Tarvitsemme järjestäytymistä vallankumoukseen noustaksemme työttömyyttä ja kuritusta vastaan!

Työttömiin kohdistettu ja koko työväenluokkaa kurjistava ns. aktiivimalli on herättänyt oikeutettua suuttumusta. Kyse on yhä useammille yhä enemmän elämästä ja kuolemasta. Kansalaisaloite aktiivimallin perumiseksi on kerännyt huikean määrän allekirjoituksia. Vastalauseita on esitetty myös ammattiyhdistysliikkeen suunnalta, ja SAK onkin lopulta kutsunut aktiivimallin protestoimiseksi Helsinkiin mielenosoituksen tunnuksella ”ääni työttömälle” (suurista ammatillisista järjestöistä Akava on asettunut mielenilmausta vastaan, mutta se ei ole edes jäsenkoostumukseltaan työväenluokkainen). Edelleen on pienimmän yhteisen nimittäjän marginaalissa hoettu mantraa hallituksen eroamiseksi ja puhuttu enemmän myös lakoista, jopa yleislakosta. Nämä ovat kaikki oikeutettuja vaatimuksia, mutta riittämättömiä tai yksinään harhaanjohtavia. Ei riitä, että kuulemme työttömien ääntä tai saatamme sen porvarien korviin, vaan työväenluokan on yhdessä nostettava sanansa laiksi.

Mikään vaatimus ei saa hallitusta perääntymään, ellei sen takana oleva porvaristo pelkää luokkaetujensa muuten kärsivän. Vaatimus tarvitsee uhkaa, ja uhka edellyttää taisteluvalmiutta. Hallituksella ei ole mitään tarvetta perääntyä kansalaisaloitteen edessä, koska sen tärkeimmät kannattajat ja erityisesti hallitseva luokka ovat aktiivimallin puolella. Kansalaisaloitteen kannatus ilmentää oikeansuuntaisia mielialoja, mutta se ei kaada aktiivimallia eikä kanavoidu luokkataisteluksi.

Riittävän voimakkaat lakot tai niiden uhka voivat kaataa aktiivimallin, mutta toistaiseksi lakkoilu on ay-liikkeen byrokraattisen johdon käsissä, jonka käsiin ei voi jättää taistelua työttömyyttä ja työttömien kuritusta vastaan. On muistettava, että ay-liikkeen johto on porvarivallan puolella ja pelaa sen lakien puitteissa. Sille kelpaa mikä vain, minkä se voi jotenkin esittää voittona, vaikka samalla olisi tehty vaikka mitä luopiosopimuksia. Näin se toimi viimeksi kilpailukykysopimuksen kanssa.

Sittenkin, vaikka aktiivimalli kaatuisi, porvariston työttömiin kohdistama hyökkäys työväenluokkaa vastaan ei kaadu siihen. Aktiivimallille on jo kaavailtu jatkoa, ja sitä on tulossa vaikka ilman aktiivimallia. Sinänsä kannatettavien lakkojen agitoimiseen keskittymisessä on siksi kaksi vaaraa. Ensinnäkin on se vaara, että riittäviä lakkoja ei tule, tai ay-liikkeen johto pettää ne tai niiden osavoitot. Toiseksi on se vaara, että aktiivimallin kaataminen ei edesauta työväenluokan järjestäytymistä vallankumoukseen. Silloin porvaristo voi kääntää aktiivimallin kaatumisen voitoksi – hämäykseksi, jonka suojissa se voi edetä jopa entistä katalampaan ja tehokkaampaan hyökkäykseen. Siksi aktiivimallin todella menestyksekkääseen, siis myös sen edustamaa yleistä kurituslinjaa heikentävään torjumiseen ei riitä pelkän aktiivimallin vastustaminen, tai edes sen torjuminen.

Työpaikoilla ja ay-liikkeen perusjäsenistöstä nousevia lakkovaatimuksia tulee tukea samalla, kun asetetaan etusijalle järjestäytyminen vallankumoukselliseen taisteluun poliittisesta vallasta. Siinä järjestäytymisessä myös aktiivimallin tähtäimessä olevilla työttömillä, sekä työväenluokan kannalle asettuvilla opiskelijoilla ja työväenluokan eläkeläisillä on paikkansa. Yksi taistelukenttä, jossa voidaan sekä käyttää työtaisteluita palvelemaan vallankumouksellista järjestäytymistä, että vetää mukaan luokkataisteluun myös työttömiä, on taistelu porvariston viidettä kolonnaa – fasisteja ja muita rikkuriaineksia vastaan. Taistelu sillä kentällä ei myöskään ole riippuvainen ay-byrokratiasta, ja sitä voidaan jatkaa pitkäjänteisesti aktiivimallin kohtalosta ja seuraajista huolimatta.

