Esipuhe 7: Kapitalismia ei voi olla ilman rasismia, Osa II

Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.

2. Valetieteellinen rasismi

B. Saksa

Holokausti ei syntynyt tyhjästä, eivätkä natsit ja näiden ideologia tulleet mitenkään yllättäen. Tälle oli monia perusteluita, joista tässä oleellisimmat:

Historiallinen

Holokaustia ei pidä tiivistää pelkästään Hitlerin persoonaan, tällainen on suurmiesmyytin rakentamista. Mukana oli kuitenkin ainakin puoli miljoonaa henkilöä saksankielisiltä alueilta ja Itä-Euroopasta, SS-sotilaita, poliiseja, vartijoita, byrokraatteja, pankkiireja ja Wehrmachtin sotilaita jotka suorittivat joukkomurhia Valko-Venäjällä.

Holokausti nähdään poikkeustilanteena ja poikkeuksena läntisessä sivilisaatiossa. Vaikka sen toteuttaminen vaati modernia byrokratiaa ja valtiollista toimintaa, oli sen historiallinen oikeutus yli vuosisatoja kestäneessä eurooppalaisessa siirtomaavallassa. Imperialistien laajentuminen toi mukanaan joukkomurhia. Kun minnekään ei voinut enää laajentua, seurasi maailmansota jossa Saksa yritti laajentua Itä-Eurooppaan.

Syvä antisemitismin historia Euroopassa mahdollisti holokaustia edeltäneet laajat juutalaisvainot Saksassa vuosina 1933-39 ilman suurempia vastalauseita. Ranskan vallankumouksessa olivat myös juutalaiset saaneet tasavertaiset oikeudet, johon vastareaktiona vastavallankumoukselliset voimat alkoivat pitämään vallankumousta juutalaisten salaliittona ja näitä ainoina hyötyjinä “aitojen ranskalaisten tapellessa keskenään”, näin yrittäen yllyttää köyhät ranskalaiset tappelemaan juutalaisia vastaan aateliston sijaan. Toisaalta vallankumouksen kirkonvastaisuus kohdistui myös juutalaisiin.

Saksan taistelu Napoleonia vastaan 1800-luvun alussa muutti sen taisteluksi Ranskan vallankumouksen liberaaleja ideaaleja ja uudistuksia vastaan, joten antisemitismi sai saksalaisissa isänmaallisissa runsaasti jalansijaa. 1800-luvulla siitä tuli kansanliike ja erottamaton osa nationalismia erityisesti vuosien 1873-79 talouskriisin ja vuonna 1875 perustetun Sosialidemokraattisen puolueen vastustuksen myötä, jossa porvaristo suuntasi pikkuporvariston ja työväestön antikapitalistisia mielialoja juutalaisia vastaan. Nationalisteille tärkeimmäksi saksalaisuuden määritelmäksi tuli se, ettei ole juutalainen. Vuonna 1878 perustettiin kristillissosiaalinen puolue, joka valjasti antisemitismin sosialidemokratian vastaiseen taisteluun “juutalaista pääomaa vastaan.”

Saksassa rotuteoriat nostivat päätään, kun pyrittiin tukemaan yhtenäistä Saksaa. Rotuteorian mukaan rotu on tekijä, joka määrää kunkin kansan sivistyksen asteen, kulttuurin ja historian kulun. Rotuteorian mukaan on vain yksi syy tai voima joka määrää sivistyksen asteen ja jonka muuttuminen sen tuhoaisi, sivilisaation kohtalo riippui rodusta tai sen sekoittumisesta. Rotu oli teorian mukaan muuttumaton, mutta pystyi sekoittumaan. Arjalais-germaanit olivat ihmiskunnan aatelisto, joka ilman “rotusekoitusta” pysyisi ikuisesti maailman herrana.

Saksa heräsi siirtomaavalloitusten ajatukseen vasta 1900-luvun taitteessa. Saksalaiset imperialistit olivat hyväksyneet näkemyksen “alempien rotujen tuhoamisesta” ja oikeistolehdissä jopa hekumoitiin itäeurooppalaisten eliminoinnilla. Kun vuonna 1904 Saksan Lounais-Afrikan siirtomaissa hererojen kapina miehittäjiä vastaan syttyi, nämä pakkosiirrettiin reservaatteihin, näiltä vietiin oikeudet ja lisäksi laitettiin pakkotöihin. Saksalaiset kielsivät ns. seka-avioliitot alueella, sama laki kopioitiin myöhemmin lähes sellaisenaan natsivallan aikana koskemaan juutalaisten ja “arjalaisten” seka-avioliittoja. Kapina tulkittiin “rotusodaksi”, jossa vain toinen voi selviytyä ja päätettiin hererojen totaalisesta tuhoamisesta. Hererot vietiin keskitys- eli tuhoamisleireille ja tapettiin kokonaisuudessaan. Samaa mallia tulivat natsit käyttämään myös juutalaisiin ja muihin “epätoivottuihin” 30- ja 40-luvuilla.

1800-1900–lukujen taitteessa antisemitismissä yhdistyi antiliberalismi, antidemokraattisuus ja antisosialismi. Suursaksalainen liitto yhdisti nämä imperialistisiin tavoitteisiin ja näiden juutalaisvastaiset vaatimukset päätyivät myöhemmin sellaisenaan NSDAP:n ohjelmaan. Ensimmäisen maailmansodan nationalismi ja sosialidemokraattien tuki tälle siirsi antisemitismin hetkeksi syrjään, kunnes sotaväsymys iski vuonna 1918. Saksan tukemat Venäjän valkoiset sanoivat taistelevansa “juutalaisbolshevistista vallankumousta” vastaan. Saksassa antibolshevismin ensi iskulause olikin “lyökää juutalaiset kuoliaaksi.” Näin antibolshevismi on ollut alusta asti erottamaton osa antisemitismiä.

Ideologinen

Kehittyi käsite “kansanrotu”, eli rasismin ja nationalismin symbioosi jossa maan eliitin laajentumispolitiikka pyrki suuntautumaan Euroopan sisälle. Nämä vaativat kaikkia Euroopan saksalaisia yhteen valtioon ja kaikkia muita siitä ulos. Ennen ensimmäistä maailmansotaa oltiin jo luotu aggressiopolitiikka ulko- ja sisäpolitiikassa “elintila”-vaatimuksineen, antisemitismi, kansanmurhataktiikka ja työväenvastaisuus yhdeksi yhtenäiseksi aatteeksi. Saksassa ei kelvannut pelkkä “valkoisen rodun” paremmuus, vaan “arjalaisen/germaanisen rodun” taistelu muita valkoisia “rotuja” vastaan.

Saksalaisten sotastrategiaksi tuli tuhoamissota. Ensimmäisessä maailmansodassa oli tarkoituksena valloittaa alueita Ranskalta ja Venäjältä ja sen jälkeen tyhjentää alue alkuperäisasukkaista. Toisessa maailmansodassa tuhoamissota koski enää vain slaavilaisia kansoja, ei länsieurooppalaisia.

Hitlerin maailmanvalloituspolitiikan ensi vaiheeksi suunniteltiin Euroopan valtaamista Itä-Euroopan toimiessa vilja-aittana ja orjatyövoiman reservinä, toiseksi “keskiafrikkalaisen lisäalueen” valtaaminen ja lopullisena vaiheena olisi taistelu maailmanherruudesta Saksan ja Yhdysvaltojen välillä. Tavoite suunniteltiin toteutettavan itäeurooppalaisten likvidoimisella ja siirtämisellä Uralin taakse orjatyövoimaksi ja pienen osan germanisoimisella. Suunnitelmana oli tappaa 50 miljoonaa henkeä ja jättää 14 miljoonaa Saksalle orjatyövoimaksi.

Hitlerin valtaannousu vuonna 1933 avasi rotuhygieniaan perustuville yhteiskunnallisille kokeiluille ainutlaatuisen mahdollisuuden, jossa heikot ja sairaat tultaisiin karsimaan kokonaisuudessaan. “Jos ei ole voimaa oman terveyden puolesta, ei ole oikeutta elämään taistelun maailmassa” (Hitler). Lääkäreistä tuli teloittajia, jotka tuhosivat “elinkelvottomia” potilaita natsivallan alla. Käytännössä kaikki johtavat saksalaiset lääkärit, rotuhygieenikot, psykiatrit jne. kannattivat ehdoitta fasismia.

Kansainvälinen eugeniikkaliike tuki Natsi-Saksan rotuhygieniapolitiikkaa, varsinkin Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa. Vuosien 1929-32 talouskriisin aikana sosiaaliturvajärjestelmä kriisiytyi ja tälle ratkaisuksi päätettiin pakkosterilisointilaista ja “vähempiarvoisen aineksen poiskitkemisestä”. Kansallissosialismin ja eugeniikan liitto johti koko väestön biologiseen kartoittamiseen aloittaen “vähempiarvoisten” kartoittamisella. Samalla luotiin kortistot “asosiaalisista” juutalaisista, “mustalaisista” ja muista natseille “vieraista” kansoista.

Fasistisen ideologian ytimessä on rasismi, se antaa fasistisen ideologian elementeille niiden erityisen fasistisen perustelun, luonteen ja määrittää niiden funktion, perustelee laajentumispolitiikan ja sisäpoliittisen terrorin välttämättömyyden ja antaa niille ideologisen oikeutuksen. Myytti rodusta on kansallissosialistisen ideologian keskeinen järjenvastainen piirre ja elementti, selitysmalli jota ei voi järjen ja tieteen avulla kumota. Fasisminvastaisuus on näille “rodunvastaisuutta.” Usko on näille ratkaiseva tekijä, ei tieteellinen tieto.

Taloudellinen

Sosiaalidarwinismi oli liian avoimen porvarillista, eli se paljasti luokkien väliset avoimet eturistiriidat, toisaalta se oikeutti ideologisesti yhteiskunnan omistus- ja valtasuhteet. Rotuteoria taas oikeutti työväen luokkataistelun vastaisuuden, eli antoi ideologisen perustelun kansalaisyhteiskunnan asettumiselle porvariston puolelle.

Natsien työläisille suunnattu propaganda nojasi rasismiin – työläisten oli koettava itsensä “herrana” eikä “työläisenä.” Saksalaisista työläisistä luvattiin sodan jälkeen tulevan maailman työläisten työläisaristokratia ja tämän kautta mahdollisuus pikkuporvarilliseen elämään. Tätä varten täytyi olla valmis barbarismiin ja raakaan väkivaltaan heikompia kohtaan Saksassa ja muualla. Sodan aikana Saksassa alkoi apartheid-politiikka, saksalaiset saivat enemmän palkkaa ja työskentelivät 60% siitä mitä valloitettujen alueiden puolalaiset. Puolasta piti tulla halvan työvoiman reservaatti ja saksalaisia palkattaisiin vain korkeapalkkaisiin asiantuntijuutta ja koulutusta vaativiin tehtäviin.

Natseille taas ei riittänyt enää tunteellinen antisemitismi vaan laskelmoitu ja suunnitelmallinen sellainen. Hitler väitti käyneensä vaihtoehdot läpi siitä, mitä kansanosaa vastaan voisi suunnata vihapropagandaa ilman että se vaarantaisi porvaristoa ja josta hyötyisi myös taloudellisesti. Tällä perusteltiin juutalaisten omaisuuden takavarikoiminen ja karkoitukset ghettoihin.

Natsien ristiriitaisuutta kuvasti näiden syytökset “kansainvälistä juutalaista finanssipääomaa” ja “juutalaismarxilaista työväenliikettä” vastaan. Hitlerin mukaan on saatava toisistaan erilliset vastustajat näyttämään yhdeltä ja samalta viholliselta. Näin pystyttiin perustelemaan samaan aikaan terrori “juutalaisbolshevistista” työväenliikettä vastaan, sekä Versaillesin rauhansopimuksen “juutalaisia maailmankapitalistien” voittajavaltioita sekä Weimarin tasavaltaa vastaan (jossa ensi kertaa juutalaiset pääsivät upseereiksi ja korkeisiin virkoihin). Tavoitteena oli propagoida luokatonta “kansanyhteisöä” joka pohjaisi “verenperinnölle.” Valtaannousun jälkeen tukahdutettiin ensin kommunistien johtama ja muu antifasistinen vastarinta ennen kuin siirryttiin juutalaisiin, jotta syntyisi mahdollisimman vähän vastarintaa.

Ei-vasemmistolaiset juutalaiset luottivat siihen, että Hitler toimisi valtakunnankanslerina toisin kuin oli puoluejohtajana luvannut. Luottamus pysyi vahvana siihen, että sivistyneen yhteiskunnan normit ja säädökset pysyisivät voimassa ja saksalaiset pysyisivät moraalisina ja sitoutuneina kansainvälisiin säädöksiin. Ensimmäinen pogromi valtaannousun jälkeen kohdistui juutalaisiin pikkuyrityksiin, suuryritykset ja pankit jäivät vielä tässä vaiheessa sen ulkopuolelle. Koska vastarintaa ja protesteja ei syntynyt – ainakaan laillisessa muodossa – tämä osoitti juutalaisten luottamuksen olevan tyhjää täynnä.

Juutalaisten omaisuuteen ei vielä koskettu, koska juutalaisten yritysten osuutta taloudessa ei voitu korvata, ulkomaiden reaktiot olisivat olleet rajut ja työttömyys lisääntyisi yritysten sulkemisella. Marxilainen vasemmisto toimi maan alla rotulakeja vastaan ja määritti antifasismin ja antisemitismin vastaisen taistelun yhdeksi. Monilla alueilla sionistit pyrkivät neuvottelemaan yhteistyöstä natsien kanssa ja tuhoutuivat. Ainoastaan aseelliseen vastarintaan ryhtyneet juutalaiset, varsinkin proletaarisen internationalismin hengestä hyötyneet marxilaiset, selvisivät sodasta merkittävissä määrin.

Joukkotuhon asteet

Itse joukkotuhoon ei päädytty hetkessä, vaan vähä vähältä kansanosia ja määriä kasvattamalla. “Juutalaiskysymys” oli aluksi kansalaisoikeuksien rajoittamista – samaan tapaan kuin afroamerikkalaisella väestöllä Yhdysvalloissa – sitten “täydellinen maastamuutto” ja vuosista 1939-41 eteenpäin kansanmurha.

Ennen toista maailmansotaa pakkosterilisoitiin satojatuhansia ja tehtiin kymmeniä tuhansia pakkoabortteja, kyseessä olivat ensimmäiset suunnitelmallisesti toteutetut joukkomurhat Natsi-Saksassa. Vuoteen 1939 asti Natsi-Saksan toimenpiteet eivät eronneet monista USA:n osavaltioiden vastaavista. Rauhan aikana olisi helpommin syntynyt vastustusta niin kotona kuin ulkomailla, joten sodan syttyessä tuli mahdolliseksi “arvottoman elämän tuhoaminen, koska sodassa keskitytään enemmän taisteluihin ja ihmiselämän arvo vähenee” (Hitler).

Tuhoaminen aloitettiin lapsieutanasialla, eli terveydellisiin syihin vetoamalla tapettiin kehitysvammaisia tai epämuodostuneita lapsia ja myöhemmin “rodullisiin” syihin vedoten “väärää rotua” olevat lapset. Samana päivänä kun Puolan valtaus ja toinen maailmansota alkoivat, Natsi-Saksa aloitti aikuisten psyykkisesti sairaiden ihmisten tuhoamisen. Alkuun saksalaiset tappoivat Puolan alueen mielisairaaloiden asukkaat ja sitten Saksan alueen. Tämän nojalla tapettiin myös tuberkuloosia, syöpää ja muita vakavia tauteja sairastavia sekä poliittisia vastustajia.

Toinen holokaustin kenraaliharjoitus oli miehitetty alue Puolassa. Vuonna 1940 surmattiin kaikki Puolan älymystön jäsenet. Aluksi juutalaiset päätettiin viedä Itä-Puolaan reservaatteihin (kuten Pohjois-Amerikassa alueen alkuperäisasukkaat), sitten Madagaskarille orjatyövoimaksi (kuten transatlanttisessa orjakaupassa Afrikasta Amerikkaan). Sotaonnen kääntyessä Natsit päättivät aloittaa kansanmurhat tyhjentämällä ghetot, ja aloittamalla teollisen joukkotuhon Auschwitzissa ja muilla keskitysleireillä.

