Kapitalismi ja homoidentiteetti (1980)

(Tämä käännösteksti on julkaistu auttamaan teoreettista keskustelua ja työtä kommunistien parissa. Itse teksti ei ole ristiriidassa kommunistisen ideologian kanssa, mutta on mainittava sen tulevan muusta kuin maolaisesta tai kommunistisesta perinteestä. – Punalipun toimitus)

John D’Emilio on yhdysvaltalainen historioitsija, jonka pääasiallisia mielenkiinnon kohteita tutkimuksellisesti ovat lesbojen ja homojen historia Yhdysvalloissa. Esseessään hän selittää kuinka homo- ja lesboväestöä ei ole historian aikana ollut aina olemassa ja kuinka Yhdysvalloissa ei ole ollut lesbo- tai homoidentiteettiä ja alakulttuuria kuin vasta 1800-luvulla, kapitalismin kehityksen mahdollistettua sellaisen kehittymisen. Kapitalismi toimii palkkatyöjärjestelmän pohjalta, enimmäkseen omavaraisen talouden tai orjuuden sijaan. Palkat antoivat yksilöille suhteellisen itsemääräämisoikeuden, joka on tarpeellinen materiaalinen edellytys homouden ja lesbouden muodostamiselle. D’Emilio päättelee, että varmalla maaperällä oleva homo- ja lesbopolitiikka pohjaa mystiikasta puhdistettuun näkemykseen menneisyydestämme, jota tämä essee toivon mukaan edesauttaa. John D’Emilio on kirjoittanut kirjat “Sexual Politics, Sexual Communities: The Making of a Homosexual Minority” (1983), ja “Making Trouble: Essays on Gay History, Politics and the University” (1992) ja toimii historianprofessorina Pohjois-Carolinan yliopistossa, Greenborossa.

Homomiehille ja lesboille 1970-luku oli merkittävien saavutusten aikaa. Homojen ja naisten vapautusliike muutti kansakunnan seksuaalimaisemaa [määrättynä aikana, määrätyllä alueella vallitsevien eri seksuaalisten käytäntöjen muodostama kokonaisuus, toim. huom.]. Sadattuhannet homonaiset ja -miehet tulivat ulos kaapista ja avoimesti hyväksyivät samansukupuolisen erotiikan. Voittoihimme kuuluivat sodomialakien hylkääminen yli puolessa osavaltioista, lesbojen ja homomiesten valtiontehtävistä poissulkemisen osittainen poisto, kansalaisoikeuksien suojeleminen kymmenissä kaupungeissa, homojen oikeuksien saaminen Demokraattipuolueen poliittiseen alustaan ja homoseksuaalisuuden poistaminen psykiatristen ammattien edustajien ylläpitämästä mielenterveysongelmien listasta. Homomiesten alakulttuuri laajentui ja tuli enenevissä määrin näkyväksi suurkaupungeissa, ja naisfeministit ensimmäisinä rakensivat vaihtoehtoisia instituutioita ja vaihtoehtoista kulttuuria, joka yritti sisällyttää itseensä vapauttavan näkemyksen tulevaisuudesta.

Kuitenkin 1980-luvulla oikeiston tehokkaan uudelleennousun takia homomiehet ja lesbot kohtaavat tulevaisuutensa pelokkaina. Voittomme vaikuttavat hatarilta ja heikoilta; viime vuosien suhteellinen vapaus näyttää olevan liian uutta ollakseen pysyvää. Lesbo- ja homoyhteisön joissakin osissa tuhon tunne on kasvamassa: Aika ajoin nousevat esiin yhdenmukaisuudet McCarthyn Amerikan kanssa, jossa “seksuaaliset pervertit” olivat oikeiston erityinen kohde, sekä Natsi-Saksa, jossa homot kuljetettiin keskitysleireille. Kaikkialla esiintyy tunne siitä, että uusia strategioita on luotava, jos haluamme ylläpitää ja säilyttää saavutuksemme samalla kehittyen.

Uskon, että uusi, tarkempi teoria homohistoriasta on oltava osa tätä poliittista yritystä. Kun homojen vapautusliike alkoi 1960-luvun loppupuolella, homomiehillä ja lesboilla ei ollut historiaa jonka pohjalta olisimme voineet luoda päämäärämme ja strategiamme. Tulevina vuosina, rakentaessamme liikettä ilman tietoa historiastamme, keksimme sen tilalle mytologian. Tämä myyttinen historia ammensi henkilökohtaisista kokemuksista, joita luimme menneisyydestä. Esimerkiksi, suurin osa lesboista ja homomiehistä 1960-luvulla löysivät homoseksuaaliset halunsa ensiksi eristyksissä, tietämättöminä toisista ja ilman resursseja joilla nimetä ja ymmärtää tunteitaan. Tämän kokemuksen pohjalta rakensimme myytin hiljaisuuden, näkymättömyyden ja eristyksen välttämättömyydestä homojen elämälle niin menneisyydessä, kuin nykyisyydessä. Sen lisäksi, koska kohtasimme niin paljon alistavia lakeja, yleisiä käytäntöjä ja kulttuurisia uskomuksia, heijastimme tämän kuvaksi hirvittävästä menneisyydestä: homojen vapautumiseen asti lesbot ja homomiehet ovat aina olleet systemaattisen, välinpitämättömän ja kammottavan alistuksen uhreja.

Nämä myytit ovat rajoittaneet poliittisia näköalojamme. Ne ovat esimerkiksi edesauttaneet luottamaan liikaa ulos tulemisen strategiaan – jos jokainen homomies ja lesbo Amerikassa tulisi ulos, homojen alistus loppuisi – ja on antanut meidän sivuuttaa homofobian ja heteroseksismin uusintamisen institutionaaliset keinot. Ne ovat yllyttäneet ajoittain lamauttavaan epätoivoon, erityisesti nykyhetken kaltaisina aikoina: Kuinka voimme purkaa homojen alistuksen, joka esiintyy näin läpitunkevana ja muuttumattomana?