Mahdollisista lakoista kaikkein suurimman ponnistuksen vaatii yleislakko. Kaikkein raskain ponnistus se on työväenluokalle, mikäli yleislakolla halutaan todellinen voitto, eikä vain aktiivimallin vaihtuminen toiseen (tai, mikä joillekin olisi tyydyttävää, hallituksen vaihtuminen toiseen). Mitä suurempi uhka yleislakko toteutuessaan olisi porvaristolle, sitä suurempaan väkivaltaan porvaristo suuntaisi. Sen torjumiseksi tarvittaisiin myös nykyistä moninkertaisesti järjestäytyneempää ja voimakkaampaa, korostuneen fyysistä taistelua poliisia, fasisteja ja muita rikkuriaineksia vastaan. Sitä tarvitaan joka tapauksessa jo nyt, mutta valmius siihen määrää yleislakon mahdollisen menestyksen rajat.

Yleislakkoa onkin turha vaatia joka välissä, jollei ole edes suuntauduttu työväenluokkaan ja rakentamaan vallankumouksellista järjestöä, joka pystyisi ensinnäkin järjestämään yleislakkoa, toisekseen tukemaan yleislakkoa sen toteutuessa, kolmanneksi suuntaamaan yleislakkoa tai ainakin osaa siihen yhtyvistä poliittiseen luokkataisteluun ja vallankumoukselliseen järjestäytymiseen, ja neljänneksi johtamaan väkivaltaista taistelua poliisia, fasisteja ja muita rikkureita vastaan, sekä vähintäänkin ideologista taistelua ay-byrokratian kahlitsemis- ja petkutusyrityksiä vastaan. Siksi vallankumouksellinen järjestäytyminen on asetettava kaiken, myös yleislakon edelle.

Kaikkein lyhytnäköisintä näennäisen suurissa puheissa on asettaa etusijalle vaatimus tai tavoite hallituksen kaatumisesta. Nyt johdossa oleva hallitus on vain yksi monien sarjassa, jotka ovat kaikki ajaneet samaan suuntaan. Hallituksen kaatamisen nostaminen ykkösasiaksi johtaa samaan reformismiin, mihin yleislakkovaatimuksen nostaminen korkeimmaksi tunnukseksi johtaa taloudelliseen taisteluun rajoittumisen kautta.

Aktiivimallille ja yleiselle työttömien kuritukselle on esitetty myös näennäisen rakentavia reformistisia vaihtoehtoja, kuten perustuloa. Tätä porvaristosta lähtöisin olevaa uusliberaalia mallia on koitettu popularisoida lähinnä pikkuporvarillisen valevasemmiston taholta, mutta se voi houkutella myös joitakin työväenluokkaisen köyhälistön jäseniä, jotka oikeutetusti kaipaavat helpotusta ahdinkoonsa. Perustulon suhteellisen edistyksellinen puoli olisi kurituksen väliaikaisessa lieventämisessä, mutta sekin vain sillä oletuksella, että perustulo toteutettaisiin liberaalien ”vasemmiston” esitysten mukaisesti. Silloinkin helpotus jäisi köyhälistölle väliaikaiseksi ja kohta karvaan tappiolliseksi. Kuten työttömyyskin tekee, perustulo lisäisi halvan työvoiman tarjontaa markkinoilla, mikä puolestaan alentaisi työvoiman keskimääräistä hintaa ja heikentäisi palkkatyössä käyvien asemaa taloudellisessa luokkataistelussa. Tämä vaikutus peittoaisi mennen tullen sen perustulolle väitetyn vaikutuksen, että yksilöllä olisi sitten paremmat mahdollisuudet kieltäytyä huonoista työehdoista. Se mahdollisuus kasvaisi ehkä erilaisilla freelancereilla ja itsensätyöllistäjillä, vaan ei sillä suurella työväenluokkaisella enemmistöllä, joka on kapitalismissa aina tavalla tai toisella tuomittu riippuvaiseksi työvoiman myynnistä palkkaa vastaan. Peruspalveluita yksityistetään muutenkin etenevissä määrin, kuten sote-uudistuksen kautta, ja perustarpeisiin tarkoitettu perustulo toimisi vain lisäperusteena maksullisuuden eli perustarpeiden tavaraluontoistamisen laajentamisessa. Tämän kaiken tietävät perustuloa kannattavat porvarit, sellaiset verenimijät kuin Björn Wahlroos.