Vuonna 1943 päätettiin totaalisen sodan nojalla, että vanhainkotien asukkaat ja kroonisesti sairaat on tapettava. Tämän päätöksen avulla luotiin edellytykset holokaustin toteuttamiselle. Saksa siirtyi juutalaisvainoista juutalaisten kansanmurhaan sekä romanien ja slaavilaisten joukkotuhoamiseen. Arjalaistodistus vaadittiin kaikilta ja sen sai vain kirkolta, joka määritti yksilön uskonnon. Kirkko myös luovutti juutalaisia runsain mitoin keskitysleireille. Juutalaiset määriteltiin “parantumattomasti degeneroituneiksi” ja “loiskansaksi.”

Perusteluina oli “välttämättömyys” vähentää väestöä ja järjestää se uudelleen. Hävittämisen väitettiin perustuvan arvovapaisiin, kylmiin faktoihin pohjaaviin talouslaskelmiin. Sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyys – erityisesti Itä-Euroopan vallatuilla alueilla – päätettiin ratkaista tuhoamalla köyhimmät väestönosat. Samanlaista retoriikkaa esiintyy yhä tänäkin päivänä äärioikeiston puheissa uusnatseista Perussuomalaisiin.

Samoja perusteluita käytetään myös kapitalismin toisessa pääideologiassa, liberalismissa, lähes muuttumattomana. Tämä ei tarkoita fasismin ja liberalismin olevan samaa tai että liberaaleja voisi rinnastaa natseihin sellaisenaan, vaan molempien ideologioiden pohja on mitä julmimmassa ja raa’immassa, täysin keinotekoisessa olemassaolon kilpailussa – kapitalismissa.

3. Kulttuurirasismi

Ennen toista maailmansotaa “rotu” oli arvostettu tieteellinen käsite, jolla selitettiin kaikkea. 1920-30–luvulla antropologit mittavien ja tilastollisten menetelmien perusteella alkoivat hylätä rotuteorian. Mitä enemmän asiaa tutkittiin, sitä vaikeammaksi tuli “rodun” määritelmä. 1930-luvulla tulivat ensimmäiset mainetta saaneet puhtaan tieteelliset teokset rotuteoriaa vastaan. Näissä kuitenkin painotettiin eugeniikkaa ja nähtiin “rotujen” sijaan “alemmat luokat” geneettisesti heikkoina, jotka pitää jalostaa pois. “Herrarotuna” nähtiin rikkaat ja eugeniikan kannattajien mukaan pääoman määrä oli suhteessa geenien puhtauden asteeseen. Rasismia ja rotuteoriaa alusta asti vastustaneet tieteilijät ja tutkijat kuuluivat sosiaalisesti eri luokkaan kuin valtaosa tieteilijöistä: Marxilaiset, afrikkalaistaustaiset, juutalaiset ja naiset. Nämä eivät siksi saaneet ääntään kuuluviin.

Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui sekä poliittisesti, että tieteen sisäisen kehityksen vuoksi: Maailmansodat, lama, natsit, konservatiivien yhteistyö fasistien kanssa, sekä erityisesti holokausti vaihtuivat länsimaisen poliittisen eliitin piirissä liberalismiin, porvarillis-demokraattisiin arvoihin, markkinatalouden valtiolliseen sääntelyyn, hyvinvointivaltioon, työlainsäädäntöön, ammattiliittojen toimintaoikeuksiin, monikulttuuriseen yhteiskuntaan sekä kansainväliseen yhteistyöhön.

Erityisesti rasismia pidettiin sotasyyllisenä, joten liberaali konsensus hyväksyttiin taktisista syistä. Se ei muuttanut länsimaiden hallitsevan eliitin rasistisia asenteita, ei vain ollut poliittisesti hyväksyttävää eikä taktisesti viisasta esittää niitä julkisesti. Esimerkiksi 50-luvulla Iso-Britannian hallitus totesi, että muodollisesti siirtolaislain on oltava ei-diskriminoiva, mutta todellisuudessa ongelmaksi määriteltiin siirtokunnista saapuva “värillinen” siirtolaisuus. Salainen kabinettikomitea valitti kuinka “värillistä” siirtolaisuutta ei voinut rajoittaa poliittisesti korrektilla tavalla, vaan piti käyttää kiertoilmaisuja.

Tieteen käyttäminen rotuennakkoluulojen lietsomiseen tuomittiin. Tämä oli eräänlainen “puhdistautumisriitti.” Nykyään geneetikot ja biologisen antropologian edustajat tuomitsevat rotuteorian. Yhteiskuntatieteilijät taas pohjaavat tässä luonnontieteiden auktoriteettiin. Rasismi on kuitenkin kasvamassa. Tieteellinen rasismi oli paitsiossa tieteellisesti ja poliittisesti vielä 1960-70–luvuilla, kunnes 90-luvulta eteenpäin koki uuden kasvun.

Rotuantropologit jättäytyivät rasismin tuomitsemisen ulkopuolelle ja muodostivat 1960-luvun lopulta psykometriikan, älykkyysosamäärien mittaajien, koulukuntaan “pahan” tai “mustan geenin” ja “uuden eugeniikan” tai “uuden tulkinnan” koulukunnan. 90-luvulla nämä saivat näkyvyyttä erityisesti Yhdysvalloissa kohukirjoilla, joiden mukaan älykkyystestit osoittavat “huonojen geenien” periytyvän ja alhaisen älykkyyden ja sosiaalisen aseman olevan biologisesti määriteltyä ja muuttumatonta. Tasa-arvoisuus on näiden mukaan vain ohimenevä villitys.

ÄO-testi on alunperin kehitetty auttamaan tunnistamaan erityisopetusta tarvitsevat lapset. Kehittäjät totesivat, ettei tällä ole paljoa muita sovellutuksia, koska numerolla ei voida kuvata älykkyyttä. ÄO-testejä on kuitenkin käytetty geneettisinä tulkintoina ja rotuennakkoluulojen kasvattamiseen ja ryhmien leimaamiseen, sekä tuloerojen aiheuttamien koulutuserojen piilottelemiseen. Näillä pyritään rotuteorian uusintamisen lisäksi perustelemaan tasa-arvoisen koulutuksen vahingollisuutta ja tarvetta sen poistamiselle.

Nykypäivän tieteelliset rasistit ovat hyvin lähellä sekä äärioikeistoa että konservatiiveja. Jopa Yhdysvaltain presidentti Reagan ja muut johtavat konservatiivit kehuivat ja tukivat näitä julkisesti 1980- ja 90-luvuilla – samat jotka ovat muodostaneet runsaasti myyttejä poliittisesta vasemmistosta ja kommunismista. Rasistien mukaan antirasismi johtuu kommunistien soluttautumisesta kaikkeen hallintoon ja mediaan, eli “kulttuurimarxismista.” Termi on alunperin nimenomaan rasisteilta ja sitä käytetään nimenomaan perusteluna rasismille, vaikka sen väitetään olevan taustalla kaikessa ei-konservatiivisessa politiikassa.

1980-luvulta alkanut konservatiivinen ja uusliberaali käänne maailmanpolitiikassa on suosinut myös rasisteja ja luonut näille kasvupohjaa. 1950-70–luvuilla nämä olivat paitsiossa hyvinvointivaltion ja kansalaisoikeusliikkeen saavutusten takia. Konservatiivien nousu ja valta akateemisessa maailmassa on tuonut tilaa myös näiden liittolaisille, rasisteille ja fasisteille.

“Rotu” ei ole selkeä käsite rotuopissa ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen käsite tyhjeni biologisesta sisällöstä. “Rotuja” on vaikea määritellä, eikä ole objektiivisia sääntöjä, joiden perusteella päätettäisiin, mikä “rotu” on ja mihin “rotuun” yksilö kuuluu. Ihmiset voivat kuulua yhtaikaisesti useampaan “rotuun.” Samaan aikaan voi olla vaikka suomalainen, eurooppalainen ja kaukasialainen. Tämä on täysin tieteellisen luokittelun vastaista.

Tilalle tuli käsitys “rodusta” sosiaalisena rakenteena, sosiaalisesti rakentuneena ja kulttuurisesti opittuna käsitteenä. “Rodulla” on voitu kuvata ja luoda sosiaalisia eroja erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ja erilaisia tarpeita varten. Nykyrasismi on jossain määrin hylännyt “rodun” käsitteen ja muuntunut ns. kulttuurirasismiksi. Kulttuurirasismi kuitenkin pohjaa biologiaan sillä, että yhteiskunnallinen ja psykologinen taso on näiden mukaan täysin biologian määräämää, jonka avulla salakuljetetaan “rodun” käsite takaisin ilman suoraa puhetta “roduista.”

Kulttuurirasismi on syntynyt vastauksena antirasistiseen kritiikkiin. Kuten klassinen rasismi, molemmat jakavat ihmiskunnan ryhmiin, joita erottavat ylitsepääsemättömät rajat. Klassisen, valetieteellisen ja kulttuurisen rasismin mukaan yksilö on epävapaa: käyttäytymistä ohjaa ja viime kädessä määräävät joko luonnonlait tai kulttuurin sanelemat käyttäytymis- ja ajattelutavat. Kulttuurin avulla rodullistaminen on klassista myös jaottelussa elinkeinon, elämäntavan ja moraalikäsitysten kautta.

Suomalaisen rasismin historia

1700-luvun ensimmäiset systematisoidut rotujaottelut sisälsivät myös saamelaiset. Valistusajan tieteilijöiden mukaan lappalaiset olivat alinta rotua, Homo sapiens monstrosus. Suomalaiset liitettiin samaan kuvailuun ja jaotteluun. Näiden sanottiin olevan pohjoisen “n\itä”, epämuodostuneita ihmissyöjiä.

Suomessa vuosien 1872 ja -82 valtiopäivillä käsiteltiin maahan muuttaneita juutalaisia ja suhtautuminen oli äärimmäisen juutalaisvastaista. Valtiopäivien päätöksen mukaan näille ei voi antaa kansalaisuutta, eivätkä edustajat sanojensa mukaan nähneet näissä mitään eroa ruttotautisiin. Juutalaiset saivat Suomessa kansalaisoikeudet vasta vuonna 1917 itsenäistymisen myötä, viimeisenä Euroopassa. Toisen maailmansodan aikana Suomi luovutti 8 juutalaispakolaista Saksaan, joka aiheutti suurta vastustusta. Juutalaismiehet joutuivat taistelemaan Suomen armeijassa Natsi-Saksan rinnalla. Kieltäytyminen olisi johtanut vainoihin juutalaisyhteisöä kohtaan, samoin sodan voittaminen olisi johtanut Suomen juutalaisten tuhoon.

