Eläköön 200 vuotta suuren Karl Marxin syntymästä!

Seuraava käännös on osa Punalipun julkaisusarjaa “Maailman maolaisen liikkeen viimeaikaisia tekstejä”, ja se julkaistaan aiheensa johdosta Karl Marxin 200. syntymäpäivän 5.5.2018 aattona. Kirjoitus on eräiden maolaisten puolueiden ja järjestöjen, enimmäkseen Latinalaisesta Amerikasta olevien, allekirjoittama yhteinen julkilausuma. Käännös perustuu englanninnokseen (http://www.demvolkedienen.org/index.php/en/weltweit/2144-long-live-the-200-year-anniversary-of-the-birth-of-the-great-karl-marx), espanjankielistä alkutekstiä (https://dazibaorojo08.blogspot.fi/2018/03/declaracion-conjunta-de-partidos-y.html) on käytetty apuna.

* * *

Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Yhteinen julkilausuma

Eläköön 200 vuotta suuren Karl Marxin syntymästä!

Tänä vuonna proletaarit ja maailman riistetyt ja sorretut kansat juhlivat sitä, että suuren Karl Heinrich Marxin syntymästä on tullut kuluneeksi 200 vuotta. Valtavalla ilolla kommunistit kaikkialla maailmassa juhlivat ideologiamme perustajaa. Marxin ja marxilaisuuden myötä ihmiskunnan historiassa avautui suuri luku, jossa proletaarisen ideologian avulla ihmiset voivat tieteellisesti käsittää yhteiskunnan ja ajattelun lait ja ryhtyä tietoiseen taisteluun lopettaakseen luokkayhteiskunnan ja edetäkseen kohti suurenmoista kommunismia.

Marx ja hänen rakas toverinsa Friedrich Engels olivat ensimmäiset, jotka julistivat käskyn: “Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” Tuon tunnuksen alla miljoonat työläiset ympäri maailman ovat heittäytyneet vallankumoukselliseen taisteluun ja ovat kantaneet kommunismin lippuja aina korkeammille ja korkeammille huipuille: alkaen Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen voitosta, josta alkoi uusi aika ihmiskunnalle, vuoden 1949 suuren Kiinan vallankumouksen ja kymmenien voitokkaiden kansallisten vapaustaistelujen ja sorrettujen kansojen taistelujen kautta mahtavaan Kiinan Suureen proletaariseen kulttuurivallankumoukseen ja lopulta tämän päivän kansansotiin Perussa, Intiassa, Filippiineillä ja Turkissa. Tässä prosessissa marxismi on kehittynyt soveltamisensa kautta ja kaikkein hurjimpien taisteluiden keskellä tullen marxismi-leninismi-maoismiksi, pääasiassa maoismiksi, marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana asteena. Perun myrskyisissä taisteluissa liehuu maoismin ja Gonzalon ajattelun voittamaton lippu, jonka on nostanut Perun kommunistinen puolue ja sen puheenjohtaja Gonzalo, maailmanvallankumouksen johtaja ja Marxin, Leninin ja puheenjohtaja Maon työn jatkaja.

Taantumukselliset ja revisionistit eivät pysty piilottamaan Marxin kaikkivoipaa ja kuolematonta oppia, ja siksi he ovat omistautuneet esittämään pirstoutuneen ja vääristyneen Marxin. He esittävät hänet “kirjaviisaana”, “humanistina”, “verenhimoisena kostajana” ja “dogmaatikkona”. Vanhat ja uudet revisionistit, jotka pyrkivät riisumaan marxilaisuudelta sen vallankumouksellisen perusluonteen, vastustavat Marxin erehtymätöntä selvitystä luokkataistelusta ja proletariaatin diktatuurista:

“Minulle ei kuulu ansio enempää luokkien olemassaolon keksimisestä aikamme yhteiskunnassa kuin niiden keskisestä taistelustakaan. Porvarilliset historiankirjoittajat olivat jo kauan ennen minua tuoneet esiin luokkataistelun historiallisen kehittymisen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, niin ensinnäkin todistin, että luokkien olemassalo on yhteydessä vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin; toiseksi, että luokkataistelu johtaa ehdottomasti proletariaatin diktatuuriin; kolmanneksi, että tämä diktatuuri itse on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan.” [1]

Toiset yrittävät esittää Marxin “antidogmaatikkona” asettaakseen hänet vastakkain niiden kanssa, joita nämä syyttävät dogmatismista mutta jotka ovat todellisuudessa olleet Marxin työn jatkajia. Nämä jatkajat – sellaiset kuin Lenin ja puheenjohtaja Mao – ovat johdonmukaisesti ja luovasti soveltaneet marxilaisuutta vallankumoukselliseen käytäntöön johtaen proletariaattia vallan valtaamiseen ja sosialismin rakentamiseen.

