Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.
Äärioikeistolle läpi Euroopan on tullut viime vuosina tavaksi järjestää natsimarsseja oman maansa itsenäisyyspäivänä. Monet vasemmistolaiset ovat olleet huolissaan tästä “isänmaallisuuden kaappaamisesta.” Tämä ei kuitenkaan ole se mistä pitäisi huolestua, sillä imperialismin keskusalueilla ei voi olla mitään äärioikeistoa isänmaallisempaa. Imperialistimaissa kansallismielisyys on oman valtion ylivallan tukemista muiden valtojen ylitse, eli kansallismielisyys ja taantumus ovat yhtä. Taantumuksen leviäminen on se mistä pitäisi olla huolissaan.
On jopa ehdotettu, että vasemmiston pitäisi ryhtyä yhtä isänmaalliseksi ja otettava käyttöönsä kansallismielisiä tunnuksia, kuten siniristilippua ja leijonakorua. Kansallismielisyys on luokkaristiriitojen peittelemistä ja porvariston puolelle asettumista. Täytyy olla joko hyvin etuoikeutetussa asemassa tai toivoa pääsevänsä sinne, jos pintapuoliset ilmiöt, kuten kulttuuri ja kansallisuus ovat tärkeämpiä kuin perusoikeudet. Kansallismielisiä ei haittaa, jos koulutus, terveys, turvallisuus, kulttuuri, asumiseen liittyvät oikeudet ja työläisten oikeudet tuhotaan, kunhan sen vain tekee suomalainen porvaristo. Olemme tilanteessa, jossa jokaisen on päätettävä taisteleeko terveyden, koulutuksen yms. puolesta vai suomalaisen kansallismielisyyden nimissä näitä vastaan.
1. Suomi on valkoisen ylivallan valtio
Suomalaisella yhteiskunnalla on hyvin valikoiva muisti historiansa suhteen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei osata puhua historiasta kuin lähivuosien tai talvisodan kautta. Historiaa ei yksinkertaisesti tunneta, joten siitä esitetään vain valtion konsensushenkeä tukevaa versiota. Poliittinen muisti on viikkojen mittainen. Kaikki yhteiskunnan eliittiin kuuluvat kannattavat (ainakin julkisesti) hyvinvointivaltiota, tai nykyisemmin -yhteiskuntaa. Kuitenkin suurimpina suomalaisina pidetään vain urheilijoita tai sotahulluja ja historian mytologisoimia muinaispoliitikkoja. Sodan kokeneiden sukupolvien varoituksista sotaa ja siihen kehoittavaa kansallismielisyyttä vastaan on parissa vuosikymmenessä tehty kehoituksia. Nuoremmalle polvelle välitetään ainoastaan porvariston värittämä versio historiasta, josta on piilotettu luokkataistelu ja ristiriidat, eli itse politiikka. Todellisuudessa Suomen historia on jatkuvaa luokkataistelua.
Suomessa 1916 kesällä työläisiä edustanut puolue SDP sai enemmistön eduskunnassa, edustaen näin selkeää valtaosaa kansasta. Porvaristo kuitenkin hajotti eduskunnan ja varmisti porvaripuolueille enemmistön. SDP ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi aseelliseen taisteluun, joka kostautui 1918 luokkasodassa, jossa porvariston ja suurmaanomistajien edustamat, Saksan tukemat valkoiset voittivat työläisiä ja talonpoikia edustaneet punaiset. Suomesta piti tulla Saksan vasallivaltio, mutta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Suomen oli pakko itsenäistyä tasavallaksi.
Suomen valkoiset kävivät tiivistä, kansallisuuskysymyksen ylittävää yhteistyötä Venäjän valkoisten ja Saksan Freikorpsin kanssa, koska kaikkia yhdisti antibolshevismi. Näin toisiaan vastaan vuosia sotineet joukot tulivat lähes yhdessä yössä veriveljiksi luokkasodan myötä. Freikorpsista kehittyi sittemmin natsiliikkeen aseellinen siipi ja valkoisten ideologia ruokki suuresti natsien ideologiaa.
Luokkasodan voittaneet valkoiset olivat juoksuhaudoissa aikuistuneita nuoria miehiä, joista tuli fasististen liikkeiden etujoukko. Nämä kokivat isänmaan pettäneen heidät ryhtyessään tasavaltalaiseksi, joten he vaativat yhteiskunnalle fasistisia ratkaisumalleja, joissa uskonnolliset ja moraaliset puitteet ylittävä valta kansalaisiin kuuluu valtiolle.
”1920-luvusta tuli kansallismielisen radikalismin suuri vuosikymmen. Sen aikana syntyi radikaali järjestökenttä, toimintatavat vakiinnuttivat muotonsa ja suomalainen fasismi suoritti esiinmarssinsa… Valkoisista valkoisin Suomi kyyristyi puolustusasemiin. Se linnoittautui vapaussotaideologiaan, maanpuolustuksen ja yhteiskunnan militarisoimistavoitteiden taakse suojeluskuntiin ja Lotta Svärdiin.” (Suomalaiset fasistit, s. 111–112)
Fasistien ydinjoukkoon lukeutui mm. sivistyneistön suomalaisuusaktivisteja, Saksassa koulutettuja ja sotineita jääkäreitä, valkoisia sorakuoppamiehiä, heimosotureita, suojeluskuntaintoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä. Punaisten jahtaamiseen, kuulusteluihin, vankileirien vartioimiseen ja lahtaamiseen osallistuminen yhdisti tuhansia valkoisia.
