ÄLÄ ÄÄNESTÄ, VAAN TAISTELE JA TEE VASTARINTAA!

Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

ÄLÄ ÄÄNESTÄ, VAAN TAISTELE JA TEE VASTARINTAA!

Suomalaisten kommunistien julkilausuma kevään vaalien johdosta

Vaalikevät lähestyy. Porvaristo pitää Suomessa 14.4. eduskuntavaalit, ja EU:n alueella pidetään europarlamenttivaalit toukokuun lopulla. Ideologiamme perustaja Marx on sanonut, että porvarillisessa demokratiassa sorrettujen sallitaan kerran muutamassa vuodessa ratkaista, kuka sortavan luokan jäsen tulee parlamentissa edustamaan ja polkemaan heitä. Niinpä Marx painotti tarvetta porvariston diktatuurin korvaamiseksi proletariaatin diktatuurilla vallankumouksellista tietä.

Kaikki porvarillisen järjestelmän puolueet Kokoomuksesta Vasemmistoliittoon, pienpuolueet mukaan lukien, seisovat porvariston puolella työväenluokkaa vastaan ja pitävät porvariston diktatuurin vaaleja hienona ja ylistettävänä asiana. Suuri Lenin on osuvasti kuvannut porvariston tarvetta mobilisoida joukkoja äänestämään vaaleissa:

“Meidän aikakaudellamme tarvitaan vaaleja; tarvitaan joukkoja, mutta kirjapainotaidon ja parlamentarismin aikakaudella joukkoja on mahdoton saada mukaan ilman laajaulotteista, jatkuvasti sovellettua, kestäväksi sommiteltua järjestelmää, jonka muodostavat imartelu, valhe, puijaus, suosituilla muotisanoilla leikittely, jos jonkinlaisten uudistusten ja jos jonkinlaisten hyvyyksien aulis lupaileminen työläisille, jotta nämä luopuisivat porvariston kukistamiseen tähtäävästä vallankumouksellisesta taistelustaan.”

Me, Suomen ainoa kommunistinen järjestö, olemme järkkymättä sillä kannalla, että porvariston diktatuurin vaalit ja äänestäminen niissä eivät ole ainoastaan turhia, vaan vieläpä haitallisia asioita työväenluokalle ja kansalle. Sen sijaan on kohotettava verenpunainen taistelulippu luokkamme puolustamiseksi ja vapauttamiseksi.

Vaalit ja luokkataistelu Suomessa

Voidaksemme ymmärtää vaaleja meidän on ymmärrettävä luokkataistelua, sillä vaalit eivät tapahdu tyhjiössä vaan osana konkreettista luokkataistelua. Taustalla on pidettävä mielessä luokkataistelun kehittyminen kansainvälisellä tasolla, josta oleellinen on sanottu Latinalaisen Amerikan marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen V kokouksen asiakirjassa “Kansainvälisestä tilanteesta ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen tehtävistä” (2016).

Suomessa, samoin kuin monissa muissa maissa, porvaristo valmistautuu jo seuraavaan talouskriisiin. Monet porvarilliset lähteet Suomessakin jo povaavat sitä, ja työväenluokka tietää varsin hyvin vuosikymmenten mittaisesta kokemuksestaan, että kriisi on tulossa – aina se on tullut, eikä koskaan jättänyt tulematta. Kaikki muistavat 90-luvun alun laman ja 2008 finanssikriisin, osa muistaa vieläkin vanhempia tapahtumia. Kiistattomiin historiallisiin faktoihin nojautuen marxismi opettaa, että kapitalistisessa yhteiskunnassa talouskriisit ovat välttämättömiä ja toistuvia, kun taas sosialismissa voidaan suunnitelmallisuudella estää ne.

Viime kriisin jälkimainingeissa vuonna 2015 aloittanut Sipilän hallitus on tullut tunnetuksi kovasta leikkauspolitiikastaan, jota on perusteltu saduilla suomalaisten yhteisistä eduista. Tarvitaan muka “yhteen hiileen puhaltamista”, “joustamista kaikilta osapuolilta”, “kilpailukykyä” ja “varautumista huonoihin vuosiin”. Jokainen proletaari Suomessa tietää, että nämä ovat vain peitenimiä sille, että työväenluokalta viedään ja porvareille annetaan. Porvarillisen järjestelmän niin sanotut “vasemmistopuolueet” koettavat ratsastaa leikkauspolitiikan vastustamisella, mutta törmäävät siihen, että kukaan rehellinen työläinen ei heitä usko, sillä SDP ja Vasemmistoliitto ovat itse olleet aiemmissa hallituksissa tekemässä kovia leikkauksia ja yrittäneet esittää niitä “torjuntavoittoina”. On tuossa jotain tottakin – kuuluuhan porvarilliseen järjestelmään välttämättä köyhälistön aseman heikentäminen. Nuo porvariston rakkikoirat hyväksyvät leikkaukset “välttämättömänä pahana” järjestelmässä, joka on heille muuten niin mieleen, ja siksi he eivät puhu vakavissaan mitään sosialismista ja proletariaatin diktatuurista.

Suomalaiseen porvarilliseen järjestelmään on vuosikymmeniä kuulunut vahva korporativismi, joka tunnetaan mm. nimillä “tulopolitiikka” ja “kolmikanta”. Korporativismi on alun perin italialaisen fasismin tunnetuksi tekemä keino työväenluokan murskaamiseen ja orjuuttamiseen, ja Suomessa sen vankkumaton tuki löytyykin sosialifasistisista “vasemmistopuolueista”. Tämä järjestelmä on antanut tiettyjä aineellisia etuja näiden tärkeimmälle kannattajapohjalle, “työläisaristokratialle”. Sen sijaan porvaristo, varsinkin sen perinteiset liberaalit osat, ovat viime aikoina kiihtyvällä tahdilla ajaneet korporativismin murskaamista, mikä näkyy esim. EK:n vetäytymisenä keskitetystä tulopolitiikasta samoin kuin Sipilän hallituksen taipumuksina kolmikannan sivuuttamiseen. Porvaristo tekee tämän polkeakseen työväenluokkaa, jonka oikeuksia keltainen ay-liike jossain määrin puolustaa. Lyhyellä aikavälillä porvaristo voikin saavuttaa tässä tavoittelemaansa tulosta, mutta pitkällä aikavälillä korporativismin murskaaminen tulee, sen sijaan, merkitsemään työläisaristokratian osien liittymistä takaisin proletariaatin riveihin, mikä lisää proletariaatin taisteluvoimaa.

Ei porvaristo suinkaan tyhmää ole, vaan se tietää hyvin, miten vaarallista on korporativismin syrjäyttäminen, ja siksi se lietsoo toisia fasismin muotoja. Jakamalla työläisiä kansallisuuden mukaan ja peluuttamalla näitä toisiaan vastaan porvaristo toivoo saavansa työläiset unohtamaan ristiriitansa porvariston kanssa. Porvaristo puskee työläisten luontaisen luokkaidentiteetin tilalle keksimällä keksittyä taantumuksellista kansallisidentiteettiä, joka rakentuu esimerkiksi “suomalaisuuden”, “eurooppalaisuuden”, “länsimaalaisuuden”, “kristillisyyden” tai “maallistuneisuuden” ympärille. Tämän tuloksena viime aikoina on lisääntyvissä määrin kohdistunut erilaisia ilkivallantekoja moskeijoihin, kun taas esimerkiksi Arkadianmäelle ei ole tehty ensimmäistäkään.

Yhtenä keppihevosenaan fasistit yrittävät käyttää naisasiaa – muslimit ovat muka uhka naisille. Vaikka Suomessa ei olisi yhtään muslimia, Suomessa olisi silti paljon väkivaltaa ja hyväksikäyttöä naisia kohtaan, kuten tiedetään tilastoista, ja tunnettua on myös naisten ja miesten väliset palkkaerot sekä palkattoman kotityön kasaantuminen naisten harteille. Harhaisissa demagogisissa fantasioissaan fasistit syyttävät maahanmuuttajia kaikesta, mistä todellisuudessa on syytettävä porvareita – porvareita, jotka kiillottavat kuvaansa sillä, miten paljon eduskunnassa on naisia, ja polkevat samalla naisten enemmistöä Suomessa ja maailmalla yhä syvemmälle kurjuuteen. Ei tällainen vetele!

Ideologisesti porvaristo pyrkii saamaan työväenluokan unohtamaan marxismin perustotuudet, jotka siihen varsinkin vuoden 1918 luokkasodan kokemus lähtemättömästi on painanut. Historian alalla se kylvää suoranaisia, keksimällä keksittyjä valheita työläisten ensimmäisestä kotimaasta, Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitosta, samoin kuin sen johtajista suuresta Leninistä ja toveri Stalinista. Katseen kääntyessä nykypäivään – oli kyse mistä tahansa työväenluokan oikeutetusta taistelusta, esimerkiksi keittäjien lakosta tai suurmielenosoituksesta pakkolakeja vastaan taikka Ranskan keltaliiveistä tai Palestiinan kapinallisista, porvaristo pyrkii kaikin tavoin uskottelemaan, että “on väärin kapinoida”.

Osittain tuloksena porvariston kampanjasta, jossa se yhdistelee lahjuksia ja valheita, mutta pääasiassa johtuen kommunistisen puolueen vuosikymmeniä jatkuneesta puutteesta maassamme osa työväenluokasta on jo menettänyt uskoaan sellaisiin perusasiohin kuin marxilaisuus, sosialismi, proletariaatin diktatuuri ja kommunistinen puolue. Tällainen voi hetken aikaa sumentaa työväenluokan ylimpien kerrosten ajattelua, mutta se ei voi pitkään hämätä luokkamme syvimpiä ja laajimpia kerroksia, joilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa – heitä, jotka epätoivoisesti etsivät oikeutetulle kapinalleen johtajia.

Nämä proletariaatin syvimmät ja laajimmat joukot asettuvat jo vaistomaisesti porvariston diktatuurin järjestelmää vastaan, mistä kertoo osaltaan laskeva äänestysaktiivisuus. Kaukana ovat 60-luvun huippuvuodet, jolloin niin sosialidemokraattinen kuin kansandemokraattinenkin reformismi vielä kukoisti, ja jopa 85 % äänioikeutetuista äänesti. Tänä päivänä äänestää enää noin 70 %. Pitkään äänestysprosentin lasku korreloi “vasemmistopuolueiden” laskun kanssa, mutta sittemmin pelästyttyään porvarillisen demokratian legitimiteetin heikkenemistä äänestysaktiivisuuden laskun myötä porvaristo on ruvennut käyttämään niin sanottua “oikeistopopulismia” tai “äärioikeistoa”, pääasiassa Perussuomalaisia, ja sen uhalla pelottelua äänestysaktiivisuuden lisäämiseksi. Äänestysprosentin pitkän aikavälin trendistä kuitenkin huomataan, että tämä mitä epätoivoisin yritys valuu hukkaan käytännössä tuloksettomana.

Tällainen on luokkataistelun konteksti Suomessa, so. imperialismin ja revisionismin yhteinen vastavallankumouksellinen offensiivi, jota vastaan meidän on kehitettävä marxilais-leniniläis-maolaista vastaoffensiivia. Tässä tarkoituksessa meidän on puolustettava luokkamme pyhää oppia, marxilaisuutta, tänä päivänä marxismi-leninismi-maoismia, kaikilta suunnilta tulevia vihollisen hyökkäyksiä vastaan, ja parhaiten puolustamme sitä soveltamalla sitä käytännössä, koska silloin tulemme samalla osoittaneeksi, että marxilaisuus on hyväksi proletariaatille ja kansalle ja pahaksi heidän vihollisilleen. Suomen köyhälistön ja meidän sen etunenässä on oltava valmiita kapinoimaan ymmärtäen sen oikeutetuksi ja annettava porvareille samalla mitalla. Vain näin voimme puolustaa sitä, mikä meillä jo on, kun porvaristo yrittää sen anastaa, ja vain näin voimme käydä taistelua yhteiskunnan vallankumouksellisen uudistamisen puolesta tehdäksemme lopun kaikesta kurjuudesta. Vaalilipusta ei ole ollenkaan apua, ainoastaan järjestäytyminen taisteluun ja vastarintaan on hyödyksi .

Ainoa leniniläinen taktiikka

Marxismi-leninismi-maoismin kanta on, että tänä päivänä kansainvälisen kommunistisen liikkeen yleislinjana on oltava taantumuksellisten vaalien boikotointi, ja tässä asiassa meidän kantamme on täysin sama kuin suurella Leninillä, vaikka revisionistit yrittävätkin esittää Leninin parlamenttikretinistinä, jolla sanalla Lenin itse pilkkasi vaalien kaikkivoipaisuuden palvojia. Vuonna 1905 puolustaessaan boikottia Lenin viittasi kahteen asiaan: 1) kysymys tien valinnasta ja 2) kehittyvä vallankumouksellinen nousu.

Tien valinta tarkoitti Leninille laajojen kapinoivien joukkojen vallankumouksellista, proletaarista tietä perustuslaillis-monarkistista tietä vastaan. Meidän tapauksessamme taas on kyse proletaarisen tien, ts. tänä päivänä kansansodan tien, valitsemisesta “rauhanomaista tietä” vastaan. Revisionistien hehkuttama ns. “rauhanomainen tie” ei historiallisen näytön perusteella johda todellisuudessa vallankumoukseen, vaan sen pettämiseen tai “parhaassakin” tapauksessa – epäonnistumiseen. Tämä on ensimmäinen leniniläinen perustelumme boikotin puolesta.

Toinen perustelumme lähtee siitä, että maailmanvallankumouksen ollessa strategisessa puolustuksessa, kuten oli Leninin aikaan, ei voitu asettaa kansainväliselle kommunistiselle liikkeelle yleislinjaksi vaalien boikotoimista, kuten Lenin oikein selittää teoksessaan “Penikkatauti”. Sen sijaan tänä päivänä, kun maailmanvallankumous on strategisessa hyökkäyksessä ja vastavallankumous strategisessa perääntymisessä, meidän on täysin oikein ja välttämätöntä asettaa yleislinjaksi porvariston vaalien boikotointi.

Nyt tulee joku pesunkestävä revisionisti ja parkuu: “täytyy sekä äänestää että järjestäytyä, on näet käytettävä kaikkia keinoja!” Onkohan näin? Ensinnäkin on mietittävä asiaa porvariston diktatuurin toimenpiteiden legitimaation kannalta. Kun eduskunta hyväksyy toinen toisensa perään lakeja, jotka heikentävät työväenluokan ja kansan asemaa ja kun se sysää talouskriisin köyhien joukkojen kannettavaksi, on taisteleville joukoille eduksi, mitä harvempi ihminen on antanut itse äänestämisellään hyväksynnän tuolle porvariston diktatuurin eduskunnalle. Juuri tästä syystä porvarit ovatkin niin huolissaan laskevasta äänestysaktiivisuudesta: mitä harvempi antaa hyväksyntänsä järjestelmälle, sitä turvattomampia he ovat tehdessään katalaa politiikkaansa.

Toisekseen, yksikään revisionisti ei nosta esille kysymystä suomalaisen yhteiskunnan vallankumouksellisesta muuttamisesta, siirtymisestä kapitalismista sosialismiin, porvariston diktatuurista proletariaatin diktatuuriin, ja vielä vähemmän revisionistit tekevät mitään, mistä on apua vallankumouksen valmistelussa. Kun he eivät halua mullistaa maailmaa, vaan vain viilailla eräitä yksityiskohtia siinä, he antavat hyväksyntänsä toistuville talouskriiseille ja leikkauspolitiikalle, fasismille ja naisten sorrolle, porvariston mielivallalle ja työväenluokan oikeudettomuudelle ja yleensä kaikelle, mikä on erottamaton osa kapitalistista todellisuutta. Kaikki taistelu ja vastarinta, niin välttämättömänä kuin me sitä pidämmekin, on vain viivytystaistelua ja valuu hukkaan, ellei niitä käytetä palvelemaan taistelua vallasta. Meidän tapauksessamme kaiken on palveltava pitkällistä työtä Suomen kommunistisen puolueen jälleenrakentamiseksi aloittamaan ja johtamaan kansansotaa ensin sosialistisen vallankumouksen toteuttamiseksi ja välittömästi sen jälkeen jatkuvien kulttuurivallankumouksien toteuttamiseksi aina kommunismiin asti.

Entä mitä boikotti sitten tarkoittaa? Se on taktinen menetelmä, ja sen vuoksi meidän on pidettävä mielessä marxilaisen taktiikan neljä peruskysymystä ja puheenjohtaja Gonzalon erinomainen kiteytys taktiikasta:

“Nouskaa tuon myrkyllisen, tuon revisionistisen, opportunistisen, parlamentaristisen ja joukkojen selässä ratsastavan pintakerroksen yläpuolelle. Pääasia on, että tuon pinnan alta on nousemassa jättiläismäinen ja itsestään voimistuva joukko, jonka kanssa me työskentelemme käyttäen kaikkein voimakkainta kapinavälinettä, jota Maa päällään kantaa: aseellista toimintaa. Me olemme huuto, joka sanoo: ‘On oikein kapinoida’.”

Lenin esittää boikotin yleisen taktisen merkityksen näin: “Boikotointi on … poliittisen kriisin, so. vallankumouksellisen liikkeen lähteen, syvenemistä.

Niinpä Lenin selittääkin, miten boikotti toteutetaan:

“Aktiivinen boikotti on vallankumouksellisten voimien agitaatiota, värväämistä ja järjestämistä entistä suuremmissa mittasuhteissa, kaksinkertaisella tarmolla, kolminkertaisen painostuksen alla. Mutta sellainen toiminta ei ole mahdollista ilman selvää, täsmällistä, suoraa tunnusta. Sellaisena tunnuksena voi olla ainoastaan aseellinen kapina.”

Näin ollen me, suomalaiset kommunistit, vahvistamme Perun kommunistisen puolueen kuuluisan ja suurenmoisen tunnuksen: “Vaalit ei! Kansansota kyllä!” Tämä tunnus on teroittava Suomen köyhälistön mieliin sen ainoan tien ulos kurjuudesta, vaikka se ei vielä välittömästi voikaan kansansotaa soveltaa.

Sananen EU-vaaleista

Entä onko EU-vaalien suhteen jotakin eroa? Kysymys näyttäytyy siinä vielä selvemmin työväenluokallekin, ja EU-vaalien äänestysaktiivisuus on tunnetusti noin 40 % kerrasta toiseen. Me vastustamme EU-vaaleja, koska EU on imperialistinen projekti kolmannen maailman maiden sortamiseksi, maiden, jotka eivät ole enää ainoastaan mertentakaisia, vaan osa löytyy jopa Euroopasta; tunnetuimpana Kreikka, mutta myös eräitä ns. itä-Euroopan maita. EU:ssa on kaksi suurta voimaa: saksalainen imperialismi, jolla on taloudellista voimaa, ja ranskalainen imperialismi, jolla on sotilaallista voimaa. Olemassaolollaan EU palvelee näiden kahden maan supervaltapyrkimyksiä. Suomi on luonnollisesti eri kaliiperia, mutta imperialisti yhtä kaikki, ja EU:sta on ollut hyötyä suomalaisen imperialismin edistämisessä taloudellisesti, poliittisesti, sotilaallisesti ja ideologisestikin. Ottaen huomioon paitsi yleiset syyt, myös nämä erityiset syyt on meidän ehdotonta boikotoida myös EU-vaaleja.

Lopuksi

Meidän, suomalaisten kommunistien, on tänä keväänä kehitettävä boikottikampanjoita eduskunta- ja europarlamenttivaaleja vastaan osana luokkataistelua valmistautuaksemme paljon suurempiin taisteluihin tulevaisuudessa. Siksi kehitämme kampanjoitamme seuraavien viiden kohdan ohjaamina:

1. Meidän on puolustettava proletariaatin ainoaa omaa ideologiaa, tänä päivänä marxismi-leninismi-maoismia, ja tehtävä tunnetuksi ja ennen kaikkea muutettava todellisuudeksi, sovellettava sen mitä vallankumouksellisimpia totuuksia.

2. Meidän on tehtävä sinnikästä ja kaikinpuolista agitaatiota ja propagandaa joukoille niiden valmistelemiseksi tuleviin koitoksiin niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä.

3. Meidän on opeteltava organisoimaan taistelua ja vastarintaa, sillä köyhät joukot tarvitsevat heidän kapinansa organisoimista seuraavaakin hallitusta vastaan, ja tätä välttämätöntä taistelua meidän on kehitettävä palveluksena taistelulle vallasta, joka on pääasia, sillä se johtaa joukot pois nykyisestä kurjuudestaan ja oikeudettomuudestaan.

4. Meidän on rakennettava proletaarisen vallankumouksen yhteisrintamaa porvariston diktatuuria, erityisesti sen vaaleja ja hallituksia, vastaan soveltaen puheenjohtaja Gonzalon periaatetta konsentrisesta rakentamisesta ja nojautuen syvimpiin ja laajimpiin joukkoihin.

5. Ja ennen kaikkea: meidän on taisteltava Suomen kommunistisen puolueen jälleenrakentamisen puolesta, sillä vallankumous tarvitsee johtajan, jollaisena voi toimia vain marxilais-leniniläis-maolainen puolue.

Puheenjohtaja Mao on sanonut seuraavat vallankumouksellista optimismia pursuavat sanat:

“Meidän tulisi harjoittaa kansan keskuudessa jatkuvaa valistustyötä maailman edistymisen tosiasioista ja edessä olevasta valoisasta tulevaisuudesta, niin että se tulee vahvistamaan luottamustaan voittoon. Samalla meidän on sanottava kansalle ja sanottava tovereillemme, että tiellämme tulee olemaan käänteitä ja mutkia. Vallankumouksen tiellä on vielä monia esteitä ja vaikeuksia. Puolueemme VII edustajakokous otaksui, että vaikeuksia olisi monia, sillä mieluummin otaksumme, että vaikeuksia olisi paljon kuin että niitä olisi vähän. Jotkut toverit eivät pidä paljosta vaikeuksien miettimisestä. Mutta vaikeudet ovat tosiasioita; meidän on tunnustettava niin monia vaikeuksia kuin niitä on emmekä saisi omaksua ‘tunnustamattomuuden politiikkaa’. Meidän on tunnustettava vaikeudet, eriteltävä ne ja taisteltava niitä vastaan. Maailmassa ei ole suoria teitä; meidän on valmistauduttava seuraamaan tietä, jolla on mutkia ja käänteitä, emmekä saa yrittää päästä päämäärään helpolla tavalla. Ei pidä kuvitella, että eräänä kauniina aamuna kaikki taantumukselliset lankeavat polvilleen omasta halustaan. Lyhyesti sanoen, vaikka tulevaisuudennäkymät ovatkin valoisat, tiellä on käänteitä ja mutkia. Edessä on yhä monia vaikeuksia, joita emme saa jättää huomioonottamatta. Yhdistymällä koko kansan kanssa yhteiseen ponnisteluun pystymme varmasti selviytymään kaikista vaikeuksista ja saavuttamaan voiton.”

Niinpä me sanommekin porvaristolle: antakaa iskujenne sadella, se vain tiivistää rivimme! Yhdessä köyhien joukkojen kanssa tulemme toivottamaan seuraavan porvariston diktatuurin hallituksen tervetulleeksi – nyrkit pystyssä.

Joukoille me sanomme:

ÄLÄ ÄÄNESTÄ, VAAN TAISTELE JA TEE VASTARINTAA!

VAALIT EI! KANSANSOTA KYLLÄ!

KANSANSOTA KOMMUNISMIIN ASTI!

Punalippu-kollektiivi

maaliskuu 2019

This entry was posted in Vaaliboikotti. Bookmark the permalink.

Leave a Reply