Yhteenvetona kaikista aktiivimallille esitetyistä reformistisista vaihtoehdoista tai vaadituista myönnytyksistä on, että ilman valtaa kaikki on harhaa. Sen työväenluokka ymmärsi sata vuotta sitten, samoin kuin sen, että poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta. Tämä on korkea aika kaivaa luokkamme muistista, ja alkaa soveltaa tästä vuodesta kommunismiin asti. Porvarivaltaa vastaan on käytettävä samoja keinoja, joita se käyttää, ja lopulta kumottava se samoilla keinoilla, joilla se on pystytetty.

Vuoden 1918 työväenvallankumous ja luokkasota opettivat, että työväenluokka tarvitsee kommunistisen puolueen, joka yhdistää kaikki luokkataistelun tasot taloudellisesta sotilaalliseen, ja kykenee johtamaan niitä samanaikaisesti ja voitokkaasti. Sata vuotta sitten työväenluokka otti vallan maan puolet väestöstä sisältäneessä eteläosassa, kun Punaiseksi kaartiksi yhtyneet työväenjärjestyskaartit tarttuivat aseisiin ja kävelivät SDP:n empivän ja opportunistisen johdon yli. Aloite oli kuitenkin jo marraskuun 1917 yleislakosta alkaen enenevissä määrin menetetty vastavallankumoukselle, eikä sankarillisilla punaisilla ollut riittävää johtoa, organisaatiota, tai aseellista ylivoimaa luokkasodan voittamiseksi tavanomaisella sodankäynnillä. Sillä ei myöskään ollut, eikä voinutkaan olla, tämän sotilaallisen alivoiman edellyttämää, ja lopulta ylivoimaksi muuttamisen mahdollistavaa pitkällisen kansansodan strategiaa. Se strategia kehitettiin vasta Kiinassa, minkä jälkeen sitä on sovellettu toisenlaisissa, vaihtelevassa määrin myös kaupungistuneissa olosuhteissa. Sillä on pitkällä aikavälillä ja laajimmalla otannalla tarkasteltuna saavutettu muita strategioita suurempaa menestystä, kun taas taistelun rajoittaminen pääasiassa laillisiin ja rauhanomaisiin muotoihin suuren yleislakon tai yhtäkkisen kapinan valmistelemiseksi ovat johtaneet pikaisiin tappioihin (tai spontaanin aloitteen pikaiseen menettämiseen porvaristolle). Meidän aikanamme käydyt ja jatkuneet, pitkällisen kansansodan strategialla toteutetut luokkasodat ovat kehittäneet ja osoittaneet oikeaksi marxismi-leninismi-maoismin ideologian. Sen kaikinpuolista soveltamista tarvitaan jo nyt todella vallankumouksellisen kommunistisen puolueen rakentamiseksi yhdessä yhteisrintaman ja kansanarmeijan kanssa. Tarvetta näiden kolmen vallankumouksen suuren aseen rakentamiselle on tehtävä tunnetuksi samalla, kun niitä kaikkia rakennetaan vähintään itumuodoista alkaen. Kaiken uutta luokkasotaa edeltävän taistelun ja järjestäytymisen
tulee palvella siihen valmistautumista.

Työväenluokan etu vaatii taistelua työttömyyttä ja työttömien kuritusta, sekä sitä taistelua uhkaavaa taantumusta, erityisesti fasismia vastaan. Tahdomme kylvää ja ravita työväenluokan taistelun ituja kaikkialla. Niin myös taloudellisessa taistelussa, mihin ammatillisesti järjestynyt työväenluokka nyt pääasiassa suuntaa vastustaessaan työttömien kuristamista. On aloitettava itumuodoista ja samalla annettava niille kommunismiin yltävä suunta järjestömuodoista strategiaan. Tarvitsemme lisää vallankumouksellisia kommunisteja, jotka rohkaisevat ja auttavat taistelutahtoisimmista alkaen työväenluokkaa järjestäytymään taisteluun ja taistelun kautta yhtymään sosialistisen vallankumouksen johtavaksi voimaksi.

Toivomme tämän kannanoton leviävän luettavaksi ensisijaisesti teille työläisille ja muille työväenluokkaista johtoa kaipaaville, jotka olette saaneet tarpeeksenne satavuotiaasta porvarivaltiosta ja hallitsevan luokan kyltymättömyydestä, ja joita sen lapselliset mörköjutut kommunismista eivät kauhistuta matelemaan pääoman alamaisuudessa. Uskaltakaa taistella ja uskaltakaa voittaa!

2.2.2018
Punalippu-kollektiivi

This entry was posted in Arkisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply