuloisille. Sen sijaan että seurattaisiin ketkä puolueita äänestävät, on tärkeämpää seurata sitä ketkä puolueita rahoittavat. Puolueet pettävät toistuvasti äänestäjänsä, mutta harvoin rahoittajiaan.
Valtioon sidotut
1980-luvulle asti SKP oli ollut varakkaimpia puolueita Suomessa, mutta puolueen hajanaisen linjan ja epävarman johdon seurauksena puolue ajautui konkurssiin, johtaen SDP:stä vasemmalle olevan poliittisen liikkeen hajalle. SKDL:n ja sen seuraajien KTP:n, Vasemmistoliiton ja SKP:n riippuvuus valtiosta on hiljalleen ajanut näitä sekä oikealle, että marginaaliin. Näiden johtohenkilöt ovat enimmäkseen olleet urapoliitikkoja, joilla ei ole ollut uramahdollisuuksia puolueen ulkopuolella. Neuvostoliitto-kytköksillä on aikanaan ollut apua kaupankäynnin kannalta, mutta näiden käydessä tarpeettomiksi, ei tällaisille poliitikoille ole ollut tarvetta muissa valtion elimissä, yrityksissä tai etujärjestöissä. Tärkeintä on ollut varmistaa puolueen rahoitus työntekijöiden ja virkamiesten työpaikkojen ylläpitämiseksi, politiikka on tullut vasta tämän jälkeen.
Sivistysliitot, järjestöt ja lehdet
Yksi keino puolueille kerätä rahoja on sivistysliittojen kautta, toinen on omat järjestöt, kuten nuoriso- nais- tai muut järjestöt. Kaikki nämä rahoitetaan suoraan valtion kassasta. Myös puoluelehdet ovat valtion rahoittamia. Hallituksen leikattua lehtitukia, ovat puoluelehdet varsinkin “vasemmalla” olleet suurissa vaikeuksissa.
Osuuskunnat
“Vasemmistossa” on keskitytty tukemaan kuluttajaosuuskuntia, sekä kannattajien ja äänestäjien pohjan siirryttyä työläisistä akateemikoihin ja pikkuporvareihin, tukemaan ensisijaisesti pikkuporvarillisia tavoitteita ja ryhmiä, kuten yksityisyrittäjiä (mukaanlukien freelancerit) ja akateemikoita. Esim. Vasemmistoliitto on nykyään tavoitteiltaan lähimpänä 1970-luvun alun Keskustaa.
Nuo osuuskuntaliikkeet ovat nykyään kapitalistisia monopoleja siinä missä muutkin, ja niiden johtoon kuuluvat poliitikot ja ay-byrokraatit ovat kapitalisteja muiden joukossa. Täten S-Ryhmän ja Tradekan kanssa limittyneet SDP ja Vasemmistoliitto ovat paitsi poliittisesti porvariston ”vasen siipi”, myös merkittävältä osin henkilökohtaisesti monopolipääomaan sulautuneita.
Korporaatiot
“Vasemmistoa” edustavat liberaalit saattavat puhua “korporativismista” tai “korporaatioista”. Tämän puheen taustalla on se ajatus, että valtio ja kapitalismi, sekä politiikka ja kapitalismi ovat erillisiä vastapareja. Suomi on kuitenkin kapitalistinen valtio, eikä sitä voida erottaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kokonaisuudesta sen enempää, kuin kapitalistista tuotantotapaakaan. Tässä tekstissä tarkoitamme korporativismilla kuitenkin institutionalisoitua luokkien välistä yhteistyötä porvariston alaisuudessa.
Suomen kapitalistisia valtaryhmittymiä kutsutaan toisinaan “korporaatioiksi”. Tällaisia ovat puolueet, keltainen ammattiyhdistysliike, porvareiden etujärjestöt, erityisen suurta valtaa pitävät vakuutusyhtiöt ja valtionyhtiöt, sekä näiden pamput ja valtaapitävät – kansankielessä ns. “eliitti”.
Koska yksikään puolue ei voi saada selkeää enemmistöä hallitukseen ajaakseen edustamansa kapitalistisen eturyhmän etua, on pysyteltävä konsensus-henkisissä kompromisseissa. Oikeaa valtaa kuitenkin käytetään muissa korporaatioissa, joita eri puolueiden edustajat miehittävät – tai oikeammin, korporaatiot miehittävät tiettyjä puolueita. Tämä kertoo siitä kummassa käytetään enemmän yhteiskunnallista valtaa.
Keltainen ammattiyhdistysliike Suomessa on sijoittanut rahansa erilaisiin vakuutusrahastoihin, ja pörssi- ja riskisijoituksiin ulkomaille. Siksi AY-liikkeen johto Suomessa on riippuvainen kapitalismi-imperialismin menestyksestä, joten näille on eduksi toimia jäsentensä, eli työväestön ja samalla maailman enemmistön etuja vastaan.
Järjestäytyminen
Työnteko itsessään ei tee vapaaksi. Työstä on saatava muutakin kuin “työnilo”. Kommunistit eivät vastusta työtä itsessään, vaan riistoa. Työtä on olemassa vielä sosialismissakin, mutta siitä saatava hyöty menee kokonaisuudessaan työväenluokalle ja kansalle.
Sosialismin perustan tullessa rakennetuksi, tai viimeistään kommunismin rakentamisen alkaessa myös verotuksesta päästään eroon.
Palkkatyöstä päästään eroon aineellisten ja kulttuurillisten edellytysten mukaisesti, alkaen työvoiman tavaraluonteen lakkauttamisesta, tuloerojen vähentämisestä, edeten palkkatyön lakkauttamiseen joko korvaamalla palkat kertakäyttöisillä työaikaseteleillä, tai korvaamalla asteittain jako työn mukaan jaolla tarpeen mukaan. Perustarpeet asumisesta koulutukseen taataan maksuttomina jo sosialismin ensiaskelilta lähtien.
Taistelu toimeentulosta on matalin yhdistävä tekijä työväenluokalle. On hyvin selkeästi yhdistettävä sama taistelu taisteluksi vallasta, sillä ilman valtaa kansalla ei ole mitään. Vastarinta on instituutioiden pysäyttämistä, ei pelkkää kylttien heiluttamista. Väkivallattomienkin vastarinnan muotojen on tähdättävä haitan aiheuttamiseen, eikä pelkkään rauhanomaiseen laahustamiseen. Vastarinta on aitoa silloin, kun se uhkaa yritysten tuottoa ja kasvattaa työläisten valtaa porvariston vallan yli.
Järjestäytymisen on oltava laajempaa kuin paikallista tai yhden asian ympärille keskittynyttä. Jos yksin nousee vastustamaan työpaikkansa oloja, menettää hyvin varmasti työnsä. Samoin vaikka koko työpaikka olisi järjestäytynyt, mutta järjestäytyminen ei ulotu muualle yhteiskunnassa, tai edes saman alan piirissä, taistellaan tuulimyllyjä vastaan. Kattaessaan koko yhteiskunnan, taistelu tarvitsee strategisen johdon voittaakseen porvarillisen valtion lakeijoineen. Sen voi tarjota vain kommunistinen puolue.
Työläisten on vallattava tehtaansa, asuinalueensa ja määräysvalta itselleen.
Vallankumouksellisen puolueen talous
Vallankumouksellisen puolueen rahoittamisen on tultava jäseniltä, työväenluokalta ja porvariluokan pakko-ottojen kautta.
Puolueen kaaderit ovat ammattivallankumouksellisia, joiden kaikki toiminta tähtää proletaarisen vallankumouksen järjestämiseksi, ja joista riittävä osa on aina tarpeen tullen siirrettävissä maankolkasta tai rintamalohkolta toiseen.
Puolueen kasvaessa tarvitaan rahoitusta näiden ylläpitoon. Tämä saadaan esimerkiksi jäsenten maksaessa tietyn osan kuukausittaisista tuloistaan puolueelle ja esim. keskitulorajan ylittävät tulot kokonaisuudessaan. Rahankeruuta myös tukijoilta on järjestettävä.
Erilaista tovereiden elämiseen liittyviä kysymyksiä, kuten lastenhoitoa, asumista, liikkumista, liikuntaa, kulttuuria ja muuta yksityiselämän vallankumouksen palvelukseen asettamista helpottavia helpottavia toimia on tuettava.
Tilanteessa, jossa on jo olemassa tukialueita tai myös vapautettuja alueita, näiden alueiden puoluejäsenet antavat kaikki tulonsa puolueelle, joka päättää kuinka paljon kukin jäsen tarvitsee elämiseensä. Puolue tarjoaa ilmaiseksi koulutuksen, asumisen, ravinnon, terveyspalvelut jne.
Myös Suomessa pakkolunastukset ja vallankumouksellinen vero tulevat olemaan näköpiiriin nousevia asioita, joille otollisia kohteita on kartoitettava vallankumouksellisen taistelun mukana.