Esipuhe 5: Sosialistisiksi väitetyt valtiot

Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.

Tällä hetkellä maailmassa on viisi niin kutsuttujen kommunistipuolueiden johtamaa maata: Kiina, Vietnam, Laos, Kuuba ja Pohjois-Korea. Sekä oikeistossa että vasemmistossa on epäselvyyttä näiden maiden “kommunistisuudesta”, eli siitä ovatko ne sosialistisia vai eivät.

Väitämme, ettei yksikään näistä maista ole tällä hetkellä sosialistinen. Tämän perustelemme esittelemällä lyhyesti maiden historiaa, miten tähän tilanteeseen on päädytty sekä mitkä seikat puoltavat näiden yhteiskuntien ei-sosialistisuutta eli kapitalistisuutta.

Käsittelemme vain vakiintuneita valtioita, emme yksittäisiä alueita (Intian Kerala, Rojava, Itä-Ukraina/Donetsk jne.), joista voi vain todeta, etteivät ne sosialistisia. Emme myöskään käsittele vapautettuja alueita, ne ansaitsevat erillisen tekstinsä.

Sosialististen maiden merkittäviä tapahtumia

Teksteissä tullaan viittaamaan sosialismin merkittäviin historiallisiin tapahtumiin ja muutoksiin, joten esittelemme lyhyesti niistä merkittävimmät:

– Lokakuun vallankumous. Venäjän bolshevikkivallankumous 1917 aloitti kokonaan uuden aikakauden, sosialismin ja kommunismin rakentamisen aikakauden.

– Fasismin nousu. Imperialistit ja suurporvaristo vastasivat kommunismin uhkaan nostamalla taantumuksellisimmat ainekset johtoon ja perustamalla fasistisia hallintoja isoon osaan Eurooppaa sekä muualle maailmaan. Tämä johti Kominternin linjamuutokseen 1935, jossa pyrittiin kansanrintamaan sosialidemokraattien, muun vasemmiston ja edistyksellisiksi arvioitujen porvareiden kanssa fasismia vastaan. Fasismi kukistettiin toisessa maailmansodassa, mutta kansanrintamataktiikka kylvi syvälle maailman kommunistiseen liikkeeseen revisionismin ja luokkasopuilun siemenen.

– Neuvostoliiton revisioituminen. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sisälle oli muodostunut uusi porvaristo, joka otti puolueen ja maan haltuunsa Hruštšovin johdolla vuonna 1956. Koska puolueella oli poliittinen valta Itä-Euroopan maihin, alkoi näiden maiden riistäminen välittömästi. Toisten mukaan tämä oli alkanut jo aiemmin, mutta viimeistään 1968 Neuvostoliiton aggressiivisen Tshekkoslovakian miehityksen ja Brežnevin “rajoitetun suvereniteetin” myötä ei ollut enää epäselvää, että Neuvostoliitosta oli tullut imperialistinen.

– Kiinan-Neuvostoliiton välirikko. Neuvostoliiton revisioituminen ja imperialistiset tavoitteet pakottivat Kiinan tekemään pesäeron Neuvostoliittoon vuonna 1960, oman selviytymisensä ja taloudellisen romahduksen uhalla. Kiinassa vastattiin puolueen sisältä nousevaan kapitalismin uhkaan suurella proletaarisella kulttuurivallankumouksella vuosina 1966–76.

– Kiinan vastavallankumous. Kiina aloitti kuitenkin kapitalismin kitkemisen liian myöhään. Maon kuoltua vuonna 1976 kapitalismin kannattajat kaappasivat välittömästi vallan puolueessa ja aloittivat pikavauhtia valtion muuttamisen kapitalistiseksi.

– Neuvostoliiton romahtaminen. Neuvostoliitto yritti kilpailla taloudellisesti Yhdysvaltoja vastaan vuosikymmenten ajan, kunnes 1980-luvulla rajusti kasvaneet sotilasmenot uhkasivat niellä maan koko talouden. Neuvostoliitto aloitti valtiokapitalismista yksityisomistusvaltaiseen monopolikapitalismiin siirtymisen vuonna 1985 perestroikalla ja glasnostilla ja vuonna 1988 hylkäsi tuen liittolaisilleen, antaen Yhdysvalloille vapaat kädet näiden hallitusten korvaamiseksi Yhdysvalloille alisteisilla oikeistohallituksilla. Vuonna 1992 Neuvostoliitto lopulta hajosi Boris Jeltsinin vallankaappaukseen ja maassa aloitettiin taloudellinen ultraliberalismi, joka romahdutti alueen viimeisetkin sosialismin saavutukset toistaiseksi.

Kiina

Sosialismin saavutukset

Vuosien 1949–76 välillä kiinalaisten keskimääräinen elinikä lähes kaksinkertaistui, viljelyspinta-ala yli kolminkertaistui ja maatalous teollistettiin kokonaan. Maassa aloitettiin 50-luvun alussa kampanja nimeltä “Kahdella jalalla käveleminen”. “Kaksi jalkaa”, kaupungit ja maatalous teollistettiin yhtäaikaisesti. Vuonna 1952 teollisuus oli 36 % taloudesta, kun vuonna 1975 se oli jo 72 % taloudesta maatalouden osuuden tippuessa 28 %:iin valtavasta kasvusta huolimatta.

Köyhässä maassa oli vaikea hankkia pääomaa ja koneita tehdastuotantoon, puhumattakaan kuljetukseen liittyvistä ongelmista. Maaseuduilla oli toiminta keskitetty työprikaateihin. Keskitetyn teollisuuden sijasta maaseudulla tehtiin itse sementtiä patoihin ja kastelujärjestelmiin sekä lannoitteita ja työkaluja. Tämä hajautettu talouden hierarkia poikkesi Neuvostoliiton jäykästä, keskitetystä järjestelmästä. Teiden ja rautateiden rakentaminen tavaroiden kuljetusta varten ei ollut tarpeen, maan ja kommuunien omavaraisuus kasvoi. Maatalouden rivakka kehittyminen vapautti maaseudulta työläisiä teollisuuteen, jotka olivat omavaraistalouden myötä jo oppineet teollisuustyötä ja kollektiivista toimintaa. Tämä johti harppaukseen sekä työnteossa, että ajattelussa. Siitä nimi “suuri harppaus eteenpäin”.

Vuonna 1949 valtaan noussut Kiinan kommunistinen puolue (KKP) loi talouden järjestölliseksi pohjaksi työyksikkömallin (danwei). Mallin mukaiseksi muutettiin kaikki kaupunkien työpaikat, hallituksen virastot, koulut, sairaalat, tehtaat ja muut yritykset. Työyksiköt olivat julkista omaisuutta, joita valtio ja puolueen kaaderit hallinnoivat. Kaikki työikäiset kaupunkilaiset olivat töissä työyksiköissä ja ne tarjosivat pysyvän työpaikan. Henkilölle osoitettiin koulusta valmistuttua työyksikkö, jossa tämä työskenteli koko elämänsä. Palkkojen lisäksi työyksiköt huolehtivat jäsentensä kulutustarpeiden valtaosasta, ne tarjosivat eläkkeen ja sairausvakuutuksen ja pyrkivät tarjoamaan kanttiinin, asuntoja, lääkäripalveluita, lastenhoitoa ja koulutuksen jäsenten lapsille, opiskelumahdollisuuksia ja kulttuuritoimintaa sekä teattereita ja kirjastoja. Eläköidyttyään jäsenet jatkoivat asumista työyksikön tarjoamassa asunnossa. Suuret työyksiköt pyörittivät ammattikouluja, niissä oli toimistoja, kerrostaloja, koulutustiloja, terveys- ja vapaa-ajan palveluita, ja ne järjestivät poliittisia, kulttuuri- ja urheilutilaisuuksia.

Työläiset eivät omistaneet tehtaita, joissa he työskentelivät, sillä ne olivat julkista omaisuutta, joita eri valtion elimet hallinnoivat. Työläisillä ei siis ollut pikkuporvarillista yksilöllistä omistussuhdetta, vaan se oli valtiollista, koko kansan omistusta. Työläiset kuitenkin omistivat työpaikkansa, ja valtio ja työyksiköt olivat vastuussa kaikkien kaupunkilaisten kulutustarpeiden tyydyttämisestä.

He olivat työyksiköidensä elinikäisiä jäseniä, ja työyksiköt olivat vastuussa heidän hyvinvoinnistaan. Valtio otti vastuun kaikkien kaupunkilaisten työllistämisestä ja hyvinvoinnista, takasi palkan valtion työntekijöille riippumatta työyksiköstä ja sääti peruspalkat. Tavoitteena ei ollut voiton maksimointi, vaan väestön pitäminen työssä ja ravittuna. Työvoima ei ollut enää tavaraa.

Työyksiköiden välillä oli kuitenkin jonkinasteista hierarkiaa. Keskeisten ministeriöiden hallinnoimat suurimmat yksiköt olivat paremmin varusteltuja kuin paikallisella tasolla, kaupunkien pohjalla oli katukomiteoiden ja emoyritysten kollektiivit, jotka työllistivät kotirouvia ja työttömiä nuoria. Kommunistinen puolue sai perinnökseen valtavat erot alueiden ja talouden eri sektoreiden välillä. Yhtäältä puolue suuntautui näiden erojen pienentämiseen säätämällä peruspalkkojen suuruuden, järjestämällä kaupunkien hyvinvointipalveluita, kehittämällä sisämaan maakuntia ja maaseudun teollisuutta, rakentamalla terveydenhuollon ja koulutuksen peruspalveluita sekä jakamalla viljaa köyhemmille maaseudun alueille. Toisaalta se sääti hinnat siten, että maatalous tuki teollisuuden kehitystä ja loi uusia alakohtaisia hierarkioita antamalla joillekin teollisuudenaloille (tavallisesti raskaalle teollisuudelle) etusijan. Palkat olivat alempia ja voitot menivät teollisuuden ja elintason kehittämiseen.

Kaaderit oli pakotettu säännölliseen ruumiilliseen työhön, “syömään, elämään ja työskentelemään” joukkojen rinnalla (tongchi tongzhu tonglaodong). He pukeutuivat samoin, asuivat samoissa taloissa, söivät samoissa ruokaloissa, heidän lapsensa kävivät samoja kouluja ja he käyttivät samoja terveysasemia. Kaaderit eivät voineet kasata pääomaa, koska ei ollut tuotantovälineiden yksityistä omistusta. Työyksiköissä eniten valtaa oli puoluesihteereillä, jotka Maon aikana olivat puolueen tiukan tarkkailun alla, joten korruptiota ja väärinkäytöksiä ei päässyt syntymään.

Kapitalismin jälleenrakennus

Maon kuoleman jälkeen vuonna 1976 valtaan noussut Deng kutsui monikansallisia yrityksiä maahan vastikään perustetuille erikoistalousalueille. Dengin politiikan iskulauseita olivat “rikastuminen on suurenmoista” ja “joidenkin on rikastuttava ennen muita”. Dengin uudistusten myötä puolueen jäsenten valvonta lakkautettiin ja puoluesihteereille kehittyi seuraajia, joille annettiin ylennyksiä, palkankorotuksia sekä enemmän hyödykkeitä ja koulutus- ja asuntomahdollisuuksia. Maaseudun tuotantoprikaatien sitominen tuottavuuteen teki ison eron maaseudun ja kaupungin välille. Dengin uudistukset nostivat maatalouden tuottoa viiden vuoden ajan, jonka jälkeen tuotto romahti. Samalla se teki talonpoikien elämästä hankalaa mm. terveydenhuollon rajulla heikentämisellä.

Dengin kapitalistiklikin piti päättää kehittääkö Kiinaa eristyksissä maailmanmarkkinoista vai osana sitä. Kapitalisteille oli edullisempaa yhteistyö muiden kapitalistien kanssa. Yhteiskunta muutettiin ensin valtiokapitalistiseksi, josta se kehittyi yksityisten monopoliyritysten mukaiseksi. Ulkomainen pääomasijoitus oli tervetullutta ja Kiina liittyikin IMF:ään ja Maailmanpankkiin vuonna 1980, WTO:hon vuonna 2001. Kiinan talous kasvoi pikavauhtia sosialismissa, kapitalismin alussa se hidastui, mutta on taas ollut nopeaa tällä vuosituhannella. 1990-luvulla valtion omistamat yritykset yksityistettiin isolta osin ja yksityisyritysten annettiin kasvaa. Ulkomaiset yritykset toivat tehtaitaan ja tuotantoaan halvan työvoiman perässä. Kiina on luottanut 70-luvun lopulta asti taloudelliseen kehitykseensä, koska kiinalaisilla kapitalisteilla on valtava määrä työläisiä riistettävänään.

1980-luvun lopulla ulkoistettuja yrityksiä pyörittäviltä kaadereilta vaadittiin tuottoa, josta yli menevän osuuden kaaderit saivat pitää itse. Tämä johti voitontavoitteluun, korruptioon ja kateuden ilmapiiriin, kun kaaderit näkivät tuotantolaitteet ja työläiset henkilökohtaisen kasaamisen välineinä. Kiinan valtio-omisteiset ja kollektiiviset yritykset onkin järjestelty toimimaan kapitalististen yritysten tapaan. Yritykset vapautettiin pysyvien työpaikkojen ja hyvinvointivelvoitteiden aiheuttamista rasitteista, eli niiden ei enää tarvitse huolehtia eläkkeistä tai sairausvakuutuksesta. Ne ovat myyneet kerrostalonsa, ulkoistaneet tai lakkauttaneet terveysasemansa, päiväkotinsa, koulunsa, koulutuskeskuksensa, teatterinsa ja vapaa-ajantilansa. Nykyisin yrityksillä on jäljellä vain yksi velvoite työntekijöilleen – palkkojen maksu. Tämä on johtanut massairtisanomisiin ja työpaikkojen lyhytikäisyyteen. Tehtaat ovat keskittyneet hallinto- ja teknisen henkilökunnan sekä joidenkin avainasemassa olevien ammattitaitoisten työläisten säilyttämiseen. Työläiset ovat väliaikaisia ja palkataan monesti työnvuokrausfirmoista ja maalaisia käytetään puoli-ilmaisena siirtotyövoimana. “Baogongtout” eli työnvuokrafirmat “antavat” töitä lähes orjan asemassa oleville maalaisille erityisesti kaivostoiminnassa, metsäteollisuudessa, rakennuksilla ja rakennustarviketeollisuudessa.

90-luvun alussa yksi suosittu malli oli “osakkeenomistajien osuuskunta”, jossa osakkeet jaettiin työläisten kesken tasan. Tämän kuitenkin nähtiin antavan valtaa työläisille, joiden etujen nähtiin olevan vastakkaisia firmalle. Siinä missä firman pääasiallinen tehtävä oli voiton maksimointi, työläisiä kiinnosti työpaikkojensa säilyttäminen, työolojensa parantaminen sekä palkkansa ja muiden etujensa kasvattaminen. Siksi firman perustehtäväksi hyväksyttiin kapitalismi.

TALOUS

Valtiolla on hallussaan kourallinen yrityksiä strategisilla sektoreilla, kuten pankkitoiminnassa ja energiateollisuudessa. Samoin keskeiset mineraalivarat ovat valtion omistuksessa. Nämä kaikki ovat osakeyhtiöitä. Kommunistinen puolue edelleen nimeää valtion omistamien yritysten keskeiset johtajat.

Maaseudun ja kaupunkien välinen ero on räjähtänyt. Maaseudun asukkaat ansaitsivat 90-luvun kaupunkien töissä vähemmän kuin kylien yrityksissä 80-luvulla. Kiinassa tuloerot ovat suuremmat kuin Yhdysvalloissa, yksi maailman suurimpia.

Kiinassa on iso mutta kutistumaan päin oleva julkinen sektori, joka toimii kapitalistisen logiikan mukaan. Työläiset eivät saa mennä lakkoon eivätkä liittyä muihin kuin valtion ja yritysten omistamiin liittoihin.

Nykyään alle 20 % työläisistä työskentelee valtion omistamissa yrityksissä, kun vielä vuonna 1998 luku oli 60 %. 1997–98 maassa suoritettiin laajamittainen yksityistäminen. Maatalouden hintasäätely poistettiin ja raskas teollisuus yksityistettiin, minkä takia valtionyhtiöiden omistusosuus kaikista yhtiöistä on enää vain 4,5 %. Valtionpankkeja ei ole yksityistetty, mutta koti- ja ulkomaiset yksityispankit saavat toimia maassa vapaasti. Vuoden 2015 lopulla kaikista yrityksistä 2,3 % oli valtionyrityksiä, kaikki kollektiivisesti omistetut yritykset mukaan luettuna luku oli 4,3 %.

Valtionyhtiöt tarjoavat tänä päivänä 19 % tuotantotöistä, kun vuonna 1980 se oli 70 %. PK-yritykset käsittävät yli 99 % kiinan yrityksistä, 70 % työpaikoista kaupungeissa ja 90 % uusista työpaikoista. Vuonna 2016 valtion-, kollektiivinen sekä sekaomistus työllisti 8,7 – 17 % työläisistä. On huomionarvoista, että perustuslakia on muutettu viimeksi vuonna 1982, lukuun ottamatta pieniä lisäyksiä yksityisomistuksesta vuonna 2004. Valtio on tähdännyt pitkälle kapitalismiin viimeistään 80-luvun alussa, koska tarvetta perustuslain muuttamiselle ei ole sen jälkeen ilmennyt.

Yksityissektorilla suurimmat toimijat ovat Huawein ja Xiaomin kaltaiset konglomeraatit, muoti- ja tekstiiliyritykset, elintarviketeollisuus, tietokone- ja kodinkoneteollisuus. Ylipäätään yksityissektori koostuu kulutustuotteista ja palveluista, mikä on enemmistö Kiinan tuotannosta. Strategisissa avainsektoreissa valtion omistus on yhä hallitsevaa, mutta niin se on myös kapitalistisissa Aasian “tiikereissä” (Singapore, Etelä-Korea, Hong Kong, Taiwan) tai Pohjoismaissa jne.

Kiinalla ei ole suunnitelmataloutta, tuotannon anarkia ei ole loppunut. Jotain ylimalkaista suunnittelua on, mutta niiden luonnetta ja mekanismia ei voi sanoa sosialistiseksi. Etelä-Korea, Intia ja Singapore tekevät samanlaisia suunnitelmia, mutta kukaan ei edes oleta näiden olevan sosialistisia. Yksityissektori omistaa yli puolet varoista, 90 % työpaikoista ja yrityksistä, keskitetty johtaminen on mahdotonta. Epätasainen taloudellinen kehitys sekä talousromahdukset ovat eläviä todisteita tästä.

IMPERIALISMI

Viimeisinä vuosikymmeninään Neuvostoliitto oli imperialistinen, vaikkakin nimeltään sosialistinen. Sen romahdettua jäi jäljelle Venäjä ja siitä tuli avoimemmin imperialisti, ilman sosialismin nimeä. Kiina toimii samoin, mutta isommalla mittakaavalla kuin imperialistinen Venäjä. Tämä tarkoittaa sitä, että myös Kiina on imperialistinen.

Kiinan siirtyminen kapitalistis-imperialistiseen järjestelmään vaati:
– Kiinan yksityisomistusvaltaiseen monopolikapitalismiin siirtymisen jatkamista läntisen kapitalismin vaatimusten mukaisesti. Valtiokapitalismia on vähennettävä tai jätettävä sen osuus nimelliseksi, kuten mitä Kiina muutenkin tekee.
– Talouden avaamista monikansallisten yritysten sijoituksille ja niiden päästämistä riistämään Kiinan pienipalkkaista työväestöä.
– Toimia imperialistijärjestelmän kansainvälisten sääntöjen mukaisesti, jotka on tehnyt kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja maailman kauppajärjestö WTO.

Vastineeksi Kiina sai:
– Jäsenyyden WTO:ssa ja tasavertaisen pääsyn maailmanmarkkinoille, tullirajoitteita vähennettiin rajusti.
– Paremman aseman ulkomaisen teknologian hankkimiseen.
– Luvan viedä pääomiaan toisiin maihin, ostaa ulkomaisia kaivoksia ja muita yrityksiä jotka tuottavat Kiinan taloudelle välttämättömiä raaka-aineita.
– Perustaa tytäryhtiöitä ulkomaille ja ostaa omaisuuseriä (assets).

Kiinalle luvattiin hyväksyä suuri vaihdon ylijäämä, jos se käyttäisi tämän ylijäämän ostaakseen Yhdysvaltojen ja muiden imperialistimaiden kasvavia valtiovelkoja. Nykyään kapitalistis-imperialistinen maailmantalous ei enää toimisi, jos näin ei olisi tehty. Kiinan johtava luokka hyötyy suuresti tästä järjestelmästä, koska tämä järjestelmä on riippuvainen Kiinasta. Se tuottaa pienihintaisia hyödykkeitä ja lainaa Yhdysvalloille ja muille maille pitääkseen yllä kansainvälistä finanssijärjestelmää. Imperialistien kesken jako on tällä hetkellä sellainen, että Yhdysvallat liittolaisineen hoitavat armeijan ja sotilaallisen puolen imperialismista, Kiina talous- ja finanssipuolen.

Kiinan talous on monopolikapitalismia, sen valtion yritykset toimivat kuin yksityiset monikansalliset yritykset. Vuonna 2012 kolmannes Kiinan sijoituksista oli Euroopan kehittyneisiin kapitalistimaihin ja ylipäätään kaksi kolmasosaa menee rikkaisiin maihin. Kiinan sijoitukset Eurooppaan ovat kasvaneet suuresti jatkuvan talouskriisin takia. Viime vuosina vain Kiina, ja pienissä määrin Intia ja Brasilia, ovat laajentaneet osuuttaan maailman BKT:stä. Vuonna 1990 Kiina ei ollut edes maailman kymmenen suurimman talouden joukossa – nyt se on suurin.

Kesäkuussa 2011 Kiinan ulkomainen varallisuusasema***( IMF:n sijoituslajin mukaisessa ulkomaisen varallisuusaseman luokituksessa eritellään suorat sijoitukset, arvopaperisijoitukset, muut sijoitukset, johdannaiset ja keskuspankin valuuttavaranto. Muiden sijoitusten alaeriä ovat lainat ja talletukset, kauppaluotot, muut osuudet, osoitetut erityiset nosto-oikeudet, vakuutus-, eläke- ja standarditakausvastuut sekä muut saamiset ja velat. ) oli 4,6 biljoonaa dollaria.

Kiinan pääomien nettovienti on 293 miljardia dollaria. Kiina vie tätä nykyä pääomaa enemmän kuin Venäjä, ja suunnilleen saman verran kuin Italia. Muut maat riistävät kiinalaisia työläisiä, mutta myös kiinalaiset yritykset riistävät omansa ja muiden maiden työläisiä.

Gini-kerroin mittaa maan sisäisiä tuloeroja – mitä lähempänä se on 1:tä sitä epätasa-arvoisempi, mitä lähempänä nollaa, sitä tasa-arvoisempi. Esim. vuonna 2009 Ruotsin Gini oli 0,23, Suomen ja Saksan 0,27 ja Yhdysvaltojen 0,468. Kiinan Gini-luku on kasvanut nopeasti: Vuonna 2001 se oli 0,4, vuonna 2007 0,415, ja vuonna 2012 se oli jo 0,474, suurempi kuin Yhdysvalloilla.

Kymmenestä rikkaimmasta pankista 4 on kiinalaisia. Suurin näistä, ICBC, omistaa 2,8 biljoonan omaisuuserät, lopuillakin kolmella pankilla yli 2 biljoonaa kullakin. ICBC:llä on yli 2 miljoonaa yritysasiakasta ja se työllistää yli 400 000 työntekijää.

Niin kutsutut BRICS-maat ovat Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka. Näistä Kiina on suurin. Yhteistä kaikille on se, että nämä kaikki ovat olleet ulkona maailman kapitalistis-imperialistisesta poliittisesta voimasta: Venäjä ja Kiina olivat sosialistisia maita, mistä syystä Venäjä ja Yhdysvallat olivat pitkään kylmässä sodassa keskenään. Loppuihin on kohdistunut imperialistista riistoa, joten historiallisesti nämä ovat toimineet yhdessä Yhdysvaltojen johtamaa imperialismia vastaan. BRICS suunnitteleekin Maailmanpankille ja Maailman valuuttarahastolle vaihtoehtoista järjestelmää, kuten Aasian infrastruktuuri-investointipankki.

Kiinan armeijan kulut ovat kasvaneet yli 200 % kymmenessä vuodessa, ja ne ovat yli 10 % maailman sotilasmenoista. Vaikka tämä on neljäsosa Yhdysvaltain asemenoista, on se saman verran kuin kolmella seuraavaksi suurimmalla sotilasmahdilla yhteensä. Kiina vie kolmanneksi eniten aseita maailmassa. Kiinan armeija on kehittynyt mertentakaisten tarpeiden suojelemisen kasvun suuntaan. Kiina on ollut taloudellinen imperialisti jo pitkään, mutta sotilaallista imperialismia rakennetaan vielä. Esimerkiksi Kiina tuki sotilaallisesti Tšadin vallankaappausta 2006, jonka johto sitä ennen tuki Taiwania. Vallankaappaus epäonnistui, mutta Tšadin johto joutui vaihtamaan Kiinan kauppakumppanikseen.

Sotilaalliselle kasvulle ei ole ollut vielä sen suurempaa tarvetta, koska Yhdysvallat kumppaneineen hoitaa enimmän osan sotimisesta. Kiinan tarvitsee kuitenkin yhä enemmän tukeutua sotilaallisiin miehityksiin laajentaakseen taloudellista tunkeutumistaan. Kiinan talouspolitiikkaa Afrikassa voi kuvailla saaliinhimoiseksi uuskolonialistiseksi ryöstämiseksi. Kiinalaisten yritysten toiminta on ollut jopa aiempien imperialististen standardien mukaan törkeää. Kymmeniä tuhansia kiinalaisia ja satoja firmoja on tunkeutunut Afrikkaan vuosittain kuin kultakuumeessa, toisinaan kirjaimellisesti.

Pehmentääkseen kuvaansa, Kiina on aloittanut kehitysavun ja tukenut kiinalaisen median roolia mantereella, uutisoiden Kiinaan liittyen vain myönteisiä uutisia. Kiinan ulkomaanapu vuodessa on n. 3 miljardia, kun esimerkiksi Suomen ulkomaanapu on alle kolmanneksen tästä. Vuonna 2009 n. puolet Kiinan ulkomaanavusta meni Afrikkaan.

Enemmistö kiinalaisista on sitä mieltä, ettei ulkomaita pidä tukea niin pitkään kuin Kiinassa on köyhiä. Tässä heidän mielipiteensä on samanlainen kuin länsimaidenkin oikeistolla. Nämä kuvittelevat, että ulkomaanapu olisi jotenkin vastikkeetonta lahjoitustyötä eikä sitoisi kohdemaata kiinni lahjoittajan talouden alaisuuteen. Pieni osa “avusta” auttaa kohdemaan asukkaita, mutta todellisuudessa se on lahjontaa antajamaan yritysten puolesta. Suurin osa Kiinan avusta menee valtiojohtajille ja virkamiehille sekä heidän lapsilleen kiinalaisissa yliopistoissa. Tällainen on tulevaisuuden kompradorien koulutusta ja ostamista. Loput avusta on lainaa markkinakoroilla.

Nationalismi on Kiinassa kasvussa sekä porvariston että pikkuporvariston joukossa; islamofobia, rasismi, maalaisten syrjintä, itsenäisyysliikkeiden tukahduttaminen jne. ovat jo pitkään olleet arkipäivää. Maon aikana, kun Kiina oli aidosti sosialistinen, imperialismia ja imperialistista toimintaa vastustettiin laajasti, varsinkin Aasiassa. Vallankumouksellinen Kiina jopa riskeerasi oman olemassaolonsa tukeakseen Koreaa Korean sodassa ja auttamalla Vietnamia Vietnamin sodassa. Molemmilla kerroilla Yhdysvallat harkitsi ydinaseiden käyttöä Kiinaa vastaan. Kiina toimi kuitenkin johdonmukaisesti proletaarisen internationalismin mukaan. Nykyään Kiinan kapitalistis-imperialistisen johtavan luokan edut ovat ne mitkä määräävät kansainvälistä toimintaa, porvarillinen nationalismi on ottanut vallan proletaariselta internationalismilta.

Tuotantovälineet on erotettu työläisiltä. Työvoimasta on tullut kauppatavaraa ja on luotu työmarkkinat. Yritysjohtajat omistavat 51 % osakkeista, pieni joukko alempia johtajia omistaa suurimman osan lopuista. Työvoimakustannusten pienentäminen on päämääränä, joten suunta ei muutu. Joistain johtajista on tullut maailmanlaajuisen ja jopa uusliberaalin mittapuun mukaan suunnattoman rikkaita. Tuloerot ovat räjähtäneet ja työpaikkoja on niukasti, jopa koulutetuille. Vähemmän pätevät työläiset korvataan maaseudulta tulevilla ilmaisilla siirtotyöläisillä. Toisin kuin ennen 80-lukua, tehdastyössä saa nykyään keskivertoa paljon huonompaa palkkaa. Valtio kontrolloi maanomistusta, mutta maanomistus on kapitalistisen vaihdon piirissä ja maanomistajien ja keinottelijoiden käyttämää, joka on johtanut mm. asuntokuplan paisumiseen.

Kapitalismista on seurannut luonnontuhoa, epäinhimilliset työolot, pääoman kasaantuminen, kasvava joukkotyöttömyys, maananastajien kehittyminen, naistenvastaista syrjintää, kansallista ja vähemmistösortoa, muslimivastaisuutta, aseellista sortoa, eivätkä sanan-, lehdistön- ja kokoontumisvapaus ole voimassa. Kymmeniä miljoonia on ilman terveydenhuoltoa tai mahdollisuutta sairaspäivärahaan tai eläkkeeseen. Kiinan talouskasvu ei ole hyödyttänyt satoja miljoonia työläisiä, talonpoikia ja tavallisia kansalaisia.

Kiinassa on kasvussa vallankumouksellinen, uusmaolainen liike, joka näkee, että Kiina ei ole, eikä ole vuosikymmeniin ollut sosialistinen ja että Kiinan luokkataistelu on maan sisäinen, kapitalistis-imperialistisen porvariston ja proletariaatin, talonpoikien ja näiden liittolaisten välinen. Kiina on imperialistinen ja sitä varten tarvitaan imperialisminvastainen ohjelma. Tämä täytyy ymmärtää maailman vallankumouksellisessa liikkeessä. Nämä uusmaolaiset näkevät myös, että taistelu ei ole samanlainen kuin Maon aikana. Enää ei vastusteta ulkomaista imperialismia, kompradoreja ja maanomistajia. Ajat ovat todellakin muuttuneet.

Monet maolaiset ja Maon tukijat Kiinan ulkopuolella ovat epäonnistuneet huomaamaan Kiinan laadullisen muutoksen kapitalistis-imperialistiseksi maaksi tai halunneet peitellä tätä väittämällä Kiinaa sosialistiseksi Maon jälkeen ja yhä edelleen. On olemassa maailmanlaajuisesti paljon ihmisiä, jotka ovat olleet tiiviisti mukana imperialisminvastaisessa ja vallankumouksellisessa liikkeessä, ja jotka ovat käyttäneet vuosia vallankumouksellisen Kiinan puolustamiseksi hyökkäyksiltä ja valehtelulta. Tämän päivän Kiina ei kuitenkaan ole se maolainen, vallankumouksellinen Kiina, jota on puolustettu. Koska maa on muuttunut, on myös suhtautumisen muututtava. Liittolaisuutemme ei voi kohdistua Kiinaan, vaan kansanjoukkojen vallankumoukselliseen kansantaisteluun, Kiinassa ja maailmalla.

Alas kiinalainen kapitalismi ja imperialismi! Ylös Kiinan kansat!

Vietnam/Laos

Nykyisen Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alue joutui Ranskan alaisuuteen 1800-luvun lopulla, jolloin alueen nimeksi tuli Ranskan Indokiina. Ranskan siirtomaahallintoa vastaan käytiin alusta asti vastarintataisteluita. Taistelu kohosi uudelle asteelle, kun vuonna 1930 perustettiin Indokiinan kommunistinen puolue (jatkossa IKP), jonka nimi vaihdettiin vuonna 1951 Vietnamin työläisten puolueeksi ja 1976 Vietnamin kommunistiseksi puolueeksi.

Vuonna 1935 Komintern vaihtoi välittömäksi tavoitteekseen yhteisrintaman fasismia vastaan, jota IKP seurasi seuraavana vuonna. Se rupesi ajamaan demokraattista kansallista rintamaa ja pudotti vaatimuksistaan kansallisen itsenäisyyden, parlamentin, imperialisminvastaisuuden jne. Vain vaatimukset sanan-, järjestäytymis- ja lehdistönvapaudesta sekä joistain demokraattisista oikeuksista jäivät. Rintamaan olivat tervetulleita kaikki porvarit ja Indokiinassa olevat ranskalaiset, jos nämä vain vastustivat fasisteja ja taantumuksellisia kolonisteja.

Indokiinan kansanrintamasta tuli Ranskan kansanrintaman alainen ja IKP:stä Ranskan kommunistisen puolueen alainen. Vuonna 1939 Natsi-Saksan valloitettua ison osan Ranskaa, päätyi Indokiina fasistisen Vichyn Ranskan siirtomaaksi. Tätä vastustamaan perustettiin vuonna 1941 uusi laaja kansallisen yhtenäisyyden rintama, Vietnamin itsenäisyyden liitto eli Vietminh. Vuoteen 1944 mennessä Vietminh oli saanut japanilaisten ja ranskalaisten imperialistien vastaisessa taistelussa vallattua Kiinan vastaiselle rajalle tukialueita ja paikalliset sissiarmeijat yhdistettiin Vapautusarmeijaksi.

Maaliskuussa 1945 Japani kääntyi Ranskaa vastaan ja pidätti Ranskan siirtomaajohdon. Elokuussa Japanin antautuessa, Ho Chi Minhin johtama Vietminh marssi Hanoihin. Uuden Vietnamin demokraattisen tasavallan presidentti Ho Chi Minh luki itsenäisyysjulistuksen 2.9.1945. Ho halusi pitää Vietnamin osana Ranskan unionia ja Indokiinan federaatiota, mutta Ranska ei tästä innostunut ja marssitti vastauksena siirtomaa-armeijansa Hanoihin. Vuoden 1946 lopulla sotiminen alkoi toden teolla ja puolueen johto vetäytyi maaseudulle. Johto muodollisesti lakkautti puolueen olemassaolon ja meni maan alle keräämään tukea nationalisteilta. Tällä taktiikalla se sai runsaasti uusia jäseniä taistelussa ranskalaisia vastaan ja vuonna 1951 puolue perustettiin uudelleen, tällä kertaa nationalistiselle pohjalle.

Kansallinen vapautus ei voi olla pelkkää nationalismia, joka hyödyttää vain kansallista porvaristoa, muttei se voi olla suoraan sosialismin puolesta taistelemistakaan. Ensin on vapautettava kansakunta imperialismista, ennen kuin sosialismia voidaan ryhtyä rakentamaan. Vietnamin yhteiskuntarakenne oli tuolloin feodaalinen ja puolifeodaalinen, ja sen kehitystä rajoitti imperialismi. Välittömänä tavoitteena oli siis kansallinen vapautus ja demokraattinen vallankumous, joka toimisi pohjana sosialistiselle vallankumoukselle.

Vietminh kävi Indokiinassa Ranskan siirtomaahallintoa vastaan pitkitettyä kansansotaa 9 vuoden ajan, vuosina 1945–54. Sodan jälkeen maa jaettiin kahtia ja vuodeksi 1956 sovittiin nämä yhdistävät vaalit. Koska Yhdysvallat oli rahoittanut Ranskan sodasta 80 %, perustivat he etujensa turvaamiseksi etelään oman, Ngo Dinh Diemin nukkehallituksensa.

Pohjoisen kommunistit keskittyivät ruoan varmistamiseen ja jälleenrakentamiseen. Vuonna 1957 jälleenrakennus tuli valmiiksi, mukaan lukien maan uudelleenjako talonpojille. Vuonna 1956 Hruštšov kaappasi vallan Neuvostoliitossa ja käski Vietnamin keskittyä pohjoisen kehittämiseen eikä etelän vapauttamiseen. Hruštšov ehdotti sekä Pohjois-Vietnamin että Etelä-Vietnamin liittymistä YK:hon omina mainaan. Kiina ja Neuvostoliitto kiistelivät siitä, kumpi olisi parempi ratkaisu, yhtenäinen vai erillinen Vietnam. Kiina ei voinut tarjota sellaista apua jota Vietnam halusi, joten Vietnam pysyi neutraalina Kiinan kannalle. Vietnamin työläisten puolue, VTP, vastusti samalla myös syvästi Neuvostoliiton puolelle asettumista, jopa Neuvostoliitolle myönteinen osa puolueesta vastusti tätä.

Vuoden 1960 Neuvostoliiton-Kiinan välirikossa VTP yritti asettua neutraalille kannalle, ja vielä 1964 Ho sanoi haastattelussa, että tällaiset välirikot on aina saatu korjattua. Vuonna 1969 testamentissaan hän uskoi yhä välirikon korjaantumiseen ja esitti ryhtymistä neuvottelijaksi maiden välillä. Loppuvuodesta 1960 ja alkuvuodesta -61 Vietnam kuitenkin otti selkeästi Neuvostoliitolle myönteisen kannan. Neuvostoliitto tuki Vietnamia, koska pelkäsi Kiinan linjaa, joka vaati taistelua Yhdysvaltojen miehittäjiä vastaan.

Etelän suhteen Ho, Le Duan ja muu johto lähestyi vuonna 1962 Kiinaa ja perusti etelään kansan vallankumouspuolueen, joka kannatti aseellista kansansotaa ja vastusti modernia revisionismia. Neuvostoliiton strategiana oli heikentää Yhdysvaltojen taloutta sotaa pitkittämällä – mutta ei voittamalla sitä.

Vuoden 1964 Tonkininlahden välikohtaus antoi Yhdysvalloille tekosyyn hyökätä Pohjois-Vietnamiin. Helmikuussa 1965 Yhdysvallat aloitti pommittamaan pohjoista ja siirtämään etelää yhä tiukemmin Yhdysvaltojen alaiseksi. Yhdysvallat lähetti puoli miljoonaa sotilasta Vietnamiin. Neuvostoliiton tuki sai VTP:n muuttamaan linjaansa ja toteamaan, että Neuvostoliitto ei ole revisionistinen. Johto esitti tavoitteekseen vapauttaa Vietnamin ja tehdä siitä rikkaan teollisuusvaltion, ei rakentaa sosialismia.

Vuonna 1967 johto näki olosuhteiden olevan otolliset laajaan hyökkäykseen. 29.1.1968 tet-juhlan, vietnamilaisen uuden vuoden aikaan aloitettiin laaja hyökkäys Etelä-Vietnamiin. Jokaiseen merkittävään kaupunkiin hyökättiin, kaikki nukkehallituksen ja Yhdysvaltojen kanssa toimivat poliitikot sekä etelän sodanjohto tapettiin. Pohjoisen pettymykseksi kansannousua ei syntynytkään ja joukot vetäytyivät takaisin pohjoiseen. Yhdysvalloille tämä oli kuitenkin valtava moraalinen tappio. Yhdysvallat ei enää voinut esittää Saigonin olevan voitolla, eikä enää ollut nukkehallitusta jota tukea. Vastahyökkäystä pohjoiseen ei voinut tehdä etelän sodanjohdon puutteessa.

Yhdysvaltojen armeijan sisällä alkoi valtava sodanvastaisuus. Sodanjohto muutti strategiansa täysin ja aloitti laajan terrorin etelässä ja pommitukset Laosiin ja Kambodžaan. Kambodžassa oli ollut tähän asti vallassa Yhdysvaltojen nukkehallitus ja tyrannimaiset suurmaanomistajat. Yhdysvaltain pommituksiin Kambodžassa ja sitä seuranneeseen nälänhätään ja sairauksiin kuoli yli kaksi miljoonaa siviiliä. Valtaan noussut punakhmerien hallinto pakotti koko maan eloonjääneen väestön viljelemään maata nälänhädän hillitsemiseksi. Punakhmerien pikkuporvaristoon ja ei-khmereihin kohdistuneessa terrorissa kuoli lisäksi joitakin satoja tuhansia.

Vietnamin johto yritti saattaa Yhdysvaltain demokraatit ja republikaanit vastakkain suurhyökkäyksellään, muttei onnistunut tässä. Vuonna 1972 oli taas suuri hyökkäys, taas Yhdysvaltain vaalien alla, eikä tämäkään vaikuttanut vaalitulokseen. Vietnam uskoi saavansa tukea Neuvostoliitolta, muttei joutuvansa sen alaisuuteen. Rauhanneuvottelut veivät 5 vuotta ja rauhansopimus solmittiin vuonna 1974. Sodan loputtua Vietnamin armeija valloitti Laosin ja Kambodžan ja pystytti omat nukkehallituksensa näihin. Kambodžassa tämä kaatui vuonna 1989. Miehitykset johtivat lyhyeen sotaan Kiinaa vastaan 1979 ja vei Vietnamin yhä tiukemmin Neuvostoliiton alaisuuteen.

TALOUS

Kaikissa sodissa Vietnamin armeija oli heikko, verrattiin sitä sitten Japanin, Ranskan tai Yhdysvaltojen armeijoihin. Tämä oli tarkoittanut sitä, että Vietnamin johto oli ollut pakotettu luottamaan kansanjoukkoihin. Sodan jälkeen uudelleenrakennus aloitettiin kuitenkin kapitalistisin päämäärin tuotannon kehittämisenä ja kaiken muun kehityksen jäädessä taka-alalle. Pankkien ja valtionyhtiöiden merkitys nousi suureksi.

Vuonna 1978 Vietnam ja Laos liittyivät Neuvostoliiton keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon, SEV:iin ja Neuvostoliitolle annettiin vapaat kädet talouden uudistamiseksi. Vietnamin mukaan Kiinan kulttuurivallankumous vuosina 1966–76 johti proletariaatin diktatuurin loppumiseen ja sosialismin häviämiseen, mutta Dengin noustua valtaan 1976 Vietnam ja Laos rupesivat pitämään Kiinaa taas sosialistisena ja lähestyivät tätä. Vietnam alkoi 70-luvun lopussa vastustaa Filippiinien ja Malesian kommunistisia puolueita kutsuen näitä “laittomiksi äärijärjestöiksi”, jotka haittaavat Vietnamin suhteita maiden hallituksiin.

Vuonna 1986 tehtiin suuret markkinauudistukset Đổi Mới-nimellä. Neuvostoliiton romahdus 1990-luvun alussa johti lopulliseen riippuvuuteen Kiinan imperialismista. Vietnamissa kehotettiin tehtaiden ja maatilojen yksityistämiseen, talouden kapitalisoimiseen ja ulkomaisiin sijoituksiin. Tämä on johtanut räjähdysmäisiin tuloeroihin, varsinkin etnisten ryhmien ja sukupuolten välillä. Koska Vietnamia ei kunnolla teollistettu, on siitä tullut kansainvälisessä tuotantoketjussa yksinkertaisen alkupään tuotantotyön tekijä, toisin kuin Kiinasta.

Nykyään valtionyritykset muodostavat alle 5 % taloudesta ja nekin pyritään yksityistämään lähivuosina. Valtionyrityksiä toimii ainoastaan telekommunikaatio-, media- ja energia-aloilla, missä ne ovat vähemmistönä. Julkiset projektit ovat tappiollisia ja tehottomia korruption tai virkamiesten mielenkiinnon puutteen takia. Vietnamilla on oma pörssi, jossa pyörivät Vietnamin omat monimiljonäärit ja suurkapitalistit. Maassa on kaikille 25 % tasaverotus. Koulutus ja terveydenhuolto on maksullista, joissa lisäksi tarvitaan lahjuksia jos oikeasti haluaa apua. Sosiaalista asumista ei ole enää olemassa. Minimipalkka ei riitä edes puoleen menoista, kaksi tai useampi työtä on normi, aliravitsemus kasvaa rajusti. Työttömyystukea ei ole. Kansallisen vapautuksen ideologia on taantunut kansallismieliseksi kiinalaisvastaisuudeksi. Nationalismilla peitetään luokkaeroja, virallinen oppi on, että vietnamilaisilla on samat päämäärät, oli sitten kapitalisti tai työläinen.

Maassa toimii yksi puolue, joka jakaantuu kahteen leiriin, pro-Yhdysvallat ja pro-Kiina. Äänestysaktiivisuus on alhainen. Vuonna 2002 porvarit päästettiin vapaasti puolueen johtoon. Marxilaisia järjestöjä ei ole, ei edes vasemmistoa tai keskusta-vasemmistoa. Maassa on yksi ammattiyhdistysjärjestö ja yksi porvareiden keskusjärjestö, jotka toimivat tiiviissä yhteistyössä. Hallitus on epäsuosittu, vastustus sitä kohtaan kasvaa ja tätä vastarintaa johtaa pikkuporvaristo.

LAOS

Laosilla ei ollut Ranskalle siirtomaana muuta merkitystä, kuin toimia puskurivaltiona Brittien kanssa toimivan Thaimaan välillä. Toisen maailmansodan aikana Laosia miehittivät niin Vichyn Ranska, fasistinen Thaimaa, Japanin imperiumi, Vapaa Ranska kuin Kiinan Kuomintangin joukotkin. Laosin vapautusliike, Pathet Lao, perustettiin vietnamilaisten kommunistien toimesta, jotka organisoivat, aseistivat ja johtivat tätä ja usein jopa kävivät taisteluita Pathet Laon puolesta. Vietnamin valta Laosissa väheni 80-luvun lopulla ja Kiina otti isäntämaan roolin. Nykyään Laos on täynnä erikoistalousalueita kiinalaisille ja Kiina rakentaa valtaosaa maan rakennushankkeista, Laos on lähinnä Kiinan vasallivaltio. Laos ei ole koskaan, edes perustusasiakirjoissaankaan, viitannut kommunismiin.

Pohjois-Korea

Japani miehitti Koreaa vuosina 1910–1945. Tänä aikana japanilaiset teollisuus- ja finanssikapitalistit sijoittivat runsaasti Koreaan, jossa paikallista väestöä pidettiin hikipajoissa pakkotöissä ja lukemattomia korealaisia lähetettiin Japaniin pakkotöihin ja satojatuhansia naisia alistettiin seksiorjiksi. Koko tämän ajan Korean rikkaat maanomistajat ja teollisuuspamput olivat yhteistyössä japanilaisten kanssa.

Koreassa kasvoi valtava vastarinta japanilaisten miehitystä vastaan, jota johti Kim Il-sungin johtama kommunistinen puolue. Japanin hyökättyä Yhdysvaltojen kimppuun 1941, Yhdysvallat tajusi saavansa haltuunsa Japanin valtaamat alueet Aasiassa, jos vain voittavat sodan tätä vastaan. Tämä tehtiin keinolla millä hyvänsä – eli loppujen lopuksi kansanmurhana atomipommien avulla. Ideana oli jakaa Korea Ranskan ja Englannin kanssa, mutta nämä kieltäytyivät.

1945 elokuussa Neuvostoliiton joukkojen vallattua Mantšurian ja Korean ja valmistautuessa Japanin miehitykseen Yhdysvallat ehdotti Korean jakamista kahtia 38° leveyspiirin kohdalta. Neuvostoliitto sanoi suostuvansa, jos Japani jaettaisiin myös kahtia, mihin Yhdysvallat taas ei suostunut. Viikko Japanin antautumisen jälkeen Seoulissa perustettiin korealaisten toimesta Korean kansantasavalta- Yhdysvallat vastusti tätä, koska se ei saanut määrätä maassa ja kommunistit olivat maan hallituksessa edustettuina. Tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ei saisi riistettyä voittoja Koreasta, jonka miehittämiseksi se oli vuosia taistellut.

Sen sijaan Yhdysvallat perusti Etelä-Koreaan miehityshallinnon, joka säilyi vuoteen 1948. Johtoon valittiin japanilaisten kanssa toimineita kollaboraattoreita, rikkaita maanomistajia, teollisuuskapitalisteja ja kompradoriporvaristoa. Väestö vastusti tätä miehitystä vielä laajemmin kuin Japanin miehitystä, koska Yhdysvallat jatkoi “japanilaista miehitystä ilman japanilaisia”. Vuoteen 1948 mennessä valtaosa kylistä oli sissien hallussa. Maan uudelleenjakoa, kollaboraattoreiden poistamista maan johdosta ja yhtenäistä Koreaa vaadittiin koko maan alueella. Korea oli pitkälle teollistunut valtio tässä vaiheessa, mikä olisi ollut välitön hyöty kansantasavallalle. Kiinan ja Venäjän tavoin maata ei tarvitsisi edes ensin teollistaa.

Tähän reaktiona Yhdysvaltojen sotapoliisi ampui kaikki kapinalliset ja vasemmistolaiset. 200 000 korealaista pidätettiin pohjoisen sympatioista. Vuonna 1949 30 000 korealaista oli vankiloissa ja 70 000 keskitysleireillä. Etelä-Korean nukkehallitus lupasi talonpojille ja kommunisteille ruokaa ja rauhansolmimista, jolla sai houkuteltua asevoimien luokse valtaosan Etelä-Korean vastarinnasta ja tappoi muutamassa viikossa satojatuhansia kommunisteja tai sellaiseksi epäiltyjä. Etelä-Korea alkoi olla identtinen 20–30-lukujen Italian kanssa.

Pohjois-Korean sissit toimivat itsenäisesti ilman Neuvostoliiton apua. Tämä antoi sisseille vapaat kädet pyörittää pohjoisessa omaa hallintoaan, joka muodostikin oman hallintonsa 9.9.1948. Johtoon nostettiin Kim, Neuvostoliiton vastalauseista huolimatta. Pohjois-Korea oli tukenut Kiinaa sen sisällissodassa ja linkit sinne olivat vahvemmat kuin Neuvostoliittoon. Vuonna 1949 perustettiin Korean työläisten puolue yhdistämällä Uusdemokraattinen puolue (kansallisen porvariston puolue) ja Kommunistinen puolue (työväen ja talonpoikien puolue).

Korean sota alkoi historiankirjojen mukaan vuonna 1950, mutta korealaisille se oli alkanut jo vuonna 1910 tai viimeistään 1945. Korean sota oli sota kansallisen vapautuksen ja uuskolonialismin välillä. Pohjoiselle kyseessä oli itsenäisyys- ja vapautustaistelu, Etelää siihen ajoi eliitin halu saattaa maa Yhdysvaltain miehityksen alle. Osapuolet eivät pitäneet 38° leveyspiirin rajaa virallisena rajana, koska kyseessä oli sisällissota. Yhdessäkään sisällissodassa osapuolten välillä ei ole valtion rajoja.

Pohjoisen valuessa etelään kansankomiteat perustettiin uudelleen ilman vastustusta. Neuvostoliiton ja Kiinan puuttuessa YK:sta YK oli käytännössä Yhdysvaltojen jatke, ja Yhdysvallat saikin YK:n tuen Korean sotaan. Yhdysvaltojen sotilaat tappoivat vajaassa kolmessa vuodessa yli kolme miljoonaa korealaista, mikä oli 20% koko maan väestöstä ja melkein puolet pohjoisen väestöstä, sekä pommittivat maan tasalle 97 % pohjoisen infrastruktuurista, eli kaikki tiet, tehtaat, talot ja pellot. Kaikki kylät poltettiin maan tasalle. Koulut, tehtaat, sairaalat ja iso osa väestöstä siirrettiin kirjaimellisesti maan alle.

Pommeja pudotettiin enemmän kuin toisen maailmansodan aikana kaikki osapuolet pudottivat yhteensä, ja napalmia pudotettiin enemmän kuin Vietnamin sodassa. Sotimisen laannuttua 1953, Yhdysvallat vielä tuhosi pohjoisesta padot tuhoten näin 75 % viljelmistä, mikä johti mittaviin nälkäkuolemiin. Yhdysvallat suoritti kolmen vuoden aikana runsaasti sotarikoksia, käytti kemiallisia ja biologisia aseita, suoritti tuhansien siviilien joukkosurmia kerrallaan, joukkoraiskauksia jne. Tavoitteena oli nimenomaan siviileihin kohdistuva terrori, ei sotiminen sotavoimia vastaan.

Aselepo julistettiin 1953 ja sotimisen rauhoituttua Pohjois-Korea aloitti jälleenrakennuksen. 1954–56 maa rakennettiin sotaa edeltävälle tasolle. Pääpaino oli raskaassa teollisuudessa, joka taas tuki maaseudun teollistamista ja asukkaiden ruokkimista. Teollisuus kasvoi 25 % vuodessa seuraavan 10 vuoden ajan ja 14 % vuodessa vuosina 1965–78. Tämä kasvu oli huomattavasti nopeampaa ja tehokkaampaa kuin Etelä-Koreassa.

Etelä-Koreassa nukkepresidentti Rhee oli pakotettu vasemmiston toimesta maanpakoon vuonna 1960 ja ensimmäiset länsimaiset vaalit pidettiin. Uusi presidentti ehdotti välien solmimista Pohjois-Korean kanssa, ja Pohjois-Korea ehdotti Koreoiden federaation perustamista. Vuotta myöhemmin Park Chung Hee suoritti Etelä-Koreassa vallankaappauksen ja aloitti laajan oikeistoterrorin, maan antikommunismi saavutti Natsi-Saksan, Mussolinin Italian ja Japanin imperiumin tason.

70-luvun taitteessa Pohjois-Korea oli niin paljon Etelä-Koreaa edellä, että Japani ja Yhdysvallat aloittivat Etelä-Korean talouden massiivisen rakennustyön. Ainoat kerrat historiassan kun imperialistit ovat näin tehneet, ovat olleet “Aasian tiikereiden” kohdalla. Tuohon aikaan Etelä-Koreassa oli lähinnä hikipajoja, laaja köyhyys, slummeja, rikollisuutta yms. Maa laskettiin käytännössä kolmannen maailman maaksi. Aluksi Japani antoi avustusta Etelä-Korean 4 vuoden viennin verran sotakorvauksina, ja Yhdysvallat antoi miljardi dollaria siitä hyvästä, että Etelä-Korea oli tapattanut 50 000 eteläkorealaista sotilasta Vietnamissa. Summa oli 8 % Etelä-Korean BKT:sta. Yhdysvaltain armeija ryhtyi tilaamaan pääasiassa Etelä-Koreasta tuotteita. Toyota käytännössä rakensi Hyundain ja teki siitä monialaisen konglomeraatin. Samsung rakennettiin samoin ulkopuolisen avun voimin. Yhdessä Samsung ja Hyundai muodostavat n. puolet Etelä-Korean taloudesta, ja niillä on runsaasti poliittista valtaa talouteen ja työläisten oloista ja eduista päättämiseen.

Vuonna 1956 Pohjois-Korean Kim vältti Neuvostoliitolle ja Kiinalle myönteisten johtajien nostamisen hänen tilalleen. Tässä Kimin apuna olivat nationalistit. Pohjois-Korea teki lukuisia poliittisia ja taloudellisia virhearvioita. 60-luvun alussa Pohjois-Korea luotti Kiinaan Kiinan–Neuvostoliiton välirikossa, minkä takia Neuvostoliitto katkaisi kaikki yhteydet Pohjois-Koreaan hidastaen maan talouden kasvua. Vuonna 1966 Pohjois-Korea taas katkaisi välit Kiinaan kulttuurivallankumouksen takia, jota sen johto piti trotskilaisena ultravasemmistolaisena opportunismina. Pohjois-Korea yritti pärjätä sivussa Kiinasta ja Neuvostoliitosta ja pyrki kehittämään omaa riippumattomuutta korostavaa Juche-aatettaan, jota se hyödynsi pyrkiessään valta-asemiin Sitoutumattomien maiden liikkeessä. 70-luvulla Pohjois-Korea joutui suuriin velkoihin lainattuaan rahaa ja materiaalia lännestä. 80-luvun puolessavälissä Etelä-Korean talous ohitti Pohjois-Korean. On kuitenkin mainittava, että Pohjois-Korealla oli edelleen joissain asioissa parempi elintaso: mm. lastenhoito, naisten asema, ilmainen asuminen, terveydenhuolto ja korkeampi eliniänodote.

Pohjois-Korea sai hetkeksi Neuvostoliiton takaisin kauppakumppanikseen, mutta menetti sen 80-luvun lopulla. Samalla lakkasi myös öljykauppa. Ilman öljyä ei voitu käyttää maatalouslaitteita ja lisäksi 90-luvulla oli monta luonnonkatastrofia, jotka johtivat nälänhätään, koska maatalouslaitteita ei voitu käyttää. Muun muassa vuosina 1994–98 tulvien seurauksena kuoli 240 000 pohjoiskorealaista.

Pohjois-Korea aloitti ydinvoimalan rakentamisen vuonna 1987, samaan aikaan kuin Etelä-Korea ja Japani, mutta rakentaminen tyssäsi pian Neuvostoliiton-kaupan katoamiseen.Sotilaallisen uhan kasvu nosti armeijan osuutta taloudesta. Vuonna 1993 Yhdysvallat uhkasi ohjaavansa aiemmin Neuvostoliittoon kohdistetut ohjukset suoraan Pjongjangiin.

90-luvun alussa Pohjois-Korea ilmoitti rakentavansa ydinohjusta, jonka tuhovoima riittäisi tuhoamaan suurenkin kaupungin sekä valtaosan 40 000 Yhdysvaltain sotilaasta. Näiden suunnitelmien avulla Pohjois-Korea sai aikaan uudet neuvottelut Yhdysvaltojen kanssa. Ydinvoimala suljettiin ja öljyä ruvettiin myymään taas Pohjos-Korealle. Yhdysvallat uskoi Pohjois-Korean talouden romahtavan 90-luvulla, mutta se selvisi ja on kasvanut siitä lähtien tasaisesti useamman prosentin vuosivauhtia.

Pohjois-Korea on sittemmin nostanut talouttaan myymällä ballistisia ohjuksia, joiden esittelyä viime vuosien testit ja sotilaallinen pullistelu on osittain ollut. Samoin pitkään ulkomaisesta avusta riippuvainen Pohjois-Korea piti show’ta yllä, jotta länsimaat eivät unohtaisi sitä kuten muita köyhiä maita. 9/11 jälkeen Yhdysvallat päätti lisätä sotilasuhkaa, jotta Pohjois-Korean talous romahtaisi siihen reagoimiseen.

70 % maan väestöstä on proletariaattia, loput viljelijöitä. Kollektiivista viljelyä on vähennetty ja erikoistalousalueita perustettu. Demokratia on hyvin samanlainen kuin Kuubassa, jossa edustajat voidaan mm. äänestää johtoon ja sieltä pois. Teknikot ja tehtaanjohtajat ovat saaneet etuoikeuksia.

Pohjois-Korea luopui viittauksista marxismi-leninismiin vuonna 1992 ja kommunismista 2009. Tilalle on nostettu Juche-aate. Sosialismiin viitataan yhä maan perustuslaissa, mutta ei täsmennetä, mitä sillä tarkoitetaan. Juche pohjaa omavaraisuuteen, rotuoppiin ja suurmiesmyyttiin. Pohjois-Korea hylkäsi marxismin, koska marxismin mukaan kansa ja vain kansa on historiaa eteenpäin vievä voima, kun taas Juchen mukaan Suuri Johtaja on kansan tahdon ruumiillistuma. Pohjois-Korea on ollut sitoutumaton vasemmistoliikkeiden suhteen, poikkeuksena tuki sinhaleeseille tamilien vapautusliikkeen kukistamiseksi Sri Lankassa.

Pohjois-Korea on historiansa tuote: Japanin miehitys, 30-luvulta alkanut sissisota, Yhdysvaltojen miehitys, maan jakaminen kahtia YK:n lipun alla ja yksi 1900-luvun suurimmista kansanmurhista, Neuvostoliiton kaatuminen ja Kiinan imperialismi…

Pohjois-Korea kohtaa paljon propagandaa, enimmäkseen sovinistista ja äärimmäisen rasistista. Hyvin vähän tiedetään Pohjois-Koreasta, mutta enemmän kuin väitetään ja eri asioita kuin Etelä-Korea julistaa. Pohjois-Korea oli inspiraatio 60–70-lukujen sosialistisille liikkeille. Che Guevara ihasteli Pohjois-Koreaa vieraillessaan siellä vuonna 1965, ja Mustat Pantterit pitivät sen kanssa tiiviisti yhteyttä vuosina 1969–71. Pohjois-Korea on kansallisen porvariston hallitsema, mutta edelleen Yhdysvaltain imperialismia vastaan.

Etelä-Korean hallitus on edelleen sama Yhdysvaltojen perustama miehityshallitus ja sen armeija on Yhdysvaltojen käsissä. 80-luvun lopulle asti maan johdossa olivat samat kenraalit ja byrokraatit jotka olivat johdossa japanilaismiehityksenkin aikaan. Etelä-Koreassa on 40 000 Yhdysvaltain sotilasta, näiden sotilastukikohtia ja runsaasti näiden sotakalustoa.

Kuuba

Koska Jumalaa ei ole, oli sokerin vastuulla luoda Kuuba. Mutta ennen sokeria saarella asui taínoja, guanajatabeyta ja ciboneyta. Nämä kansat olivat pääosin viljelijöitä. 1400-luvun lopulla saarelle tulivat eurooppalaiset Kolumbuksen johdolla ja tuhosivat saaren asukkaat pakkotyöhön ja sairauksiin. Eurooppalaiset siirtomaaisännät toivat sokeriruo’on Intiasta Karibialle 1500-luvulla, samalla tuoden mukanaan afrikkalaiset orjat, jotka pakotettiin pilkkomaan näitä. Yhdessä nämä auttoivat eurooppalaisen kapitalismin nousussa: sokeri muutettiin rahaksi Euroopassa, raha muutettiin orjiksi Länsi-Afrikassa ja Afrikasta orjat vietiin Kuubaan.

Vuoden 1793 Haitin orjakapinassa orjat ajoivat maasta ranskalaiset siirtomaaisännät, joista suurin osa pakeni Kuubaan. Orjia tuotiin maahan erityisesti vuoden 1820 kansainvälisen orjakaupan kiellon jälkeen, koska 1800-luvulla oli suuri sokeribuumi, joka pakotti nostamaan Kuuban sokerituotantoa suuresti. Orjat elivät sokeripelloilla keskimäärin 7 vuotta ja kuolivat sitten rasitukseen, joten uusia orjia piti saada jatkuvasti. Eurooppalaisia oli vähän, ja köyhät eurooppalaiset viljelivät kahvia ja tupakkaa. Eurooppalaisia tuli vasta 1800-luvun lopulla tuoden mukanaan pakkotöihin kiinalaisia, jukatanin alkuperäisasukkaita, jamaikalaisia ja haitilaisia. Lopulta orjuus lakkautettiin vuonna 1886.

Kuubassa orjakapinoita oli erityisesti vuosina 1795–1844. Vuonna 1868 alkoi 10-vuotinen vapaustaistelu, jonka seurauksena Espanja lähetti 250 000 sotilasta Kuubaan. Vuonna 1880 alkoi uusi kansannousu, joka tukahdutettin ja vuonna 1895 mustista ja valkoisista köyhistä koostuvien sissien kansannousu aloitti uuden sodan, joka onnistui…

…kunnes Yhdysvallat julisti samaan aikaan sodan Espanjalle ja valtasi siltä Kuuban, Puerto Ricon, Guamin ja Filippiinit. Yhdysvaltojen Kuuban valtauksen taustalla oli ajatus estää uuden “n*tasavallan” syntymistä Karibialle. Yhdysvaltojen armeija miehitti saarta vuodet 1898–1902 ja kirjoitti uuden perustuslain, joka antoi Yhdysvalloille vapaat kädet maan asioihin. Nämä antoivat pienviljelijöiden maat suuryrityksille sokerin viljelemistä varten ja miehitti muutamia vuosia kerrallaan saarta tämän onnistumiseksi, vuosina 1906–09, 1912–15 ja lopulta 1917–22 jolloin he perustivat pysyvästi Yhdysvalloille myötämielisen Kuuban nukkehallinnon ja -armeijan. Samalla Yhdysvallat valtasi Guantamon itselleen sotilastukikohdaksi.

1920-luvun siirtolaiset toivat mukanaan vallankumouksellisen marxismin ja Kuuban kommunistinen puolue syntyi. Puolue johti onnistuneesti lakkoja ja taisteluita aina pienimuotoisiin kansannousuihin 1920- ja 30-luvuilla. Kominternin kansanrintamataktiikka 1935 johti puolueen talonpoikien ja proletariaatin hylkäämiseen fasisminvastaisessa taistelussa ja oikeistodiktaattori Batistan hallitukseen menemistä sekä yhteistyötä tämän kanssa. Sodan loputtua Batista hylkäsi puolueen. Puolue ei enää tässä vaiheessa kannattanut sosialismia vaan “jeffersonilaista demokratiaa”. Batistan hallintoa vastustivat talonpoikien ja proletariaatin lisäksi kansallinen porvaristo, erityisesti “colonot”, eli maaseutukapitalistit ja maanvuokraajat. Suurkapitalistit rajoittivat näitä keskisuuria kapitalisteja.

Fidel Castron isä oli Espanjasta muuttanut colono ja Fidel opiskeli lakimieheksi maassa, jossa oli kymmenen kertaa enemmän lakimiehiä kuin agronomeja. Kommunistinen puolue ei ottanut kansallista porvaristoa tuekseen, vaan kansallinen porvaristo otti kommunistisen puolueen työkalukseen. 1950-luvulla pikkuporvaristosta oli tullut tyytymättömin luokka, tämä käsitti 25 % väestöstä. Siihen kuului kymmeniätuhansia yrittäjiä ilman yrityksiä, myyntimiehiä ilman myyntiä, opettajia ilman oppilaita, arkkitehtejä ja insinöörejä ilman töitä jne.

Koska kommunistinen puolue ei taistellut Batistaa vastaan, perusti Castro Batistan vastaisen liikkeen, jonka pohja oli pikkuporvaristossa ja tavoitteena sama “jeffersonilainen demokratia” kuin kommunistisella puolueella, vain toimintatapa poikkesi. Puolue hyökkäsi 1952 armeijan varikolle kohdaten tappion ja joutuen pidätetyksi. Liike uudelleennimettiin Heinäkuun 26. päivän liikkeeksi, varikolle kohdistuneen iskun päivämäärän mukaisesti. Kaksi vuotta myöhemmin Batista vapautti vangit kansalaisten liennyttämiseksi, Castro lähti Meksikoon ja suunnitteli kansannousua, jonka toteutti vuonna 1956, kun Castro ja n. 80 sotilasta nousi maihin Kuubassa. Seurasi 3 vuotta taistelua ja ns. foco-strategian hyödyntämistä, jossa pieni sissijoukko etenee alueelta toiselle, aiheuttaen vastapuolelle jatkuvia tappioita. Focossa ei otettu huomioon 1) kommunistisen puolueen roolia kansan ja kaupunkien organisoimisessa, organisointityötä hoitivat lähinnä älymystö ja pikkuporvaristo, 2) kansan tukea sisseille ja 3) kansansodan spontaania nousua focoilijoiden kipinästä, sillä talonpojat olivat hanakimpia nousemaan aseisiin koska heillä ei ollut mitään menetettävänään. Batistan armeijasta valtaosa oli talonpoikia, jotka eivät halunneet taistella toisia talonpoikia vastaan

Vuonna 1959 Castron joukot valtasivat Havannan. Yhdysvallat oli hylännyt tuen Batistalle sodan lopulla. Castro meni “hyväntahdon kiertueelle” Yhdysvaltoihin, jossa hän julisti, etteivät he ole kommunisteja, ja haluavansa Yhdysvaltojen sijoituksia maahan, nimenomaan teollisuuteen. Yhdysvallat ei tykännyt Castron kolonialisminvastaisesta asenteesta ja mafian poisajamisesta, sekä sokeripeltojen ja -myllyjen kansallistamisesta. Vuonna 1960 alkoi ensimmäinen agraariuudistus, josta Yhdysvallat suuttui Kuuballe lisää. Kapinallishallinto oli kehittynyt uudeksi hallitukseksi ja saanut käsiinsä maan avainalat. Vuonna 1961 Yhdysvallat aloitti Sikojenlahden maihinnousun, joka epäonnistui. Samana vuonna Neuvostoliiton delegaatio vieraili Kuubassa ja julisti tukensa ja antavansa ohjuksia maan puolustamiseksi. Castro julisti Kuuballe sosialistista tulevaisuutta ja sanoi aina olleensa marxisti-leninisti, sitä ei vain ollut kehdannut sanoa ääneen sota-aikaan mahdollisen tuen kaventumisen takia. Kansa oli innoissaan ideasta siirtyä sosialismiin. Pellot ja myllyt jaettiin talonpojille, sähkönhintaa, vuokria ja muita hintoja pienennettiin, tuhansia työttömiä työllistettiin rakentamaan sairaaloita, teitä, kouluja jne. Laaja lukutaitokampanja aloitettiin ja monia muita kansanjoukkojen taakkaa vähentäviä uudistuksia tehtiin, vieden kansanjoukkojen tarmon käytäntöön.

Samoin kuin foco-strategia esitti, että muutaman oikeamielisen johtamana muutetaan koko maa tai manner, niin sama heijastui politiikkaan. Sen sijaan että oltaisiin lähdetty pitkälle ja raskaalle sosialismin tielle, haluttiin välittömiä uudistuksia. Johto samaan aikaan elätteli sorronvastaisia unelmia, mutta ei riistonvastaisia, peläten työväenluokkaa. Johdosta tuli urapoliitikkoja, jotka näkivät itsensä valaistuneina johtajina, joilla oli kansanjoukkojen etu sydämessään ja tietävänsä näitä paremmin mitä tehdä. Foco-strategia epäonnistui kaikkialla muualla, missä sitä kokeiltiin.

Revisionistisen linjan noustessa pintaan, muuttui myös poliittinen linja. Imperialistisen ryöstön kierouttama talous piti muuttaa, mutta ilman kansanjoukkoja ja luokkataistelua. “Uuden ihmisen” retoriikasta huolimatta asiat, eivät ihmiset, olivat etusijalla. Jotta kuubalainen “sosialismi” voisi kehittyä, piti tuotantokyky hankkia ulkomailta. Ei pidä päästä vain eroon kapitalisteista, maanomistajista, riistäjistä vaan on päästävä eroon kaikista yksityisistä tuotantosuhteista, erosta maaseudun ja kaupungin välillä ja henkisen ja ruumiillisen työn välillä. Tätä Kuubassa ei toteutettu.

Kolonialistisen ja imperialistisen perinnön, kapitalistisen tuotantosuhteen purkaminen olisi vaatinut pääsemistä eroon sokerituotannosta. Kuuba päätti ostaa sosialismin kiinnittämällä maan osaksi Neuvostoliiton taloutta. Castron mukaan vallankumouksen pääongelma ratkaistavaksi oli nostaa tuotantoa riittävästi kommunismiin siirtymistä varten. Siksi siirryttiin tehostamaan sokerin tuotantoa, nyt Neuvostoliiton eikä enää Yhdysvaltojen tarpeisiin. Kuuban tuki maailmalla oli alisteinen sille mitä Neuvostoliitto halusi. Kuuba tuki lähinnä Neuvostoliiton apua saavia maita, kuten Vietnam, Bangladesh, Angola…

Koska suurin osa Kuuban viljelymaista oli laitettu sokeriruo’on kasvatukseen, ruoka piti tuoda ulkomailta ja oli siksi kallista. Työläiset ja talonpojat söivät lähinnä papuja ja riisiä. Maataloutta kehitettiin ja monipuolistettiin. Tämä vapautti resursseja teollistamiseen ja koulujen, sairaaloiden ja muiden projektien toteuttamiseen. 1960-luvun alussa Yhdysvallat sulki Kuuban sokerikaupan. Neuvostoliitto rupesi ostamaan sokeria maailmanmarkkinoita suuremmalla hinnalla ja myi eteenpäin liittolaisilleen vielä isommalla hinnalla. Lainat piti käyttää laitteiden ostamiseen Neuvostoliitosta, joita myytiin Kuubaan huomattavasti isommalla hinnalla kuin muualle. Sokerin kasvatusta ja myyntiä pystyi tekemään heti, teollistaminen ja maatalouden monipuolistaminen olisi vienyt kauan aikaa. Mieluummin Kuuba lisäsi sokerintuotantoa ja osti rahalla ruokaa. Castron mukaan oli halvempaa ostaa traktoreita Neuvostoliitosta kuin valmistaa niitä itse.

Kiina lainasi rahaa Kuuballe maan tuotannon monipuolistamiseen 60-luvulla, mutta lopetti tämän Castron ilmoitettua, että Kuuba haluaa tuottaa vain sokeria. Kiina lähetti riisiä Kuubaan, jolloin Kuuba lakkautti riisiviljelmiään ja istutti tilalle sokeriviljelmiä samassa suhteessa, jolloin riisin määrä per asukas ei kasvanut. Castro syytti Kiinaa “taloudellisesta pakotuksesta” ja syytti Maoa liian vanhaksi maan johtoon. Castro itse pysyi maan johdossa vieläkin vanhemmaksi.

Pienyrittäjiä ja -viljelijöitä jäi maahan, tuotannon ja maatalouden osuuskunnallistaminen, kollektivisointi ja sosialisointi jäi tekemättä. Kansallistaminen ei ole vielä sosialisointia. 60-luvun lopulla sokerituotanto jäi liian pieneksi, jolloin kansallistettiin hot dog-kojuja, kauppoja ja baareja “vastavallankumouksellisten pitäminä” ja lähetettiin näiden työntekijät pelloille töihin. Osa pakeni maasta.

Tehtaita, valtiontiloja, hot dog-kojuja jne. ei koskenut suunnitelmatalous. vain sokerintuotanto oli suunniteltua, ja kaikki muu toiminta tuki tätä. Tätä varten vaadittiin runsaasti vapaaehtoistyötä, joka oli pois työläisten, opiskelijoiden ja virkailijoiden omasta työajasta. Vapaaehtoistyötä piti kuitenkin tehdä tietty määrä, jotta sai tiettyjä tuotteita, kuten jääkaappeja. Vapaaehtoistyö oli teholtaan 10 % palkkatyöläisten tehosta, mutta ainakin se oli ilmaista. Lisäksi 30 % taloudesta sijoitettiin pääoman investointiin, sokeriviljelmien rakentamiseen, traktoreiden ostamiseen näille pelloille ja satamien sekä rautateiden rakentamiseen sokerin kuljettamista varten. Vuosi vuodelta piti laittaa enemmän ja enemmän työläisiä sokerin keräämiseen, jopa rakennustyöläiset joutuivat jättämään rakennukset puolivalmiiksi. Kuuba lupasi pystyvänsä tuottamaan 10 miljoonaa tonnia sokeria vuonna 1970, minkä jälkeen taloutta voisi vapauttaa. Kuuba jäi tavoitteesta ja velkaantui vielä entisestään Neuvostoliitolle

Vuonna 1970 luvut parlamentissa olivat 40 % (urapoliitikot) ja 10 % (työläisaristokratia). Seurasi yli vuosikymmen talouden “rationalisointia”, joka ei poistanut talouden pysähtyneisyyttä. Maitoa, lihaa ja muita ruokatuotteita vähennettiin, hintnoja nostettiin. 1980-luvun lopulla Kuuba teki Neuvostoliiton kanssa epätoivoisia sopimuksia. Kuuba myi sokeria, osti öljyä ja myi sitä edelleen, näiden maailmanmarkkinahinta kuitenkin laski jatkuvasti. Pian Neuvostoliitto romahti ja Kuuban talous joutui kurimukseen. Kun vuonna 1959 10% pääkaupungin asukkaista työskenteli seksityöläisinä ja vuodessa kävi 300 000 turistia, niin vuonna 1988 kävi saman verran turisteja ja rakennustyöt keskittyivät luksushotelleihin ja turistien palvelemiseen. Castro julisti turismin tuottavammaksi kuin öljyn tai sokerin, alkoi “turistroika”.

1990-luvulla alkoi talouden uudistaminen, joka sementoi porvarillisen vallankumouksen. Vuonna 1989 Neuvostoliiton kaupan katoamisen myötä 80% viennistä ja tuonnista katosi, erityisesti öljykauppa. Nälänhätä kasvoi, mikä sai Yhdysvallat kiristämään kauppasaartoa entisestään, toivoen hallituksen kaatuvan tähän. Vuonna 1994 perustettiin kaksoistalous, Kuuban peso ja Kuuban vaihdettava peso (riippuvainen Yhdysvaltain dollarista) virallistettiin. Tämä on muodostanut tuloeroja, sillä turistien kautta dollareita saavat ovat paljon varakkaampia. Vuonna 1999 Venezuelassa valtaan noussut Chavez tuki Kuubaa, mutta 2010-luvulla Venezuelan talouden sakatessa tämän tuki on ehtynyt. Kuuba on vapauttanut kotimaisen yksityisyrittäjyyden. Yhdysvallat on viime vuosina pyrkinyt normalisoimaan suhteensa Kuubaan ja perusti 2015 suurlähetystön Havannaan.

Kuuba ei ole siirtomaa, muttei myöskään sosialistinen. Tuotantoa ohjaa tuotto, ja tehokkuus on päivän sana. Työläiset saavat palkkaa sen mukaan, kuinka “tuottava” heidän alansa, valtionyritys tai tuotantoprikaati on. Puolueen johdossa ovat urapoliitikot ja työläisaristokraatit, proletariaatti on aliedustettuna. PK-yritykset on viime vuosina laillistettu, ja valtio tukee näitä, kauppayhteyttä Yhdysvaltoihin on availtu. Elintaso ja tuloerot ovat kasvamassa räjähdysmäisesti. Tähän asti Kuuba on pystynyt Pohjoismaiseen tasoon elintason suhteen, täysin ilman imperialismia ja vähäisellä riistolla. Tämä on suuressa vaarassa. Kuuban johto on toiminut hyvin vahvalla käskylinjalla ja Kuubaa ei ole koskaan johtanut vallankumouksellinen proletariaatti. Kuuban linja Kiinan suhteen on ollut selkeä – Kuuba vastusti Kiinan kulttuurivallankumousta, mutta vuonna 1989 Kuuba tuki Tiananmenin verilöylyä.

Sosialismin puutteesta huolimatta, Kuuba on onnistunut monissa asioissa kiitettävästi. Ei-kommunististen kansallisten vapauttajien (kuten Touré, Nkrumah, Sankara, Bishop, Connelly ja IRA, ETA jne.) joukossa Castro on yksi suurimmista. Maasta heitettiin heti vallankumouksen alussa ulos mafia ja jenkki-imperialismi, terveydenhuolto ja koulutus kukoistivat, maa antoi massiivisen tuen kolmansille maille ja vasemmistolaisille suhteessa maan kokoon.
Vaikka LGBTQ+-väen oikeudet olivat huonossa jamassa vallankumouksen alkuvuosina, teki maa vuonna 1979 massiivisen itsekritiikin ja oikaisukampanjan, jonka jälkeen maa on ollut monissa asioissa ensimmäisenä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien toteuttamisessa ja konkreettisen pohjan luomisessa näille. Osallistuminen Angolan sotaan auttoi apartheidin lakkauttamisessa Etelä-Afrikassa. Maan lääketuotanto on yksi maailman suurimpia, satojatuhansia lääkäreitä ja muuta hoitohenkilökuntaa on ollut alistetuissa maissa auttamassa. Vaikka keskitulot ovat n. 30 dollaria kuussa, valtio maksaa kokonaan tai lähes kokonaan asumisen, sähkön, veden, kaasun, ruoan ja koulutuksen.

Yhteenveto

Sosialismin määritteleminen

Sosialismi on vain siirtymävaihe kapitalismista kommunismiin. Siinä käydään linjataistelua kommunistisen ja kapitalistisen linjan välillä. Siksi ei voida sanoa, että jokin maa on sosialistinen sen takia, että siellä on joitakin sosiaalisia myönnytyksiä, tai nimellisesti kommunistinen puolue vallassa. Niin sanotut Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät ole sosialismia, eivätkä ole koskaan olleet, vaikka ovatkin saaneet myönnytyksinä joitakin työväenluokkaa helpottavia uudistuksia.

Ainakin 1900-luvun alusta asti on ollut selvää, että taloudellisesti alikehittyneiden maiden on mahdotonta murtautua ulos alikehittyneisyyden tilasta ja kehittää talouttaan laajalla, pitkäjänteisellä ja monipuolisella tavalla – paitsi sosialistisen vallankumouksen kautta, kuten Neuvostoliiton ja Kiinan esimerkit osoittavat.

Koska sosialismia on kokeiltu onnistuneesti monissa eri maissa ja kulttuureissa, monissa eri tilanteissa, monella eri tavalla, on tieteellisen sosialismin määrittelykin tarkentunut. Siksi emme voi vaatia sosialismilta enää samaa kuin Marx tai edes Lenin vaati, vaan vielä enemmän.

Sosialismin määrittelyssä on kuitenkin kolme periaatetta, joita ovat käyttäneet niin Marx, Lenin kuin Maokin. Sosialismia on silloin kun täyttyvät:

1) Taloudellinen aspekti: Yhteiskunta, jossa talouden perusperiaatteena on “jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle töidensä mukaan”, erotuksena kommunismista, jossa “jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Koko kansan valtiollisen omistuksen on hallittava taloudellista elämää sosialistisen suunnittelun mahdollistamiseksi, mutta myös muita omistusmuotoja esiintyy, kun ne eivät rajoita sosialismia. Tämä ei ole vain valtiollista omistusta, vaikka proletaarisen valtion ja sosialistisen suunnittelun tärkeys ovat tärkeitä sosialistisen talouden aspekteja. Koko kansan omistus taloudellista elämää hallitsevana omistusmuotona toteutuu yleensä valtionomistuksena.
2) Poliittinen aspekti: Varsinainen poliittinen valta ja käskyvalta on proletariaatilla ja sitä laajemmilla kansanjoukoilla, joita proletariaatti johtaa muodostaen itse kansan syvimmät joukot.
3) Muuntumisen aspekti: Sosialismi on dynaaminen ja epätasainen siirtymävaihe kapitalismin ja kommunismin välillä, koska luokkataistelu jatkuu sosialismissa.

On olemassa myös muita asioita, joilla määritellä sosialismia, kuten kansanjoukkojen hyvinvointi sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä ja kapitalistisen arvolain yhä enenevä rajoittaminen. Ei pidä olla liian tiukka näiden kolmen kriteerin seuraamisessa. Tärkein kuitenkin on toinen kriteeri, eli mikä luokka on johdossa ja kehittyykö vai taantuuko yhteiskunta.

Tämän perusteella voidaan esimerkiksi sanoa, että Venäjä ei ollut välittömästi vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen sosialistinen. Kuitenkin vallankumous oli sosialistinen ja maa oli sosialistinen, koska sitä johti työväenluokka ja kommunistinen puolue, jotka rakensivat sosialismia, eli suuntasivat sitä kohti. Sotakommunismin ja NEP-kauden kaltaisten hidasteiden jälkeen voidaan sanoa Neuvostoliiton olleen kaikilla kriteereillä sosialistinen ja siirtynyt kommunismin rakentamiseen. 1930-luvulla tämä kuitenkin hidastui ja lähestulkoon pysähtyi, Maon myöhemmän kritiikin mukaan Stalin tuntui “kadottaneen suunnan”. Tavallaan proletariaatin edut olivat edustettuina, tavallaan eivät. Puolueen sisälle kehittyi porvaristo, joka pääsi valtaan Stalinin kuoleman jälkeen “luokkana itsessään”.

Stalinin aikana Neuvostoliitto oli sosialistinen, mutta tämän aikakauden virheet (erityisesti Stalinin) johtivat siihen, ettei Neuvostoliitto ollut enää sosialistinen Hruštšovin kaapattua vallan, koska:
1) Sitä johti puolueen sisällä kasvanut uusi porvaristo
2) Enää ei ollut edes mahdollisuutta sille, että tämä hallinto menisi kohti kommunismia. Suunnitelmatalous ja valtiollinen omistus jatkuivat, mutta maata johti nyt uusi porvaristo omien etujensa mukaan, joten maa oli valtiokapitalistinen.

Sosialistinen talous

Ei ole olemassa “sosialistista markkinataloutta”. Sosialisoitu tuotanto vaatii työvoiman ja tuotantovoimien vapaata liikkuvuutta. Markkinataloudessa työvoiman liikkuminen riippuu työvoiman ostamisesta ja myymisestä, sekä tuotantovälineiden liikkuminen tapahtuu vain “pääoma”sijoituksina.

Sosialismi ei ole vain idea, sanoja tai vallankaappaus. Se on yhteiskunnallinen vallankumous, jossa luokkien väliset suhteet muutetaan niin, että työväenluokka on tuotannon ja yhteiskunnan johtaja muutenkin kuin vain teoriassa, se johtaa kommunistisen puolueen kautta ja poliittinen valta on työväenluokalla – proletariaatin diktatuuri.

*Myös sosialismissa työväenluokan on otettava huomioon “tuottavuus”, mutta tuotto pysyy vanhan, kapitalistisen tuotantosuhteiden talouskategoriana. Yksinkertaisesti, työväenluokan on valtion kautta otettava huomioon rahalliset kustannukset sellaisissa asioissa, kuin asioiden tuottaminen (palkat, raaka-aineiden kustannukset jne.), tuotantokustannukset ja tavaroiden myyntihinta, joilla katetaan kulut ja tuotetaan lisäarvoa. *

Sosialismissa työväenluokan poliittinen linja, sen tietoiset päätökset puolueen ja valtion kautta, määrittelevät taloudellisen linjan, suunnitelman siitä mitä tuotetaan ja miten. Suunnitelman on otettava huomioon yhteiskunnan materiaaliset asiat (työläiset, olemassaoleva koneisto, raakamateriaalit jne.) joilla katetaan yhteiskunnan tarpeet – ruoka, vaatteet, koulut, uudet tehtaat ja tuotantolaitokset jne. Perustavana syynä on se että työväenluokka tunnistaisi voiton kriteerit, jotta se voisi käydä poliittista taistelua rajoittaakseen, hillitäkseen ja lopulta poistaakseen sen kokonaan. Talouden pohjaaminen “tuottavuuden kriteereihin” on kapitalismia, ei sosialismia. Sosialismin tavoitteena ei ole voitto tai tuotto.

Työväenluokka ei voi rakentaa sosialismia riippuvaisena ulkomaisesta avusta tai vaihdosta, oli se miten hyväntahtoista tahansa. Tämä siksi ettei sen päämäärä, kommunismi ja luokaton yhteiskunta, ole vain yltäkylläisyyden tavoittelua. Omavaraisuus, kansanjoukkojen luovan voiman vapauttaminen, järjestäytyminen ja luottaminen näihin on jokaisen maan ainoa keinoa päästä eroon kapitalismin kahleista. Sosialismissa työväenluokka pyrkii yhteiskunnan resurssien kaikkein tehokkaimpaan ja vähiten tuhlailevaan käyttöön.

Suomi ja sosialismi

Mitä tämä tarkoittaa Suomen oloissa? Se tarkoittaa sitä, ettei voida tyytyä vain “kansanvaltaisen hyvinvointiyhteiskunnan edistämiseen” ja eurokeskeisyyteen, kuten SKP vaatii. vaan yksityinen omistus täytyy lakkauttaa ja tuotantovälineet siirtää yhteiskunnalliseen, koko kansan omistukseen markkinoiden hävittämiseksi. (http://www.skp.fi/asiakirjagalleria/skpn-ohjelma)

Mitään “yhteiskunnan sosialistista uudistamista” tai “talouspolitiikan siirtämistä sosialistiseen vaiheeseen”, kuten KTP vaatii, ei voida tehdä ilman sosialistista vallankumousta. (http://www.ktpkom.fi/paakirjoitukset/ktp-on-tyovaenluokan-puolue/) (http://www.ktpkom.fi/asiakirjat/ktpn-periaateohjelma-2006/)

Imperialistien sotia ja miehitystä täytyy vastustaa. Suomi on imperialisti ja osa EU:n imperialistista liittoa. Maailman maista enemmistö on ei-imperialistisia ja edelleenkin on olemassa joitakin imperialisminvastaisia maita. Se ei kuitenkaan tee näistä sosialistisia. Sosialistisia valtioita ei tällä hetkellä ole, eikä niitä tule ilman sosialistista vallankumoustyötä.

Millaisia minimivaatimusten sitten pitäisi olla? Sosialismista on olemassa paremmin tietoa käytännön kokemusten kautta, joten on olemassa konkreettisemmin tietoa siitä mitä sosialismi on ja mitä sen pitää olla. Tarkastellessa mitä sosialismia ja kommunismia rakentaessa on saatu aikaan, voidaan tehdä jonkinlaista listaa vaatimuksista:

– Tuotantovälineiden yhteisomistus ja proletariaatin diktatuuri
– Yhteisomistus ja omavaraisuus
– Liikatuotannon puute
– Työvoima ei ole tavara, joten työmarkkinoita ei enää ole
– Tuotannon kehittäminen ja maiden teollistaminen, josta pohja muutokselle tietoisuudessa*
– Suunnitelmatalouden kautta hoidettu julkinen omistus ja suunnittelu
– Täystyöllisyys tai sen tavoittelu
– Pienet tuloerot
– Kielto tulojen hankkimiselle muuten kuin työn kautta (vuokrat, lisäarvon riisto, [mustan] pörssin spekulointi jne.)

– Feodalismin, puolifeodalismin, kolonialismin, uuskolonialismin, kapitalismin ja imperialismin kukistaminen sekä feodaalisen, puolifeodaalisen ja kapitalistisen luokan lakkauttaminen
– Maiden välinen kansainvälinen solidaarisuus niin lakko- kuin vapautusliikkeille
– Konkreettinen tuki sosialistisille ja vapaustaisteluille koulutuksen, tukialueiden, aseiden, neuvonannon jne. keinoin
– Itsemääräämisoikeus ja kulttuurien ja kansojen tukeminen

– Lyhyet työajat täydellä palkalla ja ylitöiden vähäisyys, työpäivän pituus on ollut kahdeksan tuntia, tai lyhyempi
– Runsaasti loma- ja vapaa-aikaa
– Eläkkeelle siirtyminen vielä terveenä ja täydellä eläkkeellä
– Verotuksen pienuus tai puuttuminen kokonaan
– Terveydenhuolto ja koulutus on taattu kaikille
– Sosiaali- ja terveyspuolella panostetaan erityisesti lääkäreiden ja opettajien määrään ja laatuun, jotta jokaisella opettajalla ja lääkärillä olisi riittävästi aikaa oppilaille ja potilaille
– Lastentarhojen, koulujen ja muiden oppilaitosten pienet ryhmäkoot ja koulutuksen maksuttomuus joka vaiheessa
– Vanhempainlomat täydellä palkalla
– Oikeus laadukkaisiin neuvolapalveluihin, päiväkotiin ja lastenhoitoon
– Lapsilisän maksaminen
– Miesten ja naisten välinen tasa-arvo talouden, valtion, kulttuurisen, sosiaalisen ja poliittisen elämän saralla, sekä tasa-arvoinen palkka
– Oikeus riittävään lepoon ja vapaa-aikaan
– Työturvallisuuteen ja koulutukseen panostaminen
– Kauneuskilpailuiden ja muun ulkonäkökeskeisyyden kieltäminen ja sitä vastaan toimiminen
– Tasa-arvo julkisuudessa (kuten media, oppikirjat jne.)
– Asuminen on lähes tai täysin ilmaista, vieden enimmillään joitakin prosentteja tuloista
– Ruoan ja muiden välttämättömyyksien hinta on mahdollisimman pieni
– Mahdollisimman halpa tai ilmainen julkinen liikenne, joka on myös mahdollisimman kattava ja tehokas

Lähteet:

Cuba: the Evaporation of a Myth—From Anti-Imperialist Revolution to Pawn of Social-Imperialism 1976 RCP-USA
Burn Down the Cane Fields!
Notes on the Political Economy of Cuba 1989-1990 Rudi Mambisa
Vietnam: Miscarriage of the Revolution 1979, RCP-USA

Do Publicly Owned, Planned Economies Work?
http://www.red-path.net/analysis/is-china-an-imperialist-country
http://sosialismi.net/blog/2011/11/28/tyolaisten-pakkoluovutus-ja-kiinan-tie-kapitalismiin/

Did Mao Really Kill Millions in the Great Leap Forward?


http://apjjf.org/-Charles-K.-Armstrong/3460/article.html

Understanding North Korea


http://www.stats.gov.cn/english/Statisticaldata/AnnualData/
http://blogs.worldbank.org/eastasiapacific/state-owned-enterprises-in-china-how-big-are-they

http://www.china-embassy.org/chn/
https://www.marxists.org/history/ussr/government/1928/sufds/index.htm
http://onestop.globaltimes.cn/
http://hqlenglish.blogspot.com/2015/10/chinas-soe-reform-privatization-or.html
stats.gov.cn
http://www.chinadaily.com.cn/business/2016-02/23/content_23607936.htm

This entry was posted in Arkisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply