Esipuhe 6: Identiteetti, identiteettipolitiikka ja politiikka, Osa I

Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.

Viime vuosina myös Suomessa on yleistynyt puhe identiteettipolitiikasta, idpolista, ja sen kategorioista. Idpolin juuret tulevat Yhdysvaltojen vasemmiston 1900-luvun kokemuksista, ja rakentavasta yrityksestä syventää sosialistista politiikkaa tunnistamalla ja ymmärtämällä paremmin sorron muotoja, jotta niitä vastaan voidaan taistella. Identiteetin kategoriasta on kuitenkin tullut umpikuja, kun äärioikeiston edustajat Atlantin molemmin puolin kutsuvat itseään identitääreiksi, idpolin kannattajiksi, ja käyttävät idpolin yleisesti käytettyjä termejä rakentaakseen ja uusintaakseen vanhoja sorron menetelmiä. Idpolin juuret ovat vallankumouksellisissa sosialistisissa ja kansallisissa vapautusliikkeissä, mutta miten ne ovat päätyneet liberaalien kautta äärioikeiston käyttöön? Onko idpolista mitään hyötyä? Mikä on kommunistinen vastaus idpoliin? Vastauksen löytäminen on aloitettava idpolin historiasta.

Ensimmäinen osa käsittelee pääasiassa yhdysvaltalaisia ilmiöitä. Identiteettipolitiikka on pääosin yhdysvaltalaista tuontitavaraa ja sen ymmärtämiseksi on tunnettava sen historian lisäksi nykypäiväinen muoto ilmiöstä.

Yhdysvaltojen vasemmisto 1900-luvun alussa

1900-luvun alussa yhdysvaltalaiset sosialistit kohtasivat ylivoimaisen moninaisuuden alan. Sosialistiset ja kommunistiset puolueet ja järjestöt koostuivat mm. palkkatyöläisistä, työttömistä, käsityöläisistä, kaupanpitäjistä, torppareista ja viljelijöistä. Jäsenillä oli eroja iässä, sukupuolessa, kielessä, uskonnossa, etnisyydessä ja kansallisuudessa, ja maantieteellisesti pohjoisen ja etelän osavaltioiden, kaupungin ja maaseudun, sekä mantereen ja siirtomaiden välillä, Puerto Ricosta Uuden Afrikan ja intiaanireservaattien kautta Filippiineille asti. Tämä loi valtavan strategisen haasteen: Miten yhdistää nämä moninaiset yhteiskunnalliset voimat yhdeksi liikkeeksi? Kaikkia näitä kuitenkin yhdisti sama poliittinen tavoite, riiston ja sorron hävittäminen.

Pitkin 1900-lukua, maailmaa ravisteli kansallisten vapautusliikkeiden ketju, joka laajensi sosialismin kansainvälisyyden laajuutta. Ensimmäinen internationaali internationalismistaan huolimatta keskittyi pelkästään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Toinen internationaali sisälsi vain yhden lännen ulkopuolisen maan, Japanin. Lisäksi monet toisen internationaalin sosialistit kokivat siirtomaavallan edistyksellisenä ja näkivät että näiden vapautus voi seurata vain keskusvaltojen työläisten vallankumousta.

Kominternkin aloitti heikosti, julistamalla Trotskin sanoin: “Aasian ja Afrikan siirtomaiden orjat! Proletariaatin diktatuurin hetki Euroopassa tulee olemaan myös teidän vapautuksenne hetki!” Tätä linjaa ryhdyttiin välittömästi korjaamaan siirtomaiden painostuksesta.

Komintern ryhtyi tukemaan imperialismin vastaista taistelua ympäri maailmaa. Sen internationalismi kuitenkin pysyi epätasaisena, kun sen korvaamaton sotilaallinen, taloudellinen ja diplomaattinen tuki vapaustaisteluille sidottiin Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineeksi, joka ajoittain teki sopimuksia porvarivaltioiden kanssa paikallisten vallankumouskamppailuiden hinnalla.

1950- ja -60 -lukujen vapautusliikkeet keksivät ja loivat uudelleen sosialistisen internationalismin. Kuubasta Vietnamiin ei taisteltu vain oman vapauden, vaan koko planeetan vapauden puolesta, näiden vallankumousten palvellessa maailmanlaajuista sosialistista liikettä. Kaikista odotuksista huolimatta, menestyneet sosialistiset vallankumoukset kapitalistimaissa eivät sytyttäneetkään kapitalistimaiden radikalismia, vaan sen sytyttivät siirtomaiden vallankumoukset. Solidaarisuus vapaustaisteluita kohtaan tuli määrääväksi tekijäksi radikaalivasemmistossa, samoin kuin Mao Zedongin, Frantz Fanonin, Amilcar Cabralin tai Che Guevaran ajatukset. Käytännön inspiraatiota saatiin niistä jotka omissa maissaan konkreettisesti vastustivat Yhdysvaltojen imperialistista teurastusta.

1960-luvun vallankumouksellisten mustien ryhmät (Revolutionary Action Movement, The Black Panther Party [Mustat Pantterit] ja The League of Revolutionary Black Workers), rakentuivat tämän uudenlaisen sosialistisen internationalismin pohjalta, yhdistäen sosialismin mustaan nationalismiin. Vaikka päämääränä oli monietninen, sosialistinen liike, ei heidän mukaansa sosialistien eteneminen voinut toimia vain pyytämällä mustia kamppailemaan käsi kädessä valkoisten kanssa, aivan kuin molempien työläisyys olisi ainoa peruste joka tarvittiin yhtenäisyydelle. Yhtenäisyys on riippuvaista niiden sorron muotojen vastustamisesta, jotka muodostavat suurimmat jaot työväenluokkaan. Tässä tapauksessa yhtenäisyys tuli tiettyjen afro-amerikkalaisten kohtaamien sorron muotojen vastustamisesta, erityisesti valkoisen ylivallan.

Pohjaten 1920-30 -lukujen argumentteihin kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta, he esittivät vuosisataisen rakenteellisen rodullisen alistuksen Yhdysvalloissa uusintaneen afro-amerikkalaisista rakenteellisesti marginalisoidun väestön. Mustia oli historiallisesti alistettu, ei vain pahimpaan riistoon työpaikalla, mutta myös laajaan syrjintään, lailliseen segregaatioon, poliittisesta osallistumisesta eristämiseen, jatkuvaan väkivallan uhan alla elämiseen ja rajoituksiin kunnollisessa asumisessa, terveydenhuollossa ja valtion palveluissa.

Tässä kontekstissa mustilla oli omat erityiset tarpeensa, joiden tyydyttäminen vaati mustille autonomian asteen. Mustien Panttereiden ohjelman ensimmäinen kohta julisti: “Haluamme vallan määrätä mustan yhteisömme kohtalosta”. Tämä tarkoitti sekä järjestöllistä itsenäisyyttä, mutta myös uusien, vaihtoehtoisten instituutioiden (kaksoisvallan) luomista, sellaisten kuten itsepuolustus, koulutus, julkinen asuntorakentaminen, ilmaiset aamupalat sekä kouluruokailut, ja terveysklinikat.

Muut samoissa olosuhteissa elävät vähemmistöryhmät seurasivat panttereiden mallia:
– The Brown Berets, vallankumoukselliset chicanot, jotka organisoivat suoraa toimintaa poliisiväkivaltaa vastaan ja perustivat sosiaalipalveluita, kuten ilmaisia aamupaloja ja terveysklinikoita.
– The Young Lords, vallankumoukselliseksi marxilaiseksi järjestöksi muuntunut puertoricolaisten jengi teki samoin.
– The Red Guard Party, vallankumouksellinen kiinalaisamerikkalainen järjestö, jonka juuret olivat San Franciscon Chinatownissa, ottivat vielä suoremmin mallia Panttereilta. Nimenomaan Pantterit kehottivat näitä ottamaan nimeksi Punakaartit ja tutustuttivat Maoon.
– The Young Patriots, köyhien valkoisten ryhmä rakensi myös yhteisössään sorrettujen poliittista valtaa.

Vaikka kaikki järjestöt pitivät tiukasti kiinni järjestöllisestä autonomiastaan, ne tekivät yhteistyötä keskenään. Näille autonomia ei ollut vetäytymistä suljettuihin yhteisöihin, vaan vähimmäisvaatimus syvemmälle yhtenäisyydelle. Vaikka nämä eivät yhdistyneet yhdeksi järjestöksi, ei yhdysvaltalainen sosialismi ole vielä koskaan ollut yhtä moninaista.

1960-luvulla kaivettiin esiin myös aiemmin sivuutettuja sorron muotoja. Vaikka sosialistit eivät keskittyneet vain kysymyksiin peruselinehdoista, niin silti monia sorron muotoja ei otettu vakavasti tai annettu niille riittävästi huomiota. Maailmanlaajuinen kansallisen vapautumisen aalto sai radikaalit julistamaan että vapautumisen on toteuduttava kaikilla elämän alueilla.

Afrikassa keskustelu siirtomaavallan purkamisen asteesta johti Cabralin luomaan antikolonialismin käsitteen. Siihen asti oltiin hyväksytty tavoitteeksi dekolonialismi, jossa afrikkalaiset ottavat vallan kolonialisteilta. Antikolonialismin mukaan ei pidä vaihtaa kolonialistisen vallan käyttäjät, vaan koko järjestelmä perusteitaan myöten. Mustat radikaalit ottivat tästä inspiraatiota, esittäen sorrolla olevan psykologinen vaikutus sen näkyvien muotojen lisäksi.

Black Power-liikkeessä kaikki päätyivät haastamaan kapitalismia – heistä tuli antikapitalisteja ja sitten marxilaisia. Heidän marxisminsa oli se, jota 1900-luvun mittaan kehitettiin pitkin Aasiaa, Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa, täysin kansainvälinen marxismi joka oli moninaisten etnisten ryhmien kehittämää. Tämä globaali marxismi palasi Yhdysvaltoihin mustien vallankumousliikkeiden myötä.

Monet ryhmät, jotka aloittivat nationalistisilla vaatimuksilla, kehittyivät antikapitalistisiksi. Lopulta 60-luvun liikkeet hämmennettiin ja päihitettiin kapitalismin uudelleenjärjestelyssä 70-luvulla, jolloin oikeiston poliittiseksi strategiaksi otettiin uusliberalismi. Tuo on se hetki, joka sekoitti kaikkien poliittisen kielen. Syntyi älyllinen tyhjiö kommunismin väliaikaisten tappioiden myötä, Neuvostoliiton ja Kiinan revisioiduttua ja 60-70-lukujen kansallisten vapautusliikkeiden peräännyttyä. Identiteettipolitiikka ei ole kasvanut vastauksena uusliberalismille, vaan sen myötä.

Mikä on identiteetti?

“Identiteetti” terminä ilmestyi yleiseen kielenkäyttöön 1950-luvulla psykologien, kuten Erving Goffmanin ja Erik Eriksonin, popularisoimana. Näistä jälkimmäinen loi termin “identiteettikriisi”. Eriksonin mukaan “identiteetti” on “prosessi, joka ‘sijaitsee’ yksilön ytimessä, samalla kuin yhteisöllisen kulttuurin ytimessä. Prosessi, joka muodostaa identiteetin näistä kahdesta identiteetistä”.

1960-luvun puolessavälissä termi ilmestyi yleiseen kielenkäyttöön keinona viitata “kollektiiviseen subjektiivisuuteen.” Tässä kontekstissa “identiteetti” ilmestyi Yhdysvaltojen yhteiskunnallisiin liikkeisiin, erityisesti mustien ja naisten vapautusliikkeisiin, jotka korostivat sorron psykologista ja jokapäiväistä luonnetta.

Stokely Carmichael ja Charles V. Hamilton käyttivät tätä 1966 kirjassaan Black Power:

“Meidän perustarpeemme on vallata oma historiamme ja identiteettimme joltain mitä pitää kutsua kulttuuriseksi terrorismiksi, itsensäoikeuttavan valkoisen syyllisyyden hävitykseltä. Meidän on taisteltava oikeuden puolesta asettaa omat ehtomme, joiden kautta määrittelemme itsemme ja suhteemme yhteiskuntaan ja saada nämä ehdot tunnustettua. Tämä on ensimmäinen vaatimus vapaalle kansalle ja ensimmäinen oikeus, joka jokaisen sortajan on lakkautettava.”

Kirjailija L.A. Kauffmanin mukaan identiteetti ei enää merkitykseltään ollut kuvaileva, vaan projekti – itsetietoisuus, jonka on muokannut kokemus sorrosta, mutta myös jotakin jonka omaksua ja jota vahvistaa. Toistaen termin psykologista alkuperää, se yhdisti yksilön ryhmään, jolloin se oli myös yhteisöllinen projekti. Kuten Carmichael ja Hamilton selittivät, Black Power tarkoitti “kansallisuuden tunnetta: ei häpeää, vaan ylpeyttä siitä että on musta, ja kaikkien mustien toisiinsa kohdistuvaa veljellistä asennetta yhteisöllisenä velvollisuutena.”

Pikkuhiljaa jotkut aktivistit veivät tämän ajattelutavan toiselle tasolle.
Heidän mukaansa henkilökohtaiset kokemukset luovat suhteellisen vakaita identiteettejä, että kaikilla on tällainen identiteetti, ja poliittisen linjan täytyy pohjata tämän identiteetin etsimiseen, nimeämiseen, puolustamiseen ja julkiseen ilmaisuun. 60-luvun radikaalit argumentoivat että henkilökohtaisten kokemusten tutkiminen on ensi askel tietynlaisten sorron muotojen löytämiseksi, niiden toimintatavan ymmärtämiseksi ja lopulta poliittisen strategian muodostamiseksi niiden ylittämiseen.

Valkoinen syyllisyys

1960-luvulla Yhdysvaltojen kommunistisesta puolueesta eronneissa ryhmissä toimineet Theodore Allen ja Noel Ignatiev kehittivät uuden termin, “valkoisen nahan etuoikeus.” Tämän tausta-ajatuksena oli, että valkoiset työläiset oltiin lahjottu amerikkalaisen hallitsevan luokan puolelle. Hallitseva luokka 1600-luvun etelän plantaasinomistajista aina 1900-luvun kapitalisteihin oli lahjonut valkoisia työläisiä paremmalla sosiaalisella asemalla ja etuoikeuksilla, jotta nämä eivät yhdistyisi mustien työläisten kanssa ja haastaisi hallitsevaa luokkaa.

Tämä etuoikeus oli tosiasiassa harmillista valkoisille, sillä vaikka nämä saivat joitain etuuksia mustiin verrattuna, nämä tulivat samalla vakiinnuttaneeksi oman riistonsa. Tämän seurauksena ei rakennettu roturajoja ylittävää liikettä yhteistä sortoa vastaan. Valkoisen etuoikeuden vastustaminen on yhdistävä, ei erottava tekijä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä.

Vuonna 1969 Weathermen-ryhmä päätti kärjistää imperialisminvastaista taistelua. Ryhmä siirsi “maaseutu piirittää kaupungit” ajattelun muotoon “kolmas maailma piirittää ensimmäisen”, koska näiden mukaan sosialistinen vallankumous tulee Yhdysvaltoihin viimeisenä. Samalla nämä toivat kolmasmaailmalaisen linjan keskusalueille.

Weathermenin ajattelu johti vain luomaan lisää yhtenäisyyden esteitä. He eivät olleet yksin. Valkoiset radikaalit erityisesti upposivat syyllisyyteen ja kokivat olevansa syyllisiä rasismiin ja Vietnamin sotaan, sekä syyllistivät muita valkoisia siitä että he eivät kokeneet samoin. Tämä siirsi näkökulman kolmannesta maailmasta valkoisiin.

Valkoinen syyllisyys samaistaa ihonvärin, “rodun” kategorian ja erillisten ihmisolioiden ryhmittelemisen. Tätä kautta se tulee uusintaneeksi rodun perusteena olevan fiktion: että on olemassa biologinen pohja erillisille ihmisryhmille, joilla on erilliset kulttuurit ja elämänmuodot, ja jota ilmentävät erilaiset fyysiset fenotyypit. Valkoisen ylivallan lopettaminen on koko työväenluokan etu, valkoiset työläiset eivät voi vain “sympatisoida mustien taistelua”, “tukea sitä”, “vastustaa rasistista kielenkäyttöä” jne. vaan työväenluokan kokonaisuutena on taisteltava omien vaatimustensa puolesta.

Weathermenin muodostama The Weather Underground käytti termiä “etuoikeus” perustellakseen valkoisen työväenluokan hylkäämisen vallankumouksellisen muutoksen voimana. Sen sijaan se assosioi poliittisen kamppailun itsensä kaltaisiin etujoukkoihin, jotka hyökkäsivät omaa etuoikeuttaan vastaan omaksumalla vallankumouksellisen elämäntavan. Tämä johti valkoisten radikaalien itseruoskintaan, laittamaan itsensä kansanjoukkojen tilalle, narsistisesti keskittämään huomio itseensä mustien ja kolmannen maailman liikkeiden sijaan, sekä esittämään nämä liikkeet romanttisena fantasiana väkivaltaisesta kansannoususta. Toisinsanoen, mustan autonomian projekti ja itsevapautus – joka implikoi yleistä työväenluokan ja köyhien itsevapautumista – käytännössä tehtiin toimintakyvyttömäksi The Weather Undergroundin ihoanalyysin perusteella.

Valkoiset valvoivat muiden valkoisten sanankäyttöä, ylikriittisinä, samalla kuin pitivät kolmannen maailman kamppailuita kritiikin ulkopuolella. Esimerkiksi valkoisten radikaalien mukaan ei-valkoisilla miehillä ei ollut miehisiä etuoikeuksia, mikä taas suututti ei-valkoiset naiset.

Identiteettipolitiikka

Identiteettipolitiikka asetti itsensä luokkareduktionismia vastaan. Luokkareduktionismissa esitetään, että kaikkien kamppailut hyötyvät tietynlaisen ammattitaitoisen, kapitalismin keskuksissa toimivan, yleensä valkoisen teollisuustyöläismiehen poliittisista vaatimuksista. Tämä on eräänlaista ylhäältä käsin komennettua yhtenäisyyttä. Vaikka tällaista reduktionismia esiintyy usein sosialistisessa ajattelussa, se on ollut harvoin käytännön tasolla osa toimintaa.

Kansallisten mustien feministien Bostonin siipi oli kyllästynyt sekä mustien kansallisuusliikkeiden läpikotaiseen seksismiin, että feminismin läpikotaiseen keskiluokkaiseen valkoisuuteen. Tämä ryhmä, Combahee River Collective, käytti ensimmäistä kertaa termiä “identiteettipolitiikka” vuonna 1974, julistaessaan:

“Olemme sosialisteja, emme kuitenkaan ole vakuuttuneita, että sosialistinen vallankumous, joka ei ole myös feministinen ja antirasistinen vallankumous, takaisi vapautumisemme.”

Antikapitalistisen politiikan keskittäminen kokonaan jonkin kuvitteellisen valkoisen miestyöläisen ympärille jättää ulkopuolelle valtavan enemmistön työväenluokasta ja siitä mitä vapautuminen tarkoittaa.
Combahee River Collective ehdotti jotain kokeellista, että radikaalein politiikka syntyy henkilökohtaisesta kokemuksesta – haasteena väri- ja sukupuolisokealle sosialistisella politiikalle.

Jotkut ryhtyivät kannattamaan väitettä suorasta ja sovittamatosta yhteydestä henkilön identiteetin ja politiikan välillä. Sen sijaan että identiteetti olisi osa poliittista projektia, identiteetistä tuli poliittinen projekti itsessään. Tämä ajattelutapa on nykymuotoisen identiteettipolitiikan pohja, ydin jonka ympärillä muut elementit – syyllisyys, elämäntavan palvonta ja ryhmien yhdenmukaistaminen – pyörivät seuraavan vuosikymmenen ajan.

1970 ja -80-luvuilla tämä ajattelu oli marginaalissa, mutta konservatiivinen vastareaktio, radikaalin liikehdinnän tuhoutuminen, poliittisen kritiikin siirtyminen akatemiaan, ja kapitalististen suhteiden uudelleenjärjestely toimivat odottamattomalla tavalla luoden historialliset olosuhteet joka mahdollisti identiteettipolitiikalle jonkinlaisen hegemonian vasemmiston piirissä.

Intersektionaalisuus

Identiteettipolitiikan rajoitukset olivat nähtävissä välittömästi, sillä se tasapäisti erilaisista aineksista koostuneiden identiteettien välisiä tärkeitä eroja. Tässä kontekstissa nousi kritiikkinä identiteettipolitiikalle “intersektionaalisuus”, vaikka nykyään näitä pidetään monesti synonyymeinä. Termin keksineen Kimberlé Crenshaw’n mukaan jotkut ryhmät eivät kärsi vain tietynlaisesta sorrosta, vaan näiden ryhmien sisällä risteää monenlaista sortoa. Identiteetti ei ollut monoliittinen, vaan monitahoinen. Poliittista subjektia oli täsmennettävä: subjekti ei ollut vain musta, vaan musta, queer, nainen jne.

Intersektionaalisuus esittää kyllä, että sortoa ei voida erottaa muista sorron muodoista, mutta sillä ei ole mitään johdonmukaista selitystä miksi ja miten nämä risteävät, ja minkä perustalla. Tämän takia päädytään hengästyttäviin kategorioihin selittämään mitä vastustetaan, kuten kolonialistinen valkoisen ylivallan heteronormatiivinen patriarkia, tai jotain sen suuntaista. Lisäksi, koska tällainen lista on ainoa keino esittää yhteiskunnallisen kamppailun kohde, niin tietyntyyppisen sorron puuttuminen päälistasta virheellisesti tulkitaan tämän tietyntyyppisen sorron vastaisen taistelun tahdonmukaisena hylkäämisenä tai poispyyhkimisenä. Koska ei ole teoriaa joka esittäisi mistä nämä moninaiset sorron muodot tulevat, ovat tekemisissä keskenään ja miksi nämä uusiutuvat yhdessä, kehittyy näkemys yhteiskunnallisesti rakennettujen identiteettien esittämisestä luonnollisena. Identitääriset sosiaaliset projektit muuntavat kärsimyksen sisäistetyksi identiteetiksi, mutta kärsimystä ei ratkaista identitäärisellä tasolla.

Henkilökohtainen on poliittista

Liikkeiden marginalisoimat feministit muodostivat linjan, jolla osoitettiin miten naisten sorto esiintyi jokapäiväisessä toiminnassa vasemmiston piirissä. Tietoisuudenkasvatusryhmissä naiset keskustelivat henkilökohtaisista kokemuksistaan ja kollektiivisesti havaitsivat, että henkilökohtaiset ongelmat olivat jaettuja, yhteiskunnallisia. Carol Hanisch tämän pohjalta julisti “henkilökohtainen on poliittista”. Feministit laajensivat radikaalista poliittista maaperää: Henkilökohtaiset tilat, kuten makuuhuoneet ja keittiöt olivat myös paikkoja joissa riisto tapahtui. Sorto ei ollut rajoittunut vain muodollisiin instituutioihin, vaan lävisti kaikki elämän aspektit. Tällä perusteella feministit esittivät, että sosialismin on oltava rikkaampi kuin aiemmin kuviteltiin. Se tarkoitti seksismin ja rasismin hylkäämistä, vapautumista henkilökohtaisella, psykologisella ja sukupuolisella tasolla.

Elämäntavan palvonta

Politiikan liika henkilökohtaistaminen loi toisenlaisia mahdollisia rajoja. Väite “henkilökohtainen on poliittista” implikoi, että poliittisen on oltava henkilökohtaista, mikä voi taantua yksilökeskeiseen elämäntapapolitiikkaan. Hippien mukaan pitkät hiukset, kannabiksen polttaminen ja rockin kuuntelu oli poliittista kumouksellisuutta. Mustien kulttuurinationalistien mukaan afroamerikkalaisten on keskityttävä elämäntapojensa muuttamiseen, toisenlaiseen pukeutumiseen tai uusiin rituaaleihin kuten Kwanzaahan. Jotkut radikaalifeministit “polttivat rintsikat”, leikkasivat hiukset lyhyiksi ja kokivat poliittisen lesbouden ainoana keinona todella murtaa miesvaltaisuus.

“jos voit muuntaa henkilökohtaisen elämän valtadynamiikan, niin kaikki muu – lait, politiikka, koulutus, työ, avioliitto – seuraa perässä” [Christine Stansell, The Feminist Promise]

Tästä seurasi kritiikkiä, Revolutionary Union esitti että vastakulttuuri on romahtamassa hedonistiseen yksilökeskeisyyteen, vaikka RU:n jäsenetkin edustivat yksilökeskeisyyttä: näiden jäsenien oli oltava “siistejä” etteivät työläiset “säikähtäisi” näitä. Mustat Pantterit vastusti Karengan Kwanzaata yms. elämäntavan palvontaa, joka oli vastakkaista monietniselle kamppailulle kapitalismia vastaan. Vuosikymmeniä homofobiaa vastaan taistelleet lesbot eivät innostuneet, kun “poliittiset lesbot” syyttivät näitä tiedostamattomiksi tai maskulinismin orjiksi.

Tämä johti voimakkaaseen jokapäiväisen elämän mikropolitiikkaan keskittymiseen. Koska seksismiä on ja sitä uusinnetaan päivittäin, usein huomaamattomana, feministit tarkastelivat henkilöiden välisiä kohtaamisia ja vetivät huomiota jokapäiväisiin seksismin ilmentymiin. Vaikka hyökkäävän käytöksen tuomitseminen oli erottamaton osa vapautusta, alituinen julkinen nöyryyttäminen nosti riskiä päätyä päämääräksi irrallisena suuremmasta, kollektiivisesta taistelusta instituutioita ja valtion mekanismeja vastaan. Tämä oli itsetuhoista, ajaen monia naisia pois liikkeestä:

“Trashing [arvottomaksi julistaminen, toim. huom.] on epämääräinen siskojen käytöksen standardi, jonka pistivät pystyyn nimettömät tuomarit, jotka sitten tuomitsivat kaikki jotka eivät noudattaneet heidän standardejaan. Trashing saa sinut kokemaan että koko olemassaolosi on haitallista liikkeelle ja mikään ei voi muuttaa tätä, paitsi lakkaamalla olemasta” [Joreen, Thrashing: The Dark Side of Sisterhood]

Tällainen myrkyllinen, hyökkäävä politiikka ei ollut feminismin yksinoikeus, vaan osa koko radikaalivasemmistoa noina vuosikymmeninä. Ilmiannot ja nöyryytykset olivat yleisiä tapoja ongelmien ratkomiseksi ja syyllisten oli usein pakko julkisesti kritisoida itseään pienimmistäkin virheistä, mikä johti häpeän ja syyllisyyden politiikkaan.

Poliittinen korrektius

Poliittista korrektiutta käytettiin ensi kerran 1930-luvulla kommunistien piirissä humoristisena huomautuksena silloin, kun poliittiset kannanotot eivät olleet yhteensovitettavia todellisuuden kanssa:
“Toveri, kannanottosi on faktojen suhteen väärässä (= incorrect)”
“Näin on, mutta se on poliittisesti oikeassa (= correct)”

1960- ja 70-luvuilla termi koki uuden nousun, kun radikaalit vasemmistolaiset ottivat termin uudelleen käyttöön, käyttäen sitä pilkkaavana terminä lahkolaiselle ja dogmaattiselle asenteelle, osittain vastareaktiona ilmiantoihin ja nöyryytyksiin, osittain antikommunismin takia. Tällä kertaa termi otettiin Maon puheesta “Kansan keskuudessa esiintyvien ristiriitojen oikeasta käsittelystä” (engl. “On the Correct Handling of Contradictions Among the People”).

Osana konservatiivien taistelua vasemmistolaisuuden ja vasemmistolaisten ideologioiden suosiota vastaan, johtavat konservatiivipoliitikot toivat termin laajan yleisön tietoon 1990-luvun alussa. Uudessa muodossa sille oli keksitty uusi sisältö ja merkitys, ja se oli liitetty osaksi äärioikeiston salaliittoteorioita. “Poliittinen korrektius” oli yhtäkkiä olemassaoleva ilmiö, jolla “liberaali eliitti” yritti rajoittaa “tavallisen kansan” sananvapautta, tarkoittaen “vapautta” rasismiin ja seksismiin. Tässä kritiikissä “eliitti” jota vastustetaan, ei koskaan sisällä porvaristoa tai sen edustajia. Nykyään äärioikeiston keksimä termi “kulttuurimarxismi” on ottanut saman sisällön.

Yhteinen taistelu

1960-luvun kamppailut osoittivat tarpeen erillisten kamppailuiden yhdistämiseksi: kehittyneiden kapitalistimaiden ja siirtomaiden; palkkatyöläisten ja työttömien; rodullistettujen, etnisten vähemmistöjen ja valkoisten.

Kolmasmaailmalaisuuteen kuului ulkopolitiikassa näkemys ettei vallankumousta rakenneta kotona, sisäpolitiikassa ettei seurata valkoista tehdastyöläistä vaan mustaa ryysyköyhälistöä. Yksi ongelma oli erilaisten yhteiskunnallisten ryhmien yhdenmukaistaminen ja sisäisten erojen pyyhkiminen. Sorretut ryhmät näkivät itsensä toisten samanlaisten muodostamina olioina, monoliittisina.

Tällaista monolitismia olivat kolmasmaailmalaisuuden projekti, feministien siskous luokasta tai rodusta välittämättä, ja mustien radikaalien “musta yhteisö”.

1920-luvulla ensi kerran esiintyi kulttuurinationalismia, joka sanoi afrikkalaisen identiteetin olevan mustien vapautuksen lähde. Silloisten kommunistien ja 60-luvulla Mustien Panttereiden mukaan valkoista ylivaltaa vastaan taisteleminen vaatii taistelemista kapitalismia vastaan. Poliittisen projektin rakentaminen afrikkalaisen identiteetin varaan peittäisi oikeat luokkaristiriidat, joita on pakosti olemassa sekä mustien yhteisössä, että maailmanlaajuisesti. Voidaan sanoa, että identiteettipolitiikka on uusliberaalin aikakauden versio kulttuurinationalismista.

Pantterit puhuivat mustasta yhteisöstä poliittisen projektinsa pohjana – mustien oman yhteisön puolustuksesta, kontrollista, valtaistumisesta – mutta tekivät selväksi että tämä ei ollut koostumukseltaan yhtenäinen ryhmä. Esim. sellaiset kauppiaat jätettiin ulkopuolelle, jotka eivät tukeneet Mustien Panttereiden selviytymisohjelmia.

Kuten Eldridge Cleaver myöhemmin asian ilmaisi, “Huomasimme, että mustan yhteisömme sisäiset viholliset olivat yhtä hengenvaarallisia kuin valkoisen yhteisön viholliset, joten valkoinen ja musta yhteisö olivat siitä lähtien meille merkityksettömiä kategorioita.”

Yhteisön hallintaan keskittyminen johti lisäämään painotusta poliittiseen edustamiseen, kuten vaaleissa edustamiseen. Mustat aktivistit 60-luvun lopulla halusivat vallata valtiovallan, joten vaalitaistelu asetettiin ensisijaiseksi. “Musta yhteisö” painottui puskemaan runsaasti mustia poliitikkoja kabinetteihin. Johtajat eivät kuitenkaan olleet kollektiivisen tahdon puhtaita edustajia. Oli syntynyt oletus, että kaikilla yhteisön jäsenillä on samat tavoitteet ja edustajat edustivat tätä. Ainoa keino tuomita musta poliitikko, joka ei edustanut mustia, oli syyttää tätä ei-mustaksi. Ne, jotka väittävät mustaa “liian valkoiseksi”, eivät tiedosta tämän kohtaamaa rasismia tämän omista mielipiteistä huolimatta, vaikka identiteettipolitiikan mukaan pitäisi.

Syntyi valkoisen vasemmiston suhteen tokenismia.* Ilman selkeää ohjelmaa, ruohonjuuritason jatkuvaa painostusta ja pysyvää yhteyttä joukkoliikkeisiin, virkaan äänestetyt eivät pystyneet tekemään perustavia muutoksia todellisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin. Jotkut koneisto vain nieli.

Miten suhtautua identiteettiin?

Ihmisten identiteetti voi olla erittäin taantumuksellisen politiikan lähde, tämä on uusi ongelma ratkaistavaksi. On tehtävä selkeä ero rotusorron määrittelemää rakennetta vastaan kohdistuneiden menneisyyden liikkeiden ja nykyisen kehityksen välillä, jossa politiikka ei ole enää sosiaalisesta rakenteesta kiinni, vaan yksilön tai ryhmän identiteetin tunnustamisesta. Politiikan puhumisesta “rodun ja sukupuolen” termiparin kautta, aivan kuin ne olisivat samaa tavaraa, on uusi ilmiö. Tämä on syntynyt aidosti vallankumouksellisten liikkeiden neutralisoitumisessa koko rasismin ja kapitalismin määrittelemää sosiaalista rakennetta vastaan.

Idpolin dynamiikka on näkyvintä taipumuksissa sisäistää alueelliset konfliktit esim. Pohjois-Irlannissa, Lähi-Idässä tai Etelä-Afrikassa. Konfliktit sisäistetään kaavamaisella näkemyksellä alueellisista ongelmista katolisten ja protestanttien, arabien ja juutalaisten, tai mustien ja valkoisten välillä, sen sijaan että ymmärretään näiden identiteettien vastakkainen luonne joka on tuotettu ja luonnollistettu vallan historiallisilla toiminnoilla (uudisasukaskolonialismilla, kapitalismilla jne.). Tämä on historian ja politiikan poistava liike – juuri sellainen liike joka johtaa moralisoiviin kehuihin tai haukkuihin, jossa personifikoidaan yksilöiden, kastien, uskontojen, tai heimojen historialliset konfliktit, sen sijaan että tehdään toimiva poliittinen analyysi ja strategia.

Identiteettipoliitikkojen keskuudessa on taipumus kritiikittömästi käyttää identiteettejä, kuten “rotua”, selittämään ilmiöitä, kun pitäisi selittää näiden identiteettien historiallinen olemassaolo. Näistä identiteeteistä tulee tämän seurauksena pysyviä ilmaisutapoja elämästä itsestään ja väitetään, että vain tiettyyn identiteettiin kuuluva voi ymmärtää tietynlaista sortoa.

Tämä implikoi että ne jotka eivät kuulu tähän identiteettiin, eivät ymmärrä näiden kohtaamaa sortoa, mutta ne jotka kuuluvat, ovat automaattisesti tietoisia tästä sorrosta: kukaan valkoihoinen ei voi todella ymmärtää rasismia, kun taas jokainen rodullistettu ymmärtää rasismin vain omaamalla tummemman ihon. Tällä perustellaan, että tämä kokemuksesta kumpuava tieto välttämättä tulee johtamaan näiden sorron muotojen vastaisiin oikeisiin poliittisiin linjoihin.

Yksi perustava ongelma idpolissa on reduktionismi. Oletuksena on, että valkoinen nainen automaattisesti äänestää Hillarya, Merkeliä tai Mayta, kun taas ei-valkoinen henkilö perustavanlaatuisesti rasistisessa yhteiskunnassa omaa automaattisesti antirasistisen poliittisen linjan. Identiteettipolitiikka aikanaan monipuolisti radikaalia politiikkaa vaatien moninaisuutta, mutta käytännön tasolla identiteettipolitiikka pyyhkii identiteetin ja politiikan mahdollisen sovittelun.

Jotain mitä tapahtui, oli valkoisen ylivallan laillisten muotojen määrittelemän hallintojärjestelmän muuttuminen kansalaisoikeusliikkeen onnistumisten myötä. Yhtäkkiä olikin mahdollista, että hallitsevaan luokkaan kuului myös muita kuin valkoisia. Tässä kontekstissa hallitsevan luokan jäsenille oli edullista suosia politiikkaa, joka suosii yksilöitä erillään luokka-asemastaan, hävittäen kansalaisoikeusliikkeen ja Black Power-liikkeen rakenteellisten muutosten vaatimuksen.

Edistyksellisistä juuristaan huolimatta identiteettipolitiikasta on tullut enenevässä määrin este yhtenäisyydelle. Mikä alkoi luokkareduktionismin vastaisuutena, on nyt kolikon toinen puoli, identiteettireduktionismia. Nykyistä identiteettipoliittista käytäntöä luullaan ainoaksi keinona varmistaa moninaisuus ja kattavuus. Sen kritisointi nähdään vähemmistöjen äänien vaimentamisena ja taantumisena luokkareduktionistiseen sosialismiin, duunari-identiteetin palvontaan.

On haastettava deterministinen ajattelu, jotta voidaan sanoittaa paremmin miksi ihmiset ottavat itselleen näennäisesti vieraita poliittisia kantoja, miksi sovittamattomassa ristiriidassa olevat sosiaaliset voimat muodostavat ristiriitaisia liittoja, ja miksi ne, jotka eivät välittömästi kohtaa tietynlaista sortoa, voivat silti asemaltaan vastustaa noita sorron muotoja.

Identiteetin ja politiikan eriyttäminen tarkoittaa niiden kuvitelmien hylkäämistä, että kansa väistämättä kokee vetoa radikaaliin politiikkaan – tai muut taantumukselliseen – ainoastaan identiteettinsä perusteella. Tämä tekee työstämme vaikeampaa, mutta rohkeus murtaa tämä ideologia avaa meille tilan poliittiselle strategialle, joka mahdollistaa meille uuden, historiallisesti pätevän ratkaisun yhtenäisyyden ongelmaan.

Identiteettipolitiikka ei enää merkitse taistelua yhteenkietoutuneita sorron muotoja vastaan, vaan nykyään se vastustaa riistonvastaista taistelua – eli kaikkien työläisten elämänlaadun parantamista – riippumatta sukupuolesta, rodusta, seksuaalisuudesta tai kansallisuudesta. Tässä mielessä politiikassa ei ole kyse maailman muuttamisesta vaan identiteetin tavoittelemisesta kuluttajavalintana.

Luokka ei ole identiteetti. Sen sijaan luokka osoittaa sosiaalisen suhteen joka vastaa omistamisen järjestelmää, työvoiman organisoimista ja yhteiskunnan materiaalisten rikkauksien jakoa yhteiskunnassa. Se on perustavanlaatuisesti systematisoitu kapitalismi-imperialismin taantumuksen ja sukupuolitetun työvoiman jaon kautta. Se on se missä erilaiset sorron muodot (kansallinen, rodullinen, sukupuolitettu, seksuaalinen jne.) kohtaavat. Loppujen lopuksi kaikki kamppailut ovat luokkakamppailuja.

Se tarkoittaa sitä, että on hylättävä luokkareduktionismi, joka esittää erilaisten kamppailujen “vievän sivuraiteille” luokkataistelusta; Samaan tapaan on myös hylättävä identiteettireduktionismi, joka väittää minkä tahansa taistelun voivan olla olemassa luokkapolitiikan ulkopuolella. Luokkataistelu pysyy edelleen historian moottorina.

Tarvitaan toisenlainen kieli, joka ottaa rodun ja rasismin ilmiöt tosissaan ja ymmärtää näiden historiallisen roolin sekä vallankumouksellisissa liikkeissä että kapitalistisen järjestelmän ylläpidossa.

This entry was posted in Arkisto. Bookmark the permalink.