On toinen historiallinen myytti, joka nauttii lähestulkoon universaalia hyväksyntää homoliikkeen sisällä, “ikuisen homoseksuaalin” myytti. Väite on suurinpiirtein seuraavanlainen: homomiehiä ja lesboja on aina ollut. Me olemme kaikkialla; emme vain tällä hetkellä, vaan läpi historian, kaikissa yhteiskunnissa ja kaikilla aikakausilla. Tämä myytti hoiti positiivisen poliittisen tarkoitusperän virkaa homojen vapautuksen ensimmäisinä vuosina. 1970-luvun alkuvuosina, kun taistelimme ideologiaa vastaan, joka joko kielsi olemassaolomme tai määritteli meidät psykopaattisiksi yksilöiksi tai luonnonoikuiksi, oli voimauttavaa vakuuttaa että “me olemme kaikkialla.” Mutta viime vuosina se on rajannut meitä yhtä varmasti kuin kaikkein homofobisimmat lääketieteelliset teoriat ja lukinnut liikkeemme paikalleen.

Toivon pystyväni haastamaan tämän myytin. Haluan väittää, että homomiehiä ja lesboja ei ole aina ollut olemassa. Sen sijaan he ovat historian tuote ja he ovat tulleet olevaksi tietyllä historiallisella aikakaudella. Heidän ilmaantumisensa liittyy kapitalismin suhteisiin; kapitalismin historiallinen kehitys – tarkemmin määriteltynä vapaa työjärjestelmä – on sallinut suurten joukkojen miehiä ja naisia 1900-luvun loppupuolella kutsua itseään homoksi, nähdä itsensä osana samanlaisten miesten ja naisten yhteisöä ja järjestäytymään poliittisesti tämän identiteetin pohjalta. Lopuksi haluan esittää joitakin poliittisia opetuksia joita voimme ammentaa tällaisesta historian näkemyksestä.

Mitä sitten ovat kapitalismin vapaan työjärjestelmän ja homoseksuaalisuuden väliset suhteet? Ensinnäkin, kertaan joitakin kapitalismin piirteitä. Kapitalismissa työläiset ovat “vapaita” raatajia kahdella tapaa. Meillä on vapaus etsiä töitä. Meillä on työnteon taito ja vapaus myydä työvoimaa palkkaa vastaan kaikille, jotka haluavat siitä maksaa. Me olemme myös vapautettuja kaikesta, paitsi työvoimamme omistuksesta. Valtaosa meistä ei omista maata ja työkaluja joilla tuotamme sen mitä tarvitsemme, vaan ennemminkin meidän täytyy työskennellä palkkamme eteen selviytyäksemme. Eli jos olemme vapaita myymään työvoimaamme positiivisessa mielessä, olemme negatiivisessa mielessä vapautettuja kaikista muista vaihtoehdoista. Tämä dialektiikka – jatkuva vuorovaikutus riiston ja jonkinasteisen itsemäärämisoikeuden välillä – ruokkii kaikkien kapitalismin alla eläneiden historiaa.

Kun pääoma – raha jolla tuotetaan lisää rahaa – laajenee, samoin laajenee vapaan työvoiman järjestelmäkin. Pääoma laajenee monin tavoin. Yleensä se laajenee samassa paikassa, muuntaen pienistä firmoista isoja firmoja, mutta se laajenee myös valtaamalla uusia tuotannonaloja: esimerkiksi vaatteiden kutominen tai leivän paistaminen. Lopulta pääoma laajenee maantieteellisesti. Yhdysvalloissa kapitalismi juurtui ensimmäisenä koillisosavaltioissa, samaan aikaan kun eteläisissä osavaltioissa orjuus oli vielä hallitseva tuotantomuoto ja ei-kapitalistiset Amerikan alkuperäisasukkaat hallitsivat läntistä osaa mantereesta. 1800-luvun aikana pääoma laajeni Atlantilta Tyynellemerelle asti ja 1900-luvulla yhdysvaltalainen pääoma on tunkeutunut lähes kaikkiin maailman kolkkiin.

Pääoman laajentuminen ja palkkatyön leviäminen on aiheuttanut perusteellisen muodonmuutoksen ydinperheen, perhe-elämän ideologian ja heteroseksuaalisten suhteiden merkitysten rakenteille ja tehtäville. Nämä perheeseen kohdistuneet muutokset ovat kaikkein suorimmin linkittyneitä yhteisöllisen homoelämäntavan ilmestymiselle.

New Englandin 1600-luvun valkoiset siirtokuntalaiset perustivat kotitalouksien ympärille rakennettuja kyliä, jotka pohjasivat omavaraisiin, itsenäisiin ja miesvaltaisiin perheyksiköihin. Miehet, naiset ja lapset viljelivät perheen pään, joka oli aina mies, omistamia maita. Vaikka selkeää työnjakoa miesten ja naisten välillä ei ollut, perhe oli keskenään riippuvainen tuotantoyksikkö: jokaisen jäsenen selviytyminen oli riippuvaista kaikkien yhteistyöstä. Koti oli työpaikka, jossa naiset jalostivat maatilojen raaka-aineista ruokaa tai kulutustavaroita päivittäiseen käyttöön, jossa he tekivät vaatteita, saippuaa ja kynttilöitä ja jossa aviomiehet, vaimot ja lapset työskentelivät yhdessä tuottaakseen kulutustavaransa.

1800-luvulle tultaessa tämä kotitalouden järjestelmä oli heikkenemässä. Palkkatyöstä tuli paljon yleisempää, kun Yhdysvaltojen koillisosan merkanttikapitalistit sijoittivat kaupankäynnistä kertyneet tuotot tavaratuotantoon. Miehet ja naiset vedettiin siirtomaa-ajan omavaraisista kotitalouksista kapitalismin vapaan työvoiman järjestelmään. 1800-luvun naisille palkkatyö yleensä loppui avioliittoon; miehille palkkatyöstä tuli pysyvä asiaintila.

Perhe ei näin enää ollut itsenäinen tuotantoyksikkö. Vaikkei perhe enää ollut itsenäinen, oli se silti keskenään riippuvainen. Kapitalismi ei ollut vielä laajentunut laajalle ja ominut itselleen – tai yhteiskunnallistanut – kulutustavaroiden tuotantoa, joten naiset hoitivat välttämätöntä tuottavaa työtä kotona. Monet perheet eivät enää tuottaneet viljaa, mutta vaimot silti leipoivat itse leipänsä jauhoista, jotka he olivat ostaneet aviomiestensä rahoilla; tai kun he ostivat lankoja tai vaatteita, he silti tekivät vaatteet koko perheelle. 1800-luvun puoleenväliin tultaessa, kapitalismi oli tuhonnut monien perheiden omavaraisuuden, mutta ei sen jäsenten välistä riippuvaisuutta.

Tämä muutos perheyksiköihin pohjaavien kotitalouksien talousmallista täysin kehittyneeseen kapitalismiin tapahtui hyvin hitaasti, yli kahden vuosisadan aikana. Niinkin myöhään kuin vuonna 1920 yli puolet Yhdysvaltojen väestöstä asui alle 2500 asukkaan yhteisöissä. Huomattava enemmistö 1900-luvun alun mustista eli vapaan työvoiman talouden ulkopuolella, perhejärjestelmän varassa toimivina vuokraviljelijöinä ja torppareina. Itsenäinen viljely ei ollut olemassaoleva elämäntapa ainoastaan miljoonille yhdysvaltalaisille, vaan myös pikkukaupunkien naiset jatkoivat ruoan kasvattamista ja jalostamista, vaatteiden tekemistä ja kaikkiin muihin kotitöihin osallistumista.

Näiden muutosten pahimmat haittavaikutukset kokeneille perhe sai uuden merkityksen tunteellisena yksikkönä, instituutiona joka ei tuottanut vain tavaroita, vaan myös tunteellista mielihyvää ja onnellisuutta. 1920-luvulle tultaessa, perhettä koskeva ideologia valkoisen keskiluokan keskuudessa kuvaili perheen keinona jonka kautta miehet ja naiset muodostivat miellyttäviä, molemminpuolisesti kehittäviä suhteita ja loivat lastenhoitoon sopivan ympäristön. Perheestä tuli “henkilökohtaisen elämän” tapahtumapaikka, jyrkästi eristettynä ja erillään työn ja tuotannon julkisesta maailmasta.

Myös heteroseksuaalisten suhteiden merkitys muuttui. New Englandin siirtomaa-aikana naiset synnyttivät keskimäärin seitsemän lasta synnytysikänsä aikana. Miehet ja naiset tarvitsivat lapsityövoimaa. Jälkeläisten tuottaminen oli yhtä tarpeellista selviytymiselle, kuin viljan tuottamisellekin. Seksiä harjoitettiin vain lisääntymistarkoituksessa. Puritaanit eivät juhlineet heteroseksuaalisuutta, vaan avioliittoa; he tuomitsivat kaikki avioliiton siteen ulkopuoliset seksuaaliset ilmentymät, eivätkä pahemmin tehneet eroa sodomian ja heteroseksuaalisen irstailun välille.

1970-luvulle tultaessa syntyvyys oli laskenut alle kahteen lapseen perhettä kohden. Toisen maailmansodan jälkeistä “baby boomia” lukuunottamatta syntyvyyden aleneminen oli ollut jo kahden vuosisadan ajan jatkuvaa, rinnakkaisena kapitalistisen tuotantotavan leviämiselle. Se ilmeni, vaikka ehkäisyvälineiden ja abortin saatavuutta järjestelmällisesti estettiin. Aleneminen sisällytti itseensä kaikki väestönosat – kaupungin ja maaseudun perheet, mustat ja valkoiset, rodullistetut vähemmistöt ja WASPit [valkoiset anglo-saksiset protestantit, toim.huom.], keskiluokan ja työväenluokan.

Kun palkkatyö levisi ja tuotannosta tuli yhteiskunnallisempaa, tuli myös mahdolliseksi vapauttaa seksuaalisuus irti lisääntymisen “pakosta”. Ideologisesti heteroseksuaalisista ilmentymistä tuli keino luoda yksityisyyttä, edistää onnellisuutta ja kokea nautintoa. Anastaessaan kotitalouksilta taloudellisen omavaraisuutensa ja vaaliessaan seksuaalisuuden ja lisääntymisen välistä eroa, kapitalismi on luonut olosuhteet, joissa jotkin miehet ja naiset voivat järjestää henkilökohtaisen elämänsä sekä samaan sukupuoleen kohdistuvan eroottisen, että tunteellisen viehätyksen ympärille ja, erityisesti viime aikoina, seksuaali-identiteettiin pohjaavaan politiikkaan.

New Englandin oikeuspöytäkirjoista ja kirkonsaarnoista saatujen todisteiden perusteella mies- ja naishomoseksuaalisuutta on esiintynyt jo 1600-luvulla. Homoseksuaalinen käytös on kuitenkin eri asia kuin homoseksuaalinen identiteetti. Yksinkertaisesti ilmaistuna, siirtomaa-ajan tuotantojärjestelmässä ei ollut olemassa “sosiaalista tilaa”, jossa miesten ja naisten olisi ollut sallittua olla homoja. Selviytyminen perustui osansa ottamisella ydinperheessä. Oli tiettyjä homoseksuaalisia toimia – miesten välinen sodomia, naisten välinen “irstaus” – joita yksilöt toteuttivat, mutta perhe oli niin läpitunkeva, että siirtomaa-ajan yhteisöltä puuttuivat kategoriat, joilla kuvailla homoa tai lesboa henkilöä. On mahdollista, että jotkin miehet ja naiset kokivat suurempaa vetoa omaan sukupuoleensa kuin vastakkaiseen – itse asiassa jotkin siirtomaa-ajan oikeustapaukset viittaavat miehiin, jotka itsepintaisesti pitivät kiinni “epäluonnollisista” viehätyksistään – mutta tähän pohjaavan elämäntavan muodostaminen oli mahdotonta. Siirtomaa-ajan Massachusettsissa oli jopa lakeja, jotka kielsivät aviottomien aikuisten yhteisasumisen perheyksiköiden ulkopuolella.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tämä tilanne muuttui huomattavasti kapitalistisen vapaan työvoiman järjestelmän vakiintuessa. Ainoastaan silloin, kun yksilöt rupesivat hankkimaan elantonsa palkkatyön avulla, erona keskenään riippuvaisesta perheyksiköstä, oli homoseksuaalisten tarpeiden ja henkilökohtaisen identiteetin yhteensulautuminen mahdollista – identiteetin, joka pohjaa mahdollisuuteen pysytellä heteroseksuaalisen perheen ulkopuolella ja rakentaa henkilökohtainen elämänsä omaan sukupuoleensa kohdistuvan kiintymyksen pohjalta. Vuosisadan loppuun mennessä oli kehittynyt miesten ja naisten luokka, joka tunnisti omaan sukupuoleensa kohdistuvan eroottisen mielenkiinnon, näki tämän piirteenä joka erotti heidät väestön enemmistöstä ja pyrki etsimään toisia samanlaisia. Nämä varhaiset homoelämäntyylin edustajat edustivat laajaa sosiaalista kirjoa: virkailijoita ja talousjohtajia, kaupan kassoja ja professoreita, tehdastyöläisiä, pastoreita, asianajajia, kokkeja, kotityöläisiä, asunnottomia ja joutilasta rikasta luokkaa: miehiä ja naisia, mustia ja valkoisia, siirtolaisia ja alkuperäisasukkaita.

Tällä aikakaudella homomiehet ja lesbot alkoivat keksiä tapoja tavata toisiaan ja keinoja ylläpitää ryhmän elämää. Jo 1900-luvun alussa suurkaupungeissa oli baareja mieshomoille. Mieshomot kiertelivät kiertoajeluilla paikoissa kuten Riverside Drivessä New York Cityssä tai Lafayette Parkissa Washingtonissa. St. Louisissa ja maan pääkaupungissa vuosittaiset drag-juhlat toivat yhteen suuria määriä mustia homomiehiä. Yleiset kylpylät ja NMKY:t olivat mieshomojen yleisiä kokoontumispaikkoja. Lesbot muodostivat kirjaseuroja ja yksityisiä sosiaalisia seuroja. Jotkut työväenluokkaiset naiset “menivät läpi” miehinä saadakseen paremmin palkatun työn ja asuivat toisen naisen kanssa – lesboparit, jotka esiintyivät ulkomaailmalle aviomiehenä ja -vaimona. Naisten collegeissa, sisäoppilaitoksissa ja ammatillisissa järjestöissä ja seuroissa naiset pystyivät luomaan elinikäisiä, intiimejä suhteita joita lesboystävistä koostuvat verkostot tukivat. 1920- ja 1930-luvuilla suurkaupungit, kuten New York ja Chicago, sisälsivät lesbobaareja. Nämä elämisen mallit pystyivät kehittymään, koska kapitalismi antoi yksilöiden selviytyä perheen rajojen ulkopuolella.

Samoihin aikoihin homoseksuaalisen käytöksen ideologiset määritelmät muuttuivat. Lääkärit kehittivät teorioita homoseksuaalisuudesta, joissa sitä kuvailtiin olotilana, jonakin mikä on ihmisessä synnynäisesti, osana hänen “luontoaan”. Nämä teoriat eivät esittäneet tieteellisiä läpimurtoja, valaisseet aiemmin tutkimatonta tietoa; sen sijaan ne olivat ideologinen vastaus uusiin tapoihin järjestellä henkilökohtaista elämää. Tieteellisen mallin popularisointi vuorostaan vaikutti homoseksuaalia halua kokevien miesten ja naisten tietoisuuteen niin, että he rupesivat määrittelemään itseään eroottisen elämänsä kautta.

Nämä homoidentiteetin ja ryhmäelämän mallien uudet muodot myös heijastivat ihmisten erittelyä sukupuolen, rodun ja luokan mukaan, mikä on erittäin läpitunkevaa kapitalistisissa yhteiskunnissa. Esimerkiksi valkoisten joukossa homomiehet ovat olleet paljon näkyvämpiä kuin lesbot. Tämä osin polveutuu jaosta julkiseen miesten alaan ja yksityiseen naisten alaan. Varsinkin öisin kadut, puistot ja baarit ovat “miesten aluetta”. Kuitenkin valkoisten homomiesten suurempi näkyvyys myös heijasti heidän suurempaa määräänsä. Kinseyn tutkimuksissa 1940- ja 1950-luvuilla huomattiin miehillä olevan huomattavasti enemmän hallitsevan homoseksuaalista taustaa kuin naisilla, tilanne jonka väitän johtuvan siitä, että kapitalismi oli vetänyt enemmän miehiä työvoimaksi kuin naisia ja isommilla palkoilla. Miehet pystyivät paljon helpommin rakentamaan henkilökohtaista elämäänsä itsenäisenä sidoksista vastakkaiseen sukupuoleen, kun taas naiset jäivät todennäköisemmin taloudellisesti riippuvaiseksi miehistä. Kinsey myös huomasi vahvan positiivisen korrelaation koulutuksen keston ja lesboaktiivisuuden välillä. Collegen käyneet valkoiset naiset olivat paljon kykenevämpiä elättämään itsensä ja selviytymään helpommin ilman läheisiä suhteita miesten kanssa, toisin kuin työväenluokkaiset sisarensa.

1900-luvun alun työväenluokkaisten siirtolaisten joukossa tiiviit sukuverkostot ja perheen solidaarisuuden etiikka asetti paineita yksilön itsemääräämisoikeudelle, joka teki homoudesta vaikeasti tavoiteltavan vaihtoehdon. Vastakohtaisesti, syiden takia jotka eivät ole täysin selvillä, kaupungissa asuvien mustien yhteisöt jotenkuten hyväksyivät homoseksuaalisuuden. 1920- ja 1930-luvuilla suosittujen lesbo- ja homomiesteemaisten laulujen suosio – “B.D. Woman,” “Prove It on Me,” “Sissy Man,” “Fairey Blues” – viittaavat homoseksuaalisuuden ilmentämisen avoimuuteen, joka oli vastakkaista valkoisten tavoille. 1940-luvun Yhdysvaltojen läntisten alueiden maaseudun miesten parissa Kinsey huomasi homoseksuaalisen käytöksen laajamittaista esiintymistä, mutta erona kaupunkien miehiin, hyvin vähän tietoisuutta homoidentiteetistä. Vaikka kapitalismi pakotti samankaltaistavalla vaikutuksellaan pikkuhiljaa muuntamaan yksilöt palkkatyöläisiksi ja erottamaan heidät perinteisistä yhteisöistään, vaikutukset erilaisiin ihmisryhmiin olivat silti erilaiset.

Tiettyjen miesten ja naisten päätökset toimia sekä samaan sukupuoleen kohdistuvien eroottisten että tunteellisten mieltymystensä mukaan, uuden tietoisuuden mukana joka teki heistä erilaisia mieltymystensä perusteella, johti homomiesten ja lesbojen urbaaniin alakulttuuriin. Kuitenkin koko 1930-luvun ajan tämä alakulttuuri pysyi alkeellisena, epävakaana ja vaikeasti löydettävänä. Miten sitten oli jo olemassa pitkälle kehittynyt homoyhteisö, joka nousi esiin homojen vapautusliikkeen kasvaessa voimakkaasti? Vastaus löytyy toisen maailmansodan ajalta, aikana jolloin useiden vuosikymmenten aikana kasaantuneet muutokset yhdistyivät laadullisesti uuteen muotoon.

Sota sekoitti rajusti perinteisiä sukupuolisuhteiden ja -seksuaalisuuden malleja ja väliaikaisesti loi homoseksuaalisen esiintymisen edistämiselle uuden eroottisen olosuhteen. Se kiskoi miljoonia nuoria miehiä ja naisia, joiden seksuaali-identiteetti oli vasta muodostumassa pois kodeistaan, pikkukaupungeistaan ja ulos perheen heteroseksuaalisesta ympäristöstä ja pudotti heidät sukupuolen perusteella jaettuihin olosuhteisiin – miehet sotilaiksi (GI), naiset armeijan naisyksiköihin (WAC, WAVE) ja työtä etsivät naistyöläiset samansukupuolisten kanssa samoihin asumisyksiköihin. Sota vapautti miljoonia miehiä ja naisia ympäristöstä, jossa normaalisti oltaisiin painostettu heteroseksuaalisuuteen. Miehille ja naisille jotka jo olivat homoja, tämä tarkoitti mahdollisuutta tavata toisia samanlaisia. Toisista saattoi tulla homoja, koska sota tarjosi väliaikaisen vapauden oman seksuaalisuuden etsimiseen.

Lisa Ben esimerkiksi tuli ulos kaapista sodan aikana. Hän lähti etsimään töitä Los Angelesiin pienestä kalifornialaisesta kaupungista jossa oli kasvanut, ja asui naisten yömajassa. Siellä hän ensi kerran tapasi lesboja, jotka veivät hänet homobaareihin ja esitteli hänet muille homonaisille. Donald Vining oli nuori mies, jolla oli paljon homoseksuaalisia haluja, mutta vähän homoseksuaalisia kokemuksia. Hän muutti sodan aikana New Yorkiin ja työskenteli suuressa NMKY:ssä. Hänen päiväkirjansa paljastavat lukuisia eroottisia seikkailuita sotilaiden, merimiesten, merijalkaväen sotilaiden ja siviilien kanssa NMKY:ssä jossa hän työskenteli, samoin kuin miesten yömajassa jossa hän asui, sekä puistoissa, baareissa ja elokuvateattereissa. Monet sotilaat asuivat NMKY:issä New Yorkin kaltaisissa satamakaupungeissa, joissa Vining työskenteli. Allan Bérubé sai selville 1940-luvun San Franciscon homomiesten suullisista historiikeista, kuinka sota-aika oli kriittinen homomiesten yhteisön muodostumiselle kaupunkiin. Niinkin erilaisiin paikkoihin kuin San Jose, Denver ja Kansas City perustettiin ensimmäiset homobaarit 1940-luvulla. Jopa vakavalla sorrolla pystyi olemaan positiivisia sivuvaikutuksia. Pat Bond, lesbo Davenportista, Iowasta, liittyi WACiin 1940-luvulla. Jäätyään kiinni Tyynenmeren yksikön puhdistettua satoja lesboja riveistään, Pat ei enää palannut Iowaan. Hän jäi San Franciscoon ja liittyi osaksi kaupungin lesboyhteisöä. Kuinka monella muulla naisella ja miehellä oli tämänkaltaisia kokemuksia? Kuinka moni muu kaupunki koki samanlaisen lesbo- ja mieshomoyhteisöjen ripeän kasvun?

1940-luvun homomiehet ja naiset olivat pioneereja. Heidän päätöksensä toimia halujensa mukaan muodosti tuen homomiesten ja lesbojen urbaanille alakulttuurille. 1950- ja 1960-lukujen ajan homojen alakulttuuri kasvoi ja vakiintui, niin ettei kaapista ulos tulleiden ihmisten ollut enää yhtä vaikeaa löytää toisia homonaisia ja -miehiä kuin aiemmin. Sanoma- ja aikakauslehdet julkaisivat artikkeleita, joissa kuvailtiin homomiesten elämää. Kirjaimellisesti sadoittain lesboteemaisia romaaneja julkaistiin. Psykoanalyytikot valittivat homomiesten seksuaalipartnereiden löytämisen uudesta helppoudesta. Eikä homojen alakulttuuri ollut enää löydettävissä vain suurimmista kaupungeista. Lesbojen ja homomiesten baareja oli olemassa paikoissa kuten Worcester, Massachusetts tai Buffalo, New York; Columbiassa Etelä-Carolinassa ja Des Moinesissa Iowassa. Homojen elämästä tuli valtakunnallinen ilmiö 1950- ja 1960-luvuilla. Vuoden 1969 New Yorkin Stonewallin mellakoihin mennessä – tapaus joka sytytti homojen vapautusliikeen – tilanteemme ei enää ollut hiljaisuutta, näkymättömyyttä ja eristäytymistä. Massiivinen ruohonjuuritason vapautusliike pystyi muodostumaan lähestulkoon yhden yön aikana tismalleen siksi, että lesbojen ja mieshomojen yhteisöjä oli olemassa.

Vaikka homoyhteisö oli edellytys joukkoliikkeelle, lesbojen ja homomiesten sorto oli se voima joka teki liikkeestä olemassa olevan. Samalla kun alakulttuuri laajentui ja tuli näkyvämmäksi toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, valtion harjoittama sorto lisääntyi ja muodostui järjestelmällisemmäksi ja kattavammaksi. Oikeisto käytti “seksuaalisia perverttejä” syntipukkeina McCarthyn aikana. Eisenhower asetti täyskiellon homonaisten ja -miesten palkkaamiselle valtion ja valtion yhteistyökumppaneiden työpaikkoihin. Lesbojen ja homoseksuaalien puhdistukset armeijasta nousivat jyrkästi. FBI käynnisti laajamittaisen homojen tapaamispaikkojen ja lesbo- sekä homo-organisaatioiden, sellaisten kuten Daughters of Bilitis ja Mattachine Society, tarkkailun ja salakuuntelun. Postitoimistot jäljittivät homomiesten kirjeenvaihtoa ja lähettivät todisteita homoseksuaalisesta toiminnasta työnantajille. Kaupunkien siveyspoliisit iskivät yksityiskoteihin, tekivät etsintöjä lesbojen ja mieshomojen baareissa, väijyttivät homomiehiä julkisissa tiloissa ja lietsoivat paikallisia noitavainoja. Samaan aikaan kun homona olemista parannettiin, myös homona olemisen vaarallisuus kasvoi. Homojen vapautusliike oli vastaus tähän ristiriitaan.

Vaikka lesbot ja homomiehet voittivat merkittäviä voittoja 1970-luvulla ja avasivat joitakin turvallisia sosiaalisia tiloja joissa olla, emme voi silti sanoa antaneemme lopullista iskua heteroseksismille ja homofobialle. Voidaan jopa sanoa, että homojen alistuksen toimeenpaneminen on vain vaihtanut tapahtumapaikkaa, siirtyen jossain määrin pois valtiolta kohti lesboihin ja homomiehiin kohdistuvan lisääntyvän laittoman väkivallan muotoa. Samalla kun liikkeemme ovat kasvaneet, ne ovat aiheuttaneet vastareaktioita jotka uhkaavat pyyhkiä pois kaikki saavutuksemme. Merkittävässä määrin Uusi Oikeisto [Republikaanipuolueen taustalla Reaganin ajoista asti toiminut oikeistopopulistinen liike, toim. huom.] on ottanut “perheiden puolesta” -liikkeen muodon. Miten on mahdollista, että kapitalismi, jonka rakenteet tekivät mahdolliseksi homoidentiteetin esiintulon ja urbaanien homoyhteisöjen luomisen, näyttäisi olevan kyvytön hyväksymään homomiehiä ja lesboja keskuudessaan? Miksi heteroseksismi ja homofobia vaikuttavat niin vastustuskykyisiltä hyökkäyksiä vastaan?

Luullakseni vastaukset löytyvät kapitalismin ristiriitaisessa suhteessa perheeseen. Kuten aiemmin väitin, toisaalta kapitalismi on pikkuhiljaa heikentänyt ydinperheen materiaalista pohjaa ottamalla siltä pois ne taloudelliset toimintamallit, jotka liimasivat perheenjäsenten väliset siteet yhteen. Mitä enemmän aikuisia on vedetty vapaaseen talousjärjestelmään, ja kun pääoma on laajentanut toimialuettaan kunnes se tuottaa tavaroina valtaosan selviytymiseemme tarvittavista välineistä ja palveluista, sitä enemmän ovat heikentyneet voimat, jotka ovat pakottaneet miehet ja naiset perheisiin ja pitäneet heidät siellä. Toisaalta kapitalistisen yhteiskunnan ideologia on varjellut perhettä rakkauden, välittämisen ja tunteiden turvan lähteenä, paikkana jossa tarpeemme pysyviin, henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin tyydytetään.

Tämä ydinperheen kohottaminen ylivertaiseksi yksityiselämän alueella ei ole sattumaa. Jokainen yhteiskunta tarvitsee rakenteita uusintamista ja lasten synnyttämistä varten, mutta mahdollisuudet eivät rajoitu vain ydinperheeseen. Kuitenkin yksityistetty perhe istuu hyvin kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Kapitalismi on yhteiskunnallistanut tuotantoa samalla, kun se ylläpitää yhteiskunnallistuneen työn tuotteiden kuulumista yksityisomaisuuden omistajille. Monella tapaa lasten hankkiminen on myös lisääntyvästi yhteiskunnallistettu viimeisten kahden vuosisadan aikana koulujen, median, ystäväpiirin ja työnantajien otettua itselleen ne toiminnot jotka aiemmin kuuluivat vanhemmille. Siitä huolimatta kapitalistinen yhteiskunta väittää lisääntymisen ja lasten kasvatuksen olevan yksityisiä tehtäviä, että lapset “kuuluvat” vanhemmille, jotka käyttävät omistusoikeuttaan. Ideologisesti kapitalismi pakottaa ihmiset heteroseksuaalisiin perheisiin: jokainen sukupolvi tullessaan täysi-ikäiseksi on sisäistänyt heteroseksistisen mallin intiimeille ja henkilökohtaisille suhteille. Materiaalisesti kapitalismi heikentää siteitä jotka aikanaan pitivät perheitä yhdessä, joten niiden jäsenet kokevat kasvavaa epävakautta, eikä sitä minkä pitäisi olla odotusten mukaan onnellisuuden ja tunteiden turva. Samalla kun kapitalismi on lyönyt perhe-elämän materiaalisen pohjan paikoiltaan, on lesboista, homomiehistä ja heteroseksuaalisista feministeistä tullut syntipukkeja järjestelmän sosiaaliselle epävakaudelle.

Jos tämä analyysi on tarpeeksi vakuuttava, niin sillä on seurauksia meihin tällä hetkellä. Se voi vaikuttaa näkemyksiimme identiteetistämme, poliittisten päämääriemme muodostamisesta ja päätöksiimme strategiamme suhteen.

Olen esittänyt väitteen, että lesbo- ja homoidentiteetti sekä -yhteisöt ovat historiallisesti muodostettuja, seurauksena monien sukupolvien aikana tapahtuneelle kapitalismin kehitykselle. Seuraus tälle argumentille on se, että me emme ole pysyvä yhteiskunnallinen vähemmistö, joka koostuu kaikkina aikoina tietystä prosentista väestöä. Meitä on enemmän kuin sata vuotta sitten, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Sen lisäksi tulevaisuudessa voi olla monin verroin enemmän homomiehiä ja lesboja. Homojen ja ei-homojen esittämät väitteet seksuaalisen suuntauksen asettumisesta pysyväksi varhaisella iällä, että suurella määrällä yhteiskunnassa avoimesti esillä olevia homomiehiä ja lesboja, medialla ja koululla ei ole mitään vaikutusta nuorison seksuaali-identiteettiin, on väärä. Kapitalismi on luonut materiaaliset edellytykset ilmentää homoseksuaalisen halun itsensä joidenkin yksilöiden elämän keskeiseksi osaksi; tällä hetkellä poliittiset liikkeemme muuttavat tietoisuutta, luoden ideologiset edellytykset, joilla ihmiset voivat helpommin tehdä tämän valinnan.

Tosin tämä argumentti vahvistaa oikeaksi poliittisten vastustajiemme pahimpia pelkoja ja raivoisaa retoriikkaa. Mutta meidän velvollisuutenamme täytyy olla sen perustana olevan uskomuksen haastaminen, jonka mukaan homoseksuaaliset suhteet ovat pahoja ja huonoja – kakkosvaihtoehtoja. Meidän ei pidä langeta opportunistiseen puolusteluun, jonka mukaan yhteiskunnan ei tarvitse pelätä meidän suvaitsemistamme, koska ainoastaan homoseksuaaleista tulee homoseksuaaleja. Parhaimmillaan vähemmistöryhmien analysointi ja kansalaisoikeuksien strategia koskettaa vain niitä meistä jotka olemme jo homoja. Se jättää tämän päivän nuorison – huomispäivän lesbot ja homomiehet – sisäistämään heteroseksistiset mallit, joiden hävittämiseen voi kulua elinikä.

Olen myös esittänyt väitteen siitä, että kapitalismi on johtanut seksuaalisuuden ja suvunjatkamisen väliseen eroon. Ihmisen seksuaalisia tarpeita ei enää tarvitse valjastaa suvunjatkamisen pakkoon, lisääntymiseen; sen ilmaiseminen on enenevissä määrin siirtynyt valinnan piiriin. Lesbot ja homoseksuaalit kaikkein selkeimmin ilmentävät jaon mahdollisuuden, sillä homosuhteemme ovat täysin suvunjatkamisen kehysten ulkopuolella. Eroottisten valintojemme hyväksyminen on loppujen lopuksi riippuvaista siitä, missä määrin yhteiskunta on halukas vahvistamaan seksuaalisen ilmaisun leikin muodossa, positiivisena ja elämänlaatua parantavana. Liikkeemme on saattanut alkaa “vähemmistön” taisteluna, mutta se mitä meidän pitäisi pyrkiä “vapauttamaan” on kaikkien ihmisten henkilökohtaisen elämän aspekti – seksuaalinen ilmaisu.

