Esipuhe 9: Sukupuoli, seksuaalisuus ja yhteiskunta

Tämä esipuhe on osa Kommunismin perusteet-sarjaa. Esipuheen videot löydät täältä.

Tämä teksti käsittelee pääasiassa ensimmäisen maailman perhe- ja seksuaalihistoriaa, painottaen kapitalismin aikaa. Poliittisen linjan kehitystä ja keskustelua täydennetään myöhemmin julkaistavilla teksteillä.

Puhuttaessa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja näiden yhteiskunnallisesta roolista, on tarpeen tietää näiden historiasta ja historiallisesta kontekstista, eli tapahtumia ja ilmiöitä ympäröivästä tilanteesta ja todellisuudesta. Vain tuntemalla historiaa ja nykyisyyttä, sekä näiden suhdetta yhteiskunnan taloudellisiin ja sosiaalisiin perusteisiin, voidaan osoittaa kuinka ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kuuluvat käytännöt ovat sosiaalisesti rakennettuja ja täten muuttuvia, eli muutettavissa. Ainoa luonnollinen asia sukupuolessa ja seksuaalisuudessa on ihmisen keho, ja sitäkin voidaan muokata teknologian avulla. Sen käyttö ja hyväksikäyttö, tunteet ja halut ovat tietoisuuden määrittämiä. Kuten Marx asian ilmaisi:

“Eläin on välittömästi yhtä elämäntoimintansa kanssa. Eläin ei eroa siitä. Eläin on elämäntoimintansa. Ihminen tekee itse oman elämäntoimintansa tahtonsa ja tietoisuutensa esineeksi, kohteeksi. Hänen elämäntoimintansa on tietoista.”
(Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset, 1844, K. Marx)

1. Vanha aika

Kaikissa luokkayhteiskunnissa perhe on ollut pääasiallinen instituutio, johon seksuaalinen yhdenmukaisuus on pakotettu. Kuitenkin perheen ja sen suhde tuotantoon on vaihdellut hyvin paljon eri tuotantomuotojen välillä. Vasta 1800-luvun euroamerikassa alkoi kodin ja työn erottaminen toisistaan, miesten ja naisten sukupuoliroolien vastakkainasettelu omiin elämänaloihinsa, painotus yksilöllisyyteen, ja jako julkiseen ja yksityiselämään.

Muut kuin miesten ja naisten väliset suhteet ovat olleet hyväksyttyjä lähes kaikissa muissa yhteisöissä paitsi läntisissä kristillisissä yhteisöissä. Siksi on tarpeen käsitellä samalla homoseksuaalisuuden historiaa suhteessa perheinstituutioon.

Ensimmäisissä ihmisyhteisöissä on insestitabun lisäksi ollut vain vähän rajoituksia seksuaaliselle aktiivisuudelle. Näissä yhteisöissä on kuitenkin olleet jonkinlaiset toimintatavat ja roolit joiden avulla on varmistettu yhteistyö ja selviytyminen. Miesten ja naisten välillä on ollut jonkinlaista työnjakoa, mutta ei kovin selkeää.

Maanviljelyksen alettua ovat perhe- ja sukulaisuussuhteet kasvaneet ja muuttuneet monimutkaisemmiksi, mutta vanhemmuus ja avioliitto ovat olleet vielä joustavia. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan läntisten alkuperäisasukkaiden parissa on ollut mahdollista ottaa vastakkaisen sukupuolen rooli ja elää siinä, itäisten parissa taas tämä mahdollisuus katosi pikkuhiljaa talouden kasvaessa, samalla muuttaen naisten ja avioliiton roolia. Joissakin heimoissa Australiassa, Sudanissa ja Libyassa on aikanaan ollut miehille mahdollista ottaa itselleen poikarakastaja.

Luokkayhteiskunnan ja miesten määräävän roolin siinä vakiinnuttua, on tämä miesten ja poikien välinen suhde ja naiseksi pukeutumisen rooli pysynyt osana monia yhteisöjä. “Naisellisia” miehiä on pidetty alempiarvoisempina kuin “miehisiä” miehiä, joten miesten välisiä suhteita on pidetty “miehisempinä”, kuten Antiikin Kreikassa ja Persiassa sekä samurai-ajan Japanissa. Näissä yhteiskunnissa miesten ja poikien väliset seksuaaliset suhteet ovat olleet normaaleja, mutta ei ole olemassa todisteita että tätä olisi tapahtunut muualla kuin ylhäisön piirissä. Myös sillä on ollut väliä, onko miesten välisessä seksissä ollut “aktiivinen” tekijä vai “passiivinen” vastaanottaja, koska ainoastaan alempiarvoiset, lähinnä orjat ovat saaneet olla “passiivisia”.

Naisten välisiä suhteita on hyväksytty, jos ne eivät ole haitanneet avioliittoa ja perhettä. Ensimmäisenä näistä on kirjoittanut 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua kreikkalainen Sapphos Lesboksen saarelta, mistä tuleva termi “lesbo.” otettiin käyttöön 1900-luvun puolessavälissä.

Joissakin yhteisöissä homoseksuaalisuutta ei kuitenkaan olla hyväksytty, kuten assyrialaisten hallitsemassa Babyloniassa, muinaisessa Persiassa ja atsteekkien hallitsemilla alueilla Amerikassa. Yhteistä näille on se, että näitä yhteisöjä on hallinnut toisen kansan aristokratia, jolloin muun kansan tehtävänä on ollut tuottaa mahdollisimman paljon lisäarvoa työn ja työvoiman uusintamisen, eli lisääntymisen avulla. Täten kaikki vähänkään lisääntymistä estävä on ollut kiellettyä. Nykypäivänä paljon siteeratut raamatun homovastaiset kohdat ovat kirjoitettu sellaisena aikana, jolloin edellä mainitun kaltainen taloudellinen pakotus on määrännyt suhtautumista seksuaalisuuteen.

Orjanomistuskauden perhemalliin on kuulunut sukujuurien tunteminen kauas menneisyyteen määrittämään henkilön asemaa yhteiskunnassa. Ihmisillä on ollut etu- ja sukunimen lisäksi myös heimonimi.

Antiikin Roomassa mies- ja naisorjat ovat olleet esineiden asemassa, joten nämä ovat olleet täysin omistajansa armoilla, mikä on antanut ylimmälle luokalle hyvin vapaat kädet erilaiseen seksuaaliseen pakotukseen. Muuten yhteiskunnassa ei sallittu kuin miesten ja naisten välisiä suhteita ja avioliittoja. Orjuus ja orjanomistajuus siis määritti orjayhteiskunnan sukupuolta ja seksuaalisuutta. vasta myöhäisen Rooman siirryttyä maaorjuuteen muuttui myös näiden rooli.

Maaorjuuden aika Euroopassa

Myöhäisen antiikin uudet asenteet seksuaalisuutta ja sukupuolta kohtaan sattuivat samaan aikaan kristinuskon nousun myötä. Kristityt olivat pitkään epäsuosittuja ja vainottuja, mutta 300-luvulta eteenpäin uskonnosta tuli hyväksyttyä ja lopulta valtionuskonto. On väärin sanoa, että kristinusko muutti yhteiskunnan suhtautumista seksuaalisuuteen ja sukupuoleen, vaan myöhäisen Rooman imperiumin tilanne muokkasi kristinuskoa ja mahdollisti sen nousun valta-asemaan.

200-luvulta eteenpäin Rooman imperiumi kohtasi toistuvia onnettomuuksia: Sotatappiot, rutto ja nälänhätä johtivat poliittiseen epätasapainoon ja väestön vähenemiseen. Moraalilait jotka kielsivät miesten välisen seksin, asetettiin voimaan. Näiden lakien tarkoituksena oli pakottaa Rooman aristokraatit naimisiin ja hankkimaan laillisia jälkeläisiä. Talonpoikien, käsityöläisten ja virkamiesten töistä tehtiin periytyviä, joten näille langetettiin myös lisääntymispakko. Tämä yhdistettynä raskaaseen verotukseen johti joukkopakoon kaupungeista. Orjien lisääntymisellä ei saatu pidettyä aristokratian elintasoa yllä, sillä orjille sallittu teknologia oli niin alkeellista, ettei se tuottanut riittävästi lisäarvoa. 400-luvun alussa Rooma alkoi hajota.

Roomalaiset kaupungit hajosivat ja niiden taloudellinen ja poliittinen painopiste siirtyi suurmaatilojen ja niiden omistajien ympärille. Tämä ei kuitenkaan ollut taantumaa, vaan pakollinen keino vähentää maaseudun pakottamista kaupunkien ylläpitoon. Uudeksi talousmuodoksi kehittyi maaorjuus, jossa viljelijät olivat sidottuja maaherrojen omistamiin maihin. Vastineeksi vähennettiin roimasti taloudellista pakotusta, kuten verotusta, sekä annettiin oikeus vapaasti naida ja hankkia lapsia, erotuksena Rooman ajan orjuuteen.

Kristinusko loi maailmankatsomuksen, joka sopi nousevaan maaorjuuteen ja maanomistajien luokan palvelukseen. Se painotti avioliiton tärkeyttä ja puolisoiden velvollisuutta hankkia lapsia. Selibaattipakko taas asetettiin papeille ja piispoille. Kristilliset asenteet seksiin, joka ei johtanut lisääntymiseen, eivät ole mitään epämääräisiä päätöksiä vaan pohjaavat aikakauden materiaalisiin olosuhteisiin.

Germaanien ja muiden heimojen hyökkäykset 400-luvulta eteenpäin ajoi Rooman kaaokseen ja hajotti lopulta läntisen Rooman. Katolinen kirkko säilytti suuren poliittisen ja taloudellisen vallan, säilyttäen kansainvälisen järjestön ja yhteiskulttuurin lukuisiin kuningaskuntiin hajonneelle Länsi-Euroopalle.

Länsi-Euroopassa ei vuosisatoihin samansukupuolisten suhteisiin suhtauduttu negatiivisesti, Espanjan visigootteja lukuunottamatta. 500-luvulta 1200-luvulle kirkkoa kiinnosti enemmän painottaa kirkonmiesten selibaattia, kuin tuomita homoseksuaalisuus. Tänä aikana nunna- ja munkkiluostareissa kukoisti samansukupuolisten seksuaalisuus, ottaen esikuvansa antiikista säilyneistä runoista ja tarinoista. 1100-luvulle mennessä suurimpiin eurooppalaisiin kaupunkeihin oli kehittynyt eräänlainen homojen alakulttuuri.

Perhe oli alisteinen maaherralle, killoille ja kirkolle, mutta näiden vallan heikentyessä tuli perheestä tärkeä talousyksikkö. Orjuudesta teollistumiseen asti perhe olikin yhteiskunnan perustalousyksikkö. Talonpoikais- ja käsityöläistaloudet olivat pitkälti omavaraistalouden parissa toimivia, sekä omistivat tuotantonsa hedelmät itse. Nämä olivat pohjana sekä maaorjuuden ajan aatelistolle, että nousevalle porvaristolle.

Perheessä oli hyvin tarkat roolit sille, kuka teki mitäkin tuotannossa. Samansukupuolisten suhteet olivat sallittuja, jos ne onnistuivat tarkan seksuaalisen käytöksen rakenteen sisällä. Se pohjasi mestarin, mestarin vaimon, lasten ja palvelijoiden välisiin suhteisiin. Alempien luokkien myöhempi avioitumisikä, sekä aristokratian järjestetyt avioliitot tarkoittivat sitä, että homoseksuaalinen ja esiaviollinen seksi oli enemmän harjoitusta avioliittoa varten, kuin pidempiaikaisia suhteita.

1200-luvulla ristiretkien epäonnistuessa väkivaltaa alettiin kohdistamaan Länsi-Euroopassa omaa väestöä kohtaan – aluksi juutalaisia ja vääräoppisia vastaan, myöhemmin noitavainoina. Kirkko määritti uudestaan sen, mikä oli “epäluonnollista” ja painotti siinä kaikkea seksiä, joka ei tähdännyt lisääntymiseen. Tätä kutsuttiin “sodomiaksi.” “Sodomiasta” ei seuraavilla vuosisadoilla juurikaan rangaistu, ennen kuin siirtomaa-aika ja kapitalismin nousu vaativat laajamittaista terroria alistamaan väestöä uuteen yhteiskuntamuotoon.

Noitavainoilla kapitalismiin

Maaorjuuden aikana oli runsaasti onnistuneita talonpoikaiskapinoita, joiden avulla talonpojat saivat itselleen oikeuksia. Myöhäiskeskiajalla kapinat lähes kumosivat Vatikaanin vallan. Kapitalismin noustessa onnistuneita kapinoita oli enää vain Hollannissa Espanjan valtaa vastaan ja Ruotsissa kuningasta vastaan, josta jälkimmäisessä ainoana Euroopassa jokamiehenoikeudet säilyivät muokaten myöhempää poliittista maaperää ns. pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle otolliseksi.

Talonpoikaiskapinoiden yksi yhdistävä piirre oli naisten johtoasema näissä. Avoin suhtautuminen sukupuolipolitiikkaan oli kapinoiden vahvuus, joka heikensi kriisissä olevaa maaorjuusjärjestelmää entisestään. Kapinaliikkeet perustivat parhaimmillaan jopa omia armeijoitaan ja valtasivat herrojensa linnoja, eliminoiden oman alistetun asemansa. Seurauksena palkkoja tuplattiin, hintoja ja vuokria pienennettiin, ja työpäivää lyhennettiin. Maaorjuus oli tuhoontuomittu.

Kapinoiden yksi ratkaisukeino oli protestanttiset liikeet, jotka samaan aikaan toimivat Vatikaanin valtaa vastaan, pönkittäen oman valtionsa valtaa siirtämällä talonpoikien omaisuutta, uskollisuutta ja kontrollia itselleen. Kapitalismi oli vastavallankumouksellinen vastaus maaorjuutta tuhoavalle talonpoikaistolle

Alkuun kirkko vastasi kapinoihin inkvisitiolla, mutta myöhemmin terrorin pääkohteeksi tulivat lähinnä naiset. Naisten tapaamiset luokiteltiin “noitasapateiksi” ja tämän perusteella näiden potentiaalinen kapinallisuus kukistettiin noidiksi leimaamalla. Naisten hiljainen tieto ja mahdollisuus minkäänlaiseen johtoasemaan tuhottiin tehokkaasti ja järjestelmällisesti.

Noitien käsite on avain ymmärtämään kapitalismin luomista, voitontavoitteluun pohjaavaa talousjärjestelmää, joka on vallannut koko maailman. “Noituus” on ollut vain kiertoilmaisu järjestelmää vastustaville naisille.

1400-1600-luvuilla pelko noitia kohtaan oli Euroopassa ja siirtomaa-Amerikassa jatkuvaa. Jos naista syytettiin noituudesta kohtasi tämä mitä julminta kidutusta kunnes tältä saatiin tunnustus. Teloitus seurasi siitä huolimatta tuliko tunnustusta vai ei. Tänä aikana satojatuhansia naisia syytettiin noituudesta, kidutettiin ja teloitettiin. Kaikesta pahasta voitiin syyttää noitia.

Noitavaino ei ollut talonpoikien tietämättömyyttä vaan valtion ja kirkon tietoista politiikkaa. Nykypäivänä lähin vertailukohta olisi “terrorismin/huumeiden vastainen sota”. Samoin kuin terrorismin ja huumeiden pelko on antanut valtaakäyttäville oikeuden muokata yhteiskuntaa omien tarpeidensa mukaan, aikanaan noitavaino antoi oikeuden muokata Euroopan omiin tarpeisiinsa.

Pääkeino oli terrori, jolla heikennettiin vastarintaa epäsuosittuja uudistuksia kohtaan. Yleisin keino oli shokeerata väestöä noitarovioilla. Nämä olivat väkivaltaisuudessaan niin käsittämättömiä, että ne halvaannuttivat kokonaisten kylien ja alueiden vastarinnan, ja pistivät nämä hyväksymään keskiaikaisen yhteiskunnan perusteellisen muutoksen.

Julkisilla teloituksilla ei vain rangaistu “noitia”, vaan näytettiin mitä seuraa papiston ja aateliston vastustuksesta. Erityisesti noitavainot olivat naisiin kohdistettua terroria, jotta nämä hyväksyisivät miesten ylivallan, joka kohdistui näiden kehoihin, työvoimaan, seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen, tehden näistä valtion kontrolloimia taloudellisia resursseja.

Keskiajalla miesten ja naisten talous oli Euroopassa pääosin omavaraista ja 1500-luvulle asti naisilla oli jonkinlaista taloudellista itsenäisyyttä miehiin nähden. Naiset hoitivat töitä yhteisesti, mikä antoi näille enemmän valtaa päättää omista asioistaan. Kapitalismissa taas naiset ovat eriytetty tekemään perheisiin yksin samoja asioita ns. kotityönä, sukupuoliroolit ovat selvemmät ja naiset ovat suoremmin alisteisia luokkayhteiskunnan tarpeille.

Noitavainoilla naisista tehtiin miestyövoiman palvelijoita. Palkkatyön ulkopuolisina näiden palkaton työ oli vanhojen ja sairaiden hoitoa, lastenkasvatusta, puolisoiden avustamista ja kodin ylläpitoa. Naiset alistettiin “kotirouviksi”, eli riippuvaisiksi miesten palkoista.

Naisten seksuaalisuus nähtiin uhkana miehiin nähden, joten sitä vastaan hyökättiin tiukoilla laeilla, jotka kielsivät ehkäisyn, abortit ja kätilöt, joiden tilalle vaihdettiin mieslääkärit. Näin naiset asetettiin koneen asemaan ja naisten tehtäväksi tuli työvoiman uusintaminen.

Ei ole sattumaa, että noitavainot sattuivat samaan aikaan siirtomaa-ajan, siirtomaiden alkuperäisväestön tuhoamisen ja orjakaupan alkamisen, sekä jokamiestenoikeuksien lakkauttamisen kanssa. Kapitalismi nousi, vakiintui ja kukoisti nimenomaan valtion väkivallan avulla, ei ilman valtiota.

Keskiajalla maaorjilla oli oma maa-alue, jota tämä sai käyttää vapaasti. Samoin näiden ulkopuolella vallitsi jokamiehenoikeudet – näitä alueita sai käyttää vapaasti omiin tarpeisiinsa. Tämä auttoi talonpoikaistoa täyttämään tarpeita, joita ei muuten olisi tullut täytettyä: lisäravintoa ja -taloutta metsästyksen, marjastuksen, kalastuksen yms. avulla. Se oli myös pohja, jonka avulla talonpoikaisto pystyi organisoimaan vastarintaa aatelisia vastaan.

Näiden oikeuksien lakkauttaminen antoi valtiolle yksinoikeuden maihin, jotka annettiin rikkaille talonpojille suurtilojen pitämiseen ja maataloustuotteiden kasvattamiseen niiden myymiseksi ulkomaille. Talonpoikien asema heikkeni jyrkästi ja näiden työnantajat pystyivät maksamaan vähemmän ja pidentämään työpäivää. Tämä omistamaton luokka joutui siirtymään palkkaorjuuteen pärjätäkseen, luoden pohjan proletariaatin synnylle. Lisäksi luotiin irtolaislait, jolloin kaikki omistamattomaan luokkaan kuuluvat voitiin määrätä pakkotyöhön, jos nämä eivät jo olleet palkkatyössä.

Proletariaatin ruokavalio heikkeni: liha, alkoholi, suola ja öljyt katosivat pöydästä. Työpäivän pidentyessä, myös elinolot heikkenivät. Vasta 1800-luvun loppupuolella joidenkin työläisten elinolot alkoivat nousta samalle tasolle kuin ennen 1500-lukua.

Noitavainoilla heikennettiin luokkasolidaarisuutta. Terroria kohdistettiin lähinnä naisiin ja miehiä lahjottiin tottelevaisilla vaimoilla. Prostituutio institutionalisoitiin ja seksuaalinen väkivalta laillistettiin mm. dekriminalisoimalla raiskaus.

Noitaoikeudenkäynnit olivat viimeinen niitti. Naapurit yllytettiin kääntymään toisiaan vastaan ja vainoharhaisuus kasvoi. Tämä oli osa samaa kapitalismin terroria, kuin siirtomaat ja talonpoikien maiden pakko-otto.

Kapitalismin nousu muutti kaiken päivittäisen elämän: Työn, omistuksen, seksuaalisen lisääntymisen ja naisten aseman. Vapautuminen ei ollut enää yhteisön- vaan maailmanlaajuinen kysymys.

Teollistumisen ajasta kapitalismiin

1600-luvun Englannin teollistuessa ja porvariston noustessa, myös porvariston riippuvaisuus valtiosta heikkeni. Tämä johti porvariluokan itsenäisiin päätöksiin mm. seksuaalisuutta koskevien asioiden suhteen, johtaen homojen omiin tapaamispaikkoihin ja taloihin. Vuosisadan lopulla kuitenkin aloitettiin näiden vastainen kampanja.

Samoin käsityöläistyö ei ollut enää talouskohtaista, vaan käsityöläiset kiersivät pitkin poikin Eurooppaa työn perässä. Tämä miesvaltaisesta taloudesta vapautuminen käsityöläisten parissa johti vapaampiin suhteisiin. Valtio ei tästä ollut mielissään ja pyrki kaikin keinoin estämään tätä, mikä johti mm. miesten välisen halaamisen ja suutelemisen kieltämiseen tervehdittäessä – seikka, joka on pohjoiseurooppalaisissa kulttuureissa vieläkin vallalla.

1700-luvulla ympäri Eurooppaa aloitettiin teloittamaan homoseksuaalisista suhteista kiinnisaatuja. Monet valistusajan filosofit puhuivat näitä tuomioita vastaan, perustellen näitä ihmisen ruumiin koskemattomuudella. Samaan aikaan kuitenkin sodomialait lakkautettiin Venäjällä, Itävallassa, Preusseissa ja Toscanassa, samoin Yhdysvalloissa ja Ranskassa näiden vallankumousten jälkeen. Seksuaalilainsäädäntöä vapautettiin Ranskan vallankumouksen myötä, mutta Napoleonin kaapatessa vallan, otettiin vielä tiukemmat lait käyttöön. Napoleonin lait otettiin pian käyttöön myös valtaosassa Eurooppaa.

Englannissa 1800-luvun alun Napoleonin sotien aikaan lisääntyi homojen vainoaminen. Englannin eristämisestä Manner-Euroopasta johtuva taloudellinen kriisi ja Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten esimerkkien herättämä vallankumouksellinen mieliala päätettiin muuttaa yhteisen vihollisen kimppuun hyökkäämiseksi: Ulkoinen vihollinen oli Ranska, sisäinen vihollinen oli “sodomiitit”, joita syytettiin moraalin heikentämisestä ja kuningaskunnan uhkaamisesta. Tämä ajattelu johti suoraan viktoriaanisen ajan puritaanisuuteen myöhemmin samalla vuosisadalla. Valtio halusi kansalaisten mieluummin käyvän seksuaalinormeista poikkeavien kimppuun, kuin vaatia edes pienintäkään uudistusta valtiolta.

Kaikki seksuaalinormeista poikkeava oltiin tähän asti nähty vääräuskoisuutena, noituutena ja sodomiana. Kapitalismin nousun ja tieteen alistuttua sen käyttöön, vaihtui myös näkökulma seksuaalisuuteen: Kaikki mikä oli seksuaalinormeista poikkeavaa, nähtiin nyt kapinointina, anarkiana ja sodomiana. Kaikki normeista poikkeava oli nyt kirkonvastaisuuden sijaan kapitalismin vastaisuutta.

2. Kapitalismin aika

Tekninen kehitys muutti jatkuvasti tiettyjen alojen ikä- ja sukupuolikoostumusta. Jotkut alkoivat pelkäämään, että työvoima ei voi uusiutua niillä alueilla joissa naiset työskentelivät tehtaissa ja kaivoksissa. Vielä useampi pelkäsi työväenluokan kontrollin menetystä, joka saattaisi johtaa perheen, iän ja sukupuolen pohjalta rakennettujen roolien lakkaamiseen.

Perheen kapitalistisen muodon ero aiempiin on työ- ja yksityiselämän erottaminen toisistaan. Tavaroita tuotetaan töissä ja “yksityiselämä” nähdään erillisenä elämänalana. Teollisuuskapitalismin kasvaessa, alkoi näyttämään siltä, ettei koti ole enää tuotannossa mukana ja yksittäinen työläinen on ilman sukupuolta, ikää tai erityispiirteitä. Marx ja Engels ottivat tämän tendenssin huomioon, mutta totesivat myös lasten ja naisten työn edullisuuden, joka estää näiden katoamista. Marx totesikin:

“Työvoiman arvoa ei määrännyt ainoastaan yksityisen täysikasvuisen työläisen ylläpitoon, vaan työläisperheen ylläpitoon tarvittava työaika. Heittäessään työläisperheen kaikki jäsenet työmarkkinoille jakaa koneisto miehen työvoiman arvon hänen koko perheensä kesken. Se alentaa siis hänen työvoimansa arvoa. Esim. 4 työvoimaan jakautuvan perheen ostaminen maksaa ehkä enemmän kuin ennen perheenpään työvoiman ostaminen, mutta sitä vastoin saadaan nyt 4 työpäivää yhden sijaan, ja niiden hinta halpenee samassa suhteessa kuin neljän lisätyö on suurempi yhden lisätyötä. Neljän täytyy nyt tuottaa pääomalle ei ainoastaan työtä, vaan lisätyötä, jotta yksi perhe eläisi.” (Pääoma, Osa I)

Teollistumisen alkuajoista asti oli selvää, miksi kapitalismi vaatii työvoiman jakamista miehiin, naisiin ja lapsiin perheyksiköissä. Syyt vaihtelevat työvoiman uusintamisesta tottelevaisuuteen ja tehtaiden sisäiseen hierarkiaan, sekä kapinallisten työläisten kesyttämiseen vetoamalla näiden perhevelvollisuuksiin, näin uudistaen kapitalismin ideoita itseriittoisuudesta ja yksilökeskeisyydestä. Teollisuuden työnantajat hyötyivät siitä, että naisten ja lasten palkat olivat pienempiä kuin miehillä.

Uutta työväenluokan perhemallia ei kuitenkaan otettu käyttöön ilman vastustusta. Utopiasosialistit haastoivat perheinstituution ja avioliiton ja perustivat suuria, yhteisöllisiä falanstereita, jotka korvasivat perhe-elämän. Owenilaiset vaativat avioliiton lakkauttamista ja kollektiivista yhteisöelämää, sekä miesten ja naisten yhtäläistä oikeutta työhön ja ammattiyhdistysten jäsenyyteen. Liike tuottikin runsaasti osaavia naispuhujia ja -organisaattoreita.

Vuoden 1848 vallankumoukset ja Kommunistinen manifesti tekivät vastustuksesta poliittista, Marxin ja Engelsin julistaessa perheen lakkauttamisen olevan osa sosialistista vallankumousta. Naiset esittivätkin merkittävää roolia kahdessa vallankumouksessa Pariisissa.

Sosialistien lisäksi työväenluokassa vaikuttivat chartistit, jotka puolustivat työväenluokan perhemallia. Nämä näkivät miehillä ja naisilla olevan eri sukupuoliroolit, minkä takia näillä oli erilliset järjestöt miehille ja naisille. Perhemallin vastustus nähtiin “luonnollisen järjestyksen” vastaisena ja tämän olevan suora syy työttömyyteen ja huonoihin työoloihin.

Owenismin ja chartismin haihtuessa työväenliikkeestä 1850-luvulla vakiintuivat kapitalistinen perhemalli ja sukupuoliroolit työväenluokkaan. Kuitenkin käsitys miehestä perheen tienaajana oli todellisuudenvastainen, sillä vain harvoin pelkästään miehen palkalla pystyttiin elättämään koko perhettä. Silti perhe oli pitkään ainoa keino, jolla työvoiman ulkopuoliset – vanhat, sairaat, lapset ja työttömät – pystyivät pysymään hengissä. Perhemallin keskeisyys pakotti yhteiskunnan marginaaliin kaikki, jotka eivät siihen sopineet. Perhemalli nähtiin myös parhaana keinona täyttämään yksityiselämän tarpeet, mukaan lukien seksuaalisuus.

Tämä on toinen puoli vieraantumisesta, jossa työläiset vieraantuvat omalla työllään tekemistä tavaroista. Henkilökohtainen elämä on vieraantunut tuotannon yhtä inhimillisestä ja elintärkeästä tuotannon toiminnasta ja näyttää olevan itsehallinnollista, vaikka todellisuudessa se on alisteista kapitalistiselle yhteiskunnalle, mukaanlukien perhe ja sukupuoliroolit. Tämän seurauksena seksuaalisuudesta tulee kapitalistisessa yhteiskunnassa uusi diskurssi, joka on sekä yllyke seksuaaliselle aktiivisuudelle, että hallintakeino. On yhtä elintärkeää, että yksilöt “kokevat olevansa vapaita” saadakseen henkilökohtaista nautintoa seksistä, mutta on myös tärkeää, että tämä pysyy perhe- ja sukupuolirakenteiden normien sisällä. Hyvänä esimerkkinä on seurusteleminen, jossa voi vapaasti valita seurustelukumppaninsa, kunhan tämä on eri sukupuolta, mutta samaa yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta ja “rotua”.

Ajatus henkilökohtaisesta elämästä yksilön olemassaolon muotona, erona työ- ja julkisesta elämästä, levisi porvaristolta pikkuporvaristoon ja työväestöön, varsinkin sen aristokraattiseen muotoon. Näiden väliluokkien omaksuessa ylemmiltään elintavat, syntyi ajatus “keskiluokasta”. Tämä häivytti eroja luokkien välillä ja ihmisten nähtiin kuuluvan ensi kertaa luokkayhteiskunnan aikana samaan lajiin, joten erilaiset oikeudet ja mahdollisuudet nähtiin kuuluvan kaikille, tai lähes kaikille. Esim. naisten, ei-eurooppalaisten ja työläisten nähtiin voivan hallita omaa elämäänsä ja toimia yhteiskunnassa tasa-arvoisina, erotuksena aiempaan ajatukseen siitä, että vain aatelisluokkaiset naiset ja ei-eurooppalaiset voivat ohjata omaa elämäänsä. Tätä ajatusta ruvettiin samalla myös kahlitsemaan valetieteellisillä ajatuksilla “rodusta”, perheestä ja seksuaalisuudesta.

Teollistumisen vaikutus perheeseen johti työn ja kodin elämänalojen eriytymiseen, jolloin työstä ja “kodin ulkopuolisesta maailmasta” tuli miehen velvollisuus ja valtakunta, ja kodista ja kotityöstä naisen velvollisuus ja valtakunta. Lisäksi muodostui käsitys yksityiselämästä, seksuaalitiede kehittyi ja työväenluokkaa alistavat menetelmät moninaistuivat.

Perhe-elämä nähtiin keinona toimia yhteiskunnallisten muutosten vaatimuksia vastaan. Yritykset, kirkko ja valtiovalta muokkasi toimintansa ydinperheideaaliaa vastaavaksi: avioliittoa korostettiin esim. päästämällä naiset töistä aiemmin kotiin tekemään kotitöitä, tai erottamalla tai jättämällä palkkaamatta liian aikaisin naineet tai avioliiton ulkopuolisia lapsia saaneet.

1700-luvun lopulta asti oltiin alettu painottamaan seksuaalisuuden ja siihen liittyvien vaarojen tärkeyttä: miesten ja naisten erilaista seksuaalisuutta, masturboinnin vaaroja ja erilaisia uusia oireita kuten nymfomaniaa.

Aiemmin kielletystä rakkaudesta oltiin käytetty kiertoilmaisua “syntejä joita kristityt eivät ääneen lausu”, mutta 1800-luvun puolessavälissä näille keksittiin runsaasti uusia nimiä. 1860-luvulla tieteessä alettiin puhumaan “käänteisestä seksuaalisuudesta” tai “uraanisesta rakkaudesta”, jolle 1869 keksittiin nimitys homoseksuaalisuus. Nimi tuli antiikin jumala Afrodite Uranialta, joka syntyi miehestä. Vastaavasti keksittiin termi “dioninen rakkaus”, jolle keksittiin nimitys heteroseksuaalisuus. Nimi tuli Afrodite Dionestä, joka syntyi naisesta.

Homouden nähtiin olevan kahdenlaista: Joko rappeuttava sairaus, jota pidettiin vaikeasti hoidettavana ja perinnöllisenä, tai uraanisena, jossa henkilöön on sekoittunut kahden sukupuolen piirteitä, kuten naisen aivot miehen ruumiissa tai miehen “feminiini” olemus. Nämä mallit hylättiin lääketieteessä vasta 1900-luvun puolenvälin jälkeen.

Samalla keksittiin myös uusia termejä uudistunutta perheyksikköä kuvaamaan: heteroseksuaalisuus, yksinhuoltaja, kotiäiti, ydinperhe, poikamies, seurustelu jne.

Englannin tarttuvien tautien laki julistettiin käytäntöön vuonna 1864 ja se antoi poliisille vapaat kädet määritellä kenet tahansa työväenluokkaisen naisen prostituoiduksi ja viemään nämä tutkimuksiin ja pakkohoitoon. Erityisesti naimattomat naiset ja miesten kanssa samoissa työpaikoissa työskentelevät joutuivat tämän mielivallan kohteeksi. Miehiin tätä ei ulotettu, vaan miehet nähtiin olevan hallitsemattoman himon orjia, jota vastaan täytyi kampanjoida mm. pidättyväisyyskampanjoilla. Lain vastustus yhdisti sekä keskiluokkaa, että työväenluokkaa ja laki kumottiin 1886.

Lain perumisen myötä nostettiin tyttöjen suojaikäraja kuuteentoista vuoteen ja ihmiskauppa, eli “valkoinen orjakauppa” kiellettiin. Samalla lisättiin lakiin miesten välisten suhteiden kielto. Lakien ajatus oli “pelastaa” köyhälistön naiset, mutta se vain lisäsi pakotusta prostituoituja ja yksinhuoltajia kohtaan.

Homoseksuaalisuuden kriminalisointi muokkasi sukupuolivähemmistöjen tietoisuutta enemmän kuin mikään muu ilmiö, erityisesti Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. 1800-luvun uudet lääketieteelliset ja lailliset asenteet perustettiin seksuaalisille taipumuksille, ei teoille. Jopa Japani, joka salli miessamuraiden väliset suhteet, asetti homoseksuaalisuuden kieltävän lain 1868 Meiji-kauden alussa.

Homoaktivismin esimerkkejä

Saksa

Lääketieteen edustajat näkivät, että homoseksuaalisuutta ei pitäisi käsitellä lain, vaan heidän alansa kautta. 1897 perustettiin Tieteellinen humanitäärinen komitea, jonka tehtävänä oli puolustaa homoseksuaalisuutta ja luoda yhteyksiä viimeisimpään lääketieteelliseen tietoon ja politiikkaan. Saksan sosialidemokraattinen puolue tuki tätä ja vaati toistuvasti lain kumoamista vuodesta 1898 lähtien, kunnes se lopulta kumottiin 1970-luvulla. 1919 perustettiin seksuaalitieteen tutkimuslaitos, joka oli kansainvälisesti merkittävin alan tutkimuslaitos, kunnes natsit tuhosivat sen 1933.

Maailmansotien välisen Saksan homoseksuaalinen vapautuminen oli suurin seksuaalinen joukkoliike ennen 1960-lukua. Sosialidemokraattien oikeistosiipi tuki tätä, samalla kuitenkin tuomiten bolshevismin ja vallankumouksellisuuden. Homojen oikeuksien puolustajat olivat lähinnä äärioikeistoa, esim. 1918 kolme-neljäsosaa sanoi olevansa monarkisteja. Homoidentiteetin rakentaminen oli helppoa niille, joilla oli siihen parhaat materiaaliset edellytykset, eli jotka kuuluivat yhteiskunnan rikkaimpiin, ja ironisesti, konservatiivisimpiin kerroksiin.

Natsipuolueen johdossa oli sen alkuaikoina avoimen homoseksuaaleja miehiä, samoin homokulttuurissa kansainvälisestikin ihailtiin natseja ja militarismia. Natsipuolueen siivottua avoimen homoseksuaalin Röhmin ja tämän tukijat puolueesta vuonna 1934, puolue aloitti massiivisen kampanjan homoseksuaaleja vastaan, lähettäen kymmeniätuhansia homoja ja lesboja keskitysleireille. Natsien uudet säännöt 1935 määräsivät, että tuomitsemiseen riitti enää vain aikomus, kuten “irstas katse”.

Englanti

Englannissa 1800-luvun lopulla asenteet muuttuivat. Se mikä aiemmin nähtiin joidenkin ryhmien tai luokkien taantumuksena, nähtiin nyt henkilökohtaisena ominaisuutena. Erityisesti tässä auttoi Oscar Wilden oikeudenkäynti 1895, joka yhdisti aristokraattisia, akateemisia ja työväenluokkaisia piirejä “liikkeen” taakse.

1900-luvun alussa tästä oli kehittynyt homoseksuaalien vapautusta vaativa verkosto. Maailmansotien välisenä aikana yhteydet Saksan seksuaalitieteen tutkimuslaitoksen kanssa kasvoivat hyvin läheisiksi. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kuitenkin kehittyi liike vaatimaan lakimuutosta. 1950-luvun “sodomialakien” perusteella tuomittiin vuosittain yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, kunnes 1957 aloitettiin puhumaan dekriminalisaatiosta ja lakiuudistuksista. Dekriminalisaatio saatiin aikaan 1967, mutta hyvin hiljaisesti, “epäpoliittisesti” ja puolustelevasti. Erityisesti homojen oikeuksien erilaisuus laissa verrattuina heterojen oikeuksiin ja transihmisten legaalin hyväksynnän puute johtivat ongelmiin tulevilla vuosikymmenillä.

Yhdysvallat

Yhdysvalloissa uusien ja vanhojen lakien, jokaisen osavaltion oman sääntökokoelman ja kaupunkien omien moraali- ja käytöslakien käyttäminen teki tilanteesta hyvin monimutkaisen. Ihmisiä pystyttiin häiriköimään käytännössä mistä tahansa syystä, vedoten eri lakeihin, kuten vetelehtimiseen. Esimerkiksi 1950-luvulla New Yorkissa sallittiin lesbobaarit, sillä ehdolla että vessoja käytti vain yksi henkilö kerrallaan. 1960-luvulle tullessa lakiteksteissä yhä samaistettiin eläimiinsekaantuminen ja homoseksuaalisuus ja 60-luvulla jotkin osavaltiot nostivat tuomioita, toisten vähentäessä niitä.

1940 ja 50-luvuilla lisättiin “seksuaalipsykopatian” lakeja monien osavaltioiden oikeuslaitoksiin. Näiden avulla voitiin henkilöitä tuomita mielisairaalaan pakkohoitoihin, henkilöiden kansalaisoikeuksista välittämättä. Hoitomenetelmiin kuuluivat mm. sähkösokkiterapia ja lobotomia. 1950-luvulla eräässä kaupungissa tuomittiin 29 homomiestä mielisairaalaan, sillä perusteella että kaupungissa oli tapahtunut lapsimurha, vaikka yhdelläkään tuomituista ei ollut mitään tekemistä rikoksen kanssa.

1950-luvun McCarthyn kommunistivainoihin kuului myös kaikkien homoseksuaalien erottaminen ja palkkauskielto julkisen puolen töihin. FBI:n keskeisintä toimintaa näihin aikoihin oli homobaarien ja postin asiakkaiden tarkkailu ja nimien kerääminen homoepäilyjen tutkimiseksi.

Ranska

Ranskassa samansukupuolisten suhteet aikuisten välillä saivat laillisen immuniteetin 1791, mutta homojen tapaamispaikkojen ratsiat ja seksuaalivähemmistöjen häirintä jatkui silti, erityisesti 1845 ja 1852-1870. Pariisin Kommuunia 1871 käytettiin vuosikymmeniä esimerkkinä sosialismin, “seksuaalisen dekadenssin” ja perheen hävittämisen yhdistämiseksi. Yksi kamalimpia asioita konservatiivien mielestä oli naisten aktiivinen osallistuminen Kommuunin toimintaan ja johtamiseen.

Alankomaat

Hollannin voitto Espanjan miehityksestä 1500-1600-luvuilla johti porvariston pääsyyn yhteiskunnan johtoon, näiden antaessa muille maille esimerkin siitä, kuinka kansa voi syrjäyttää kuninkaan absoluuttisen vallan. Tämä johti liberaalien lakien hyväksymiseen sekä perhemallin muutokseen nopeammin kuin muualla Euroopassa. Ensimmäinen julkisesti homoseksuaali edustaja valittiin Alankomaiden parlamenttiin 1937.

Ruotsi

Ruotsissa onnistuneet talonpoikaiskapinat 1500-luvulla ainoana Euroopassa johtivat talonpoikien suurempaan oikeuteen osallistua vallankäyttöön. Tämä pohja auttoi mm. vaatimuksiin naisten roolin kasvattamisessa yhteiskunnan pyörittämisessä, joka levisi myös muihin Pohjoismaihin. Erityisesti tämä sai kannatusta 1800-1900 -luvun taitteen työväenliikkeessä.

Neuvostoliitto

Lokakuun vallankumouksen jälkeen poistettiin laista tuomiot koskien mm. insestiä, homoseksuaalisuutta, aborttia ja avioeroa. 1920-luvulla homokulttuurin suurimmat kaupungit olivatkin Berliini ja Moskova. Homokulttuurin kasvava natsimyönteisyys ja taantumuksellisuus kuitenkin huoletti kommunistipuoluetta. 1930-luvulla talonpoikien maiden sosialisoimisen jälkeen tilanteen rauhoittamiseksi Neuvostoliitto otti lainsäädännössä askeleita oikealle. Talonpoikien muodostaessa yhä yli 2/3-osaa väestöstä ja ruokahuollon ollessa keskiössä, annettiin periksi lukuisille talonpoikien vaatimuksille, kuten homoseksuaalisuuden ja abortin kieltämiseksi. Osittain kyseessä oli myös puolueen muuttuneet vaatimukset väestön lisäämiseksi. Vaatimuksia mm. verikoston ja lapsi- ja pakkoavioliittojen takaisinottamiseksi ei kuitenkaan hyväksytty.

Nykyään tiedämme, että erilaiset valistus- ja oikaisukampanjat toimivat paljon paremmin kuin mekaaniset pakottamiskeinot, mutta emme voi kuitenkaan ryhtyä Neuvostoliiton kritiikissä epähistoriallisiksi. Kyseiseen maailmanaikaan yksikään maa ei hyväksynyt seksuaalivähemmistöjä ja Neuvostoliitto noudatti tässä myös Kansainliiton, myöhemmin YK:n linjauksia.

Suomi

Suomessa homoseksuaalisuus oli kiellettyä lailla 1970-luvulle asti ja mielenterveysongelmaksi luokiteltu 1980-luvulle asti. 1990-luvulla lisättiin lakiin rankaisu avioliiton sisällä tapahtuvasta raiskauksesta. Edistysaskeleista huolimatta Suomi rikkoo vielä mm. transsukupuolisten ihmisoikeuksia.

Homoliikkeet

1800-luvun lopulta eteenpäin vastaus sukupuolivähemmistöjen alistukseen on ollut kahdenlainen: toisaalta on ollut homojen liikkeitä itsessään ja toisaalta “homofiilien” liikkeitä, joiden tavoitteena on ollut valistaa väestöä, hankkia lakiuudistuksia ja homojen yhteiskunnallista hyväksyntää ajamaan myös ei-homoja. Jälkimmäisten perusteena on ollut argumentti “emme voi sille mitään, joten älkää alistako meitä”. Homoliikkeissä oli vallalla 1960-luvun lopulle asti eräänlainen itsesensuuri ja itsealistus, jossa yritettiin todistaa homojen samankaltaisuutta ja yhteiskunnan normeihin sopeutumista. 60-luvun mustien kansalaisoikeusliikkeen, opiskelija-aktivismin ja ammattiyhdistystoiminnan militanttiuden kasvamisen myötä myös homoliikkeiden näkökulma asioihin muuttui. Kuten Franklin Kameny, yksi militanteista homoaktiiveista asian ilmaisi:

“En näe NAACP:n tai CORE:n huolestuvan siitä mikä kromosomi ja geeni muodostaa mustan ihon, tai pohtivan mahdollisuutta valkaista mustia. En näe B’nai B’rith:in vihapuheen vastaiselta liitolta suurta kiinnostusta antisemitismin ratkaisemiseksi käännyttämällä kaikki juutalaiset kristityiksi … Oma kantani on, että homoseksuaalisuus ei ole moraalitonta, sekä sen, että homoseksuaaliset toimet suostumuksensa antaneiden aikuisten kesken on moraalista, positiivisessa ja hyvässä mielessä, ja nämä ovat oikein, hyviä ja tavoiteltavia asioita, sekä yksittäisille osallistujille, että yhteiskunnalle jossa nämä elävät.”

Eräänlainen lakipiste oli Stonewallin kapina 1968, jolloin poliisien mielivaltaan kyllästyneet homot, transsukupuoliset ja muut seksuaalivähemmistöt nousivat kapinaan New Yorkin Stonewallissa. Kapinaan yhtyivät myös monet muut alistetut ryhmät. Tuohon aikaan homobaarit olivat mafian omistamia ja käyttivät hyväkseen asiakaskuntaansa korkeilla hinnoilla ja huonolla hygienialla. Tämä kapina oli ensi kerta, kun seksuaalivähemmistöt vaativat omia oikeuksiaan, omilla ehdoillaan.

Seuraavien vuosien aktiivisen vastarinnan jälkeen alistettujen ryhmien taistelu alkoi hiipumaan. Ryhmät olivat taistelleet rinta rinnan kaikkien luokkien edustajien kanssa, eivätkä ottaneet huomioon sorron pohjan olevan riistossa, jolloin alistetun ryhmän työläiset ovat tuplasorron alla, verrattuna porvareihin, jotka hyötyvät oman ryhmänsä sorrosta. Tätä tilannetta sekoittamaan kehittyi pikkuporvarillisissa akateemisissa piireissä luokkataistelun vastainen linja, postmodernismi, jonka ideologian mukaan kukaan ei voi edustaa mitään muuta kuin itseään, toimien näin joukkotoimintaa vastaan.

3. Nykypäivä ja tulevaisuus

Kapitalismi ei alkanut edistyksellisenä, joka olisi vapauttanut työläisiä ja parantanut naisten, rodullistettujen ja muiden sorrettujen ryhmien oloja. Kapitalismi on rakennettu riiston varaan, jota oikeutetaan erityisesti rasismilla ja seksismillä, eikä voi enää nykyään olla olemassa ilman näitä. Tämä pohja on ollut olemassa viimeiset 500 vuotta ja on edelleen yhtä vahva kuin aikanaan. Kapitalismi on, ja on aina ollut valkoisten miesten ylivaltaan pohjaava järjestelmä.

Kapitalismia ja puolifeodalismia vastustavia leimataan edelleen “vääräuskoisiksi” ja joissain tapauksissa “noidiksi”. Kolmansissa maissa, kuten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on naisia yhä nykyään syytetty noituudesta. Nämä syytökset ovat syntyneet paikallisten elinolojen muuttamisesta kapitalismi-imperialismia palvelevaksi, johon kaikki eivät ole, eivätkä ole halunneet sopeutua.

Noitavainojen kaltaista shokeeraamista tehdään edelleen. Esim. Irakin sosiaalisten rakenteiden, eli koulujen, sairaaloiden ja ruoka- ja vesijärjestelmien tuhoaminen traumatisoi kansalaisia niin paljon, ettei kunnollista vastarintaa erittäin epäsuositulle maan öljyteollisuuden yksityistämiselle syntynyt.

Samoin Suomessa hyvinvointivaltion alasajo ja päättäjien voimattomuus tähän on estänyt vastarinnan syntymistä sairaaloiden, tieverkkojen, infrastruktuurin ja tulevaisuudessa koulutuksen yksityistämiselle. Suomen maaperä on laajasti myyty ulkomaille, eikä johtavilta poliitikoilta tule enää vastustusta kuin yksityistämistä vastustavia ruohonjuuritason toimijoita kohtaan.

Työttömyyden ja työsuhteiden epävarmuuden lisääntyminen johtaa vanhan taloudellisen järjestäytymisen voiman heikkenemiseen. Tämä lisää pomojen mahdollisuuksia seksuaaliseen häirintään ja pahempaan. Imperialistisissa maissa paisuneella palvelusektorilla on yhä enemmän suuntausta siihen, että ei riitä se, että työläiset tarjoavat työvoimaansa myytäväksi, vaan asiallisen asiakaspalvelun lisäksi vaaditaan erilaista ”persoonansa pistämistä peliin” ja emotionaalista työtä. Tämän poistamiseen ei riitä enää vain eliittiin ja näkyviin mediapersooniin kohdistuvat #metoo-kampanjat, vaan vaaditaan työläisten parissa toimivia omia kampanjoita, jotka suuntaavat tämän taantumuksen mahdollistavan kapitalismi-imperialismin murskaamiseen

Työläisnaiset ovat Suomessa edelleen kaksinkertaisen sorron alla, työläisinä ja naisina. Tuplasorto ilmenee eri tavoin kotona, työpaikalla, kansalaisyhteiskunnassa ja suhteessa valtiovaltaan. Ei pidä myöskään unohtaa niitä alistettujen maiden työläisnaisia, joita suomalaisetkin imperialistit riistävät ja alistavat jo kolminkertaiselle sorrolle. Tämä sorron järjestelmä on rakentunut tukemaan sekä työläisnaisten riistoa erikseen, että työväenluokan riistoa kokonaisuutena.

Kapitalismi on pitkällä mätänemisvaiheessa, minkä täydellisin tiivistymä, fasismi, ajaa täyttä taantumusta sukupuolijärjestelmässä. Ajan tuhlaaminen tämän järjestelmän legaaliin paranteluun johtaa ajan loppumiseen, fasismiin, ja siten myös järjestelmän miesvaltaisen puolen moninkertaiseen legaaliin pahenemiseen. Taantumus ei rajoitu sen fasistiseen tiivistymään, vaan läpäisee koko yhteiskunnan, mikä samalla avaa väylän fasismin kehittymiselle kaikkialla yhteiskunnassa.