Kuitenkin on olemassa vain yksi Marx: proletaarisen ideologian nerokas perustaja, proletariaatin suuri johtaja, joka asetti luokkataistelun teoreettisen, ideologisen ja poliittisen perustan. Hän johti työläisiä ensimmäisissä taisteluissa eurooppalaista porvaristoa ja taantumusta vastaan, kannatti vallankumouksellista väkivaltaa puolustaen proletariaatin diktatuurin välttämättömyyttä ja taisteli ankarasti proletariaattia harhaanjohtavia teorioita vastaan. Marx oli säkenöivä vallankumouksellinen, joka omisti koko elämänsä proletariaatin asialle ja jolla ei ollut yhtään muuta pyrintöä kuin proletariaatin vapautus. On marxilais-leniniläis-maolaisten puolueiden ja järjestöjen velvollisuus siivota kaikki se muta, jonka revisionistit ovat suuren Marxin hahmon ylle kaataneet, ja antaa proletaarisille joukoille takaisin luokkansa ensimmäisen suuren johtajan oikea kuva.

Jotkut revisionistit esittävät Marxin suorastaan lukittautuneen Lontoon kirjastoon. Käyttäen Marxin suorittamaa valtavaa tieteellistä työtä tekosyynä he yrittävät piilotella omaa petostaan proletariaattia kohtaan ja samalla oikeuttaa omaa antautumistaan ja kyvyttömyyttään johtaa proletariaattia ja joukkoja vallan valtaamisessa. Avakian, tuo kirjapöydän valloittama revisionisti, hourailee verratessaan tihutyötään vuosiin, jotka Marx vietti Lontoossa omistautuen tieteelliseen työhön kirjoittaakseen “Pääomaa” – teosta, joka on paljastanut kapitalististen voittojen juuren eli lisäarvon kuten myös nykyaikaisen kapitalistisen talouden olemuksen ja on tieteellisesti osoittanut historialliseksi välttämättömyydeksi, että proletariaatti pyyhkii pois vanhentuneet kapitalistiset tuotantosuhteet. Kuten Marx itse on sanonut, “minun päätehtäväni tänään on jättää työväenluokalle teoreettinen perusta, kyllin luja ja leveä, jotta se voisi olla apuna luokan tulevalle järjestäytymiselle ja arsenaalina, josta voi ottaa välttämättömät aseet taisteluun porvaristoa vastaan” [2]. “Vallankumouksen menestyksen varmistamiseksi ajattelun ja toiminnan ykseys on välttämätöntä. Kansainvälisen työväenliiton jäsenet yrittävät luoda tämän ykseyden propagandan, keskustelun ja järjestötyön kautta” [3]. Marx omistautui tieteelliseen työhön, ei oppineisuuden tai kuuluisuuden tähden, vaan päin vastoin – vieläpä hänen vihollistensa mitä hurjimpien hyökkäysten alla ja köyhyyden ja sairauden uuvuttamana tehden suuria uhrauksia – hän omistautui tieteelliseen työhön ainoana tavoitteenaan proletaarisen ideologian teoreettisen perustan valaminen, minkä hän ymmärsi työväen asialle elintärkeäksi opastaen näin luokkaa poliittiseen taisteluun ja järjestäytymiseen.

Mikään ei ole kauempana todellisuudesta ja marxismista kuin ajatus, että Marx vietti elämänsä erossa joukoista ja heidän vallankumouksellisista taisteluistaan. Marx oli aina päättäväinen vallankumouksellinen. Alkutaipaleellaan hän oli vasemmistohegeliläisen julkaisun militantti, alkoi pian johtaa Kommunistien liittoa ja otti osaa vuoden 1848 Saksan vallankumoukseen. Hän ylläpiti koko elämänsä ajan kirjeenvaihtoa proletariaatin johtajien monenkirjavan joukon kanssa, julkaisi jatkuvasti artikkeleja ja silloin tällöin johti myös agitaatiolehtiä. Lopulta Marx sai johdettavakseen Kansainvälisen työväenliiton, Ensimmäisen internationaalin, joka asetti ideologisen perustan, jonka päälle ensimmäiset kommunistiset puolueet useissa maissa rakennettiin. Engels lausuikin toverinsa haudalla:

“Marx oli ennen kaikkea kumousmies. Hänen varsinaisena elämänkutsumuksenaan oli myötävaikuttaa tavalla tai toisella kapitalistisen yhteiskunnan ja sen luomien valtiolaitosten kumoamiseen, edistää nykyajan proletariaatin vapauttamista, proletariaatin, jolle hän ensimmäisenä oli antanut tietoisuuden sen vapauttamisen ehdoista.” [4]

Toiset pyrkivät hämäämään joukkoja esittäen Marxin humanistina ja jopa pasifistina. Kuitenkin proletaarisen ideologian perustaja on todennut: “Proletariaatin ja porvariston välinen vastakohtaisuus on luokan taistelua toista luokkaa vastaan, taistelua joka huippuunsa kärjistettynä merkitsee täydellistä vallankumousta. Tarvinneeko muuten ihmetellä, että luokkien vastakohtaisuuteen perustuva yhteiskunta päätyy viime kädessä karkeaan ristiriitaan, ihmisten fyysiseen yhteenottoon.” [5]. Saksan vuoden 1848 vallankumouksessa ja varsinkin suurenmoisessa vuoden 1871 Pariisin Kommuunissa proletariaatin saamien kokemusten pohjalta Marx kohotti ymmärrystään ja esitti synteesinä entistäkin välttämättömämmäksi, että vanha porvarillinen valtiokoneisto on tuhottava vallankumouksellisella väkivallalla ja tilalle perustettava proletariaatin diktatuuri.

“Marx lakaisee pois ennen kaikkea sen sekasotkun, jonka Gothan ohjelma on tuonut valtion ja yhteiskunnan keskinäissuhteita koskevaan kysymykseen: ‘Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on kausi, jolloin toinen muutetaan vallankumouksellisesti toiseksi. Sitä vastaavasti tulee olemaan myös poliittinen siirtymäkausi, jolloin valtio ei voi olla mitään muuta kuin proletariaatin vallankumouksellista diktatuuria’…” [6]

Tänään jotkut rohkenevat vastustaa kansansodan yleispätevyyttä. He väittävät, että joissakin maissa ei olisi edellytyksiä kansansodan aloittamiselle – tai revisioivat kansansodan käsitteen tarkoittaman poliittista joukkolakkoa tai insurrektiota – ja että kansansodan sytyttämisen valmistelu olisi itsepäistä, seikkailumielistä ja eristyksissä joukkoliikkeestä. Marx kylläkin kritisoi ankarasti niitä epätoivoisia vallankumouksellisia, jotka heittäytyvät taisteluihin ilman joukkoja pitäen “omia toiveitaan vallankumouksen ajavana voimana tilanteessa vallitsevien todellisten asiantilojen sijaan” [7]. Kuitenkin todellisuus itse on alati muuttuva. Epätasaisesti etenevä historiallinen ja poliittinen kehitys on johtanut vallankumoukselliseen tilanteeseen ja proletaarisen maailmanvallankumouksen strategiseen hyökkäysvaiheeseen, so. tilanteeseen, joka vaatii järjestäytymistä/uudelleenjärjestäytymistä militarisoiduiksi kommunistisiksi puolueiksi kansansotien aloittamiseksi niin pian kuin mahdollista. Nuo, jotka saarnaavat poliittisia joukkolakkoja ja insurrektiota vallankumouksen strategiana – vaikka jopa nimittäisivätkin sitä kansansodan strategiaksi imperialistisissa maissa – ovat niitä, jotka todella kieltävät todellisuuden vaatimukset ja puolustavat hyvin tunnettua rauhanomaisen voimien kasaamisen opportunistista polkua alkusoittona parlamenttikretinismille.

Mutta juuri Marx taisteli idealismia vastaan antaessaan materialistisen pohjan ihmisen aktiivisuuden, “aktiivisen puolen” periaatteelle pelastaen sen idealismilta. Hän kumosi kaikki mietiskelevät materialistit, kun hän vaati aktiivista vallankumouksellista käytäntöä todellisuuden muuttamiseksi – tämä voidaan tänään materialisoida vain aseistamalla joukot yksi kerrallaan, liittämällä heidät osaksi kansansotaa vallan valtaamiseksi. Marx sanoi myös: “Kun me kerromme työläisille, että heidän täytyy käydä läpi 15, 20, kenties jopa 50 vuotta sotaa ja kansalaissotaa, ei ainoastaan nykyisten olosuhteiden muuttamiseksi, vaan myös tehdäkseen itsensä sopiviksi kaappaamaan poliittisen vallan, niin te sanotte aivan päin vastoin, että heidän on vallattava poliittinen valta kerralla tai hylättävä kaikki toivo” [8].

Itsepäisiä ja joukoista eristäytyneitä ovat he, jotka aloittavat tai kehittävät kansansotaa ilman militarisoitua kommunistista puoluetta, jolla on lujana oppaanaan omaan maahansa sovellettu marxismi-leninismi-maoismi. Ilman tuollaista puoluetta aletaan ennemmin tai myöhemmin saarnata “kaiken toivon hylkäämisestä”, “rauhan”sopimuksista sekä taantumukselle antautumisesta. Myös imperialismin yleiskriisi, samoin kuin politiikan ja historian pääsuunta – kohti vallankumousta – tulevat kielletyksi.

Marx oli proletariaatin johtaja, joka saavutti työväenliikkeen yhtenäisyyden eri maiden välillä Ensimmäisen internationaalin vuosina, yhtenäisyyden, joka perustui proletaaristen periaatteiden järkkymättömään puolustukseen ja periaatteettoman sovinnon vastustamiseen. Bakuninilaiset syyttivät häntä autoritaarisuudesta ja monet muut liikkeen hajottamisesta; Marx tiesi, että Ensimmäinen internationaali oli jo täyttänyt historiallisen tehtävänsä ja että se olisi paras lopettaa ennen kuin periaatteeton yhtenäisyys tappaisi sen. Tänään kansainvälisen kommunistisen liikkeen hajaannus voidaan voittaa vain rakentamalla yhtenäisyyttä, joka perustuu marxilaisiin periaatteisiin so. maoismin yhtenäiseen ymmärrykseen, joka ei suinkaan johda dogmatismiin, vaan tarjoaa jokaisessa maassa ideologisen perustan luovalle sovellukselle takoen kunkin maan erikoisuudet huomioivia teoreettisia toimintaoppaita ohjaamaan uudelleenjärjestäytymistä/järjestäytymistä kommunistiseksi puolueeksi, joka aloittaa ja johtaa kansansotaa.

Marx luotti aina hellittämättömästi proletariaattiin eikä koskaan sen ensimmäisten taisteluiden tappioiden aikaan epäillyt luokan tieteellisesti todistettua historiallista tehtävää kapitalismin haudankaivajana. Marx ei suinkaan vajonnut epätoivoon ja tappiomielialaan, vaan hän omistautunein ottein keräsi opetuksia tilapäisestä tappiosta rikastaakseen marxilaisuutta ja tuli samalla valaneeksi pohjan taistelulle revisionismia vastaan. “Paitsi muutamia harvoja lukuja vuosien 1848–1849 vallankumouksen aikakirjojen jokaisen huomattavamman osan otsikkona on: Vallankumouksen tappio! Noissa tappioissa ei kuitenkaan tuhoutunut vallankumous. Niissä tuhoutui esivallankumouksellisia perinteitä, yhteiskunnallisten suhteiden tuloksia, suhteiden, jotka eivät vielä olleet kärjistyneet jyrkiksi luokkavastakohdiksi; henkilöitä, harhaluuloja, kuvitteluja, suunnitelmia, jotka kahlitsivat vallankumouksellista puoluetta ennen helmikuun vallankumousta ja joista sen saattoi vapauttaa ainoastaan sarja tappioita, mutta ei helmikuun voitto.” [9]

Soveltaessamme Marxin analyysia proletaarisen maailmanvallankumouksen aikakauteen näemme, että edessämme on valtavasti voimistunut proletariaatti, joka taistelussa vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on kohonnut voittoisaksi ja jota nyt lujittaa marxismi-leninismi-maoismi, joka on taottu kovassa ja verisessä taistelussa imperialismia ja taantumusta vastaan sekä siitä erottamattomassa taistelussa kaikkea opportunismia ja revisionismia vastaan.

E. Bernstein, josta tuli myöhemmin historian ensimmäinen revisionisti, yritti vuonna 1879 kynäelmässään “Retrospektiivinen arviointi sosialistisesta liikkeestä” elvyttää niitä esivallankumouksellisia aatteita, jotka Marx tuomitsi ja julisti voitetuiksi vuoden 1848 vallankumouksessa. Marx ja Engels syöksyivät taisteluun julistaen: “Mitä meihin tulee, on meillä yksi koko aikaisempaa toimintaamme vastaava tie avoinna. Olemme jo lähes 40 vuotta tähdentäneet luokkataistelua historian ensimmäisenä liikkeellepanevana mahtina, ja varsinkin porvariston ja proletariaatin luokkataistelua nykyajan suuren sosiaalisen mullistuksen suurena vipusimena; niin muodoin meidän on mahdotonta kulkea yhdessä niiden kanssa, jotka haluavat pyyhkiä pois liikkeestä tämän luokkataistelun.” [10]. Viime vuosikymmenet täyttämistään odottanut tehtävä – kansainvälisen kommunistisen liikkeen yhdistäminen – voidaan saavuttaa vain tekemällä selväksi leirijaon, kumoamalla tappioon tuomitun uuden revisionismin ja yhtenäistämällä omat rivimme maoismin korkeamman ymmärryksen ympärille.

Kehotus, jonka “Kommunistisen puolueen manifesti” ja “Ensimmäisen internationaalin manifesti” proletariaatille esittivät, oli selvä: on vallattava valta ja alistettava kaikki proletariaatin välittömät edut tuolle päämäärälle sekä löydettävä tilanteeseen sopiva taktiikka milloinkaan menettämättä katsetta lopullisesta tavoitteesta. Tämän vuoksi Marx kykeni hyvin taidokkaasti jokaisena hetkenä kohdistamaan proletariaatin taktiikan siihen suhteeseen, joka sillä oli oltava yhteiskunnan muihin luokkiin. Kapitalismin kukoistuksen aikana (kapitalismin, josta ei vielä ollut tullut monopolistista, loismaista ja kuolemantuskaista) hän kuvasi työläisten palkkataistelua aidoksi kansalaissodaksi, joka valmisteli luokkaa “tulevaa taistelua” ja “lopullista tavoitetta” varten. Hän puolusti legaalisuuden hyödyntämistä “poliittisen pysähdystilan ja porvarillisen legaalisuuden valtakausina” [11], mutta tuomitsi ankarasti Saksan sosialidemokraattisen puolueen, kun tämä ei lujasti siirtynyt illegaalisuuteen Saksan sosialistilakien hyväksymisen jälkeen. Marx tutki proletariaatin suhdetta porvaristoon ja talonpoikaistoon sellaisissa paikoissa, joissa demokraattista vallankumousta ei oltu vielä saatettu loppuun, ja tämä arvokas analyysi toimi oppaana Leninille ja puheenjohtaja Maolle, jotka kehittivät sitä edelleen. Porvaristosta Marx kirjoitti: “se ei luottanut itseensä eikä kansaan, nurisi huippukerroksille, pelkäsi alimpia kerroksia” [12]. Ja mitä tulee talonpoikaistoon, Lenin kiteytti: “Niin kauan kuin demokraattinen (porvarillinen) vallankumous Saksassa ei ollut päättynyt, Marx suuntasi kaiken huomionsa sosialistisen proletariaatin taktiikassa talonpoikaiston demokraattisen tarmon kehittämiseen” [13]. Lenin nosti pinnalle ne Marxin sanat, jotka revisionistit yrittivät haudata: “Koko asia tulee Saksassa riippumaan siitä, voidaanko proletaarista vallankumousta tukea jollakin talonpoikaissodan uudella painoksella” [14].

Tänä vuonna “Kommunistisen puolueen manifesti” täyttää 170 vuotta. Tuohon teokseen Marx ja Engels hahmottelivat proletariaatin ohjelman, jonka periaatteet ovat tänäänkin täysin päteviä ja joiden soveltaminen on täysin ajanmukaista. Korostamme jälleen kerran “Manifestin” kehotusta: “Kommunistit pitävätä halveksittavana salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallankumouksen edessä. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Mutta voitettavana heillä on koko maailma.”

Iloitsemme Marxin syntymää – tuon proletariaatin jättiläisen, joka ammensi ihmiskunnan korkeimmista tieteellisistä saavutuksista, klassisesta saksalaisesta filosofiasta, englantilaisesta poliittisesta taloustieteestä ja ranskalaisesta sosialismista, ja taistelulla, synteesillä ja mestarillisella kohottamisella hän synnytti niiden pohjalta proletariaatin tieteellisen ideologian, josta yli puolentoista vuosisadan luokkataistelun ja kahden linjan taistelun jälkeen on tullut marxismi-leninismi-maoismi, joka pitää sisällään myös puheenjohtaja Gonzalon yleispätevät lisäykset.

Tänä päivänä kommunistien tehtävä on vaalia, puolustaa ja soveltaa, pääasiassa soveltaa maoismia uuden demokraattisen vallankumouksen suorittamiseksi ja jatkamiseksi keskeytyksettä sosialistiseen vallankumoukseen imperialismin alistamissa maissa – maailman maiden valtavassa enemmistössä ja missä myöskin suurin osa joukoista on – ja toisaalta kehittyneissä kapitalistisissa maissa sosialistinen vallankumous ja toistuvat kulttuurivallankumoukset restauraation (kapitalismin palauttamisen) estämiseksi, sosialismin kehittämiseksi ja kommunismiin siirtymisen varmistamiseksi. Tämä voidaan tehdä vain leppymättömässä taistelussa imperialismia ja taantumusta vastaan, joka on erottamaton taistelusta vanhaa ja uutta revisionismia vastaan. On erityisesti kiinnitettävä huomiota maolaisena esiintyvään uuden revisionismin uuteen ilmaukseen, joka systematisoitui ja jäsentyi Perun oikeisto-opportunistisissa linjoissa, joilla nykyään on oma revisionistinen puoluejärjestönsä, joka teeskentelee kaapanneensa Perun kommunistisen puolueen nimen ja jolla on vaalijärjestöinä Movadef ja Fentep. Samaan kastiin kuuluvat sellaiset revisionistit kuin Avakian, Prachanda jne.

Me juhlimme perustajamme suuren Karl Marxin 200. syntymävuotta ja “Kommunistisen puolueen manifestin” 170. juhlavuotta työskennellen enemmän ja paremmin sen eteen, että maoismi tulisi nimetyksi proletaarisen maailmanvallankumouksen nousevan uuden aallon komentajaksi ja oppaaksi, mikä on välttämätön perusta sille, että proletariaatti voi uudelleenjärjestäytyä Kommunistiseksi internationaaliksi, joka johtaisi kansansodalla Karl Marxin aloittamaa eeppistä taistelua polulla kohti lopullista päämääräämme, ikuisesti kultaista kommunismia:

Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!

Eläköön suuren Karl Marxin, proletariaatin ensimmäisen suuren johtajan 200. syntymäpäivä!

Eläköön hänen nerokkaat ja kuihtumattomat teoksensa!

Eläköön 170-vuotias Kommunistisen puolueen manifesti!

Vaalikaa, puolustakaa ja soveltakaa proletaarista internationalismia!

Puolustakaa puheenjohtaja Gonzalon elämää ja terveyttä kansansodalla!

Alas imperialismi! Eläköön kansansota!

Kansansota kommunismiin asti!

Brasilian kommunistinen puolue (Punainen ryhmäkunta)
Perun kansanliike (Uudelleenorganisoiva komitea)
Ecuadorin kommunistinen puolue – Punainen Aurinko
Chilen kommunistisen puolueen Punainen ryhmäkunta
Maolainen järjestö Kolumbian kommunistisen puolueen uudelleenjärjestämiseksi
Vallankumouksellinen ydin Meksikon kommunistisen puolueen uudelleenjärjestämiseksi
Komitea Punalippu – Saksan liittotasavalta

Helmikuu 2018

[1] Marxin kirje Weydemeyerille, maaliskuun 5. 1852
[2] Jose Mesan lainaamana alkusanoissa “Filosofian kurjuuden” espanjankieliseen käännökseen, 1981.
[3] Puheenjohtaja Gonzalon lainaamana teoksessa “Puolueen rakentamisesta”, 1976.
[4] F. Engelsin puhe Karl Marxin haudalla, 1883.
[5] K. Marx, “Filosofian kurjuus”, 1847.
[6] Leninin lainaamana teoksessa “Valtio ja vallankumous”.
[7] K. Marx Kommunistien liiton Keskuskomitean istunnossa 1850. Franz Mehringin lainaamana teoksessa “Karl Marx, tieteellisen sosialismin perustaja”.
[8] sama
[9] Karl Marx, “Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850”, 1850.
[10] Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kiertokirje August Bebelille, Wilhelm Liebknechtille, Wilhelm Brackelle ja muille, 1879.
[11] Leninin lainaamana teoksessa Karl Marx, 1914.
[12] sama
[13] sama
[14] Kirje K. Marxilta F. Engelsille, 16. huhtikuuta 1856.

This entry was posted in Maailma. Bookmark the permalink.

Leave a Reply