Viimeiseksi, olen esittänyt että kapitalismin ja perheen välinen suhde on perustavanlaatuisesti ristiriitainen. Toisaalta kapitalismi jatkuvasti heikentää perhe-elämän materiaalista pohjaa tehden mahdolliseksi yksilöiden elämän perheen ulkopuolella ja lesbo- sekä homomiesidentiteetin kehityksen. Toisaalta sen täytyy pakottaa miehiä ja naisia perheisiin, ainakin niin pitkäksi aikaa, että seuraava sukupolvi työläisiä saadaan uusinnettua. Perheen korottaminen ideologisesti ylivertaiseksi varmistaa että kapitalistinen yhteiskunta ei vain uusinna pelkästään lapsia, vaan myös heteroseksismiä ja homofobiaa. Kaikkein perusteellisimmassa mielessä, kapitalismi on ongelma.

Miten vältymme pysymästä syntipukkeina, sosiaalisen epävakauden poliittisina uhreina, joita kapitalismi tuottaa? Miten voimme ottaa tämän ristiriitaisen suhteen ja käyttää sitä viedäksemme vapautusta eteenpäin?

Homomiehet ja lesbot ovat olemassa heteroseksuaalisen ydinperheen ulkopuolisella sosiaalisella maaperällä. Yhteisömme ovat muodostuneet tässä sosiaalisessa tilassa. Selviytymisemme ja vapautumisemme riippuu kyvystämme puolustaa ja laajentaa tätä maaperää, ei pelkästään itsemme tähden, vaan kaikkien tähden. Osittain se tarkoittaa tukea asioille, jotka laajentavat mahdollisuuksia elää heteroseksuaalisten perheyksiköiden ulkopuolella: asiat, kuten mahdollisuus aborttiin ja Equal Rights Amendmentin ratifiointi [tasa-arvoisten oikeuksien lisäys perustuslakiin, toim.huom.], rodullistettujen ja naisten positiivinen syrjintä, julkisesti rahoitettu päivähoito ja muut välttämättömät sosiaalipalvelut, kohtuulliset toimeentulotuet, täystyöllisyys, nuorten oikeudet – toisin sanoen, ohjelmat ja asiat jotka mahdollistavat materiaalisen pohjan henkilökohtaiseen itsemäärämisoikeuteen.

Nuorten oikeudet ovat äärimmäisen tärkeitä. Lasten hyväksyminen elätteinä, vanhemmilleen kuuluvina, on niin syvälle juurrutettu, että voimme vain vaivoin kuvitella millaista olisi kohdella heitä itsenäisinä ihmisolioina, erityisesti seksuaalisen ilmentämisen ja valinnan suhteen. Homojen vapautus on saavutettavissa vasta kunnes tämä tapahtuu.

Mutta henkilökohtainen itsemäärämisoikeus on vasta asian toinen puoli. Perheiden epävakaus ja väliaikaisuuden tunne ja epävarmuus joita ihmiset tällä hetkellä kokevat henkilökohtaisissa suhteissaan, ovat oikeita sosiaalisia ongelmia joita täytyy käsitellä. Tarvitsemme poliittisia ratkaisuja näihin henkilökohtaisen elämän vaikeuksiin. Näiden ratkaisujen ei pidä tulla perhearvoja korostavan kannan radikaalin version muodossa, joidenkin vasemmistolaisten ehdotuksina perheen vahvistamiseksi. Sosialistien ei pidä yleisesti vastata riistoon ja teollisuuskapitalismin taloudelliseen epätasa-arvoon vaatimalla paluuta perhemaatiloihin ja käsityöläistuotantoon. Me tunnistamme että valtavasti lisääntynyt tuotanto jonka kapitalismi on mahdollistanut tuotannon yhteiskunnallistamisella on sen yksi edistyksellisistä piirteistä. Samoin meidän ei pidä pyrkiä kääntämään kelloa taaksepäin kohti jotain myyttistä onnellisen perheen aikakautta.

Me tarvitsemme kuitenkin rakenteita ja ohjelmia, jotka auttavat meitä poistamaan rajoja jotka eristävät perheitä, erityisesti yksityiseen lapsenkasvatukseen liittyvät. Me tarvitsemme yhteisön tai työläisten kontrolloimaa päivähoitoa, asuntoja joissa yksityisyys ja yhteisöllisyys elävät sovussa, naapuruston instituutioita – terveysasemista esiintymiskeskuksiin – jotka laajentavat sosiaalista yksikköä jossa meillä kaikilla on varma paikkamme. Kun luomme ydinperheen ylitse rakenteita jotka tarjoavat kuulumisen tunteen, perheen merkitys hiipuu. Sen merkitys tunneturvan luojana tai tuhoajana vähenee yhä enemmän.

Tässä mielessä homomiehet ja lesbot sijaitsevat hyvissä asemissa erikoisroolissa esiintymistä varten. Suurin osa meistä on jo valmiiksi torjuttu perheistä, joten meidän on ollut selviytyäksemme ollut pakko luoda tukiverkostoja jotka eivät perustu verisiteisiin tai valtion lupaan, mutta jotka ovat vapaasti valittuja ja kasvatettuja. “Kiintymyksellisen yhteisön” rakentamisen täytyy olla yhtä lailla osa poliittista liikettämme, kuin kampanjat kansalaisoikeuksien puolesta. Tällä lailla voimme ennakoida henkilökohtaisten suhteiden muodon yhteiskunnassa, joka pohjaa tasa-arvoon ja oikeuteen ennemmin kuin riistoon ja alistukseen, yhteiskuntaan jossa itsemääräämisoikeus ja turvallisuus eivät estä toisiaan, vaan ovat sovussa keskenään.

This entry was posted in Arkisto, Käännökset. Bookmark the permalink.

Leave a Reply