Itsenäistymisen jälkeen suhtautuminen suomalaisiin muuttui. Vastavallankumouksen voitto Suomessa 1918 teki Suomen suomalaisista lopullisesti “valkoisia.” Suomalaiset nähtiin Suomen asukkaina, eli eurooppalaisina/ei-bolshevikkeina, jolloin aiemmat rotuteoriat voitiin hylätä ja jättää käsittämään vain saamelaiset. Aiemmat kiistat päättyivät bolshevismin vastaisen eurooppalaisen rintaman muodostumiseen, missä suomalaisten asema olisi voinut ainakin natsien näkökulmasta olla rodullisesti toinen, jos punaiset olisivat voittaneet.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eugeniikka kasvoi ja kiihtyi myös Suomessa, jossa ihailtiin Natsi-Saksan rotuoppeja. Suomalaiset nähtiin arjalaisina sekä fyysisesti, että henkisesti ja keksittiin suomalaisiin liitettäviä biologisia käsitteitä kuten: “Sisu” eli johtamisen halu, taistelemisen halu, valloitushalu, konsensus luokkien välillä jne.

Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan tavoitteena oli vallata Itä-Euroopan alueet itselleen. Tavoite aiottiin toteuttaa itäeurooppalaisten likvidoimisella ja loppujen siirtämisellä Uralin taakse orjatyövoimaksi. Suomelle luvattiin “sukulaiskansana” oikeus sodan jälkeen pitää itäeurooppalaista ja neuvostoliittolaista orjatyövoimaa

Suomi ja Saksa kuitenkin hävisivät sodan ja avoin rasismi joutui tieteellisesti ja poliittisesti paitsioon aina 90-luvulle asti. Suomessa oli 1930-luvulta 90-luvulle asti erittäin tiukka maahanmuuttopolitiikka, joten ulkomailta Suomeen muutti erittäin vähän väkeä. Rasismi oli kuitenkin hyvin normaalia, sille ei vain ollut kohteita kotimaassa – saamelaisia, romaneja ja juutalaisia lukuunottamatta. Yhtenä esimerkkinä on n-sanan käyttö, jonka väitetään olleen 90-luvulle asti poliittisesti neutraali, vaikka kaikkialla muualla se on aina ollut haukkumanimi.

Suomessa transihmisten sterilisointi on perua rotudarwinismista ja sitä ei poisteta, koska se luo porsaanreiän lisätä sterilisoitavia ihmisryhmiä.*

Suomessa kerätään rotuteorioita puolustelemaan runsaasti aineistoa ja on tehty vuosikymmeniä. Sitä vastaan on vain vähän johdonmukaista ja luokkatietoista materiaalia ja tähän puutteeseen ei olla vieläkään täysin havahduttu.

Rasismi 2000-luvulla (Rasismin paluu)

Rasistinen ajattelu ja väkivalta lisääntyvät Euroopassa, se on “modernien teollisten kapitalististen valtioiden määräävä tekijä.” Itä-Euroopan sosialismin romahtamisen jälkeen tulevaisuuden uhaksi päätettiin “rotu ja ihonväri.” Rotuteoreetikkojen kuvitelmat ovat löytäneet tiensä takaisin ideologis-poliittiseen keskusteluun. Teollisuusmaissa pitkään puolustuskannalla ollut rasismi nousee vetoamalla maailmanlaajuiseen muuttoliikkeeseen.

Pakolais- ja ulkomaalaiskielteisyys nousi vuosituhannen vaihteessa erityisesti hyvin koulutettujen nuorten keskuudessa. Uusfasistisista ja äärioikeistolaisista, rasismilla ratsastavista puolueista on tullut vaikutusvaltaisia poliittisia liikkeitä. Sodan jälkeen rasismille ja fasismille ei ollut käyttöä eurooppalaisessa politiikassa, mutta ne eivät kuitenkaan kadonneet ajatusmaailmasta. Ne olivat vain tabu, ei mikään mistä oltaisiin tietoisesti vapauduttu.

Ranskan ja Länsi-Saksan uusfasistit ajautuivat umpikujaan 1960-luvun lopulla, joten nuoret oikeistoradikaalit älymystön edustajat päätyivät seuraavalla vuosikymmenellä uudistamaan uusfasismin ja oikeistoradikalismin ideologisesti. Ranskassa Le Penin kansallisen rintaman ohjelmat rupesivat vetoamaan älymystön edustajiin.

Länsi-Saksan uusoikeiston ideologialla ja politiikkakonseptilla oli voimakas vaikutus äärioikeistolaisiin puolueisiin ja militantteihin uusfasistisiin ryhmiin. Uusoikeisto kehitti etnopluralismin käsitteen, jonka mukaan kulttuurit ovat kiinteitä, yhtenäisiä ja monoliittisia rakenteita, joilla on tietty maantieteellinen sijainti. Näiden mukaan kulttuurit (= kiertoilmaisu “roduille”), eivät saa sekoittua. Uusoikeisto esittää irtisanoutuneensa rasismista, fasismista ja kansallissosialismista erilaisuuteen perustuvan rasistisen “antirasismin” avulla, jossa rasismi käännetään päälaelleen ja sortajat esitetään sorrettuina; valkoiset eurooppalaiset valloittajat ovat näiden mukaan vaarassa tuhoutua, elleivät pidä yllä valkoista yliherruuttaan.

Postmoderni vasemmisto on myös ominut itselleen runsaasti uusoikeiston ideologiasta. Kylmä sota, nopea teknologinen kehitys, taloudellinen kasvu ja maailmantalouden globalisoituminen peittivät alleen ongelmien vakavuuden. Voimistuva yhteiskunnallinen pahoinvointi toimi näiden polttoaineena.

1970-luvulla alkoi kommunistisen liikkeen kriisi, jonka seurauksena oli totuteltava joukkotyöttömyyteen ja sosiaalivaltion syvenevään kriisiin. 1990-luvulla Länsi-Euroopassa oli jo yli 10% massatyöttömyys. Tulevaisuudennäkymät ovat synkät: Tuotannon kasvu ja keskittyminen on johtanut Euroopassa keskimäärin 20-25% kasvussa olevaan massatyöttömyyteen. Osa-aikatyöt, lyhytkestoiset työsopimukset, matalat palkat ja työttömyys ovat normi työmarkkinoilla. “Hyvänä” yhteiskuntana konservatiivit näkevät vahvan hierarkkisen, hyvinvointivaltion rippeistäkin vapaan yhteiskunnan.

1990-luvulla oltiin keskittyneitä sosialismin romahdukseen Itä-Euroopassa, sekä markkinatalouden ja liberalismin maailmanlaajuiseen “voittoon” sekä “historian loppuun”, “sosialistisen demokratiavajeen” poistamisella. Samalla aloitettiin “salakuljetusoperaatio”, jossa yhteiskuntatieteilijät alkoivat syytää valtavan määrään informaatiota perinnöllisyyteen pohjaavan meritokratian, asiantuntijoiden ja korkeasti koulutettujen valtaan perustuvan yhteiskunnan perustelemiseksi. “Uudet tulkitsijat” johdonmukaisesti rakentavat näistä geneettis-meritokratista* yhteiskuntaa.

Yhteiskuntaa eteenpäin vievänä voimana pidetään ainoastaan kilpailua ja suorittaminen on radikalisoitunut hyvinvointisovinismiksi. “Häviäjät” ovat syypäitä omaan tilanteeseensa ja “voittajilla” on oikeus aggressiivisesti puolustaa omaisuuttaan “vieraita” vaatimuksia vastaa. Suoritusyhteiskunnan jatkuva kilpailu- ja valintatilanne johtaa yksilöiden vihankohteiden kasvuun, samalla tuhoten solidaarisen yhteistyön perustaa.

Globaali eriarvoisuus, ekologinen kriisi ja pohjoinen-etelä-ristiriita pyritään ratkaisemaan rasismilla. Ekorasismin edustajat esittävät, että läntinen elintaso ei ole mahdollinen koko maailmalle ekologisesti kestävällä tavalla, maailmantalouden vinoutunutta rakennetta ei pidä korjata, eikä pidä muuttaa tuotantoa, kulutusta tai energian- ja raaka-aineiden käyttöä. 10 prosenttia maailman väestöstä käyttää 90 prosenttia raaka-aineista ja ainoa keino jatkaa tällä linjalla olisi maailmanlaajuinen apartheid-politiikka, joten ekologinen kriisi pyritään militarisoimaan.

Ympäristöongelmien esitetään olevan hallinnassa teollisuusmaissa, mutta ei “värillisissä”, kasvavan väestön tai vasta teollistuvissa maissa. Ekorasistien mukaan ympäristökriisi ei olisi ongelma jos se rajoittuisi vain Eurooppaan, minkä takia vain imperialismin keskusalueet saisivat teollistua ja saastuttaa rajoituksetta. Ekorasismia ruokitaan käsitteillä “ihmisvyöry”, “pakolaistulva” tai “väestönräjähdys”, koska näiden mukaan ekologinen ja taloudellinen tasapaino on pääasiassa väestöntiheyden aiheuttama.

Euroamerikkalaiset imperialistivallat aloittivat Yhdysvaltojen johdolla Afganistanin miehityksen 2001. Vuonna 2003 miehitettiin Irak ja vuodesta 2010 eteenpäin nämä ovat lisäksi sotineet mm. Libyassa, Syyriassa, Jemenissä ja tukeneet Lähi-Idän taantumuksellisimpia aineksia ja johtajia. “Imperialismin sadonkorjuu”, eli sotien ja levottomuuksien aiheuttamat pakkosiirrot ja levottomuudet ovat lisänneet pakolaisten määrää huomattavasti. Näihin, enimmäkseen islaminuskoisiin maihin, kohdistettu vihapropaganda on heijastunut erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa massiivisena islamofobiana ja rasismina. Tämä kohdistuu erityisesti tummaihoisiin muslimeihin. Läntinen islamofobia on levinnyt myös sellaisiin maihin, kuin Intia, Kiina ja Filippiinit.

Rasismi Suomessa 2000-luvulla

1990-luvulla tutkimusten mukaan Helsingin lukiolaiset ja Joensuun skinit esittivät yhteneviä mielipiteitä siitä, että vahvemmilla on oikeus sanella tahtonsa heikommille. Molempien maailmankatsomuksessa nähtiin kilpailu, taistelu ja vahvojen pärjääminen terveen yhteiskunnan edellytyksenä.

Suomessa 80-luvulla kasvanut skiniliike pääsi 90-luvulla otsikoihin rasistisen väkivallan vuoksi. Näillä oli tässä vaiheessa jo omia lehtiä ja alkeellista järjestötoimintaa. Koska tämä toiminta jäi marginaaliin, äärioikeisto muutti strategiaansa ja pyrki “sisäsiistiin” imagoon, yliopistoihin ja parlamentteihin. Tässä ollaan onnistuttu: 90-luvun skiniliikkeen perillisiä on niin kunnanvaltuustoissa, europarlamentissa, eduskunnassa, hallituksessa kuin kaduillakin.

Pakolais- ja ulkomaalaiskielteisyys nousi vuosituhannen vaihteessa erityisesti hyvin koulutettujen nuorten keskuudessa. Suomeen tämä heijastui ensin Tatu “Matin isä” Vanhasen sekä Yrjö Ahmavaaran rotuteorioissa, joilla nämä selittivät luokkaerot ja luokkien periytyvyyden: tasa-arvo ja erityisesti hyvinvointivaltio sosiaali- ja koulutusohjelmineen on pahasta, älykkyyserot periytyvät ja sitä kautta luokka-asema, erityisesti rotujen ja etnisten ryhmien keskuudessa. Samoin köyhien, eli “geneettisesti heikkojen” on saatava vähemmän lapsia, rikkaiden enemmän. Siksi oikeiston mukaan taloudellinen tuki ja palvelut on lakkautettava köyhiltä, varsinkin vähävaraisilta äideiltä (erityisesti abortit, seksuaalipalvelut jne). Sterilisaatiota ei uskalleta suoraan ehdottaa, mutta sitä vihjaillaan vahvasti.

Suomen myötäily Yhdysvaltojen sotaretkiin ja niissä avustaminen on lisännyt islamofobiaa ja rasismia Suomessa. Vaikka maahanmuuttajien määrä on kasvanut maahanmuuttolakien muuttamisen jälkeen 1990-luvulla, on maahanmuuttajien määrä edelleen marginaalinen ja Suomeen muuttaminen on edelleen erittäin vaikeaa. Huomionarvoista on, että “maahanmuuttokriittisten”, eli rasistien rasismi on peittelemättömän elitististä ja sen sisältö on nimenomaan köyhien vastaista ja myötäilee muun oikeiston hyökkäyksiä köyhien tukemista ja avustusta vastaan.

Miten rasismia vastaan pitää taistella?

On ymmärrettävä että Suomen valtio, kuten muutkin euroamerikkalaiset imperialistivaltiot, edustavat valkoista ylivaltaa. Rasismi on vain tätä ylläpitävä ideologia, mutta valkoinen ylivalta on yhteiskunnallisten rakenteiden ja valtasuhteiden kokonaisuus – eli porvarillinen Suomen valtio yhteiskunnallisena muodostumana.

Valkoisen ylivallan kannatus ei selity ei-valkoisen väestönosan kasvulla. Rasismi ei kasva yksilöllisestä vieraan pelosta, vaan valkoiselle ylivallalle rakennetun yhteiskuntajärjestelmän päällysrakenteesta. Valkoinen ylivalta ei ole vain historiaa, ideologinen jäänne ilman aineellista perustaa, “viharyhmiä” tai pelkästään periytynyttä epätasa-arvoa. Esittämällä asiasta vain pintailmiöt, peitellään valkoista ylivaltaa, sen syvimpiä rakenteita ja perustavimpia tukipilareita. Rasismi kasvaa sitä laajemmasta ja syvemmästä valkoisesta ylivallasta. Kun valkoista ylivaltaa rakennettiin, valkoisilla ei ollut mitään epäselvyyttä vaan täysi tietoisuus siihen liittyvistä etuoikeuksista.

Parlamenteissa ja liike-elämässä toimivat “sisäsiistit” fasistit vetoavat ensisijaisesti liberaaleiksi arvioimiinsa ihmisryhmiin ja toimivat liberaaleiksi arvioimillaan alueilla. Fasistit ja liberaalit löytävät yhteisen sävelen köyhien, kouluttamattomien ja eri vähemmistöryhmien sivuuttamisella, keskittymällä kapitalismin ylläpitoon. Fasismi alkaa enenevässä määrin olla ainoa keino pitää kapitalismia elossa, minkä moni liberaali alkaa vaistomaisesti tiedostaa.

Nämä eivät voi toimia alueilla joissa he kohtaisivat koko kansan vihan ja täysimittaisen vastarinnan. Siksi rasismin avulla usutetaan kapitalismin kurjistamat ihmisjoukot toisiaan vastaan. Valkoisen ylivallan lupaamien etujen avulla saadaan valkoiset köyhät taistelemaan ei-valkoisia köyhiä vastaan tavoilla ja keinoilla, joihin rikkaat eivät ilman kansan vastarintaa pystyisi.

Rasisminvastainen taistelu on taistelua konkreettisista asioista, kuten toimeentulosta, asumisesta ja turvallisuudesta. Tehokkainta tämä on osana fasisminvastaista taistelua. On taisteltava alueilla, joissa fasismi ja rasismi sortavat ihmisiä eniten. Liberaalit tunnukset ja keinot on hylättävä, sillä ne eivät parhaimmillaankaan edistä fasisminvastaisuutta ja niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös antifasismia, työläisiä ja kansaa vastaan. Vastarinta on kohdistettava todellista vihollista, kapitalismi-imperialismia ja valkoista ylivaltaa vastaan. Ennen kaikkea on uskallettava voittaa.

This entry was posted in Arkisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply