Miksi hallitus erosi? Lyhyt historiikki hallituskriisistä

Presidentti Niinistö hyväksymässä hallituksen eroa.

Yrittäessään solmia “yhteiskuntasopimusta” jo hyvissä ajoin ennen hallituksen muodostamista Sipilä teki selväksi, että hänen hallituksensa politiikka tulee olemaan pääoman aulista palvelemista, ja tällaiselta politiikaltaan Sipilän hallitus onkin ollut mitä tavallisin porvariston diktatuurin hallitus Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana. Sen sijaan tämän politiikan toteuttamista varten järjestetyn teatterin osalta Sipilän hallitusta voi nimittää jopa poikkeukselliseksi suomalaisissa oloissa. Useita kertoja vuodessa hallitus tai sen ministerit, pääministeri itse mukaan lukien, ovat onnistuneet aiheuttamaan kohuja ja skandaaleita tai paniikkia ja jopa pienimuotoisia kriisejä.

Uusimpana käänteenä viime perjantaina 8.3. “Keskustan messias” Juha Sipilä ilmoitti, kuinka hän tuli lähes jumalallisen ilmestyksen tuloksena siihen Suomessa harvinaiseen päätökseen, että hänen hallituksensa on erottava, ja hän painottamalla painotti ratkaisun olleen henkilökohtainen. Tällainen retoriikka herättää väistämättä epäilyksen, että asian todellinen laita olisi toisin, että päätös olisi kaikkea muuta kuin henkilökohtainen. Tieteellisellä, marxilaisella katseella nähdäänkin selvästi, että vaikka lopullisen päätöksen Sipilä on hyvin voinut itse tehdä, hän on sitä varten kuunnellut tarkkaan edustamansa luokan, so. suomalaisen porvariston tahtoa. Niinpä hallituksen erolla pyritäänkin peukaloimaan vaaleja porvariston eduksi.

Porvariston käsissä oleva media on alusta asti ollut mukana tässä juonessa. Auttaakseen hämäämään Sipilän “henkilökohtaisen” ratkaisun luokkaluonnetta porvarillinen media ja eri puolueiden johtajat ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat nostaneet meteliä joko päätöksen yllätyksellisyydestä ja salakavaluudesta tai Sipilän omasta, johdonmukaisesta “tulos tai ulos” -asenteesta. Hallituksen hajottaminen tai sillä uhkaaminen on kuulunut alusta asti Sipilän käytössä olleeseen keinovalikoimaan: ennen hallituksen puolivuotissyntymäpäivää marraskuussa 2015 Sipilä uhkasi ensi kerran hajottaa hallituksen, jos sotesta ei päästäisi sopuun. Tuossa painostuksen varjostamassa “pitkien puukkojen yöksi” ristityssä neuvottelukokouksessa hallituspuolueet sopivat kompromissina sotesta, jossa olisi Keskustan toivoma “maakuntamalli” ja Kokoomuksen havittelema “valinnanvapaus”. Ottaen huomioon Sipilän aiemmat uhkaukset hallituksen hajottamisesta sekä jälleen viime aikoina lisääntymään päin olleet “tulos tai ulos” -puheet on selvää, että päätös ei syntynyt yhdessä yössä, vaan huolellisen valmistelun tuloksena.

Mutta miksi porvaristo ja Juha Sipilä sen eräänä poliittisena johtajana päätyi tähän ratkaisuun? Tätä varten on katsottava hallituskriisiä historiallisesti kehittyneenä tapahtumana, joka alkoi pikkuhiljaa ja vaihe vaiheelta nostaa päätään heti vaalituloksen paljastuttua keväällä 2015.

Eduskuntavaalien 2015 tulos oli porvaristolle mitä mieluisin: kolme suurinta puoluetta oli kivenkovia porvaripuolueita, joiden ei tarvinnut pätkääkään välittää seuraavan nelivuotiskauden aikana tehtävän politiikan oikeuttamisesta työväenluokan silmissä. Edellisissä kokoomusjohtoisissa hallituksissa seikkaillut ja kannatukseensa tuntuvan loven ottaneet Sosialidemokraatit voitiin hyvillä mielin jättää oppositioon lepäämään, etteivät ne olisi vaikeuttamassa Sipilän yrittäjähenkistä politiikkaa, joka tähtäsi Suomen kansantalouden totunnaisuuksien rajuun uudistamiseen. Niinpä muodostettiinkin kolmen porvaripuolueen avoimen oikeistolainen hallitus, joka ensitöikseen teki itsestään epäsuositun laajojen joukkojen silmissä. Se kiristi ja uhkaili ay-liikettä, ja pitkällisten vaiheiden jälkeen sen onnistui lopulta syöttää ay-liikkeen kurkusta alas “kilpailukykysopimuksen” kevät-kesällä 2016. Porvariston hurraa-huutojen säestämänä heti ensimmäisenä vuotenaan hallitus hyväksyi joukon leikkauksia, jotka herättivät vihaa opiskelijoissa, hoitoaloilla ja monissa muissa laajoissa väestönosissa.

Kuitenkin hallituksessa mukana olo heikensi varsinkin Perussuomalaisten kannatusta. Tähän oli yhtenä syynä hallituksen kylmä politiikka, joka ajoi monia Perussuomalaisten äänestäjiä vuosien tauon jälkeen takaisin SDP:n leiriin, ja osittain syynä oli myös vuoden 2015 “pakolaiskriisi”, jota Kokoomus ja Keskusta eivät omista syistään suostuneet käsittelemään aivan täysin Perussuomalaisin ottein. Ristiriidat Perussuomalaisten puolueen sisällä kärjistyivät, mikä johti kesäkuun puoluekokouksessa siihen, että fasistisempi halla-aholainen siipi nousi valtaan laimeamman soinilaisen oikeistopopulismin ohi. Tämä ei ollut porvaristolle mieleen, sillä Halla-ahon johtaman puolueen olo hallituksessa olisi entisestään ärsyttänyt laajoja väestön osia, eikä näin epäsuosittu hallitus voinut sallia tämän kiihdyttävän hallituksenvastaista liikettä. Niinpä Sipilä järjesti hallituskriisin, jossa teatraalisin elkein hallituksessa Perussuomalaiset korvattiin siitä eronneiden soinilaisten ryhmällä, joka tunnetaan nimellä Sininen tulevaisuus. Leikissä mukana ollut Halla-aho näytteli taitavasti roolinsa, kun hän vaati saada pysyä hallituksessa ja syytteli hallituksessa jatkaneita puolueita syrjinnästä ja selkään puukottamisesta – todellisuudessa Perussuomalaisten siirtyminen oppositioon teki sille mahdolliseksi palauttaa ison osan hallituksessa karisseesta kannatuksestaan.

Perussuomalaisten siirtymisellä oppositioon oli kuitenkin varjopuolensa hallitukselle, joka menetti liki 20 kansanedustajaa, joista olisi ollut suurta apua soten runnomisessa läpi. Kun myöhemmin tapahtui vielä yksittäisiä loikkauksia hallituksesta oppositioon ja eräät hallituspuolueiden kansanedustajat olivat ilmoittaneet, etteivät aio äänestää soten puolesta, enemmistön saaminen soten puolelle alkoi todella vaarantua. Edelleen, mitä pidemmälle sote eteni, sitä polttavammiksi kävivät perustuslailliset ongelmat, joita hyödyntämällä Keskusta ja Kokoomus pyrkivät heikentämään toisiaan pääoppositiopuolue Sosialidemokraattien jakaessa iskuja molemmille. Eri puolueiden ja eturyhmien keskinäisen taistelun ja taktikoinnin ja monien dramaattisten käänteiden lopputuloksena oli, ettei sotea saataisi läpi, mikä olisi valtava arvovaltatappio hallitukselle ja palvelisi varsinkin SDP:tä, joka voisi ottaa kunnian monien vihaaman soten kaatamisesta.

Jo ennen viimeisintä käännettä porvarit olivat useamman kuukautta seuranneet kauhulla puolueiden kannatuslukujen kehitystä. Vain muutamaa päivää ennen hallituksen erottamista julkaistu Ylen kannatuskysely kertoi porvaristolle hyvin karkealla äänellä, että jotain oli tehtävä. Aggressiivisen oppositiopolitiikan tuloksena Sosialidemokraatit olivat onnistuneet kasvattamaan turvallisesti yli 20 % kannatuksen, kun taas Kokoomuksen ja Keskustan kannatusluvut olivat ehtineet vajota enää vain noin 15 % tuntumaan. Porvaristo ei missään tapauksessa halunnut, että seuraavien vaalien tuloksena muodostettavassa hallituksessa SDP:llä olisi liikaa vaikutusvaltaa, sillä tämä ei sopisi ollenkaan yhteen porvariston pyrkimyksille ay-liikkeen heikentämiseksi. Nyt tuoreimpien kannatuslukujen julkistamisen jälkeen oli kiireen vilkkaa pakko painaa hätä-seis-nappia ja marssittaa näyttämölle deus ex machina, “jumala koneesta”.

Hallituksen hajottaminen oli viimeinen oljenkorsi, kun mikään muu kepulikonsti ei tepsinyt. Joulukuussa 2018 porvarit koettivat nostaa pääpuheenaiheeksi maahanmuuton, millä toivottiin äänten siirtymistä Sosialidemokraateilta Perussuomalaisille. Pian kuitenkin puhkesi hoivakohu, joka konkretisoi sote-hankkeen kyseenalaisuuden ja antoi moukariniskuja hallituksen kannatukselle ja siivitti SDP:tä. Maahanmuuttokeskustelun lietsominen ei tullut enää kysymykseen, sillä pahimmassa tapauksessa kahden suurimman puolueen paikkaa saattaisi reilun kuukauden päästä pitää hallussaan SDP ja Perussuomalaiset. Tulevina vuosina, varsinkin lähenevän talouskriisin oloissa, noista puolueista on porvaristolle enemmän iloa oppositiossa pehmentämässä suuttumusta porvariston diktatuurin politiikkaa kohtaan, sillä jos ne olisivat hallituksessa, köyhälistö ei voisi ollenkaan ripustaa toiveitaan opposition varaan, vaan pelkästään omaan oikeutettuun kapinaansa. Toisaalta SDP:n vahva ote hallituksesta tukisi liikaa ay-liikettä ja Halla-ahon hallituksessa olo taas voisi herättää tarpeetonta suuttumusta hallitusta kohtaan. Vaihtoehtoja porvareilla ei siis enää ollut.

Nyt kaadettuaan soten hallituksesta eronneet puolueet voivat pestä ryvettyneet kätensä. Keskusta voi julistaa, ettei se taipunut valinnanvapauteen, ja Kokoomus voi puolestaan muistuttaa, ettei se ollut toimeenpanemassa maakuntamallia. Näin ne voivat hankkia osan menetetystä kannatuksestaan. Edelleen, he voivat nyt sysätä suurimman taakan ylivoimaisesti gallupeja johtavan Rinteen harteille, sillä hän ei voi enää vain syytellä Orpoa ja Sipilää oppositiosta käsin, vaan hän on ennen kaikkea pääministerikisan ennakkosuosikki ja sellaisena hänen on tuotava ilmi, miten hän useiden perättäisten hallitusten tavoittelemaa ja jälleen kariutunutta sote-uudistusta jatkaisi. Tätä häneltä alettiinkin välittömästi tivata. Kokoomus, Keskusta ja pitkälti niiden käsissä oleva media aikoo pistää Rinteen takeltelemaan sotesta, millä he toivovat heikentävänsä SDP:n kannatusta.

Toisaalta hallituksen kaatamisella pyrittäneen myös mullistamaan vaalien tärkeimpiä puheenaiheita ja mielikuvia väistyvästä hallituksesta. Ennen Sipilän eropäätöstä olisi monilla tärkeillä äänestäjäryhmillä saattanut liiaksi välkkyä mielessä hallituspuolueista sellaisia asioita kuin “kilpailukykysopimus”, “aktiivimalli” ja koulutusleikkaukset sekä näitä vastaan tehdyt protestit. Nyt näiden suhteellinen painoarvo vähenee, kun kaikki puolueet pitävät omalta osaltaan huolen, että puhutaan myös hallituksen erosta, josta niin vastuun kuin kunniankin on “messias” Sipilä ottanut kannettavakseen. Tästä näkökulmasta media vaikenee, sillä se ei halua nostaa noita Kokoomukselle ja Keskustalle riskialttiita aiheita pinnalle.

Tuloksena porvaristo vaikuttaa havittelevan lempipuolueilleen Kokoomukselle tai Keskustalle pääministeripuolueen asemaa tai vähintäänkin parempia neuvotteluasemia hallituksessa. Reilun kuukauden päästä nähdään, onnistuuko porvaristo tässä juonessaan. Proletariaatti ja sen ystävät eivät hämäänny poliittisesta teatterista. Ne eivät voi ryhmittyä puolustamaan Sosialidemokraatteja vaalilippu kädessä, sillä SDP tulee hallituksessa jatkamaan työväenluokan ja kansan vastaista politiikkaa, vaikkakin eri tietä kuin Kokoomus tai Keskusta. Siksi köyhälistö ei pane toiveitaan äänestämiseen, vaan taisteluun ja vastarintaan. Nämä vaalit ja seuraavat vuodet tulevat tämän meille näyttämään.

– Toimitus

This entry was posted in Yleinen. Bookmark the permalink.

Leave a Reply