Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.
Osassa kaksi tarkastelemme identiteettiin vaikuttavia tekijöitä ja miten nämä otetaan huomioon maolaisesta näkökulmasta.
Identiteetti ja kapitalismi
Jotta voi olla rikas, täytyy olla myös köyhyyttä. Nämä asiat ovat riippuvaisia toisistaan, mutta samalla ne ovat keskenään ristiriidassa. Kaikki eivät voi olla rikkaita, eivätkä kaikki voi olla köyhiä. Samoin jos joku rikastuu, niin joku tai jotkut köyhtyvät samassa suhteessa. Jos jokin kansanryhmä rikastuu toisen kustannuksella, niin toinen kansanryhmä köyhtyy samassa suhteessa.
Tilanteessa, jossa köyhtynyt ryhmä joutuu käyttämään vähät tulonsa pelkkään selviytymiseen, samalla kun rikkaille jää käteen köyhiltä puuttuvat varat ja enemmänkin, voidaan kysyä, kumpi todennäköisesti päätyy omistamaan tuotantovälineet ja kumpi joutuu myymään työvoimaansa?
Mihin tämä sitten liittyy? Siihen, että rikkaat ja köyhät elävät eri todellisuudessa. Rikkailla on hienot talot, rahaa, sijoituksia, turvallisuutta. Köyhillä on vain heikot tulevaisuudennäkymät. Rikkailla on varaa sijoittaa lastensa koulutukseen, hankkia näille suhteita, antaa omaisuutensa perintönä näille. Köyhillä ei. Siksi rikkaus ja köyhyys periytyvät. Tämän takia tällaisen epätasa-arvoisen järjestelmän ylläpitoa on perusteltava jotain kautta, lähinnä tämän esittäminen luonnollisena asiaintilana. Jotkut ryhmät nähdään köyhinä, toiset rikkaina, biologisilla syillä perustellen.
Samasta pohjasta ponnistaa uusliberalistinen perustelu kapitalismi-imperialismin ylläpidolle. Uusliberalismi esittää, että “jokainen on oman onnensa seppä”. Jos menestyminen ja onnistuminen on kiinni yksilöstä itsestään, niin on myös epäonnistuminen ja köyhyys. Asuntomarkkinat, talouskuplat, palveluista leikkaaminen, sairaudet, yms. esitetään kaikki yksilön omaksi syyksi, ei järjestelmän valuviaksi. Samoin toisten työllä rikastuminen, syntyminen rikkaaseen perheeseen tai muuten etuoikeutettuun asemaan esitetään omana ansiona.
Sosialistinen talous nähdään “epäreiluna”, “alistavana” ja “tehottomana” – siinä palkitaan etuoikeutettujen, laiskojen julkisen sektorin työläisten kerrostumaa ja “rangaistaan” pystyviä ja älykkäitä ihmisiä kuten yrittäjiä ja älymystöä, yhteiskunnan kermakerrosta. Jotta kapitalismi voi olla “rikas ja tehokas” se vaatii uusliberaalia taloutta. Valtion omistamat yritykset ovat “luonnostaan” tehottomia ja ne täytyy yksityistää. Julkisen puolen työntekijät on pakotettava osallistumaan työmarkkinakilpailuun. Ne, jotka ovat “kyvyttömiä”, “laiskoja” tai “tyhmiä”, täytyy vain hylätä.
Kapitalistisen yhteiskunnan pääristiriita on kapitalistien ja proletariaatin, porvariston ja työväen välillä. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat luokat, vaan on olemassa myös väliluokkia kuten työläisaristokratia ja pikkuporvaristo. Näiden merkitys yhteiskunnassa ja uskollisuus jompaakumpaa pääluokkaa kohtaan vaihtelee luokkataistelun edetessä. Samoin näiden tietoisuus ja identiteetti vaihtelevat.
Köyhyyttä pidetään valitettavana, mutta välttämättömänä osana yhteiskuntaa. Tätä esittävät vain rikkaat ja etuoikeutetut, kukaan köyhä ei ole halunnut kaikkea sitä kurjuutta, mikä köyhyyteen kuuluu. Kaikki tämänhetkiset puolueet Suomessa pyrkivät pitämään köyhyyttä yllä ja pyrkivät vain latistamaan työväenluokan taistelutahdon. Yksikään “köyhyysohjelma” ei pyri poistamaan köyhyyttä, koska se tarkoittaisi kapitalismin poistamista. Koskaan ei olla vapaaehtoisesti päätetty, kuka haluaa olla köyhä ja kuka haluaa olla rikas, vaan kapitalismi ja luokkajako määräävät tämän. Köyhien pitäminen köyhänä perustellaan “luonnollisena” olotilana, vaikka se on mahdollista vain väkivallalla. Köyhälistön etu on murskata kapitalismi, ja sen se voi tehdä vain väkivalloin.