1930-luvulla Suomen valtio fasistisoitui lähes ytimiään myöten. Fasistit eivät vallanneet valtiota kokonaisuudessaan, mutta pystyivät silti käyttämään yksinoikeudella eduskuntaa ja hallitusta, saaden läpi kaikki tavoitteensa. Vasta toinen maailmansota ja siinä koettu häviö tuhosi Suomen fasistien poliittisen pohjan. Toisaalta kansallismielisyys laajeni myös vasemmistoon, SKP:n päätettyä lähteä tukemaan liberalismia fasismia vastaan samalla hyläten vallankumouksen.
Sodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeen länsieurooppalaiset valtiot suosivat keynesiläistä talouspolitiikkaa. Keynesiläisyyden ideana on, että talous on vain tekniikka, keino jota käytetään sosiaalisten päämäärien tavoittelemiseen, kuten talouskasvuun. Koska kapitalismissa talouskasvua seuraa laskukausi, jota taas kasvu, on keynesiläisen talouspolitiikan tavoitteena sijoittaa laskukaudella sosiaalisiin projekteihin, kuten työttömyystukiin ja koulutukseen, ja nousukaudella yritystoimintaan luokkataistelun hidastamiseksi.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut nimenomaan sosialidemokraattinen projekti. Luokkarajojen ylittävät koalitiot maanomistajien ja työntekijöiden, pääoman ja työvoiman välillä varmistivat rauhan luokkataistelulta. Hyvinvointivaltio kuitenkin peustuu nimenomaan kansallisvaltiolle. Käsitys “kansasta” (sen taantumuksellisessa merkityksessä) ja siihen liittyvä yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunne oli välttämätön edellytys hyvinvointipolitiikalle. Pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, jossa vain kansalaisuus, oikeus kuulua kansallisvaltion muodostamaan yhteisöön, antaa oikeuden nauttia hyvinvointipolitiikasta. Kansalaisuuteen liittyvät kiistat pysyivät seuraavat vuosikymmenet piilossa voimakkaan talouskasvun takia.
Sosialidemokratia ja oikeistopopulismi
Vasemmistopuolueiden suosion lasku viimeisen parin vuosikymmenen aikana on suoraan yhteydessä oikeistopopulistien nousuun. 70-80 – luku esitetään taistolaisuuden ja kommunismin vaaran vuosina, vaikka todellisuudessa politiikka oli suhteessa hyvin oikeistolaista, oikeistolaisempaa kuin muissa Pohjoismaissa. Tähän vaikutti vasemmistopuolueiden luokkataistelun vastainen linja.
Uusliberalismi on teoria, joka esitetään kokonaisvaltaisena: kaikkea olemista ja tekemistä määrää kilpailu. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta, se on vain uudelleenpakattua konservatismia ja samaa ideologiaa joka ajaa kapitalismi-imperialismia fasismi mukaanlukien. Ainoa erottava tekijä on kaiken näkeminen markkinoina: ihmissuhteet, työnjako, elo itsessään on markkinoiden määräämää. Kysyntä ja tarjonta määräävät. Objektiivinen totuus on markkinoiden määräämää, kaikki muu on mielipiteitä. Kapitalistien tarpeet määräävät maailmanmenon, kaikkien muiden on vain taivuttava näiden tahtoon, joka esitetään ainoana oikeana totuutena.
Suomessa uusliberalismiin alettiin siirtyä pysyvästi 80-luvulla ja 90-luvun laman myötä siitä tuli ainoa hyväksytty poliittinen oppi. Tämä on johtanut yhteiskunnan totalitarisoitumiseen uusliberalismin alle niin keskustelussa, politiikassa kuin historiasta puhuttaessa. Ei ole sattumaa, että uusliberalismin saadessa jalansijaa, alkoi samalla äärioikeiston nousu.
Uusliberalismin laajentuessa maailmanlaajuiseksi poliittiseksi ideologiaksi 70-luvulta eteenpäin, ruvettiin Suomesta siirtämään teollisuutta kolmansiin maihin muun Länsi-Euroopan tavoin, palvelualat kasvoivat ja vasemmistopuolueet oikeistolaistuivat. Työväki ei kuitenkaan ole seurannut mukana puolueiden ja näiden agendojen liberalisoituessa. Tähän rakoon oikeistopopulistit ovat iskeneet, koska SDP:n ja Perussuomalaisten/Sinisten äänestäjäkunnasta iso osa koostuu valkoisista, työläisaristokratiaan kuuluvista miehistä. Näiden arvot ovat keskimäärin konservatiivisempia, joten näille on helppo myydä oikeistopopulismia uusliberalismin vastaisena ilmiönä, johon on lisätty konservatiivis-autoritatiivinen linja arvokysymysten suhteen.
Vuonna 2008 alkanut lama osoitti uusliberaalin talousmallin toimimattomaksi ja pian sen jälkeen hyvinvointivaltioiden kestävyys joutui koetukselle ilman jatkuvaa talouskasvua. Talouskriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi: nykypolitiikassa on vallalla käsitys, että se mitä toinen kansanosa saa, on pois toiselta, eikä yhteistä kakkua voi jakaa kaikille. Lääkkeeksi krooniseen rahoitusvajeeseen ja tulonjakokysymykseen äärioikeisto esitti maahanmuuttovastaisuutta, joka on oikeistopopulistien kautta levinnyt myös pikkuhiljaa vasemmistoonkin hyvinvointinationalismin kautta.
Hyvinvointivaltio voi toimia vain imperialismin avulla, jolloin hyvinvointivaltio (tässä tapauksessa Suomi) toimii maailman valtioiden hierarkian kärjessä, alistaen muita maita. Tämän avulla Suomen työläisiä korruptoidaan toimimaan maailman työväestöä vastaan, omien lyhytaikaisten etujensa nimissä. Vasemmistolla ei Suomessa ole antaa muita vaihtoehtoja kuin imperialismin tukeminen hyvinvointivaltion säilyttämiseksi, vaihtoehtona on imperialismin tukeminen ilman hyvinvointivaltiota fasismissa. Ilman imperialismia hyvinvointivaltioon kuuluva hyvinvointi, ja paljon enemmänkin, voidaan saavuttaa ainoastaan sosialismissa.
EU:n poliittis-taloudellinen yhdentäminen on jättänyt hyvin vähän liikkumatilaa kansalliselle politiikalle ja yli 70% Suomen poliittisista päätöksistä tehdäänkin Brysselissä. Erityisesti tämä on ongelma liberalisoituneille vasemmistopuolueille, jotka tukevat EU:ta, mutta ovat EU:n sanelupolitiikan ja erityisesti sen säästö- ja leikkauspolitiikan alaisia. Oikeistopopulistit ovat “etnisoineet” tätä kautta luokkapolitiikkaa. Kansojen ja markkinoiden, työväenluokan ja finanssieliitin vastakkainasettelu esitetään kansojen keskinäisenä taisteluna, jossa suomalaiset, saksalaiset tai kreikkalaiset veronmaksajat tappelevat keskenään. Tämän kautta on helppo esittää myös suomalaisten veronmaksajien olevan sodassa kaikkia fasistien vihaamia ihmisryhmiä kohtaan.
2. Yhteiskunnan fasistisoituminen
Suomalainen yhteiskunta on fasistisoitumassa vauhdilla. Joitakin esimerkkejä tästä ovat mm. kansalaisten mobilisoiminen pienyrityksiä vastaan suuryritysten asialle, kuten “kuuden euron pitsat” osoittivat [LINKKI]. Toinen on suojeluskuntien uudelleenrakentaminen[LINKKI]. Lisäksi kansalaisia mobilisoidaan toimimaan poliisin ja valtion väkivaltakoneiston lisäjatkeina mm. fasistista maahanmuuttopolitiikkaa toteutettaessa [LINKKI].
Fasismi on myös sotaa naisia, sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan. Tästä esimakua olemme saaneet mm. matalapalkka-alojen työehtojen ja palkkauksen roimalla heikentämisellä. Samoin naisten asemaa voi merkittävästi heikentää parilla lakimuutoksella, koskematta perustuslakiin, koska kapitalismi jättää ihmiset heitteille riippuen lain tulkinnasta.
Kapitalismi-imperialismi tarvitsee myös jatkuvasti uutta työvoimaa, joten naisten asemaa muuna kuin kotiäiteinä ollaan heikentämässä taloudellisella pakotuksella, joka on johtanut konservatiivisten arvojen nousuun, sekä on johtamassa avoimeen terroriin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.
Poliisi
Poliisi on osa valtion väkivaltakoneistoa ja kapitalismin turvamiehistöä. Historiallisesti ja kansainvälisesti poliisi on aina päätynyt tukemaan ja sulautumaan osaksi äärioikeistoa roolinsa takia. Näin on myös Suomessa, jossa poliisi on laskettava osaksi äärioikeistoa. Ei ole sattumaa, että poliisi, oikeistopoliitikot ja oikeuslaitos hyökkäävät kaikkein kiivaimmin fasismin vastustajia vastaan ja suojelevat fasisteja kaikin mahdollisin keinoin. Tästä on saatu esimakua mm. natsimielenosoituksissa, joissa poliisi hoitaa väkivallan uusnatsien puolesta tai ei puutu natsien väkivaltaan tai natsimarsseilla joissa poliiseja on marssinut niin turvamiehinä, kuin siviileinä marssin riveissä.
Media
Median suhteen ei pidä olla mitään harhakuvitelmia. Se on suurten mediatalojen käsissä ja julkaisee vain suurporvaristoa tukevaa sisältöä. Siksi agitaation ja propagandan on tapahduttava katutasolla, kansan keskuudessa ja tekemisen kautta. Sosiaalista mediaakaan ei pidä erehtyä luulemaan irrallisena suurporvariston eduista, eikä pitää muuna kuin yhtenä, korvattavissa olevana, tiedotusvälineenä.
On olemassa toimittajia, jotka varmasti haluaisivat tehdä enemmän tutkivaa journalismia ja objektiivisempaa toimitustyötä. Tälle ei kuitenkaan ole olemassa rahoitusta ja resursseja. Tämä tilanne johtaa siihen, että toimittajat kiireen ja työpaikan pitämisestä yms. johtuvan paineen takia julkaisevat johtavien poliitikkojen ja poliisin tiedotteita sellaisenaan. Näin poliisi ja johtavat poliitikot tekevät uutiset, jotka esitetään objektiivisina totuuksina, mitä ne eivät todellakaan ole. Tähän ristiriitaan iskevät monenlaiset äärioikeistomediat, jotka esittävät yhtä epäobjektiivisia ja todellisuudesta irrallaan olevia “valeuutisia” totuuksina.
Kansalaisyhteiskunta
Fasismi nykyisellä kehitysasteellaan, jossa se ei ole vielä saavuttanut valtiovaltaa, on lähinnä kansalaisyhteiskunnan ilmiö. Kaikki kansalaisyhteiskunnan ilmiöt ovat alisteisia sitä perustaville tuotantosuhteille. Valtio puolestaan, riippumatta esimerkiksi sen fasistisuudesta, on ensi sijassa hallitsevan luokan väkivaltakoneisto, sen luokkadiktatuurin järjestö. Sen muut, esimerkiksi byrokraattiset ja taloudelliset tehtävät, ovat alisteisia sen diktatoriselle tehtävälle. Marxilaiset täysin päinvastoin kannattavat kansalaisyhteiskunnan tuhoamista ja sen toimintojen, esimerkiksi taloudellisen toiminnan, saattamista työväenvaltion kontrolliin. Joku voisi kysyä, että eikö porvarillinen valtio muka hallitse kansalaisyhteiskuntaa. Jos näin olisi, kapitalistiset tuotantosuhteet kansalaisyhteiskunnassa voitaisiin lakkauttaa reformein. Kapitalismi ei ole valtion jatke, kuten anarkistit väittävät, vaan valtio on kapitalistien vallan jatke.
Suomessa puolueet ovat menettäneet kosketuksen omaan sosiaaliseen perustaansa. Yhteys kansaan on katkennut ja kansanedustamisen sijaan hallintatehtävä – hallituksessa toimiminen – on tullut puolueille keskeiseksi. Puoluetoiminta ei ole enää ideologista, vaan strategista. Siksi puolueet ovat valmiimpia ottamaan kantaa asioihin lyhytnäköisen strategisen hyödyn takia, vaikka kanta sotisi niiden perustavaa ideologiaa vastaan. Vaikka yhteys kansaan puuttuu, ovat puolueet kuitenkin vahvasti sidoksissa kansalaisyhteiskuntaan esim. yritysmaailman tai ay-liikkeen kautta.
Liberaalit
Osa liberaaleista sanoo vastustavansa fasismia, mutta todellisuudessa nämä järjestävät vain piknikkejä, puheita ja pönötystä. Tällaisten tapahtumien suurin ansio on se, että näihin ei olla kutsuttu fasisteja. Tämä ei ole fasismin vastustamista, vaan vastustusvelvollisuuden väistämistä. Toiset liberaalit taas sanovat olevansa fasismin ja sen vastustajien “yläpuolella”, “tolkun ihmisinä”. Nämä ovat niitä, jotka antavat hiljaisen tukensa aina sortajalle, tässä tapauksessa fasisteille. Mitään keinoja kummallakaan ei ole vastustaa fasisteja konkreettisesti, joten fasistit saavat tehdä mitä lystäävät ja liberaalit tottelevat.
Tällaiseen käytökseen löytyy selittäviä tekijöitä siitä mihin liberaalit uskovat:
– Äänestysusko, usko siihen, että kaikki voidaan hoitaa äänestämällä, sekä siihen, että vaalit ovat ainoa demokraattinen muoto johon kaikkien voidaan antaa osallistua. Liberaalit uskottelevat heidän hoitavan asiat kuntoon, kunhan heidät äänestetään valtaan. Mitä köyhempi ihminen on kyseessä, sitä varmemmin tämä jättää äänestämättä, sillä mitä järkeä on äänestää etujaan vastaan? Vaihtoehtona ei ole lisätä äänestämistä porvarillisen valtion puitteissa, sillä sen puitteissa pärjää vain porvariston edustajat ja se tukee vain porvaristoa työväen kustannuksella.
– Laillisuususko, eli usko siihen, että kaikki mikä on laillista, on oikein ja hyväksyttävää ja kaikki mikä on laitonta on pahaa ja häpeällistä. Jos fasistit muuttavat lakia epätasa-arvoisempaan, sortavaan ja avoimen terroristiseen suuntaan, ei tähän osata sanoa mitään vastaan. Samoin valtion väkivaltakoneiston muuttaminen fasistien työkaluksi on liberaalien mielestä hyvä asia, jos se tapahtuu valtion kautta. Näille esim. poliisiväkivalta ei ole väkivaltaa, mutta sen vastustaminen on.
– Pääomausko, eli usko fasismiin “pienempänä pahana” kapitalismin suojelemiseksi. Antifasismi on myös anti-imperialismia ja antikapitalismia, eikä fasismista päästä eroon ilman kapitalismi-imperialismin murskaamista, johon taas sekä fasistit että liberaalit nojaavat. Tämä totuus ajaa osaa liberaaleista valitsemaan luokkataistelussa avoimeen terroriin tukeutuvan porvariston puolen.
Liberaalit myös selittävät maailmaa biologisen determinismin, “luonnollisuuden”, kautta. Näiden mukaan kaikki liberalismissa hyväksi nähty on luonnollista ja lajityypillistä käytöstä. Kapitalismia selitetään ihmisluonnolla, samoin seksismiä, rasismia ja fasismia. Liberaaleja ja fasisteja yhdistää sama maailmankuva, sorron ja riiston maailma. Liberaalit auttavat fasistit valtaan mukisematta, jos se vain tapahtuu vaalien kautta.
Rakenteellinen rasismi
Liberaalit harvoin tunnustavat rakenteellisen rasismin olemassaolon. Rasismi esitetään helposti työväenluokan ja/tai alaluokan ominaisuutena, humalaisten, tyhmien, köyhien, oppimattomien, vanhanaikaisten tai maalaisten ongelmaksi. Työväenluokkaisen rasistin kuva antaa valkoiselle liberaalille ja porvaristolle välineen itsensä irrottamiseen rasismista. Se joka on sopeutunut yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin normeihin, palkitaan oletuksilla ei-rasistisuudella ja rasisminvastaisuudella. Näin “kunnialliset kansalaiset” voivat syyttää alempia luokkia ja kuvitella itselleen rasismista vapaan tilan.
Tämän takia rasisminvastaisuus leimataan helposti elitismiksi, kun taas valkoisen ylivallan puolesta puhuvia puheenvuoroja brändätään ”kansan ääneksi”. Näillä mielikuvilla ratsastavat esimerkiksi poliittiseen eliittiin kuuluvat. Valkoista ylivaltaa kannattavat eivät rajaudu luokan tai asuinpaikan mukaan, eikä rasismi ole köyhien tai kouluttamattomien ongelma.
Rakenteellista rasismia esiintyy esimerkiksi koulussa ja koulutusvalinnoissa, asunto- ja työmarkkinoilla, sekä siirtolaisuuskysymyksissä. Arviot hyvistä kouluista, mukavista asuinalueista, toivotuista naapureista, luotettavista vuokralaisista tai pätevistä asiantuntijoista helposti toistavat rakenteellista rasismia. Rasismin ja luokkapolitiikan yhteys on tunnustettava, jotta rasismia vastaan voi toimia.
Nykyvasemmisto
Tällä hetkellä suomalainen parlamenttivasemmisto (eduskunnassa olevat puolueet ja sinne pyrkivät, eli vaalipuolueet) toisaalta antavat silityksiä omasta puolueestaan oikealle oleville, toisaalta ampuvat vasemmalla olevia kohti. Tälle löytyy selityksensä suomalaisen vasemmiston historiasta: vuosikymmeniä sitten SDP ja SKDL olivat niin suuria, että pääsivät isojen poikien pöytään istumaan ja sopimaan asioista porvareiden kanssa, kunhan vastalahjaksi lupasivat latistaa kaiken radikaalin ja vallankumouksellisen liikehdinnän. Nyt kun vasemmisto on kutistunut ja ikääntynyt, ei se enää pääse samoihin pöytiin, mutta jatkaa edelleen itsestään vasemmalla olevien nuijimista.
Vasemmistossa on ollut taipumusta esiintyä antiautoritäärisenä, vaikka samalla on toimittu yhteiskunnan suurimman auktoriteetin alla, tukeutuen natsien vastaisessa toiminnassa näitä isompaan fasistiin, Suomen valtioon. Kritiikki natsien toiminnasta on suuntautunut näiden käyttämiin termeihin “vallankumous” ja “kansainvälinen yhteistyö”. Natsit itse ovat sanoneet etteivät varsinaisesti ole vallankumouksellisia, koska heillä ei ole tarvetta muuttaa yhteiskuntaa ei-kapitalistiseksi, ainoastaan sen muotoa porvarillis-demokraattisestia fasistiseksi. Myöskään kansainvälisessä yhteistyössä ei ole mitään ihmeellistä. Vasemmistolaiset toimijat takertuvat keskustelemaan natsien kansallismielisyydestä, vaikka näillä on tätäkin isompia syitä yhteistyölle. Esim. Venäjän ja Suomen valkoiset aikanaan liittyivät bolshevismia vastaan, kansallisuuskysymyksen sivuuttaen ja näin tehdään nytkin.
Samalla valevasemmistolaiset paljastavat oman kansallismielisyytensä ja vastavallankumouksellisuutensa tukemalla avoimesta Suomen porvarillista valtiota, sekä vastustavansa internationalismia myös sen vasemmistolaisessa muodossa, tukien pahimmillaan euroamerikkalaista imperialismia muuta maailmaa vastaan.
Parlamenttivasemmiston edustajat uskaltavat puhua kansallismielisyydestä vain sen ylilyöntien yhteydessä. “Normaalista” kansallismielisyydestä ei puhuta. Kansallisuusmielisyydestä puhuminen tekisi siitä poliittis-kulttuurisen kiistan aiheen, joka jakaisi kansallismielisiä erilaisten tulkintojen ja kiistojen perusteella. Yhtenäisenä se voi pysyä, vain kun sitä ei tiedosteta. Näille äärioikeistossa on ongelmallista vain natsit, koska ne tuovat avoimesti julki kansallismielisyyden todellisuuden, joka tekee siitä poliittisen kiistakappaleen. Ainoa ratkaisu oikeistopopulisteista parlamenttivasemmistoon asti on vain “tuomita” fasismi ja pyrkiä takaisin kansallismielisyyden piilotteluun. Muuten kansan riitautumisen lisäksi voisi porvaristo riitautua ja ryhmittyä uudelleen, joka taas lisää uusien poliittisten liikkeiden, sisällissotien, vallankaappausten ja jopa vallankumousten todennäköisyyttä.
Taantumukselliset ja takapajuiset
Kansanjoukkojen parissa on paljon yksittäisiä henkilöitä, joilla voi olla virheellisiä näkemyksiä, mutta myös oikeita, edistyksellisiä näkemyksiä. Näiden kanssa on sitkeästi toimittava ja keskusteltava näkemysten oikaisemiseksi. Ensisijainen ongelma ei ole kielenkäyttö, tärkeintä on ajatukset niiden takana.
On tehtävä ero niiden välillä, joiden virheelliset näkemykset johtuvat tiedon puutteesta ja niiden välillä jotka aktiivisesti ja tietoisesti levittävät virheellistä tietoa. Ne jotka levittävät virheellistä tietoa, käyttävät sillä kansanjoukkoja hyväkseen. Heitä kutsutaan taantumuksellisiksi ja nämä täytyy eristää kansanjoukoista mahdollisimman täydellisesti. Taantumuksellisuus on täydellisimmillään fasisteissa.
Niillä joilla on joitakin virheellisiä tai takapajuisia ajatuksia, voidaan vielä opastaa rakentavaan suuntaan. Kuitenkin pitkittynyt altistuminen taantumuksellisille aineksille johtaa omaksumaan myös muita taantumuksellisia ajatuksia: seksismin ystävä on rasismi jonka ystävä on fasismi ja väkivalta sorrettuja kohtaan. Fasismi on likaviemäri, johon kaikki taantumuksellisimmat ainekset valuvat, ruokkivat toinen toisiaan ja josta kaikkein kovimmat kansanviholliset nousevat.
Yksi esimerkki on väkivalta. Äärioikeisto näkee väkivallan miehisyyden symbolina, jonakin jota miesten on pakko tehdä, machoiluna. Fasismin vastustajille väkivalta on kuitenkin viimesijainen teko, itsepuolustusta. Kun uusnatsit marssivat kaduilla poliisin kanssa levittämässä sanomaansa kansanryhmien tuhoamisesta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin estämään tämä. Tähän tarvitaan mahdollisimman laajoja kansanjoukkoja, eikä yhtään machoilijaa. Fasismi on tuhoamista, antifasismi rakentamista.
Antifasismi on ensisijaisesti internationalismia. Fasistien edustaessa kapea-alaista, taantumuksellista nationalismia, antifasistit pyrkivät maailmanlaajuiseen yhtenäisyyteen. Kommunisteille antifasismi ei ole vain alakulttuuria, vaan kansan palvelemista. Vallankumouksellisena rintamana sen on liitettävä antifasismi kansan taisteluihin asumisen, työpaikkojen, kulttuurin, koulutuksen ja terveyden saralla.
3. Fasisminvastainen toiminta on kaikille
“Politiikan jättäminen kolmannen sektorin vastuulle uhkaa muuttaa vastarinnan hyväkäytöksiseksi ja ketteräksi, palkkatyön, 8 tunnin työpäivän ja muutaman irtopisteen varassa toimivaksi toiminnaksi. Todellisella vastarinnalla on seurauksensa. Eikä siitä makseta palkkaa.” – Arundhati Roy
Fasisminvastainen toiminta esitetään vain väkivaltana ja sen väitetään olevan irrallaan yhteiskunnasta; että fasisminvastustajat tappelevat yhtä yhteiskunnasta irrallaan olevien fasisten kanssa. Tämä ei voisi olla kauempana todellisuudesta, koska kyse on taistelusta yhteiskunnasta itsestään.
Fasismi ei ole vain äänekkäitä ihmisiä joilla on huonoja ideoita, fasismi ei tipu taivaalta tai synny itsestään taantumuksellisten mielessä – tällainen liberalistinen harhakuvitelma on metafysiikkaa ja se peittää fasismin todellisen luonteen. Fasismi on muodoltaan kaikkein taantumuksellisinta, tappavinta ja häikäilemättömintä imperialismia – imperialistisen porvariston avoimen terroristista diktatuuria ilman demokratian harhaa.
Imperialismilla on omat ristiriitansa ja kriisitilanteessa näistä ristiriidoista tulee merkittäviä, jotka taas todennäköisimmin johtavat fasismiin. Oikeistopopulistit eivät ole fasismin syy, vaan seuraus fasismia suosivasta politiikasta. Vaihtoehtona ovat liberaalit, jotka tukevat imperialismia yhtä lailla. Siksi fasismia ei päihitetä äänestämällä.
Fasismin vahvin joukkopohja on pikkuporvaristossa, mutta myös työväenluokassa on sille kaikupohjaa. Fasisteilla on käänteinen metodi maolaiseen verrattuna: tue taantumuksellisia, voita vakiintumattomat puolelle ja eristä edistyneet. Maolaisesta metodista poiketen eristäminen tarkoittaa natseilla pyrkimystä tuhota nämä ainekset kansanmurhan kautta. Se puhuu joistakin työväenluokan välittömistä eduista, mutta kuten päihteet, se auttaa ongelmiin vain pinnallisesti, väliaikaisesti ja satuttaa kaikkia muita ympärillään. Työväenluokka ei kiinnostu fasismista tyhmyyttään, vaan sekavuuden takia. Fasismi houkuttelee työväenluokkaa välittömillä tarpeilla, kommunistien on eroteltava nämä työväenluokan pitkäaikaisista tarpeista.
Kommunistisen analyysin puuttuessa työväenluokkaiset pyrkivät etsimään metafyysisiä ratkaisuja tilanteelleen, mitä tahansa muuta kuin liberaalien puolustuspuheita työväenluokan kurjan tilanteen jatkamiselle. Fasisti myy nämä välittömät tarpeet työläisille koko luokkansa hinnalla. Nämä ristiriidat ovat ristiriidattomia, esim. työläisten edut ovat yhteneväisiä kansallisuudesta, sukupuolesta yms. riippumatta, mutta fasismi kääntää työläiset rikkureiksi luokkatovereilleen kotona ja maailmalla.
Liberaali “analyysi” näkee fasistit kouluttamattomina ja sivistymättöminä, koska liberaalien mukaan fasismi ei voi olla porvarillinen ideologia. Samaan aikaan liberaalit myös syyttävät työväenluokan olevan itse syypää huonoihin elinoloihinsa. Liberaalit vaativat demokraattisia oikeuksia, kuten “sananvapautta” fasisteille, sekä samaistavat sorrettujen tarpeen vallankumoukselle ja sortajien sorron aiheuttaman väkivallan toisiinsa.
Agitaation ja propagandan on oltava kommunistista sisällöltään. Oikea johto ja “massoilta massoille”-periaate tukee pitkällä aikavälillä parhaiten fasismin vastaisuutta. Kommunistinen fasisminvastaisuus pyrkii vastaamaan kysymyksiin joita kansalla jo on, maltilla ja periaatteellisesti, analysoiden ne pintaa syvemmältä. Fasistien metodi on puhua kovaa, kauan ja toistaen, kunnes kovaääniset valheet otetaan todesta. Siksi kommunistien pitää olla kansan keskuudessa. Ei ole aitoa antifasistista taistelua ilman joukkotyötä.
Joukkotyö ja fasismin vastustaminen
Joukkopohjan saamiseksi fasismia vastaan, kommunistien on oltava kansan parissa ja pidettävä sen tarpeet etusijalla, eli palveltava kansaa niin naapurustoissa, kouluissa, työpaikoilla, leikkauksia vastaan tai suoraan ruokkien ja vaatettaen työväenluokkaisia yhteisöjä.
Kreikassa, Italiassa jne. fasistit ovat vallanneet vasemmistolta ruoka-avun, soppatykit, talonvaltaukset yms. joissa nämä tarjoavat apuaan vain “italialaisille” tai “kreikkalaisille”, ei kaikille apua tarvitseville. Tällaista suosimista esiintyy vasemmistossakin ja sitä pitää vastustaa yhteisrintaman nimissä. Fasismi houkuttelee nuoria militarismillaan ja nihilismillään, varsinkin niitä joiden viha ja taistelutahto ei ole suunnattu palvelemaan kansaa. Militarismi on fasistien puuhia, ei fasismia vastustavien. On perustettava oppilaitoksiin ja kaduille nuorten vallankumousrintamia.
Kommunistit toimivat itsenäisesti ja kansanjoukkoja opastaen. Yhtenäisyys syntyy ideologisesta taistelusta, joka korjaa omia virheitä mutta myös voittaa muita puolellemme. Siksi antikommunistit eivät kuulu antifasistien riveihin. Liberaalit, demarit ja pikkuporvarit jotka eivät ole antikommunisteja voidaan yhdistää fasisminvastaiseen taisteluun. Emme kuitenkaan työskentele fasismin serkkujen tai kaksosten kanssa. Fasisminvastainen taistelu on samalla imperialisminvastaista taistelua ja imperialismin vastustamisessa epäonnistuminen on hyödyllistä fasismille. Kiinalaisille ja venäläisille imperialisteille myötämieliset voimat eivät todellisuudessa taistele imperialismia tai fasismia vastaan.
Fasisminvastainen taistelu on radikaalia, perusteisiin menevää toimintaa poliittisesti, kulttuurisesti, ideologisesti ja fyysisesti. Fasismin juuret tulevat kapitalismin ideologiasta, erityisesti yksilökeskeisyydestä, joka jakaa eikä yhdistä, ja jossa kunniana on menestyä muiden kustannuksella. Sitä vastaan täytyy taistella olemalla uhrautuvaisia, eli laittamalla kansan edut omien etujen edelle.
Fasistien propaganda tietää, että yksilökeskeisyys vaatii sankareita, kuten Törnejä, Mannerheimeja ja Rokkia. Siksi kansalle on esitettävä sen omat sankarit, ne jotka taistelivat ja taistelevat kansan puolesta. On mm. muistutettava, että sisällissota oli luokkasota, talvisotaan päädyttiin suomalaisten fasistien jääräpäisyyden takia, jatkosota oli puhdas ryöstöretki yhteistyössä natsien kanssa ja että sodista on erityisesti muistettava työväenluokan uhrautuminen luokkansa puolesta ja fasismia uhmannut vastarintaliike.
Kommunistit vastustavat taantumuksellista nationalismia, joka toimii vallankumouksellisen internationalismin kustannuksella. Meidän täytyy tuntea ja ylläpitää luokkamme parhaita perinteitä Mustista Panttereista punaisiin, kuitenkin kriittisinä ja ilman palvontaa, viemällä liikettä eteenpäin ilman nostalgiaa.
Fyysinen kohtaaminen
Vallankumoukselliset eivät synny valmiina. Työväenluokkaisille vanhemmille syntyminen ei tee kenestäkään suoraan työväenluokan puolesta taistelijaa. Kukaan ei synny valmiina kohtaamaan fasistijoukkoja. Joillakin on etuoikeuksiensa perusteella suoja ja vapaus joksikin aikaa fasisteja vastaan. Meillä ei, joten emme voi kuin taistella.
Fasismi on metafysiikkaa, se ei kumarra järkeä ja analyysia. Ainoa mikä näitä peräännyttää on voima ja pelko. Fyysisen kohtaamisen välttämättömyyttä ei tule pelätä. Harjoittelu on tärkeää. Valta kumartaa vain valtaa ja kaikki ilman valtaa on illuusiota. Pääasiassa harjoitus tulee käytännöstä.
Pasifismi on fasismin serkku. Se ei suoraan vahingoita, mutta pistää puolustuskyvyttömäksi. Poliittisena ideologiana se asettaa ruumiimme vihollisen pistimiä vastaan. Keinoilla ja kyvyillä ei ole väliä, kunhan haluat taistella vastaan. Fysiologisista rajoitteista huolimatta jokainen toveri voi työskennellä fasismia vastaan. Liikettä voidaan aseistaa monilla keinoilla. Kädessä on monta sormea, mutta yhdessä ne muodostavat nyrkin.
Suora fyysinen taistelu fasisteja vastaan on oikeutettua, mutta se vaatii tuekseen myös määrällisesti enemmän muita toiminnan- ja taistelunmuotoja, so. työnjakoa yhteenottojen välillä ja niiden materiaaliseksi tueksi. Antifasismi taistelee monella tavalla: tutkimalla ja paljastamalla fasisteja, luo antifasistista propagandaa ja joukkoyhteyksiä, sekä järjestää ja harjaannuttaa kansanjoukkoja fasisminvastaiseen toimintaan. Yksittäistapauksissa työnjako vaatii erilaista tiedustelua, kommunikaatiota toimijoiden välillä, huoltoa ja varautumista ensiapuun ja lakitukeen.
Fasisteilta suojautuminen vaatii väkivaltaa, samalla se on harjoitusta suojautumiselta valtion sortoa vastaan. Ei ole sattumaa, että fasistien ensisijainen kohde on kommunistit, peräänantamattomin osa fasisminvastaisuutta. On hyvä jos vihollinen hyökkää kimppuun, silloin se tekee meidän ja vihollisen välille selkeän eron. Itsepuolustus ja väkivaltainen seikkailupolitiikka sekoitetaan tahallaan toisiinsa. Pitäisikö fasistien aseistariisunta jättää poliisille, joka tukee näitä ja tekee legaalisti samoja asioita mistä nämä vasta haaveilevat?
Puolueen rakentaminen ja antifasismi
Kaksi antagonistista, eli sovittamatonta vastakohtaa ei voi olla olemassa samaan aikaan, joten meidän on valmistauduttava olemaan fasismin vastakohta. Kommunistien on voitettava pitkitetyssä taistelussa sekä paikallisesti, että valtakunnallisesti fasisteja vastaan.
Kommunisteilla on tärkeä rooli voittaa johtoasema fasisminvastaisessa taistelussa luottamalla massoihin itseensä ja antamalla näille johdonmukaista ja selvää opastusta. Liikkeet ilman johtoa tai rakennetta hyppivät protestista tai katutappelusta toiseen ilman kiinteää suunnitelmaa, siksi kommunistien on autettava järjestäytymisessä ja mobilisoitava kansanjoukkoja monella rintamalla. Taktiikan on tuettava joka tilanteessa pitempiaikaista strategiaa, eikä näitä pidä sekoittaa toisiinsa.
Kaikki fasisminvastaiset asiat on keskusteltava demokraattisesti läpi ja kun linjasta päätetään, kaikkien on noudatettava sitä ehdoitta. On valittava ja kehitettävä johtajia jotka voivat toimia eri fasisminvastaisen toiminnan järjestöjen välisinä koordinaattoreina. Näiden ryhmien välillä on oltava demokraattiset ja toverilliset siteet, jotta ne voivat luottaa toisiinsa luottamuksella ja toimia yksilökeskeisyyttä vastaan, eivätkä ne päädy kompromisseihin turvallisuuden tai päämäärien suhteen.
Pitkällä aikavälillä fasismin voi voittaa vain vallankumouksella. Vallankumousta varten on luotava kaadereita, jotka voivat palvella kansaa kiinteänä osana elämäänsä, eivätkä vain irrallisesti vapaa-ajalla tai harrastuksenaan. Puolueen rakentaminen on vallankumouksellisten kommunistien ensisijainen tehtävä. Se ei saa jäädä sivuun yhteisrintamatyössä – muuten siitä tulee vain sekasotku. Historiallisesti suurin voitto fasismista tuli kommunistisen puolueen johtaman Neuvostoliiton käsissä.
Jokainen joka suostuu työskentelemään kommunistien kanssa fasisteja vastaan on taistelutoveri. Tämä tukee työtämme ja on avuksi luokallemme. Samoin ei pidä antaa periksi liberaaleille tai sosialidemokratialle; kertaakaan ei pidä hännystellä näitä tai antaa näiden ajatusten saada hegemoniaa, koska se johtaisi vain tappioon.
Loppusanat
“Kuolema kansan puolesta on painavampi kuin Tai -vuori, mutta työskentely fasistien hyväksi ja kuolema riistäjien ja sortajien puolesta on keveämpi kuin höyhen.”
– Mao Zedong
Meille fasisminvastainen taistelu on muodoltaan yhtä aikaa yhteisrintaman, vallankumouksellisen kommunistisen puolueen ja sen kansanarmeijan rakentamista. Vain tämäntyyppinen puolue voi pärjätä järjestäytyneiden taantumuksellisten joukkoja vastaan ja vain tämä puolue kaivaa haudan fasismille tässä maassa. Me kehotamme opiskelemaan, järjestäytymään ja taistelemaan; rakentamaan järjestöjä, itsekuria ja työnjakoa fasisminvastaisessa taistelussa. Työskentelemme kenen tahansa kanssa, joka taistelee fasismia vastaan, mutta se ei poista tarvetta kehittyneen ideologisen ja poliittisen linjan omaavalle antifasistiselle liikkeelle. Viholliselle ei anneta periksi tuumaakaan, eivätkä fasistit saa kokea olevansa turvassa missään.
Antifasismi palvelee kansaa!
Rakentakaa kaikkialla antifasismia osana yleistä luokkataisteluliikettä!