Suomalainen imperialismi on pikavauhtia liittymässä jenkki-NATO:on, ja on oikein myös pikavauhtia nostattaa kansasta vastustusta tälle. Kansassa tätä vastustusta onkin, ja sitä enemmän, mitä syvempiin joukkoihin mennään. Samaan aikaan, on lyhytnäköistä ja väärin johtaa joukkoja harhaan illusorisilla näkökannoilla. Mitä näihin tulee, niitä yhdistää vetoaminen illuusioon Suomen sotienjälkeisestä, ns. kylmän sodan ajan kestäneestä ulkopolitiikasta, nk. Paasikiven-Kekkosen linjasta. Tätä esiintyy tavalla tai toisella lähestulkoon koko siinä NATO-kriittisessä poliittisessa kirjossa, joka saa “moniarvoisen keskustelun” nimissä ääntään kuuluviin valtakunnan politiikassa ja monopolimediassa, sekä erityisesti erilaisten historiallisesti “vasemmistoon” laskettujen opportunistien piirissä.
Mitä siis on tämä “Paasikiven-Kekkosen linja”, mihin sillä vedotaan ja mitä se todellisuudessa on edustanut? Opportunistit, mukaanlukien useimmat revisionistit, ovat vuosikaudet esittäneet asian suunnilleen seuraavasti. Ensiksi Suomi kärsi Saksan mukana tappion toisessa maailmansodassa ja joutui suostumaan liittoutuneiden, pääasiassa Neuvostoliiton, sanelemaan rauhaan. Tässä tilanteessa porvarillisen valtiovallan johtoon nousi Paasikivi ja muita sodan lopputuloksesta “viisastuneita”. Näin “viisastunut” Suomi sitoutui puolueettomuuspolitiikkaan erityisesti sotilaallisissa kysymyksissä, solmi normaalit diplomaattisuhteet Neuvostoliittoon, ja alkoi yleisemminkin ulkopolitiikassaan ajaa “rauhanpolitiikkaa”. Paasikiven seuraajaksi nousi Kekkonen, ja näin tämä vuosikymmeniä kestänyt ulkopolitiikka tuli tunnetuksi, Kekkosen ensimmäisestä presidentinvaalikampanjasta alkaen, Paasikiven-Kekkosen linjana. Kun sitten kylmä sota päättyi jenkki-imperialismin hyväksi ja sosiali-imperialistinen Neuvostoliitto hajosi, suomalainen porvaristo väitetysti unohti aiemmat “valtiomiesviisaudet” ja siirtyi askel askeleelta seikkailupolitiikan suuntaan ja jenkki-imperialismin vedättämäksi. Mutta tämä todellisia tapahtumia ainakin kronologisesti noudattava esitys on pohjimmiltaan väärä, eikä auta jenkki-imperialismiin oikeutetun vastahakoisesti suhtautuvia kansanjoukkoja käsittämään tilannetta oikein, eikä se myöskään auta työväenluokkaa tarttumaan johtotehtäväänsä siinä.
Todellisuudessa “Paasikiven-Kekkosen linja” oli jatkumoa Suomea vuodesta 1918 tähän päivään hallinneen porvariston reaalipolitiikassa. Eivät porvarimme “viisastuneet” vuonna 1944, vaan heidät lyötiin sosialistisen Neuvostoliiton toimesta, vaikka onkin totta, että jotkin, kuten Kekkonen, näkikin tämän jo hieman ennakolta, ja siten saattoivat astua johtoon tappion myötä. Henkilöeroista riippumatta, se mitä 1944-45 tapahtui, oli Saksan häviö ja Neuvostoliiton voitto. Tähän Suomen hallitsevan luokan oli yksinkertaisesti sopeuduttava, mikäli se tahtoi pitää vallastaan kiinni. Ilman valtaa se olisi menettänyt kaiken.
Samaan aikaan, Suomi ei yksinkertaisesti “alistunut” puolueettomuuteen, mitä nurinkurisesti kutsutaan “suomettumiseksi”, vaan Suomen asemassa imperialistisessa maailmanjärjestelmässä tapahtui “Paasikiven-Kekkosen linjan” aikana se muutos, minkä perustalla tapahtuu nykyinen, yhtälailla reaalipoliittinen ryntäys NATO-jäsenyyteen. Taustaksi on huomioitava se, mitä muutoksia imperialistisessa maailmanjärjestelmässä tapahtui tänä aikana. Ensiksi, tapahtui jenkki-imperialismin nousu supervallaksi, pian toisen maailmansodan seurauksena. Toiseksi, revisionismi tuli valtaan Neuvostoliitossa, ja kapitalismin palauttamisen ja sosialismilta kaapattujen tuotantovoimien perustalla Neuvostoliitosta tuli sosiali-imperialistinen supervalta. Näin oli kaksi imperialistista supervaltaa, joiden välisen ristiriidan alla Suomi kohosi pienenä imperialismina. Kun jenkki-imperialismi voitti venäläisen sosiali-imperialismin ja kohosi maailman ainoaksi hegemoniseksi supervallaksi, suomalaisen imperialismin reaalipolitiikan raameiksi tuli Pax Americana. Tässä siirtymävaiheena toimi presidentti Koiviston kauden ulkopolitiikka, jota ohjasi mm. salainen “Operaatio Pax”, sisältönään yksipuolinen ja siten laiton pyrkimys Pariisin rauhansopimuksen kumoamiseen. Samaan aikaan Suomi jatkoi virallista “puolueettomuuspolitiikkaa”, ja tämä siirtymä on nähtävä oikein “Paasikiven-Kekkosen linjan” reaalipolitiikan jatkumossa, eikä yhtäkkisenä katkoksena.
Mutta vaikka jätettäisiinkin arviosta pois Koiviston presidenttikausi, niin mitä oikeastaan jää käteen “Paasikiven-Kekkosen linjasta” edes Kekkosen presidenttiyteen rajoittuen? Mitä olivat sen “rauhanpolitiikan” ja “puolueettomuuden” saavutukset? Kekkosen aikana imperialistit, etupäässä kaksi supervaltaa, sytyttivät sotia sorrettuja kansakuntia vastaan ja sekaantuivat lähes vuorotellen sotilaallisesti milloin missäkin. Parhaiten muistetaan sellaiset, kuin jenkki-imperialismin miehityssota Vietnamissa, Tsekkoslovakian miehitys, Chilen vallankaappaus, ja Kekkosen kauden lopulta vielä venäläisen sosiali-imperialismin miehityssota Afganistanissa. Eipä Kekkonen tai Suomen valtiovalta näistä paljoa sanonut, saati tuominnut näihin syyllisiä supervaltoja. Entäpä “Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin” (ETYK) Helsingissä 1975 pidetty huippukokous? Yleensä ETYK lasketaan “Paasikiven-Kekkosen linjan” huipentumaksi, sen suurimmaksi voitoksi. Tässä kokouksessa supervallat yksinkertaisesti kävelivät sorrettujen kansakuntien yli, sivuuttaen tai kieltäytyen edes käsittelemästä pienempien maiden maltillisiakaan toiveita. Nämä pienemmät yrittivät saada hyväksyntää sille, että kiellettäisiin sotilaallisen voiman käyttö toisia maita kohtaan, että vähennettäisiin supervaltojen laivastoja Välimerellä (Malta esitti supervaltojen sotajoukkojen vetämistä kokonaan pois Välimeren alueelta, minkä kumpikin torjui). Näihin ei saatu supervalloilta mitään konkreettista myönteistä vastakaikua, ja sosiali-imperialistinen Neuvostoliitto piti kiinni oikeudestaan jatkossakin toteuttaa Tsekkoslovakian miehityksen kaltaisia “normalisointi”-kampanjoita. Romanian edustajalta, joka ajoi vastentahtoisen sotajoukkojen vieraisiin maihin sijoittamisen kieltämistä, vietiin puheoikeus, kun tämä vaati kokousedustajien tasa-arvoista kohtelua. Kokouksen lopputuloksena oli se, että supervallat säilyttivät “sovun” jatkaa sotavarusteluaan keskinäisessä taistelussaan Euroopan hallinnasta, osana taisteluaan enimmäkseen sorretuista kansakunnista koostuvan maailman jaosta ryöstösaaliina. Kun tällainen kokous lasketaan “Paasikiven-Kekkosen linjan” suuriin saavutuksiin, ellei kaikista suurimmaksi kansainvälisellä areenalla, on nähtävissä miten Kekkosen jälkeisen ajan Suomi, tuo pieni imperialistivaltio, jatkaa nykyisessä ulkopolitiikassaan Kekkosen aikaisista asemista, aivan tähän päivään asti, kun on käynnissä pikainen rynnistys jenkki-NATO:n jäseneksi.
Paluu Kekkosen aikaan on paitsi mahdotonta, se on ennenkaikkea taantumuksellinen näköala, sillä noista ajoista, tuosta “Paasikiven-Kekkosen linjan” perinnöstä Suomen nykyinenkin, entistä militaristisempi ulkopolitiikka ponnistaa. Miten tätä sitten tulisi vastustaa? Opportunistit sanovat eri tavoin, että on vain tavalla tai toisella myötäiltävä suurempia imperialisteja, yleensä joko Yhdysvaltoja tai Venäjää, tai näennäisen vaihtoehtoisesti haettava sotilaallista turvaa muista pohjoismaista. Yhtäkaikki, he hakevat “vaihtoehtoja” suomalaisen imperialismin eduksi. Kaikki nämä tarkoittavat sorrettujen kansakuntien yli kävelemistä, proletariaatin luokkaitsenäisyyden ja johtoroolin kieltämistä. He eivät halua vallankumousta, vaan imperialismin säilymistä, kieltäen sen, että imperialismi maailmanjärjestelmänä on sotien pääasiallinen ja väistämätön lähde niin kauan, kuin imperialismi säilyy. Heidän kantansa on, että mieluummin Pax Americana kuin maailmanvallankumous. Heidän tahtoaan vastaan sotii se, kun maailmanvallankumouksen päävoima, sorretut kansakunnat ympäri maailmaa nousevat kansalliseen vapautustaisteluun, kun proletariaatti eri maissa kehittyvän, ja Kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä maoismin alle yhdistyvän etujoukkonsa kautta nousee johtamaan maailmanvallankumousta. Suomessa tämä tarkoittaa, että proletaarivallankumoukselliset asettavat etusijalle internationalismin, ja samalla käyvät päättäväisesti kaikkia suomalaisen imperialismin pyrkimyksiä ja vehkeilyjä vastaan niin arkisissa kuin ulkopolitiikankin kysymyksissä.
Sodan vai rauhan puolesta? Alas Pax Americana! Alas Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa! Eläköön kansansota!