On luokkareduktionistista jättää sorron analyysi vain tähän, vaikka se onkin sen pohja. Lisäksi on olemassa historialliset sorron muodot, jotka pohjaavat riistoon ja jotka kohdistuvat erityisesti tiettyihin väestöryhmiin: ei-valkoisiin, ei-miehiin ja erityisesti työväenluokkaan, ei-rikkaisiin. Ei ole olemassa ihmisrotuja, samoin sukupuoli on keksitty asia, mutta se ei poista sitä, että yhteiskunta jakaa ihmiset mm. rotu- ja sukupuolikategorioihin.
Jotta valkoiset voivat olla rikkaita, täytyy ei-valkoisten olla suhteessa köyhempiä ja tehdä enemmän töitä pitääkseen valkoisten elintasoa yllä, sama koskee myös naisia. Erotuksena on, että naiset kohtaavat tämän eron myös perheen sisällä, esim. eriarvoisuutena kotitöiden ja lasten kasvattamisen suhteen.
Yksi sortajien puolustautumiskeino sortoa vastaan on kääntää sorron vastustaminen päälaelleen, koska sortaja kokee etuoikeutetun asemansa olevan luonnollinen ja muuttumaton. Tämän “tasapainon” horjuttamisen perusteella sortaja esittääkin itsensä sorrettuna: Miesten, euro-amerikkalaisten valkoisten, cis-heteroiden jne. olemassaolo esitetään uhanalaiseksi, koska näiden etuoikeus kyseenalaistetaan. Identiteetit pohjaavat konkreettiseen todellisuuteen, ja siksi ei todellisuudessa pelätä näiden identiteettiryhmien puolesta, vaan näiden taloudellisen etuoikeuden puolesta.
Identiteetti ja ympäristö
Ihmisen elämään vaikuttavat työ, koulutus ja näiden puute. Näillä on suora vaikutus siihen, mihin harrastuksiin, millaiseen sosiaaliseen ja terveelliseen elämään on mahdollisuus. Asuinympäristön taso ja kehitys, kuten alueellinen työttömyys, koulutustaso ja tulevaisuudennäkymät merkitsevät paljon.
Näiden lisäksi yhteisöllisyys, tuki ja yksinäisyys nitoutuvat toisiinsa. Ilman yhteisöllisyyttä ei ole tukea, vain yksinäisyyttä. Oma elämä ei tunnu omalta ja vaikutusmahdollisuudet siihen kapenevat sitä enemmän, mitä enemmän aikaa joutuu käyttämään jonkun toisen hyväksi, itsen ja oman yhteisönsä sijaan. Tähän kaikkien palkkaorjien on tyydyttävä, eikä saa haaveilla enemmästä.
Heikompi terveys, sosiaalinen elämä, työttömyys, kuolleisuus jne. ja köyhyys ei kohdistu erityisesti miehiin, vaan miesproletariaattiin. Samoin nämä ongelmat eivät kohdistu naisporvaristoon, vaan yhtä lailla naisproletariaattiin (lähisuhdeväkivalta erikseen). Luokkien sisällä on enemmän yhdistäviä tekijöitä, kuin sukupuolen tai etniteetin sisällä. On tiedostettava, että enää sorto ei kohdistu puhtaasti yhteen ryhmään (tai ei ole välttämättä koskaan kohdistunutkaan), olemme toisessa vaiheessa. Postmoderni, liberaali identiteettipolitiikka tahallaan hämärtää tätä.
Kapitalismi muokkaa ihmisen elämää, esim. lapsen koulutus pohjaa siihen, mitä suurkapitalistit tarvitsevat, eli “hyvä oppilas” on myös “hyvä työläinen”, koska on hyvä tietyllä, rajatulla alueella – lähinnä osassa luonnontieteitä. Siksi koulutuksessa arvostetaan näitä aineita enemmän kuin vaikka taideaineita.