Fasismi tarjoaa naisten epävarmaan asemaan valheelliseksi ratkaisuksi naisen roolin kaventamista toisaalta kotiäitiyteen ja toisaalta varsinkin nuorten ja naimattomien naisten osalta vapaaehtoistyöhön porvariston sotilaallisten ja puolisotilaallisten järjestöjen hoivaajiksi.

Perityn omaisuuden merkitys kasvaa kasvukausien jäädessä viime vuosisadan ”kultakautta” heikommaksi ja lamojen pidentyessä ja syventyessä. Koska suurimmat omaisuudet ovat keskittyneet miehille, mätänemiskehitys restauroi porvarillista avioliittoa ja ydinperhettä kapitalismin ja yhteiskuntaluokkien pienimpänä taloudellisena yksikkönä, sekä niihin kuuluvia piirteitä kuten ”järkiavioliittoja” (taloudellisessa mielessä).

Homoseksuaalisuus on hyväksyttyä Suomessa laajasti väestön keskuudessa, mikä pakottaa poliittisten päättäjien tekemään myönnytyksiä tähän suuntaan niin pitkään kuin se ei maksa heille mitään ja kunhan uudistukset tehdään kapitalistiselle perhemallille alisteisena, kuten sukupuolineutraali avioliitto osoitti. Avioliitto on taloudellinen pakko monille mm. perintöoikeuden ja tukijärjestelmän takia. Avioliiton suosion laskusta kertoo myös jotain “avoliitto”-käsitteen ottaminen käyttöön tukijärjestelmän parissa, jossa ihmiset asuvat yhdessä, mutta eivät ole hankkineet liiton virallistamista.

4. Yhteenveto

Historiasta voimme päätellä alussa esitetyn väitteen “ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kuuluvat käytännöt ovat sosiaalisesti rakennettuja ja täten muuttuvia, eli muutettavissa” olevan oikeassa. Toinen asia mitä voimme historiasta päätellä, on naisten ja seksuaalivähemmistöjen liikkeen vaihtelu. Koska nämä liikkeet ovat riippuvaisia yhteiskunnallisesta kehityksestä, on niissäkin ollut sekä taantumuksellisia, että edistyksellisiä puolia.

Tällä hetkellä suurimmat esteet naisten ja sukupuolivähemmistöjen asioiden etenemiselle ovat näiden vapautumista tavoittelevien joukkoliikkeiden ja sitä johtavan vallankumouksellisen kommunismin, eli tätä nykyä maoismin, puute. Nais- ja sukupuolivähemmistöjen asioita käsitellään irrallaan kansasta, jolloin edistykselliset puolet ja niiden kehittäminen eivät etene.

On tarpeen kehittää taistelevaa opintotoimintaa, jossa tietyn ryhmän edustajat voivat keskenään puhua ja tutkia omaa sortoaan, sekä luoda toimintaa sortoaan vastaan ja ongelmien ratkaisemiseksi, lopullisena päämääränään kapitalismin murskaaminen. Esim. punainen naisliike ja Punaisten naisten toimintaryhmät ovat yksi hyvä esimerkki tällaisesta. Suurin uhka on nimittäin fasismin lisäksi porvarillinen ja pikkuporvarillinen feminismi, joka tukee proletariaatin sortoa.

Työväenluokan alemmilla tulotasoilla keskivertopalkka ei riitä kattamaan työläisten uusintamista (=ruokaa, asumista, matkustusta, lepoa, lisääntymistä jne.). Työväenluokkainen perhe on riippuvainen “aputuloista” joita porvarivaltio antaa perheen ylläpidon, asumisen ja muiden etuuksien muodossa. Nämä taas on otettu työväenluokalta itseltään verotuksen ja “sosiaalituen” maksujen muodossa. Tämä kärjistää työläisnaisten kaksoisriistoa ja -alistusta imperialismin alaisuudessa. Palkkoja pienennetään, kotityötä ja lastenkasvatusta vaaditaan yhä painokkaammin ja työläisnaisista tehdään yhä riippuvaisempia porvarivaltiosta, poliittisesti ja taloudellisesti.

Kapitalismi pakottaa miehiä ja naisia perheisiin uusintaakseen seuraavan sukupolven pakottamalla jatkamaan sukua, lisääntymään. Tästä on päästävä eroon, sillä maailmassa on tarpeeksi työläisiä ja tarpeeksi nuoria, puhumattakaan teknologisesta kehityksestä. Perheen antaminen ainoaksi tai taloudellisesti parhaaksi vaihtoehdoksi uusintaa heteroseksismiä ja homofobiaa. Lapsia ei pidä jättää vanhempien taloudelliselle vastuulle, koska tämä tekee lapsista vanhemmilleen kuuluvia, jotka täten omistavat lapsensa ja vallan näiden identiteetinmuodostukseen. Lapsia on kohdeltava itsenäisinä ihmisinä, omien valintojensa ja näiden ilmentämisen suhteen.

On luotava rakenteita jotka menevät yli ydinperheen ja tarjoavat kuulumisen tunteita; ohjelmia ja asioita jotka mahdollistavat materiaalisen pohjan henkilökohtaiseen itsemäärämisoikeuteen: Päivähoito ja muut välttämättömät sosiaalipalvelut, nuorten ja lasten oikeudet, täystyöllisyys, riittävä toimeentulotuki, sorrettujen ja alistettujen ryhmien positiivinen syrjintä, yhteisöllisen ja yksityisen yhdistävä asuminen. On laajennettava sosiaalinen yksikkö perhettä laajemmaksi yhteisöllisillä instituutioilla – terveysasemilla, esiintymiskeskuksilla, työväentaloilla jne.

Perheestä eroon pääseminen kapitalistisena tuotantoyksikkönä, sekä sukupuolirooleihin pakottaminen kapitalismin uusintamiseksi ratkaistaan vain lakkauttamalla kapitalismi. Yhteistuotanto ja -kasvatus, sekä kansan keskuuteen viety ja sieltä lähtevä, sekä kommunistisen puolueen johtama muutos ovat edellytyksiä tälle.

Maolainen liike on ollut viime vuosikymmeninä sukupuoli- ja seksuaaliasioissa yksi edistyksellisimpiä liikkeitä maailmassa. Perun kansansodan aikana Perun kommunistisen puolueen naisten määrä oli rivijäsenistöstä puoleen johtoon 60-75% luokkaa. Samoin muiden kansansotaa käyvien puolueiden naisjäsenistö on lähes puolet puolueiden jäsenistöstä. Ensimmäiset samansukupuolisten avioliitot on vihitty 1980-1990 -luvun alussa vapautetuilla alueilla Perussa ja Filippiineillä, 90-luvun lopulla Nepalissa – maissa joissa on hyvin vahva patriarkaalinen perintö.

Maolaisesta liikkeestä on myös kehittynyt marxismiin pohjaava proletaarinen feminismi, erotuksena pikkuporvarillisesta ja porvarillisesta feminismistä. Vain tämän avulla voidaan päästä eroon miesten ylivallasta ja kapitalismi-imperialismista kokonaisuudessaan, päämääränä luokaton yhteiskunta, kommunismi. Naiset pääsevät eroon patriarkiasta, miesten ylivallasta, vain kivääri kourassaan.

Kaikkien maiden työläiset ja sorretut kansat yhtykää!

Poliittinen valta kasvaa kiväärinpiipusta!

Kauan eläköön proletaarinen feminismi!

Kauan eläköön marxismi-leninismi-maoismi!

This entry was posted in Esipuheet. Bookmark the permalink.