Julkilausuma Kansainväliselle naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle päivälle (25.11.)

Julkaisemme saamamme julkilausuman:

Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

KANSANSOTA ON AINOA TIE VAPAUTUKSEEN!

Kansainvälinen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen päivä 25.11.2022

Vuosittain 25.11. vietetään kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää. Se ei ole Suomessa muodostunut perinteiseksi toimintapäiväksi, vaikka Suomi on yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista naisia kohtaan. Syynä tähän on maamme naisliikkeen alennustila. Näin ollen palvellaksemme naisliikkeen uutta nousua ja erityisesti naisvastaisen väkivallan nostamista taistelun kohteeksi haluamme kiinnittää tähän huomiota ja esittää muodostumassa olevaa linjaamme tähän kysymykseen.

Marxilaisuus on aina korostanut naiskysymyksen tärkeyttä vallankumoukselle ja osana proletariaatin vapautusta. Proletaarisen feminismin mukainen peruskäsityksemme on, kuten Engels on esittänyt, että naiskysymys on nähtävä yhteydessä yksityisomistukseen, perheeseen ja valtioon, ja sen vuoksi naiskysymys voidaan ratkaista vain tekemällä loppu yksityisomistuksesta. Tämän vuoksi asetamme naisten vapautuksen osana proletariaatin vapautusta, naisliikkeen osana vallankumouksellista kansanliikettä ja proletariaatin johdon alla. Kantamme on täysin vastakkainen porvarilliselle feminismille, joka esittää, että naiset voitaisiin vapauttaa kapitalismin vallitessa.

Naisvastaisen väkivallan yleisyys Suomessa

Lähtökohtana voidaan pitää Euroopan unionin perusoikeusviraston (FRA) tutkimusta vuodelta 2014. Tutkimus on jo joitain vuosia vanha eikä sitä ole toistettu, joten lukuihin sisältyy epävarmuutta ja epätarkkuutta, mutta eri nais- ja ihmisoikeusjärjestöt pitävät sitä yhä lähtökohtana. Suhtaudumme lukuihin varauksella, mutta katsomme sen antavan riittävän tilastollisen pohjan, jolta voimme tehdä joitain yleisiä huomioita.

Ensiksi, tutkimus sanoo, että joka kolmas nainen Suomessa on kohdannut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa entisen tai nykyisen kumppanin toimesta. EU-maiden keskiarvo on “vain” joka viides, ja Suomi yltää kolmannelle sijalle jääden vain pari prosenttiyksikköä kärkikaksikosta jälkeen. Psykologinen väkivalta, joka tyypillisesti ennakoi, edeltää ja pohjustaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa, on vielä yleisempää. Naisvastaisen väkivallan yleisyys Suomessa korostaa sen tärkeyttä meille.

Toiseksi, naisiin kohdistuva väkivalta eri muodoissaan on huomiotaherättävän yleistä “tasa-arvoisissa Pohjoismaissa”, mikä osoittaa, että se ei katoa suuresti ylistetyn “tasa-arvoistumiskehityksen” kanssa. Tämä alleviivaa sitä, että porvarillisten feministien väite naisten vapautuksesta kapitalismissa on täysin luuloteltua ja valheellista.

Kolmanneksi, aikuisten tekemä, alaikäisiin tyttöihin kohdistuva väkivalta on Suomessa myös erityisen yleistä, mikä osoittaa, että naisvastainen väkivalta koskettaa koko sukupuolta, eikä sitä siksi voida käsitellä ensisijassa yksilökysymyksenä.

Neljänneksi, kaikesta tästä huolimatta Suomessa naiset arvioivat maan vähemmän väkivaltaiseksi kuin naiset monissa muissa maissa. Tämä liittyy moniin tekijöihin kuten naisten kohtaamasta väkivallasta puhumisen yleisyyteen, porvariston hyväilemään kuvitelmaan “tasa-arvon mallimaasta” sekä naisliikkeen alennustilaan, mutta synteesinä on naisliikkeen tila, sillä se kykenisi tekemään ilmiön tunnetummaksi ja murskaamaan illuusion “tasa-arvon mallimaasta”. Samalla on kuitenkin huomattava, että Suomessa lähes kaksi kolmasosaa piti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vähintään melko yleisenä, mikä kertoo, että ilmiö on kuitenkin laajasti tunnistettu.

Imperialismi ja naiskysymys Suomessa

Usein naisiin kohdistuva väkivalta on yhteydessä naisen epäiltyyn uskottomuuteen, pitäen sisällään variaatiot kuten syyllistämisen viekoittelevasta pukeutumisesta jne. Siksi naisiin kohdistuvan väkivallan käsittämiseksi meidän on lähdettävä siitä, että se liittyy patriarkaaliseen perheeseen, jota luonnehtii naisten kotiorjuus sekä “aviorikoksen ja prostituution täydentämä yksiavioisuus”, kuten Engels määrittelee.

Katsokaamme lyhyesti kapitalismin historiaa Suomessa. Ennen 60-lukua maa oli voimakkaasti maatalousvaltainen, ja nainen oli tyypillisesti talonpoikaisnainen. Hänen roolinsa maaseudun työssä oli jopa muihin Pohjoismaihin verrattuna hyvin suuri, mutta se oli sidottu patriarkaalisen talouden ahtaisiin puitteisiin. Kapitalismin kehityksen myötä syntyy teollisuusproletariaatti, ja pääoma ottaa runsaasti myös naisia riistettävikseen. Vuonna 1906 Suomessa saavutetaan työväenluokan taistelulla ja punakaartien aseellisella voimalla siihen asti edistyksellisin porvarillinen äänioikeus. Maailmansotien välillä naisia käytettiin teollisuudessa halpuutettuna pätkätyövoimana, jonka roolina oli olla työväenluokan kaikkein joustavin osa. Toisen maailmansodan aikana naisten rooli kasvaa entistä suuremmaksi, sillä taantumuksen sotaponnistukset eivät sallineet naisten pitämistä kotona. Sodan jälkeen osana suomalaisen finanssipääoman prosessia naisia mobilisoidaan suuressa mitassa “hyvinvointivaltion” palvelukseen ja myös muille palvelualoille. Tänään naisten työllisyysaste on suurin piirtein sama kuin miehillä, ja naisten vuotuiset tulot ovat noin 70 % miesten tuloista, mikä tosin sisältää suuren eron, mutta pienemmistä tuloista huolimatta naisen taloudellinen itsenäisyys on mahdollista. Juridisesti tarkastellen on tasavertaisen äänioikeuden yms. lisäksi kiinnitettävä huomiota avioliittolakiin, jonka mukaan kumpi tahansa puoliso voi yksipuolisesti hakea avioeroa, sekä perimyslakiin, joka takaa rintaperillisille lakiosan. Todellisuudessa ilmenevän naisten suhteellisen itsenäisyyden vahvistamiseksi riittää vilkaista avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrään tai avioerojen määrään.

Sanalla sanottuna taantumus on mobilisoinut naiset Suomessa yhteiskunnalliseen elämään kodin ahtaiden rajojen ulkopuolelle tarjoten heille suhteellisen itsenäisyyden. Porvarillinen feminismi Suomessa pohjaa tähän faktaan, tulkitsee sitä yksipuolisesti ja liioittelee sitä. Se esittää, että tämä on osa liberaaleissa demokratioissa tapahtuvaa “tasa-arvoistumiskehitystä”, jonka myötä naiset voivat saavuttaa vapautuksen kapitalismin vallitessa. He viittailevat “murrettuihin lasikattoihin” ja ylistävät, että Suomi on “tasa-arvon mallimaa”. Jopa hallitusohjelmaan voidaan kirjata “intersektionaalinen feminismi”! Tosin he tunnustavat, että kotityöt ovat yhä hyvin voimakkaasti naisten harteilla, mutta senkin he sanovat ratkeavan asennekasvatuksella, jota tuetaan reformeilla kuten perhevapaalaki.

Me sen sijaan lähdemme siitä, minkä Engels asetti: niin kauan kuin naisten sorron taloudellinen perusta säilyy, tuo sorto säilyy, ja sen vuoksi ratkaisu on naisten kotityön hävittäminen kehittämällä suurteollisuutta yhteiskunnallisen omistuksen perustalla. Kun vanha kapitalistinen perusta on yhä olemassa, naisten kotiorjuuskin säilyy.

Naisten aseman käsittämiseksi syvemmin haluamme kiinnittää huomiota naisten palkkatyöhön imperialismissa. Ensiksi, kuten on useissa porvarillisissa teoksissa todettu, se näytteli tärkeää roolia “Suomen vaurastumisessa” eli suomalaisen imperialismin kehityksessä. Tässä on korostettu erityisesti “hyvinvointivaltiota”, joka yhtäältä vapautti naisia työelämään (lasten päivähoito jne.) ja toisaalta tarjosi naisille työtä (hoitamassa muiden lapsia jne.). Tältä osin “hyvinvointivaltio” oli keino pusertaa naisista entistä enemmän imperialismin hyväksi.

Toiseksi, “hyvinvointivaltion” luominen imperialismin palvelukseen tapahtui monilta osin korporatiivisen järjestelmän kautta. Eräänä erityispiirteenä on huomattava talonpoikaiston huippukerroksen vaikutus, joka tapahtui yhtäältä “nelikantaisuuden” kautta, kun maataloustuottajien MTK osallistui, ja toisaalta poliittisista puolueista Maalaisliitolla/Keskustalla oli suuri rooli. Tämän vuoksi tuon ryhmän vanhoillisia käsityksiä sisällytettiin “hyvinvointivaltion” perusteisiin. Toiseksi, korporatiiviseen “tulopolitiikkaan” ja laajemmin keskitettyyn sopimiseen oli rakennettu sisälle naisten ja miesten välisen palkkaeron säilyttäminen. Siten on väärin yksipuoleisesti korostaa “hyvinvointivaltiota” jonain “tasa-arvoprojektina”, kun siihen on alusta alkaen sisällytetty eri tavoin naisten alemmuus.

Kolmanneksi, suomalaisen kapitalismin historiaan kuuluu keskeisenä naisten palkkatyö myös modernin suurteollisuuuden palveluksessa, tunnetuimmin tekstiiliteollisuudessa. Ala säilyi suurena 1900-luvun lopulle asti, mutta on tänä päivänä lähes täysin kadonnut Suomesta. Tämä on osa imperialismin prosessia, jossa se on keskittynyt korkean jalostusarvon tuotteisiin, kun muut alat ja samoin “arvoketjun” alemmat vaiheet on viety ulkomaille, aiheuttaen imperialismin valtavaa loismaisuutta. Metsä-, kemian- ja metalliteollisuudessa on myös tapahtunut tämä kehitys, mutta ero tekstiiliteollisuuteen on siinä, että näillä aloilla on säilytetty kansainvälisen huippuluokan tuotanto, jossa suomalaiset monopolit pitkälle erikoistuneissa tuotteissaan voivat jopa kerskailla olevansa maailman markkinajohtajia, varsinkin ns. korkeassa teknologiassa. Kiihkeässä kansainvälisessä kilpailussa suomalaisen imperialismin prosessi on johtanut sen keskittymään “ydinosaamiseensa”, mikä on tullut tarkoittamaan eräitä miesvaltaisia teollisuudenaloja. Kaikki muu on viime kädessä vain palvellut tuota, ja tämä koskee erityisesti myös naisten roolia.

Naisen aseman suomalaisen imperialismin kannalta on parhaiten kiteyttänyt taantumuksen eturivin naisiin lukeutuva Annika Saarikko – Keskustan puheenjohtaja ja äiti – kun hän pari vuotta sitten ylisti suomalaista naista, joka “hoitaa lapset, lastenlapset, naapurin lapsetkin, vie kukat haudoille, mutta ei näe siinä ongelmaa”. Naisten yhteiskunnallinen osallistuminen kapitalismissa tapahtuu toisella jalalla hapuillen, kun toinen jalka on tiukasti sidottu kotiorjuuteen.

Siten, yhteenvetona, suomalaisen imperialismin prosessissa nähdään naisten valtava osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään, mutta tästä erottamattomasti naisten (taloudellinen) alemmuus ja kotiorjuus ovat säilyneet; kaikki palveluksena imperialismille. Näin ollen ristiriita naisten yhteiskunnallisen osallistumisen ja heidän yksityistaloudellisen orjuutensa välillä on kärjistynyt äärimmilleen, ja täsmälleen tätä vasten meidän tulee perustaltaan käsittää naisvastainen väkivalta. Ristiriidan kehitystä on pääasiassa ohjannut ristiriita sorrettujen kansakuntien ja suomalaisen imperialismin välillä sekä muut perusristiriidat. Naisia koskevan ristiriidan tila on siten osana niitä seikkoja, jotka luonnehtivat nykyisen aikakauden proletaarisen vallankumouksen aikakaudeksi, jossa tänään vallankumous on päätendenssi ja imperialismin mätäneminen on suurempaa päivä päivältä. Imperialismi on taantumusta kautta linjan, ja se pätee myös naiskysymykseen.

Näin ollen on kaksi tietä: imperialismin entistä suurempi mädäntyminen, joka tarkoittaa naisten kannalta entistä suurempaa riistoa ja sortoa; tai sosialistinen vallankumous, joka vain voi tuoda vapautuksen. Keskitietä ei ole, toisin kuin porvarilliset feministit, imelät opportunistit ja muut kapitalismin puolustelijat selittelevät. Pidemmälle naisten vapautuksessa ei voida mennä muutoin kuin vallankumouksellisella taistelulla, jonka sivutuotteita reformit sitä paitsi ovat. Ratkaisevaa ei siksi ole “hyvinvointivaltion” puolustaminen tai paranteleminen, kuten revisionistit esittävät, vaan kuten Lenin neuvoi monopolien (yksityisten ja valtiollisten) ottaminen aseistetun työväen hallintaan Kommunistisen Puolueen johdolla kansansodan tietä, ja sivutuotteina saadaan tarvittavat reformit, jotka tekevät lopun naisten kotiorjuudesta, vallankumouksen perusetuja vastaavasti, jotta se voi päästää valloilleen naisten painavat joukot vallankumouksellisessa taistelussa, mikä on sen voiton ehto.

Kansansota ja naisten vapautus

Naisten erityisen voimakas sorto työläisinä ja naisina on täyttänyt heidät piilevällä vallankumouksellisella räjähtävyydellä, mikä on imperialismille ongelma, semmitenkin kun elämme maailmanvallankumouksen strategisessa offensiivissa. Tämän vuoksi naiskysymyksen taantumuksellisella käsittelyllä on erityinen rooli yleisessä vastavallankumouksellisessa offensiivissa.

Käyttäen porvarillista feminismiä se pyrkii, kuten PKP sanoo, “jakamaan kansanliikkeen erottamalla naisjoukot siitä ja pääasiassa vastustamaan naisliikkeen kehitystä työväenluokan johdon ja ohjauksen alla”. Se hyödyntää tässä valhetta “naisten vapautuksesta kapitalismissa” ja myyttiä “tasa-arvon mallimaasta” sekä hallitusohjelmaankin kirjattua “intersektionaalista feminismiä”, joka on suorasti ja ennen kaikkea proletariaatin johtoa vastaan. Samalla se pyrkii samentamaan naiskysymystä ymppäämällä siihen kaiken mahdollisen “queer-teoriasta” ympäristönsuojeluun ja antirasismiin. Tämän päivän tilanne on suunnilleen sellainen, että naisliikettä hädin tuskin on, ellei pienen porukan pikkuporvarillista Twitter-aktivismia sellaiseksi lasketa. Näyttäisi siis, että väliaikaisesti porvaristo on vetänyt pidemmän korren.

Toiselta puolen se täydentää hyökkäystään naisvastaisella väkivallalla, joka ylläpitää väkivaltaisesti patriarkaalista perhettä, joka muuten jo murenee suurteollisuuden kehityksen tuloksena, mutta säilyy mädäntyneenä kuorena, kunnes sen perusta on tuhottu. Ideologisesti naisvastainen väkivalta ylläpitää käsitystä “ikuisesta ja muuttumattomasta, mieheen nähden vaillinaisesta ja alemmasta naisluonteesta”, joka ilmenee esimerkiksi oletettuna naisten heikkoutena väkivallan uhreina. Porvarillinen feminismi, täydentää tuota, kun ne tosin kritisoivat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta pasifistiselta pohjalta selitellen, että “naisluonne on rauhanomainen, kun taas miesluonne on väkivaltainen”. Sama ajatus varioituu esimerkiksi “feministisessä taloustieteessä”, kun se vakuuttelee naisellisen “hoivan” tärkeyttä, mutta ei kapitalistisen sukupuolijärjestelmän tuhoamiseksi, vaan perusteena palkkavaatimuksille; se on samaa hoivaa, jota Lotta Svärd ja sen yhteistyöjärjestöt Naisasialiitto Unionia myöten tekivät – ei asein, vaan nimenomaan tukien taantumuksen aseellista miestä.

Sanalla sanoen: näennäisestä vastakkaisuudestaan huolimatta porvarillinen feminismi ja naisvastainen väkivalta eivät ole mitään muuta kuin saman kolikon kaksi puolta, niiden toimiessa tänään osana yleistä vastavallankumouksellista offensiivia.

Lenin on sanonut, että “sorrettu luokka, joka ei pyri oppimaan aseiden käyttöä eikä omaamaan aseita, ansaitsisi vain sen, että sitä kohdeltaisiin kuin orjia”. Nähden naisten tarpeen osallistua kansansotaan sen kaikilla tasoilla ja erityisesti myös eturivissä, vastustamme jyrkästi valhetta “naisten rauhanomaisuudesta”, joka on vain muunnelma naisen alemmuuden ideologiasta, sillä se estää naista ottamasta paikkaansa kansansodan eturivissä ja valloittamasta itselleen todellista tasa-arvoisuutta; – muussa tapauksessa nainen säilyy orjana. Kuten Lenin on niin nerokkaasti kiteyttänyt, “työläisnaisten vapautus voi olla vain työläisnaisten tehtävä”, ja siksi tuon tehtävän sälyttäminen yksin miesten niskoille saduilla “naisten rauhanomaisuudesta” on täysin vastakkainen naisten vapautukselle. Vieläkin enemmän, se tekisi myös itse vallankumouksen tyhjäksi, sillä kuten Lenin on sanonut, “ei voi olla sosialistista kumousta, ellei työtätekevien naisten valtaosa osallistu siihen huomattavalla tavalla”, puhumattakaan kommunismin saavuttamisesta, sillä “naisten vapautus on proletariaatin vapautuksen elimellinen osa”, kuten puheenjohtaja Mao on sanonut. Näiden periaatteiden kehittämiseksi meidän on opittava Puolueelta, joka on saavuttanut kansansodassa kaikkein suurimman naisten osallistumisen ylimmästä johdosta alimpiin joukkoihin: Perun Kommunistiselta Puolueelta, seuraten tunnuksia “Oppikaa puheenjohtaja Gonzalolta!” ja “Gonzalon ajattelu on elävä meissä!” Jos emme pyri kehittämään proletaaris-feminististä naistyötä tältä pohjalta, emme ansaitse kommunistin arvonimeä.

Tilanteessa, jossa naisliike on historiallisessa alhossa, sen yhdistäminen proletariaatin johdon alla yhdistyy sen elvyttämiseen osana kansanliikettä. Naisliike voidaan ja tulee elvyttää proletariaatin johdolla, yhdistyen maoismin alle ja taistelussa SKP:n rekonstituoimiseksi kansansotaa varten, pitäen sisällään korkeimmantyyppisten naisten – so. kommunistien – generoimisen. Muu on petosta ja sanahelinää.

Kansainvälisen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen päivän alla vahvistamme itsemme näissä totuuksissa, painottaen erityisesti kansansotaa ainoana keinona vallankumouksen tekemiseksi ja sen osana naisten aseistamista, jota ilman naiset pysyvät aseistariisuttuina naisvastaisen väkivallan edessä ja heidän orjuutensa säilyy. Valtoimenaan riehuvan naisvastaisen väkivallan edessä naisten aseistaminen on päivittäinen vaatimus, ja kansansodalla saatamme voimaan sosialismin, jonka keinoin naisten vapautus saavutetaan kehittämällä yhteiskunnallista suurteollisuutta, joka tekee lopun patriarkaalisesta yksityistaloudesta.

Imperialismia ja patriarkaattia vastaan!

Proletaarinen feminismi kommunismin puolesta!

Kansansota kommunismiin asti!

Maolainen Komitea Suomessa

marraskuu 2022

This entry was posted in Kannanotot, Proletaarinen feminismi. Bookmark the permalink.

Leave a Reply