Teollisuusmaissa koulutuksen tasoa verrataan muihin maihin Pisa-testien avulla. Nämä testit ovat OECD:n eli suurporvariston kansainvälisen etujärjestön järjestämiä, jota Suomessa edustaa Elinkeinoelämän Keskusliitto, EK. Siksi näissä korostuvat tietyt oppiaineet, samalla kun toisia vähätellään. Esim. matematiikassa tai fysiikassa ei opi kriittistä ajattelua suurporvariston toimintaa kohtaan, samalla kun näiden korostaminen muiden oppiaineiden sijaan hyödyttää suurporvariston omia tarpeita.
Yrityksen tehtävänä on tuottaa voittoa. Yrittäjyyskoulutus ja opettaminen voitontavoitteluun toisten kustannuksella aloitetaan heti peruskouluikäisenä, ja se läpäisee siitä lähtien kaikki koulutuslaitokset. Koululaitos iskostaa ja uusintaa eri yhteiskunnan laitoksista kaikkein tehokkaimmin yhteiskunnassa vallitsevaa ideologiaa.
“Hyvä elämä” on mainostajien muodostama mielikuva, joka on myytävä jatkuvasti uudestaan. Se, mitä esitetään “hyvänä elämänä”, on ainoastaan niiden tavoitettavissa, joilla on varaa ostaa siihen tarvittavia asioita. Sellaisen ylläpito, vaatimukset ja ihanteet ovat ristiriidassa valtaosan tulotason kanssa. Velkaantuminen ja siitä tuleva talouden velkakupla ovat tällaisen mielikuvamarkkinoinnin seurausta. Velkaantumattomuus on vaihtoehto harvoille, velkaa myydään niin opiskelijoille kuin työläisille.
Tällainen näköalattomuus ja sairaan yhteiskunnan sairaat vaatimukset johtavat kansan sairastumiseen terveys- ja mielenterveysongelmiin enenevässä määrin, joiden hoitaminen taas pohjaa ainoastaan tehokkuuden ja tuoton lisäämiseen. Hoitoa saa vain, jos pystyy osoittamaan miten se auttaa yksilön takaisin tuottamaan lisäarvoa.
Suomalainen vasemmisto on onnistunut keksimään historiallisten luokkien tilalle erilaisia identiteettejä, joihin jokainen voi sujahtaa. Jos jokin identiteetti ei miellytä, niin jää ryhmästä helposti ulos. Esimerkkeinä:
– Duunari-identiteetti, joka on perinteisesti nähty fyysistä työtä tekevien työläisten identiteettinä. Nykyään siihen halutaan ympätä myös yksityisyrittäjät, jotka esitetään kaikkein raskainta työtä raatavina.
– Punavihreä identiteetti, joka sisältää lähinnä Vasemmistoliiton ei-duunarit ja Vihreän Liiton vasemmistosiiven. Sitäkään ei olla tarkasti määritelty, ainoa yhdistävä tekijä on hyväntekeväisyys- ja ympäristöajattelu.
– Prekaari-identiteetti, kahta edellistä harvinaisempi. Perinteisesti pikkuporvarillisesta taustasta tulevat opiskelijat proletarisoituvat tuloerojen kasvaessa. Opiskelijoiden proletarisoituminen on perinteisesti johtanut opiskelijoiden radikalisoitumiseen, nyt näille kaupattava prekarismi on opiskelijoiden pikkuporvarillisuutta varjeleva identiteetti.
Tämä ei yllätä. Kun suomalainen vasemmisto on hylännyt luokkatietoisuuden, on tilalle tullut nationalismi. Luokan, uskonnon, etnisyyden jne. yläpuolisena identiteettinä pidetään suomalaisuutta, jota pidetään kaikille yhteisenä, ensisijaisena identiteettinä. Kaiken toiminnan pohjalla on ehto: vapaus ideologiaan ja identiteettiin tunnustetaan, jos se tapahtuu suomalaisuudelle alisteisena. Kaikki “suomalaisuuden” (lue: imperialistis-kapitalistisen Suomen valtion) kanssa ristiriidassa oleva nähdään loukkaavana ja häiritsevänä. “Suomalaisuus” on ensisijaista ja yleistä, kaikki muu toissijaista ja yksityistä – tai vain yksinkertaisesti kiellettyä.
Proletaarinen yhtenäisyys
Eri ryhmiä yhdistävä tekijä on niitä yhdistävä poliittinen projekti – ei se että tehdään asioita pienimmän mahdollisen nimittäjän kautta vaan periaatteellisen yhtenäisyyden kautta. Riisto on sorrettuja yhdistävä tekijä, ei nationalismi. Tällä hetkellä sorrettujen yhtenäisyyttä pyritään korvaamaan moniäänisyydellä. Kokonaisuuden, yhtenäisyyden ja välttämättömyyden tilalle on tullut pirstaloitumista, eroavaisuuksia ja epävarmuutta.
Oikea yhtenäisyys luodaan vain proletariaatin vaatimusten pohjalta proletaarisessa vallankumouksessa. Porvarillisen maailmankuvan myrkyllisyys rohkaisee luokkatarpeiden vastaiseen maailmankuvaan, jossa kaikki ihmissuhteet ja analyysit taantuvat iskulauseen “mitä minä tästä hyödyn?” varaan. Vallankumouksellisen kommunismin projektissa muutetaan tämä, uudelleenmuokataan sekä maailma että itsemme.
Vieraantuminen
Vieraantuminen tarkoittaa sitä, ettemme ole ja tunne itseämme yhtenäisiksi sen kanssa, mitä tuotamme sosiaalisesti. Koska kaikki toimii rahan kautta, olemme vieraantuneita sosiaalisesta tuotannosta. Luomme pakkomielteitä asioista (tavaroista), joita rahalla voi ostaa, pitäen näitä tärkeämpinä kuin itse prosessia asioiden saamiseksi. Rahasta tulee pääomaa ja sitä kautta mahdollisuus sosiaaliseen liikkuvuuteen, mahdollisuudeksi nousta ylempään luokkaan, jossa on mm. pidempi eliniänodote ja enemmän vapaa-aikaa.
Sosialismin siirtymävaiheessa kapitalistinen ideologia on olemassa yhtäaikaisesti kommunistisen ideologian kanssa, joten kapitalismin vieraantunut tavarafetissi taistelee vieraantumattoman sosialistisen tarpeen kanssa kommunismiin siirtymisen vaiheessa. Monille sosialismissa motivoiva tekijä on vielä raha, mutta sellaisessa ympäristössä jossa erityisesti sosiaalisen liikkuvuuden suhteen rahasta tulee vähenevässä määrin tärkeää, syntyy erilainen ideologia, uusi tapa olla motivoitunut. Motivaatio tulee sosiaalisesta olemassaolosta, sosiaalisesti rakentuneet halut ja tavoitteet kohtaavat henkilökohtaisen ja yhteisöllisen tarpeen. Vieraantuneen yksilön halut ja päämäärät vaihtuvat yhteisöllisen yhteisön haluihin ja päämääriin.
Ristiriita älyllisen ja ruumiillisen työn välillä tulee samasta prosessista kuin vieraantuminen. Koska tavaratuotantoa ei lähes koskaan tee yksi henkilö, jokaisesta tuotannon vaiheesta tulee erillinen. Jokaisen koodarin takana on tehdastyöläinen, joka teki koneen, kokin takana on tiskari ja näiden yllä on esimies, joka laskee ja suunnittelee.
Tästä syntyy ideologia siitä, mitä pidetään fyysisesti kuluttavana. Halu vähemmän kuluttavaan työhön, kohti älyllistä työtä, pidetään halutumpana, koska se nähdään vähemmän kuluttavana kuin ruumiillinen työ. Näitä jakoja pidetään ikuisina ja annettuina. Halu työskennellä vähemmän, varsinkin fyysisesti, nähdään “luonnollisena”. Työläisen ainoana motivaationa on pakko ja tavoite, että jonain päivänä ei enää tarvitse työskennellä.
Yksilöä ajaa eteenpäin sosiaalisesti rakennettu ideologia, joka syntyy tuotantotavasta, ei tarvehierarkiasta. Erilainen tuotantotapa muuttaa sekä sen, miten motivaatiota tuotetaan että mitä motivaatio on. Vanha sanonta, että “et vihaa maanantaita, vihaat vain kapitalismia”, on vaillinainen. Jos työstä syntyisi yhteisöllistä yhteistä hyvää, rakastaisimme maanantaita ja kaikkia viikonpäiviä. Varmaan lakkauttaisimme viikonloputkin, koska myös työn ja huvin ero tulee häviämään.
Maoismi ja identiteetti
Identiteetistä puhumisessa ei ole mitään hyötyä, jos sitä ei pohjaa luokkiin. Silloin sitä ei enää tarkastella liberaalin identiteettipolitiikan kautta, vaan marxilaisesti. Identiteettipolitiikka on käytössä yhtä lailla natseilla kuin liberaaleilla, se johtuu sen pintapuolisuudesta ja onttoudesta. Siksi ei pidä keskittyä identiteettipolitiikkaan, vaan sen herättämiin kysymyksiin sekä siihen, mistä nämä asiat johtuvat.
Ei pidä keskittyä parantamaan “rotujen” välistä dialogia, vaan pitää kysyä, miksi “rodun” käsite ylipäätään on olemassa ja mistä se tulee. Sellaisia asioita kuin “rotu” ja “sukupuoli” on tarkasteltava konkreettisesti, osana materiaalista tilannetta ja poliittista suhdannetta. Tätä kautta päästään politiikkaan, joka ottaa huomioon sorron eri muodot.
Maolaisille on selvää, että luokkasorto synnyttää identiteettejä ja on niiden vaikutuksen alainen. Vaikka identiteetit muodostuvat valkoiseen ylivaltaan ja miesvaltaan pohjaavassa yhteiskunnassa, on tappiomielialaan pohjaava virhe muodostaa poliittinen linja pääasiassa näiden identiteettien pohjalta. Poliittinen linja on ensisijainen, ei identiteetti. Kaikkia “identiteettipolitiikan” muotoja on kritisoitava ja irrotettava juuriltaan materiaalisen analyysin ja kommunistisen politiikan tieltä. On tarkasteltava mistä perinteisesti idpolin piirissä olevista asioista on hyötyä ja millä lailla. Tässä vain muutamia esimerkkejä:
1. Turvalliset tilat
Turvalliset tilat ovat tiloja, joissa ei hyväksytä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, eri väkivallan muotoja kokeneiden, traumatisoituneiden, rodullistettujen ja muiden vastaavien syrjintää, näihin kohdistuvaa häirintää, väkivaltaa tai vihapuhetta. Sellaisia ovat mm. erilaiset tukiryhmät, pride-festivaalit jne.
Turvallinen tila ei ole tila, jossa halutaan välttää henkistä loukkaantumista, vaan tila jossa halutaan välttää fyysistä loukkaantumista; tila, jossa halutaan välttää hyökkäyksiä henkilöiden olemassaoloa vastaan ja jossa voidaan jakaa toisten kanssa olemista ja kokemista ilman ryhmän ulkopuolisten tahojen määräysvaltaa. Esimerkiksi monelle oma koti on tällainen.
Turvallisten tilojen idea on alunperin kehittynyt Yhdysvaltojen 1960-lukujen homo- ja lesbobaareissa sekä feministien tietoisuudenkasvatusryhmissä. Homoseksuaalisuus oli silloin vielä laitonta, ja lähinnä vain baareissa pystyi olemaan turvassa näiltä laeilta ja ilmaisemaan seksuaalisuttaan avoimesti. Vuoden 1968 Stonewallin kapina oli vedenjakaja tässä asiassa, seksuaaliset vähemmistöt eivät enää alistuneet turvallisiin tiloihin, vaan vaativat koko yhteiskunnan hyväksyntää olemassaololleen. Kapinan kunniaksi pidettävät vuosittaiset Pride-marssit ympäri maailman muistuttavat tämän taistelun olemassaolosta.
1990-luvun alun bisnesmaailmassa alettiin kokeilemaan herkkyyskoulutusta, jossa työntekijä sai puhua vapaasti työstään ja työpaikastaan ilman pelkoa tuomitsemisesta. Äärioikeiston edustajat sekoittavat tietoisesti tämän turvallisten tilojen ideaan sekä väittävät näiden olevan “sananvapauden” vastaisia, “vapauden” tarkoittaessa vapautta syrjintään, häirintään ja väkivaltaan ilman seuraamuksia. Äärioikeisto vastustaa turvallisia tiloja, koska äärioikeiston tavoitteena on sorrettujen kansanosien tuhoaminen.
Yksikään tila ei kuitenkaan voi olla täysin turvallinen, eikä kaikista paikoista voi tehdä turvallisia. Varsinkin liberaalien turvalliset tilat eivät suojele uhilta. Kommunistien ja kommunistien tukemien turvallisten tilojen ei ole oltava vain samanmielisten keskustelukerhoja, vaan taistelevia ryhmiä, joissa yhteisesti koetulle sorrolle luodaan konkreettisia ratkaisumenetelmiä. Aidosti turvalliset tilat, kuten fasisteilta vapaiden alueiden luominen, vaativat taistelua ja joskus jopa varautumista fyysiseen väkivaltaan.
2. Triggeröinti/sisältövaroitus
Trigger (= kytkin, laukaisin) tarkoittaa sellaisen aiheen tai teeman käsittelyä, joka voi laukaista traumaattisia muistoja ja negatiivisia tunteita ja tuntemuksia jossain henkilössä. Reaktio voi olla tunteellinen (suru, pelko, takaumat jne.) tai fyysinen (vapina, heikotus, pyörtyminen, ruokahaluttomuus, kipu jne.). Yleisiä aiheita, jotka voivat laukaista traumoja ovat mm. seksuaalinen väkivalta, ahdistus, huoli terveydestä tai koskemattomuudesta, masennus, kuolema, itsemurha ja erilaiset pelot ja fobiat.
Tällaisia asioita käsitellessä on etukäteen varoitettava sisällöstä, joka ei sovi kaikille. Sitä varten esim. elokuville ja peleille on asetettu ikärajat. Ylipäätään hyvin henkilökohtaisten ja vaikeiden asioiden käsitteleminen vaatii hienotunteisuutta, toisen osapuolen ja oman käytöksen huomioon ottamista. Kaikkien ei voida olettaa pystyvän kohtaamaan traumatisoivaa aihetta minä hetkenä tahansa, missä tahansa muodossa.
3. Kulttuuri-imperialismi
Kulttuuri on tavaroita, ja se jolla on poliittis-taloudellinen valta, eli valta päättää tavaratuotannosta, päättää myös kulttuurista.
Kulttuurianastus ei ole vain jonkin ryhmän taiteen ja kulttuurin väärinkäyttöä – kuka tahansa voi tehdä näin. Se on väärinkäyttöä jonkun toimesta, jolla on valta uudelleenmäärittää tuo taide ja samalla erottaa se kansoista, jotka ovat ne luoneet. Sillä uudelleenmääritellään kansojen kulttuurit, uskonnot, tavat jne. ja tehdään niistä paremmin sortajille kuin sorretuille sopivia versioita yhdenlaisena sorron muotona. Samoin kuin poliisiväkivalta tai moninaisuuden puute mediassa, niin myös kulttuurianastus on seuraus, ei syy, sortavasta ja riistävästä maailmanjärjestyksestä, kapitalismi-imperialismista.
Media on kohdistettu niille, joilla on varaa kuluttaa: valkoisille, rikkaille, ydinperheille ja vastaaville. Ne, keillä ei ole varaa, eivät myöskään ole edustettuina. Media edustaa monokulttuuria eli yhden sosiaalisen ja/tai etnisen ryhmän ylivaltaa muiden yli, ei moninaisuutta. Se tarkastelee maailmaa rikkaiden, valkoisen ylivallan edustajien ja miesten näkökulmasta.
Kulttuurianastuksesta eroonpääseminen ei poista sortoa, joka sen on luonut, joten on keskityttävä sen syihin. Kulttuurianastuksesta on mainittava aina, kun sitä esiintyy, mutta on mentävä mainittavia henkilöitä ja järjestelmiä syvemmälle. Valkopesusta vapaat elokuvat eivät vielä poista valkoista ylivaltaa. Maailma, jossa ei enää ole mahdollista menestyksekkäästi tehdä valkopestyjä elokuvia, on muuttunut maailma, tavoittelemisen arvoinen maailma.
Kuri
Maolaisen puolueen puutteessa emme voi tarjota riittävää poliittista koulutusta kaikille, jotka kokevat vetoa kommunismiin. Siksi monet itseään kommunistiksi kutsuvista ovat epävarmoja ideologiastaan ja syvästi väärinymmärtäneet ideologian, johon he identifioituvat.
Marxilais-leniniläinen liike on kärsinyt lähinnä luokkareduktionismista eikä ole ottanut tosissaan valkoista ylivaltaa ja miesvaltaa. Eurosentrismi/-keskeisyys, seksismi, uudisasukaskolonialismi ja valkoinen ylivalta johtivat monia marxilaisia sivuuttamaan sorretut ryhmät analyyseistaan. Marxismi-leninismi-maoismi pyrkii korjaamaan tämän virheen, siirtomaavallan ja sisäisten siirtomaiden, sorrettujen sukupuolten ja muiden ryhmien analysoinnilla.
Nämä analyysit eivät ole mielipiteitä tai ohjeita, vaan jotain mitä laittaa käytäntöön järjestäytyneesti. Luokkasorto usein toimii sellaisten sorron muotojen kuin miesvallan ja valkoisen ylivallan kautta, ja kapitalismi-imperialismi jatkuvasti uusintaa näitä sorron muotoja. Samaan aikaan sorto reagoi luokkasorron kanssa, jatkuvasti muuttaen ja päivittäen porvariston pakottamisen ja sorron hyväksymisen keinoja.
Euro-amerikkalainen imperialismi on syleillyt identiteettipolitiikkaa ja intersektionaalisuutta hyödyllisinä keinoina antamaan itselleen suojaa ja kansalaisten hyväksyntää, kun se ryöstää ja tappaa maailmalla, yrittäen pehmentää imagoaan valko- tai pinkkipesulla.
Koska poliittis-taloudelliset juuret ovat muodostuneet sorrosta ja jatkuvasti uusintavat jokaista erillistä sorrettua kansanjoukkoa, on järjestöjämme johdettava niin, että sorretut ryhmät ovat edustettuina liikkeemme johdossa. Tämä tehdään tuomalla joukkolinjan avulla pariimme yhteiskunnan kaikkein sorretuimpien osien kaikkein edistyksellisimmät tahot.
Maoismin mukaan on olemassa oikea linja, ja se löytyy vain taistelussa virheellisiä ajatuksia vastaan, joita jokaikinen henkilö poikkeuksetta tuo mukanaan kommunistiseen liikkeeseen. Nämä linjat on myös järjestelmällisesti korjattava, testattava ja uudelleenmuotoiltava.
Kommunistinen kuri on välttämätöntä ja merkittävä osa vallankumouksellisten projektien historiallisia onnistumisia, eikä ilman sitä mitään ei saataisi aikaan. Käytännön kautta kuka tahansa voi nostaa itsekuriaan, kurin tasoaan. Pyrimme ymmärtämään ja muuntamaan yhteiskuntaa, emme etsimään antisosiaalisia ääritoimijoita, jotka vähät välittävät kansanjoukoista. Siksi ei pidä toimia kuin sosiaalinen vuorovaikutus olisi olemassa kapitalistisen järjestelmän ulkopuolella. Siinä elämisen ja sen vaikutuksen alaisena olemisen ristiriitaisuus vaatii pääasiassa kuria, enemmistön päätöksien ja järjestön johtajien päätöksien noudattamista. Enemmistö ei aina ole oikeassa vain, koska he ovat enemmistö, esimerkiksi Kiinassa ja Albaniassa vähemmistö oli se, joka ei revisioitunut.
Vaikka enemmistö liikkeestämme pitäisi luokka- tai identiteettireduktionismia ensisijaisena, emme luovuta tai hylkää ideologiaamme, me taistelemme linjan oikaisemiseksi ja kurin parantamiseksi. Demokraattisen sentralismin arvoissa kiinnipysyminen palvelee koko liikettämme. Emme alistu koskaan sattumanvaraisten, järjestäytymättömien ihmisten johdon alle, se olisi oikeistolainen virhe.
Kritiikki
Oikea kritiikki tulee aidosta kiinnostuksesta siihen, mikä on hyvää kansalle ja vie kansanvallankumousta eteenpäin, siksi kritiikki osoitetaan suoraan kritisoitavalle. Vääränlainen kritiikki hyökkää henkilöitä, ei heidän ideoitaan vastaan. On tutkittava todellisuutta kokonaisena ja vaikeana kokonaisuutena, eikä hypättävä summittaisesti johtopäätöksiin ja virheisiin. Kokonaisuus on tärkeämpi kuin osa, yhteisö tärkeämpi kuin yksilö ja kansanjoukot oikeita sankareita.
Identiteettipolitiikkaan vetoaminen on muka-kritiikkiä, joka on hylättävä välittömästi ja käytettävä vetoajan omaa etua tavoittelevien syiden paljastamiseen. Tällöin demarkaatiolinja vedetään vain vallankumouksellisten ja vastavallankumouksellisten välille.
Kritiikin korruptoituminen huutelun tasolle johtaa itsevihaiseen ja performatiiviseen esiintymiseen. Kritiikistä tulee ontto muodollisuus, joka ei poista virheitä, vaan salakuljettaa ne seuraavaan kriisiin entistä suurempana. Huuteleminen käsittelee virheitä, mutta ei tarjoa pysyvää muutosta, osana kahden linjan taistelua. Oikea keino on tutkiminen, käytäntö ja yhtenäisyyden siteet taistelun kautta. Tämä vaatii malttia, tutkimista ja raskasta sitoutumista.
On myös olemassa taipumus keskittyä sanavalintoihin ja viilata pilkkua sen sijaan, että tarkasteltaisiin poliittisen linjan ja sisällön oikeaa koostumusta. Tällaiset ihmiset kilpailevat siitä kuka sanoo vääriä asioita oikeilla tavoilla, ojentaen niitä, jotka eivät ole yhtä koulutettuja ylikriittiseen ja elitistiseen kielenkäyttöön. Käytännössä tämä on jatkuvaa kansanjoukkojen paheksumista, joiden puhetapa ja sanavalinnat ovat usein täysin erilaisia kuin näillä “älyköillä”. He tekevät kokemistaan asioista todellisuutta määritteleviä, asettaen itsensä keskipisteeksi. Tällainen muodostaa kansanjoukoista erillisiä sulkeutuneita klikkejä, mikä ajaa kansanjoukkoja pois opiskelemisesta ja vallankumouksellisesta politiikasta.
Kommunistin on kiinnitettävä huomio kommunikaation sisältöön ja tartuttava siihen sekä suhtauduttava kansanjoukkoihin uskolla ja luottamuksella, vieden näitä eteenpäin, eikä painostaa käyttämään epärealistista ja epäjohdonmukaista erikoissanastoa. Pilkunviilaaminen käsittelee kansanjoukkoja vihollisina eikä ymmärrä kulttuurin ja kapitalismi-imperialismin välistä suhdetta. Pilkunviilaajat eivät etsi yhtenäisyyttä ja halveksuvat kansanjoukkojen opettamista.
Järjestön koostumus
Vasemmisto sivuuttaa köyhälistön edustajat toiminnassaan. Samalla se sivuuttaa valtaosan kansasta, riippumatta etnisyydestä tai sukupuolesta. Liikkeet eivät voi pohjata maistereihin ja graafikoihin. Köyhälistöllä on ongelmansa taloudellisen epätasa-arvon paineessa, ja nämä pitäisi saada liikkeeseen sisään. Tätä pitää pohtia aivan yhtä lailla kuin vasemmistolaisten ryhmien etnistä tai sukupuolista koostumusta.
“Miksei tässä kokouksessa ole yhtään rodullistettua/naista” on oikea ja tärkeä ongelma, mutta se yleensä rajataan vain rodullistettu/sukupuolinen/ valkoinen etuoikeus/jne.-kategorioihin, mutta ei luokkaan. Ongelma on luonteeltaan erilainen, se on sitä, että järjestöä ei rakenneta tietyn pikkuporvarillisen väestöryhmän ulkopuolelta eikä vedetä mukaan vasemmistolaiseen politiikkaan ihmisiä kokonaisuudessaan: köyhät valkoiset, köyhät miehet, köyhät naiset ja köyhät rodullistetut ja kaikki, jotka edustavat kansaa. Ongelma rajataan rotuun ja sukupuoleen, kun kyseessä on järjestöllinen ja strateginen ongelma.
Marxismin mukaan kansoilla on oltava valta päättää asioistaan itse, ja sitä varten on ymmärrettävä sosiaalisia rakenteita tieteellisesti. Kapitalistisessa yhteiskunnassa vapautus ei onnistu ilman luokkataistelua, joka taas on taistelun muoto, joka sisällyttää mukaansa kaikkien identiteettien väkeä.
Kommunistit eivät ole hedonisteja tai liberaaleja, jotka asettavat yksilön yhteisön yläpuolelle – ylimpänä on yhteisö, puolue, vallankumous ja kaikkein ylimpänä kansanjoukot. Se tarkoittaa alistumista kurille, eikä ole olemassa tekosyitä kurittomuudelle tai identiteetin käyttöä perusteluna kurittomuudelle. Emme aseta omia etujamme kansanjoukkojen ylle, vaan käytämme henkilökohtaista sortoamme ja elettyjä kokemuksiamme vapautukseen innostamiseen, ei tekosyynä välttää kommunistista työtä.